Punainen musta

[Anteeksi, saiskos pluvan?]

Kyösti Salovaara, 2019.

Totisesti, hämärää on.

    Nytkö historia toistaa itseään farssina?

    Telkkarin vanhoja sketsejä vaaditaan tilille epäasiallisesta huumorista. Pirkka-Pekka Petelius pyytelee anteeksi yhdeltä porukalta, mutta ei muista tehneensä karikatyyrejä kaikista ihmistyypeistä, lappalaisista, homoista, romaneista ja ylioppilaista selvinpäin huojuviin ja kännissä taapertaviin. Ja oikeuslaitos käy kuumana. Jopa Raamatun lainaaminen kuulostaa vihapuheelta vuonna 2019.

    ”Polttakaa minut!” vaati saksalainen kirjailija Oskar Maria Graf wieniläisessä Arbeiter-Zeitungissa Snellmaninpäivänä toukokuussa 1933.

    Kaksi päivää aikaisemmin ylioppilaat polttivat Berliinissä kansallissosialistiselle ja saksalaiselle aatteelle vaarallista kirjallisuutta. Grafin teoksia ei poltettu. Se harmitti häntä.

    ”Kun hallitus antoi käskyn julkisesti polttaa / vaarallista tietoa / sisältävät kirjat, ja aasit pantiin kaikialla kiskomaan kirjarattaita roviolle, keksi / eräs karkotettu runoilija, eräs parhaista, / poltettujen listaa tutkiessaan, että hänen kirjansa / oli unohdettu”, kirjoitti Bertolt Brecht runossaan Kirjaroviot. ”Hän hirmustui. Viha kiidätti hänet / työpöydän luo, hän kirjoitti kirjeen vallanpitäjille. / Polttakaa minut! Hän kirjoitti kynä suihkien, / polttakaa minut!”

    Ehkä Grafia loukkasi sekin, että hänen teoksensa unohdettiin kirjaroviolta vaikka siellä kärysi tuhkaksi niinkin ”viattomien” kirjailijoiden kuin F. Scott Fitzgeraldin, Ernest Hemingwayn ja H.G. Wellsin romaaneja.

    ”Tämä tarkoittaa äärimmäisen juutalaisintellektualismin aikakauden loppua”, julisti Joseph Goebbels liekkien valaistessa hänen poskipäänsä. ”Tulevaisuuden saksalainen ei ole pelkkä kirjojen lukija vaan ihminen jolla on luonnetta”, Goebbels ennusti.

    Miksi ihminen haluaa polttaa toisenlaiset ajatukset?

Tuntuu ehkä kohtuuttomalta verrata natsien kirjarovioita Suomessa käytävään uuspuritaaniseen keskusteluun, jossa vaaditaan räikeän puheen, pilkan ja satiirin kieltämistä ja vanhojen tekstien ja esitysten paheksumista, kenties jopa niiden tekijöiden rankaisemista.

    Vertaus on kohtuuton jos siltä tuntuu. Siksi puhun farssista.

    En epäile etteikö media olisi liikkeellä hyvässä tarkoituksessa. Jos huumori käy huonoksi, jos vähemmistöjä pilkataan, jos naurua herätellään ihmispolon puutteita ja erityispiirteitä liioitellen, eikö semmoinen osoita huonoa makua?

    Mutta miksi hyvä tahto haluaa kieltää ja polttaa erilaiset, irvokkaatkin ajatukset, sanat ja kuvat? Ketä karikatyyri lopulta kuvaa: tekijää vai kuvan kohdetta? Sitä paitsi: onko taidetta olemassakaan ellei liioitella jotakin?

    Olihan natsimielisillä ylioppilaillakin Berliinin ooppera-aukiolla 10.5.1933 omasta mielestään hyvä tarkoitus. He polttivat kirjoja, joita pitivät moraalittomina ja rappeutuneina. Saksalaisen perheen ja valtion kunniallisuus ja säädyllisyys piti nostaa esille ja ylös, kansakunnan johtavaksi tähdeksi.

