Pikkutikka ja rentukka, ruosteessa

[arkipäivän estetiikkaa]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Hyvää huomenta Eurooppa!

    Kuinka sujuu?

    Paistaako aurinko? Vai peittävätkö lasten itku kadun äänet, virran kohinan ja merten pauhun? Uskallatko enää avata ikkunaa maailmalle?

    Paluu tulevaisuudesta onnistuu vain elokuvissa. Paluu arkeen on välttämätöntä, teko.    

    Englannissa Chelsea voitti Valioliigan, Espanjassa Real Madrid La Ligan. Saksassa voittaja tiedettiin hyvissä ajoin: München rulettaa. Monaco Ranskan liigassa, Juventus Italiassa - mestareita nekin.

    Valioita yhtä kaikki, suurella rahalla pystytettyjä apparaatteja.

    Suomessa kaksi miljoonaa ihmistä katsoi lauantaina jääkiekko-ottelua. Minä en. Katsoin pyöräilyä Italiasta ja sunnuntaina futista Englannista.

    Sunnuntaina näin Vanhankaupungin Pornaistenniemen rantametsikössä elämäni ensimmäisen pikkutikan. Kaksi miljoonaa ei nähnyt. Yleinen ja yksityinen kokemus ovat yhtä ja erillistä.

    Espanjassa sosialistit (PSOE) valitsivat uudestaan puheenjohtajakseen jo kerran syrjäytetyn Pedro Sánchezin, tiukan demagogin joka viivytti demokratian toteutumista viimevuotisten vaalien jälkeen. Hän on huono häviäjä, jyrkkä vasemmistopopulisti. Madridilaislehti El País puhuukin nyt PSOE:n ”brexitistä”. Irtaannutaan parlamentaarisesta poliitiikanteosta.

    Pitkin Eurooppaa vasemmiston jääräpäät paljastavat, että eivät osaa lukea peliä. Sääliksi käy.

    Jalkapallo on estetiikkaa.

Rentukka kasvaa Pornaistenniemen rantametsikön ruostevetisissä lammikoissa. Jos ottaa kuvan, se on kaunis, mutta kauniin pinnan alla lymyää saastunut maa.

    Kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

    1970-luvulla kuuntelin Porthaniassa yleisölle avoimia ympäristöestetiikan luentoja. Ne taisivat olla uran aukaisemista Suomessa. Esitelmöitsijöistä on mieleen jäänyt Yrjö Sepänmaa.

    Itse aiheet eivät kantaneet pitkälle, koska syvälle on vaikea nähdä.
    Muutamaa vuotta aikaisemmin kirjoitin ensimmäisiä juttujani Eteenpäin-lehteen kauniista Kymijoesta, jonka viettelevän pinnan alla saasteet kulkivat mereen. Linnut ja kasvit eivät välittäneet upean pinnan alla kuohuvista myrkyistä. Kalat välittivät, ne kuolleet ainakin.
    Helsinki päätti, nyt, vuonna 2017, että Tehtaanpuiston tekonurmi kudotaan Saksassa, jotta siitä saadaan sopivan ruskea, rakennettuun ympäristöön istuva. Vauraassa Suomessa rahaa riittää jopa nurmikentän estetiikkaan!
    Tiedossa ei ole suunnitteleeko Helsinki vaihtavansa Tehtaanpuiston vihreän kasviston ruskeaan. Voiko lehtivihreän korvata ruskealla?
    Jos estetiikalla tarkoitetaan pelkästään kaunista pintaa, vasta puolet on sanottu.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Pinnallisesta Olavi Paavolaisesta tulee mieleen tämän päivän esteettinen todellisuus. Onko jossakin nykyaika minkä luo ”Paavolainen” pitää lähettää kertomaan siitä meille? Onko toisaalla jotakin uutta mitä me emme vielä tiedä täällä?

    Tekee mieli väittää, että ei ole.

    Kun väitän, puhun länsimaisesta kulttuurista. En muista kulttuureista, jos semmoisia on. Ja miksei olisi.

    Länsimaisesta puhun koska olen sitä. En ole muuta, vaikka tiedän että länsimainen on monen kulttuurin sekasotku. Tässä sekasotkussa kirjoitan siitä mitä ymmärrän. Jos olisin fiksumpi, tarttuisin siihen mitä en ymmärrä.

    Länsimainen kulttuuri on eräällä tavalla valmis, kaikki on nähty, luettu, kuultu. Uusia sävyjä toki syntyy, niitä sekoitetaan vanhoista aineksista, mutta uudenväristä maalia ei ole saatavilla. Se on mahdottomuus.

    Leikkisästi sanon, että taiteilijat pilasivat tulevaisuuden tekemällä ratkaisevat esteettiset vallankumoukset viime vuosisadalla. Kun vanha valta on kumottu, vallankumousta ei voi tehdä toista kertaa, paitsi palaamalla takaisinpäin, mutta sekin on mahdotonta. Heittihän Albert Einstein, niin kerrotaan, penaalinsa kynät lattialle ja sanoi että tällaista on ajan riento: se mikä menee palasiksi ei itsestään palaudu, edes penaaliin. Aika ja historia kulkevat vain yhteen suuntaan, samaan.

    Stephen Hawking käytti esimerkkinä kahvikuppia, joka putoaa lattialle ja särkyy. Sirpaleet eivät palaudu koskaan itsekseen ehjäksi kupiksi.

    Nyt eksyin sanan helinään.

Jos taiteilijat olisivat olleet ennalta viisaita, he olisivat pysähtyneet vallankumouksen reunalle, jättäneet sen odottamaan.

