Punainen musta

[Anteeksi, saiskos pluvan?]

Kyösti Salovaara, 2019.

Totisesti, hämärää on.

    Nytkö historia toistaa itseään farssina?

    Telkkarin vanhoja sketsejä vaaditaan tilille epäasiallisesta huumorista. Pirkka-Pekka Petelius pyytelee anteeksi yhdeltä porukalta, mutta ei muista tehneensä karikatyyrejä kaikista ihmistyypeistä, lappalaisista, homoista, romaneista ja ylioppilaista selvinpäin huojuviin ja kännissä taapertaviin. Ja oikeuslaitos käy kuumana. Jopa Raamatun lainaaminen kuulostaa vihapuheelta vuonna 2019.

    ”Polttakaa minut!” vaati saksalainen kirjailija Oskar Maria Graf wieniläisessä Arbeiter-Zeitungissa Snellmaninpäivänä toukokuussa 1933.

    Kaksi päivää aikaisemmin ylioppilaat polttivat Berliinissä kansallissosialistiselle ja saksalaiselle aatteelle vaarallista kirjallisuutta. Grafin teoksia ei poltettu. Se harmitti häntä.

    ”Kun hallitus antoi käskyn julkisesti polttaa / vaarallista tietoa / sisältävät kirjat, ja aasit pantiin kaikialla kiskomaan kirjarattaita roviolle, keksi / eräs karkotettu runoilija, eräs parhaista, / poltettujen listaa tutkiessaan, että hänen kirjansa / oli unohdettu”, kirjoitti Bertolt Brecht runossaan Kirjaroviot. ”Hän hirmustui. Viha kiidätti hänet / työpöydän luo, hän kirjoitti kirjeen vallanpitäjille. / Polttakaa minut! Hän kirjoitti kynä suihkien, / polttakaa minut!”

    Ehkä Grafia loukkasi sekin, että hänen teoksensa unohdettiin kirjaroviolta vaikka siellä kärysi tuhkaksi niinkin ”viattomien” kirjailijoiden kuin F. Scott Fitzgeraldin, Ernest Hemingwayn ja H.G. Wellsin romaaneja.

    ”Tämä tarkoittaa äärimmäisen juutalaisintellektualismin aikakauden loppua”, julisti Joseph Goebbels liekkien valaistessa hänen poskipäänsä. ”Tulevaisuuden saksalainen ei ole pelkkä kirjojen lukija vaan ihminen jolla on luonnetta”, Goebbels ennusti.

    Miksi ihminen haluaa polttaa toisenlaiset ajatukset?

Tuntuu ehkä kohtuuttomalta verrata natsien kirjarovioita Suomessa käytävään uuspuritaaniseen keskusteluun, jossa vaaditaan räikeän puheen, pilkan ja satiirin kieltämistä ja vanhojen tekstien ja esitysten paheksumista, kenties jopa niiden tekijöiden rankaisemista.

    Vertaus on kohtuuton jos siltä tuntuu. Siksi puhun farssista.

    En epäile etteikö media olisi liikkeellä hyvässä tarkoituksessa. Jos huumori käy huonoksi, jos vähemmistöjä pilkataan, jos naurua herätellään ihmispolon puutteita ja erityispiirteitä liioitellen, eikö semmoinen osoita huonoa makua?

    Mutta miksi hyvä tahto haluaa kieltää ja polttaa erilaiset, irvokkaatkin ajatukset, sanat ja kuvat? Ketä karikatyyri lopulta kuvaa: tekijää vai kuvan kohdetta? Sitä paitsi: onko taidetta olemassakaan ellei liioitella jotakin?

    Olihan natsimielisillä ylioppilaillakin Berliinin ooppera-aukiolla 10.5.1933 omasta mielestään hyvä tarkoitus. He polttivat kirjoja, joita pitivät moraalittomina ja rappeutuneina. Saksalaisen perheen ja valtion kunniallisuus ja säädyllisyys piti nostaa esille ja ylös, kansakunnan johtavaksi tähdeksi.