    Se että meistä, meidän aikamme ihmisistä kirjanpolttajien ”hyvä tarkoitus” tuntuu täysin väärältä ja kierolta, ei johdu itse tarkoituksesta vaan siitä että natsit vähän myöhemmin syyllistyivät pahaan, jota on vaikea antaa anteeksi ja vielä vaikeampi ymmärtää. Jos Hitler olisi käyttäytynyt kohtuullisemmin ja Saksasta olisi tullut pysyvä maailmanvalta, kenties Berliinin Bebelplatzilla käveltäisiin nyt katsomassa toisenlaisia muistomerkkejä moraalisesta suoraselkäisyydestä ja ihmisen pelastamisesta huonoilta vaikutuksilta.

    Tämä on ironiaa farssin kääntöpuolella.

    Miksi toimittajat, Helsingin Sanomien kulttuuriosasto etunenässä, ymmärtävät kovin hyvin menneisyytensä kieltävää Peteliusta, mutta eivät ymmärrä lainkaan niitä, jotka pitävät Peteliusta tekopyhänä ja jotka pelkäävät sananvapauden suitsimista tämän(kin) käytännön esimerkin seurauksena?

    Onko sana vapaa kunnes toisin määrätään? Pitääkö mielipiteet hyväksyttää lehtien toimituksissa, kirkkojen rippituoleissa vai kaupunkien poliisikonttoreilla? Onko tänään mietittävä (ja pelättävä) mitä sanoistani ajatellaan 30 vuoden päästä?

Kyösti Salovaara, 2012.
Kirjarovioitten muistomerkki (osa) Bebelplatzilla Berliinissä.
Ensin poltetaan kirjoja, sitten ihmisiä...

Joskus tulee mieleen, että täällä – ja tietysti kaikkialla länsimaissa – käydään eräänlaista ”valtataistelua” siitä kuka määrittelee keskustelun aiheet, keskustelun sisällön ja sen kuka saa osallistua siihen.

    Aikaisemmin tuo valta kuului yksiselitteisesti medialle. Jossakin määrin myös tiedeyhteisö vaikutti käytävään keskusteluun.

    Internet näyttäytyy medialle (vaikka media tietysti pyristelee itsekin netissä säilyttääkseen entisen mahtinsa) helvetin esikartanona, jossa kaikilla pölkkypäillä ja höyrähtäneillä näyttää olevan samanlainen vapaus ja oikeus sanoa, liioitella, pilkata, kritisoida ja olla yhtä lailla puolueellinen kuin aikaisemmin oli pelkästään median toimijoilla.

    Palauttaakseen mahtiasemansa yhteiskunnallisen keskustelun moderoijana ja synnyttäjänä, monet toimittajat ovat valmiita jopa kieltämään toisenlaisen puheen ja toisenlaisen kritiikin, vaikka kritiikki ja toisenlainen puhe olisi usein aivan samanlaista kuin median itsensä harrastama.

    Ollaan ikään kuin peruuttamassa YYA-aikaan, jossa Neuvostoliiton kritisoiminen tarkoitti ”neulanpistoja” hyvään naapurisuhteeseen. Neulanpistojournalismia paheksuttiin, sitä jopa jahdattiin; neulanpistoja harrastaneita poliitikkoja seisotettiin hallituskammareiden porstuassa vuosikymmeniä.

    Nyt neulanpistot toki kohdistuvat toisaalle; niillä järkytetään suvaitsevaksi itseään kutsuvan porukan kurinalaista ja toisinaan varsin puritaanista maailmankäsitystä. Berliiniläiset ylioppilaat luulivat olevansa oikeassa polttaessaan ”moraalittomia” kirjoja. Säädyllisyyttä ja tolkkua vaativat toimittajat kuvittelevat olevansa oikeassa asetellessaan sanoille ja sanojen merkitykselle raja-arvoja ja vaatiessaan väärin puhuvia raastuvanoikeuteen.

    Yhtäällä on paheksumisen puritaaninen journalismi. Toisaalla on somessa vallitseva ilmiantokulttuuri. Yhdessä ne musertavat toisinajattelun mahdollisuudet. Ei ole yhtä suurta asiaa paheksua, vaan kaikki sopii. Paheksumisesta on tullut nettitodellisuuden tosiviihdettä.

    Tunnustan että minua ei naurata juuri mikään näinä päivinä, mutta jos huumorista ylisummaan poistetaan satiiri, ironia, sarkasmi ja karikatyyrit, mitä siihen jää? Onko sen jälkeen mitään muuta koomista kuin se, että tasavallan presidentti liukastuu banaaninkuoreen? Vai onko tämäkin vihainen ajatus?

En tiedä mihin perustuu mielikuva, että rahvas olisi nykyään siivottomampaa suustaan kuin ennen. Mistä nämä juhatypöt ammentavat käsityksensä lähihistoriasta?

    Jokainen historiaa lukenut ja sitä mahdollisesti itse elänyt tietää ja muistaa kuinka raadollista päivän politiikka oli vielä 1950- ja 1960-luvuilla. Nykyisin sellaista kielenkäyttöä olisi vaikea hyväksyä, vaikka se toki piristäisi harmaata parlamentarismia.

    Kun me pikkupojat marssimme 1950-luvulla Kotkassa Koulukadulla hoilaten yhteen ääneen ja mahdollisimman kovaa, että ”hei mamboo, tehkäämme Kekkosesta luurankoo”, me ilmensimme demaripunaisen Kotkan käsitystä lurjusmaisesta Urho Kekkosesta. Niin sai ajatella ja se "piti" laulaa julki. Itse asiassa tuolloin oli karismaattisempia tyyppejä paheksuttavaksi kuin nykyään.

    Suomen Sosialidemokraatissa kirjoittivat 1970- ja 80-luvuilla Aimo Kairamon ja Arvo Salon kaltaiset sanataiturit, joille mikään yhteiskunnallinen asia tai poliittinen toimija ei ollut liian pyhä pilkattavaksi eikä karikatyyrin aiheeksi.

    Takautuvasti, tosin tästä elämästä poissaolevina, heidätkin voitaisiin vetää uuden inkvisiition tutkittaviksi.

    Entä sitten Pentti Linkolan kaltaiset ”ihmiskunnan vihaajat”?

    Kun Linkola vaati, että ”tiimityö rangaistaan kuolemalla”, hänen proosaansa pidettiin komeana retoriikkana eikä lainkaan vihapuheena; kun Linkola hekumoi tyytyväisenä kuullessaan Biafran lasten nälkäkuolemista ja Bangladeshin tulviin hukkuneista onnettomista ja vaati Punaista ristiä häipymään telttoineen ja huopineen ihmisiä pelastamasta, hänelle myönnettiin Eino Leinon seuran vuosipalkinto ansioituneesta kulttuurityöstä.

    Eikä Linkolaa pidä kieltää päästelemästä kauheuksiaan. Hän avaa silmiä hyvään ja pahaan. Jokainen lukija on itse vastuussa lukemisen ymmärtämisestä. Jos liioittelu ja kärjistäminen kielletään, kuinka erottaa mitään harmaassa päivänvalossa, jossa kausivalojen tuikut himertävät kauniina mutta juuri mitään valaisematta?

    Kun niin paljon vaaditaan tolkkua ja jopa sensuuria, saattaisi olla hyvä tajuta, että ”yksilöihin ja kollektiiveihin kohdistuvat toimintavapauden rajoitukset lamauttavat aina myös jäljelle jääneen yhteiskunnan osan toimintakykyä.” (Yrjö Ahmavaara.) Ja edelleen: ”Jos toimintavapauden rajoitukset kehittyvät joidenkin väestöryhmien vainojen asteelle, seurauksena on koko yhteiskuntaelämän epäinhimillistyminen, raaistuminen: pelko astuu inhimillisten tarpeittein tyydyttämisen tilalle elämää hallitsevaksi motiiviksi.”

Anteeksi!

    Saiskos pluvan?

Kyösti Salovaara, 2019.

Älä usko lauluihin

[turhuus vai tarkoitus?]

Kyösti Salovaara, 2016.
Museo Automovilístico y de la Moda de Málaga (*).
Muoti on kollektiivinen pyrkimys individualismiin.

Tartun helppoon aiheeseen. Marraskuun hämyssä kelpaa pohtia elämän tarkoitusta.

    Totutusta poiketen väitän, että elämän tarkoitus on yksilön emansipaatiossa. Siis länsimaisen sivilisaation yhteydessä. Muista yhteyksistä vaikenen.

    Tietenkin luulen, en tiedä. Jos tietäisin, en luulisi.

    Eikä tämä helppoa ole.