    Se että meistä, meidän aikamme ihmisistä kirjanpolttajien ”hyvä tarkoitus” tuntuu täysin väärältä ja kierolta, ei johdu itse tarkoituksesta vaan siitä että natsit vähän myöhemmin syyllistyivät pahaan, jota on vaikea antaa anteeksi ja vielä vaikeampi ymmärtää. Jos Hitler olisi käyttäytynyt kohtuullisemmin ja Saksasta olisi tullut pysyvä maailmanvalta, kenties Berliinin Bebelplatzilla käveltäisiin nyt katsomassa toisenlaisia muistomerkkejä moraalisesta suoraselkäisyydestä ja ihmisen pelastamisesta huonoilta vaikutuksilta.

    Tämä on ironiaa farssin kääntöpuolella.

    Miksi toimittajat, Helsingin Sanomien kulttuuriosasto etunenässä, ymmärtävät kovin hyvin menneisyytensä kieltävää Peteliusta, mutta eivät ymmärrä lainkaan niitä, jotka pitävät Peteliusta tekopyhänä ja jotka pelkäävät sananvapauden suitsimista tämän(kin) käytännön esimerkin seurauksena?

    Onko sana vapaa kunnes toisin määrätään? Pitääkö mielipiteet hyväksyttää lehtien toimituksissa, kirkkojen rippituoleissa vai kaupunkien poliisikonttoreilla? Onko tänään mietittävä (ja pelättävä) mitä sanoistani ajatellaan 30 vuoden päästä?

Kyösti Salovaara, 2012.
Kirjarovioitten muistomerkki (osa) Bebelplatzilla Berliinissä.
Ensin poltetaan kirjoja, sitten ihmisiä...

Joskus tulee mieleen, että täällä – ja tietysti kaikkialla länsimaissa – käydään eräänlaista ”valtataistelua” siitä kuka määrittelee keskustelun aiheet, keskustelun sisällön ja sen kuka saa osallistua siihen.

    Aikaisemmin tuo valta kuului yksiselitteisesti medialle. Jossakin määrin myös tiedeyhteisö vaikutti käytävään keskusteluun.

    Internet näyttäytyy medialle (vaikka media tietysti pyristelee itsekin netissä säilyttääkseen entisen mahtinsa) helvetin esikartanona, jossa kaikilla pölkkypäillä ja höyrähtäneillä näyttää olevan samanlainen vapaus ja oikeus sanoa, liioitella, pilkata, kritisoida ja olla yhtä lailla puolueellinen kuin aikaisemmin oli pelkästään median toimijoilla.

    Palauttaakseen mahtiasemansa yhteiskunnallisen keskustelun moderoijana ja synnyttäjänä, monet toimittajat ovat valmiita jopa kieltämään toisenlaisen puheen ja toisenlaisen kritiikin, vaikka kritiikki ja toisenlainen puhe olisi usein aivan samanlaista kuin median itsensä harrastama.

    Ollaan ikään kuin peruuttamassa YYA-aikaan, jossa Neuvostoliiton kritisoiminen tarkoitti ”neulanpistoja” hyvään naapurisuhteeseen. Neulanpistojournalismia paheksuttiin, sitä jopa jahdattiin; neulanpistoja harrastaneita poliitikkoja seisotettiin hallituskammareiden porstuassa vuosikymmeniä.

    Nyt neulanpistot toki kohdistuvat toisaalle; niillä järkytetään suvaitsevaksi itseään kutsuvan porukan kurinalaista ja toisinaan varsin puritaanista maailmankäsitystä. Berliiniläiset ylioppilaat luulivat olevansa oikeassa polttaessaan ”moraalittomia” kirjoja. Säädyllisyyttä ja tolkkua vaativat toimittajat kuvittelevat olevansa oikeassa asetellessaan sanoille ja sanojen merkitykselle raja-arvoja ja vaatiessaan väärin puhuvia raastuvanoikeuteen.