    Helpommin kirjoittaisi, että elämän tarkoitus on elämä. Sen jatkuminen. Tässä katsannossa elämä on sipuli, jota kuorimalla löytää ytimen, jota ei ole olemassa.

    Mutta ei luovuteta vielä.

    ”Perustarpeemme ovat kutakuinkin suoraviivaisia”, sanoo muuan kyyninen lastenlääkäri P.D. Jamesin romaanissa Kuoleman maku, ”ruokaa, asunto, lämpöä, seksiä, mainetta, tässä järjestyksessä. Onnellisimmat ihmiset hakevat niitä ja tyytyvät niihin.”

    Ryhmien emansipaatiosta paasataan paljon. Yksilöstä vaietaan. Nykyään yksilönvapaudesta puhuminen kuulostaa yhtä epäilyttävältä kuin sananvapauden puolustaminen. Tarvitaan rajoja – nutturapäät huokailevat.

Joskus ”totuuksia” löytää sieltä mistä niitä ei osaa hakea. Jos kirjoittaisi kaikki sanat lainausmerkkeihin, vapautuisiko kirjoittaja vastuusta?

    ”Älä usko lauluihin”, opettaa Apulanta kappaleessaan Valot pimeyksien reunoilla, ”ne tekee susta haaveilijan.”

    Vain yksilöt haaveilevat – eivät ryhmät eivätkä rakenteet.

    Jos ryhdyt haaveilemaan, laulut ”voi saada sut kaivelemaan asioita, joilta mielesi koittaa sua suojella”. Meistä jokainen on polku, muistuttaa Apulanta. Eikä ole kahta samanlaista polkua, vaikka moottoritie on leveä ja kuuma.

Kyösti Salovaara, 2016.

    Miksi sitten väitän, että yksilön emansipaatio, ympäröivistä kahleista vapautuminen on yhteiskunnallisen elämän tarkoitus? Tai ainakin yksi keskeisistä tarkoituksista. Tätä ei ole helppo perustella, koska yhteiskunnassa tapahtuu niin paljon muuta. Yksilönvapauden ja yksilön vapautumisen voi kuitenkin nähdä objektiivisena pyrkimyksenä. Tietoisesti tai alitajuisesti sitä on tavoiteltu (länsimaissa) vuosisadasta toiseen. Kaikki muu - kaikki rakenteet, kaikki suhteet, kaikki työ, tiede ja tekniikka, taide ja tuotanto - on perimmältään tuon maksiimin toteuttamista.

    Myös hyvinvointivaltio on yksilön vapautumisen rakenne, vaikka sitä ei (tänään) rohkene sanoa ääneen. Puhutaan tasa-arvosta tai eriarvoisuudesta ikään kuin niitäkin voisi syödä ja niillä matkustaa etelän lämpöön. Puhutaan turhasta kuluttamisesta ikään kuin yksilö ei osaisi hallita omaa emansipaatiotaan, ja että sen suitsemiseen tarvitaan virkamiehiä, poliitikkoja ja Helsingin Sanomien ilmastotoimittaja.

    Jossakin vaiheessa poliittinen puhe unohti miksi se perusti hyvinvointivaltion.

    Leikin sanoilla kuin lapsi hiekkalaatikolla.

    Yksilönvapaus ilmentää sekä orgaanisten että älyllisten tarpeiden tyydyttämistä kollektiivisen yhteistyön avulla, kirjoitti Yrjö Ahmavaara 1970-luvulla. Yhteistyö vapauttaa yksilön: ”Tässä objektiivisessa merkityksessä yksilönvapaus on siis kollektiivisen yhteistyön tulosta eikä sille vastakkainen arvo.” Ja "mainetta" tavoitellessaan yksilö kääntyy "laumansa" puoleen, etsii sen hyväksyntää. 

    ”Kaikki loputon kauneus kaikki järjettömyys kaikki ruoskivat toiveet kaikki päättämättömyys / ovat lopulta tarkoituksen palasia / osa arvoitusta / valot pimeyksien reunoilla.”

Kyösti Salovaara, 2016.
Joskus liikkuminen on ahdistavaa. Myös sota
kaventaa yksilön vapautumisen mahdollisuuksia.

Etsin vahvistusta sieltä mistä sitä viimeksi uskoo löytävänsä.

    ”Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave”, aloittivat Karl Marx ja Friedrich Engels Kommunistisen puolueen manifestin, joka julkaistiin v. 1848.

    Manifestin viimeiset uhkaavat virkkeet eivät jätä sijaa tulkinnalle eivätkä johda miettimään yksilönvapautta: ”Kommunistit... selittävät avoimesti, että heidän päämääränsä voidaan saavuttaa ainoastaan väkivaltaisesti kumoamalla koko tähänastinen yhteiskuntajärjestys. Vaviskoot vallassaolevat luokat kommunistisen vallankumouksen koitteessa. Proletaareilla ei siinä ole muuta menetettävää kuin kahleensa. Heillä on maailma voitettavana. Kaikkien maiden työtätekevät, liittykää yhteen!”

    Mutta hetkinen – mitä puhe kahleiden murtamisesta tarkoittaa? Ei kai Marx sittenkin ajattele vapauttavansa yksilön kapitalismin tuotantotapojen ja luonnon säälimättömyyden ikeestä!

    Friedrich Engels (1820-1895) oli vauras tehtailija. Hän tuki taloudellisesti köyhän ja pitkän aikaa kurjissa oloissa eläneen Marxin (1818-1883) filosofin työtä ja perhe-elämää. Francis Wheen elämäkerrassa Marxia kuvataan preussilaiseksi emigrantiksi, josta kehkeytyi keskiluokkainen englantilainen herrasmies. Marx oli kiivas agitaattori joka istui päivät pitkät British Museumissa lukemassa kirjoja. Hän oli seurallinen isäntä, uskollinen perheenpää joka saattoi sisäkkönsä raskaaksi. Marx oli filosofi joka rakasti vitsailua, ryyppäämistä ja sikarinpolttoa.

    Olisiko tuommoinen mies sitten haaveillut vaikkapa Neuvostoliiton kaltaisesta totalitaarisesta komennosta? Tuskinpa. Ehkä hän olisi pikemmin todennut, että toverit Lenin ja Stalin eivät ymmärtäneet hänen yhteiskuntafilosofisen teoksensa Pääoman ideaa; että se oli veijariromaani, kuten Wheen sanoo; että kysymys oli taideteoksesta Jonathan Swiftin satiirien tyyliin.

    Kaiken ajatelun takana oli mies ja hänen elämänsä.

    Keskiluokkaiseen elämään päässyt Marx eli Engelsin maksamilla avustuksilla. Eräässä kerjuukirjeessään Marx pyysi Engelsiltä useita koreja ”punaviiniä ja reininviiniä, koska lasten on pakko kutsua ystäviään meille tanssiaisiin heinäkuun 2. päivänä. He eivät ole koko vuonna pystyneet kutsumaan ketään eikä ottamaan kutsuja vastaan, joten he putoavat kohta säädystään.”

    Proletaarien vapautuminen oli yksi asia, oma elämän mukavuudet ja ylellisyys toinen.

Edellinen anekdootti ei tarkoita asettaa Marxin ”poliittista” asennoitumista epäilyttävään ristiriitaan hänen mukavuudenhalunsa kanssa. Päinvastoin sen voi ajatella kuvastavan yksilön emansipaatiota korostavan ajatusmaailman taustaa: mies tunsi parhaiten oman arkielämänsä ja ajatuksensa. Renessanssihahmona Marx haaveili että kaikki voisivat elää samanlaista nautintojen ja henkisen vapauden elämää kuin hän itse parhaimmillaan eli.

Kyösti Salovaara, 2016.
Timantit ovat ikuisia,
emansipaatio ehkä väliaikaista.

    ”Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä”, Marx kirjoitti Pääomassa, ”missä puutteen ja ulkonaisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella puolen.”

    Ihminen vapautui luonnosta samalla kun hänen tarpeensa laajenivat. Samalla syntyivät uudenlaiset tuotantovoimat, jotka auttoivat ihmisen vapautumista, mutta sitten nekin alkoivat olla enemmän kahle kuin vapauden välikeino. Ihminen ei pysty totaalisesti pakenemaan välttämättömyyden todellisuutta.

    Eräässä toisessa kirjoituksessa Marx ja Engels haaveilivat kommunistisesta yhteiskunnasta, jossa työnjaon hävittyä kuka tahansa voi olla taiteilija; että syntyy yhteiskunta jossa on pelkästään ihmisiä, ”jotka muun ohessa harjoittavat maalaustaidetta”.