    Yhtäällä on paheksumisen puritaaninen journalismi. Toisaalla on somessa vallitseva ilmiantokulttuuri. Yhdessä ne musertavat toisinajattelun mahdollisuudet. Ei ole yhtä suurta asiaa paheksua, vaan kaikki sopii. Paheksumisesta on tullut nettitodellisuuden tosiviihdettä.

    Tunnustan että minua ei naurata juuri mikään näinä päivinä, mutta jos huumorista ylisummaan poistetaan satiiri, ironia, sarkasmi ja karikatyyrit, mitä siihen jää? Onko sen jälkeen mitään muuta koomista kuin se, että tasavallan presidentti liukastuu banaaninkuoreen? Vai onko tämäkin vihainen ajatus?

En tiedä mihin perustuu mielikuva, että rahvas olisi nykyään siivottomampaa suustaan kuin ennen. Mistä nämä juhatypöt ammentavat käsityksensä lähihistoriasta?

    Jokainen historiaa lukenut ja sitä mahdollisesti itse elänyt tietää ja muistaa kuinka raadollista päivän politiikka oli vielä 1950- ja 1960-luvuilla. Nykyisin sellaista kielenkäyttöä olisi vaikea hyväksyä, vaikka se toki piristäisi harmaata parlamentarismia.

    Kun me pikkupojat marssimme 1950-luvulla Kotkassa Koulukadulla hoilaten yhteen ääneen ja mahdollisimman kovaa, että ”hei mamboo, tehkäämme Kekkosesta luurankoo”, me ilmensimme demaripunaisen Kotkan käsitystä lurjusmaisesta Urho Kekkosesta. Niin sai ajatella ja se "piti" laulaa julki. Itse asiassa tuolloin oli karismaattisempia tyyppejä paheksuttavaksi kuin nykyään.

    Suomen Sosialidemokraatissa kirjoittivat 1970- ja 80-luvuilla Aimo Kairamon ja Arvo Salon kaltaiset sanataiturit, joille mikään yhteiskunnallinen asia tai poliittinen toimija ei ollut liian pyhä pilkattavaksi eikä karikatyyrin aiheeksi.

    Takautuvasti, tosin tästä elämästä poissaolevina, heidätkin voitaisiin vetää uuden inkvisiition tutkittaviksi.

    Entä sitten Pentti Linkolan kaltaiset ”ihmiskunnan vihaajat”?

    Kun Linkola vaati, että ”tiimityö rangaistaan kuolemalla”, hänen proosaansa pidettiin komeana retoriikkana eikä lainkaan vihapuheena; kun Linkola hekumoi tyytyväisenä kuullessaan Biafran lasten nälkäkuolemista ja Bangladeshin tulviin hukkuneista onnettomista ja vaati Punaista ristiä häipymään telttoineen ja huopineen ihmisiä pelastamasta, hänelle myönnettiin Eino Leinon seuran vuosipalkinto ansioituneesta kulttuurityöstä.

    Eikä Linkolaa pidä kieltää päästelemästä kauheuksiaan. Hän avaa silmiä hyvään ja pahaan. Jokainen lukija on itse vastuussa lukemisen ymmärtämisestä. Jos liioittelu ja kärjistäminen kielletään, kuinka erottaa mitään harmaassa päivänvalossa, jossa kausivalojen tuikut himertävät kauniina mutta juuri mitään valaisematta?

    Kun niin paljon vaaditaan tolkkua ja jopa sensuuria, saattaisi olla hyvä tajuta, että ”yksilöihin ja kollektiiveihin kohdistuvat toimintavapauden rajoitukset lamauttavat aina myös jäljelle jääneen yhteiskunnan osan toimintakykyä.” (Yrjö Ahmavaara.) Ja edelleen: ”Jos toimintavapauden rajoitukset kehittyvät joidenkin väestöryhmien vainojen asteelle, seurauksena on koko yhteiskuntaelämän epäinhimillistyminen, raaistuminen: pelko astuu inhimillisten tarpeittein tyydyttämisen tilalle elämää hallitsevaksi motiiviksi.”

Anteeksi!

    Saiskos pluvan?

Kyösti Salovaara, 2019.