    Marx ei ymmärtänyt lainkaan, että poliittinen kansantaloustiede pyrki määrittelemään millaista elämää ihmisten tuli elää. Hän pilkkasi kuin paraskin satiirikko kansantaloustiedettä, joka on ”askeesin tiede, ja sen tosi ihanne on askeettinen, mutta hyvin voittoa tuottava kitupiikki, sekä askeettinen, mutta tuottava orja.”

    Ironisesti Marx huomautti, että askeettisen kansantaloustieteen ihanteena on työläinen, joka vie osan palkastaan säästökassaan: ”Näin ollen kansantaloustiede, huolimatta maailmallisesta ja hekumallisesta ulkonäöstään, on todella moraalinen tiede, kaikkein moraalisin tiede. Sen tärkein oppilause on itsekieltäymys, kieltäytyminen elämästä ja kaikista inhimillisistä tarpeista. Mitä vähemmän sinä syöt, juot, ostat kirjoja, käyt teatterissa, tanssiaisissa, ravintolassa, mitä vähemmän sinä ajattelet, rakastat, teorioit, laulat, maalaat, miekkailet jne., sitä enemmän sinä säästät, sitä suuremmaksi tulee sinun aarteesi, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa – sinun pääomasi.”

Marxin humoristisesta tekstistä lentää 1800-luvun huikea kritiikki taipumattomana tikarina 2010-luvun jokapäiväiseen keskusteluun, missä uusi puritaanisuus pyrkii sysäämään yksilön pois kaikesta siitä mukavasta, mitä väliin jääneinä vuosikymmeninä emansipaatiolla on saavutettu.

    Jos ihmisen elämän mukavuudet olivat Marxin aikana syntiä kansantaloustieteen (ja usein myös kirkon) näkökulmasta, tänään ne ovat syntiä spartalaiseen yhteiskuntatalouteen pyrkivien ajatusten näkökulmasta.

    Eräs vasemmistopoliitikko sanoi jokin viikko sitten, että lomat ja lomalla matkustaminen eivät ole mikään perusoikeus. Jos näin ajatellaan, ei Marxin päivistä ole pitkälle päästy.

    Veijariromaanin kaltainen ironia tietysti on siinä, että kun proletaari on katkaissut Kommunistisen puolueen manifestin innoittamana kahleensa, niin nyt vuonna 2019 jopa vasemmistolaiseksi itseään kutsuvat haluavat kiinnittää nuo kahleet uudelleen ”proletaarin” nilkkaan, jotta tämä pysyisi paikallaan.

    Eikö runsauden yhteiskunnassa mikään sitten ole turhaa?

    Varmasti on, mutta kuka sen määrittelee? Ja jos joku määrittelee, mitä siitä seuraa?

    ”Yhteisön säilyminen on sitä varmempaa, mitä laajenevampi uusintaminen yhteiskunnassa tapahtuu eli mitä enemmän tuotannossa syntyy lisäarvoa”, päätteli Ahmavaara Yhteiskuntakybernetiikassaan. Rajoittamalla yhtä asiaa, rajoitetaan myös toista, ja kun kaikkea rajoitetaan, yksilön emansipaatio surkastuu ja alkaa paluumatka kahleiden valtakuntaan.

    Ehkä pitää kuunnella lauluja ja haaveilla.

Kyösti Salovaara, 2016.
Asua, syödä, juoda, kulkea, pukeutua, miekkailla,
seurustella, lukea ja...
tehdä mitä huvittaa.

(*) Pakinan kuvat on otettu huhtikuussa 2016 Málagan Auto- ja muotimuseossa: Museo Automovilístico y de la Moda de Málaga. Edificio de La Tabacalera, avenida Sor Teresa Prat 15. Málaga.

alera, en 

Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin+Göös, 1976.

P.D. James: Kuoleman maku. Suom. Kirsti Kattelus. Otava, 1989.

Karl Marx ja Friedrich Engels. Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolehmainen. Edistys, 1974.

Karl Marx ja Friedrich Engels: Valitut teokset I. Suom. Akateemisen sosialistiseuran jäsenet. Tiede, 1938.

Francis Wheen: Karl Marx. Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Otava, 2. painos, 2007.