    Mutta ihminen ei ole liika viisas.

    Kun nykymusiikissa luovuttiin tonaalisuudesta, kun maalaustaide hajotti maiseman ja pirstaloitui abstraktiseen väriin, kun moderni romaani taittoi tarinalta niskan ja päätteli, että kokemuksen sirpaleet kuvaavat sattumanvaraista todellisuutta parhaiten, tehtiin vallankumous jonka jälkeen uusien tekeminen on mahdotonta.

    Uutta ”Paavolaista” ei tarvita etsimään nykyaikaa, koska sitä ei ole enää (taiteen muodoissa) olemassa. On vain menneisyys, joka toistuu rituaalina. Siihen on mukavan uskaliasta heittäytyä, kuin virran pyörteisiin, ajan pisarat otsaa vilvoittaen.

    Entropian jälkeen ei tule mitään – ei ainakaan mitään sellaista jolla olisi uutisarvoa.

    ”Tietystä pisteestä lähtien ei enää ole paluuta”, mietti Franz Kafka.

    ”Tämä piste on saavutettavissa.”

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Esteettinen pinta väreilee, putoaa mereen kuin valon pisarat ajan virrassa.

    Ryhdyin lukemaan Amos Ozin romaania Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.

    Oz on tyylikäs kirjoittaja, monisanainen taituri, ironinen myös ja vähän kuin amerikanjuutalainen proosa (Bellow, Malamud,Roth) mutta muilla mailla kuin Yhdysvalloissa. Ei niin paljon juutalaisessa omatunnossa kieriskelyä, ja enemmän maisemaa kuin itsesyövyttävää mieltä.

    En vielä tiedä jaksanko lukea romaanin loppuun. On niin paljon sanoja.

    Tarinan alkupuolella Oz kertoo uskovansa kirjoihin.

    Ihmiset tulevat ja menevät, syntyvät ja kuolevat, mutta kirjat pysyvät.

    ”Pienenä hartain toiveeni oli, että minusta tulisi aikuisena kirja”, Oz muistelee lapsuuttaan. ”Ei kirjailija vaan kirja. Ihmisiä voi listiä kuin muurahaisia, eikä kirjailijaakaan ole vaikea saada hengiltä. Mutta kirjat ovat eri asia: yrittipä kirjan tuhota miten järjestelmällisesti tahansa, aina on mahdollista että muutama kappale sitä säilyy ja jatkaa unohdettuna hiljaiseloaan jonkin syrjäisen kirjaston hyllyllä vaikkapa Reykjavikissa, Valladolidissa tai Vancouverissa.”

    Ozin romaani ilmestyi 2002. Juuri ennen internetin vallankumousta.

    Entäpä sitten kun kaikki kirjat sijaitsevat pilvessä ja kirjastot on muutettu suksivarastoiksi ja leikkihuoneiksi? Miten kirjan käy, jos sen pystyy tuhoamaan kaikkialta yhdellä Deleten painalluksella?

    Pinnan alla on paljon mitä kukaan meistä ei näe.

Ostin lauantaina marketista espressopapuja.

    ”Päätit sitten tukea Degenkolbin palkanmaksua”, Jaakko sanoi katsellessaan Segafredo-pakettia.

    ”No en kai sentään… tai mistä sitä tietää”, vastasin.

    Mistä sitä tietää mitä alitajunnassa tapahtuu, pinnan alla.

    Niille jotka keskittyvät jääkiekkoon ja pesäpalloon, täytyy kertoa että John Degenkolb on saksalainen ammattipyöräilijä, joka ajaa Trek-Segafredo -tallissa, tyypiltään sprintteri, vaativien loppukirietappien ja yhden päivän klassikoiden voimamies.

    Viime vuonna Degenkolb loukkaantui vakavasti, kun muuan englantilainen eläkeläisnainen ajoi Espanjassa maantien väärää puolta ja jyräsi kokonaisen pyöräilyjoukkueen tieltään ojaan.

    Urheilu on vakavaa bisnestä.

    Kun Chelsea kruunattiin sunnuntaina Valioliigan mestariksi, katsomossa hymyili seuran omistaja, venäläinen miljonääri ja oligarkki Roman Abramovitš.

    Koska Englannin Valioliigan voittaminen vaatii tolkuttomasti rahaa, vaivannäköä ja maailman parhaita jalkapalloilijoita, heräsi Abramovitšin riemua katsellessa ajatus, että jos Venäjän ja Ukrainan oligarkit päättäisivät lopettaa Ukrainan sodan, se onnistuisi nopeammin ja helpommin kuin Valioliigan voittaminen.

    Mutta eivät he halua.

    Pinnan alla täytyy olla jotakin, mitä me emme näe tai ymmärrä.

Hyvää huomenta Eurooppa!

    Joko kesä koittaa? Mitä tulee surun jälkeen?

    Täällä pohjoisessa tekee tiukkaa. Tervapääskytkin arkailevat.

    Pikkutikan näkee kerran elämässään. Likaisia lammikoita ei tarvitse kauan etsiä.    

    Kuinka monta romaania ehdit lukea elämäsi aikana?

    Ne muodostavat esteettisen pinnan, jonka läpi putoat jonakin päivänä todellisuuteen.

    Muotoja on monta. Jokainen niistä tekee kipeää.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

_______________________________

Käsittämättömän kaunis

[järjettömän ruma]

                                                                                                 Kyösti Salovaara, 2017.

Hyvää huomenta Suomi!

    Kuinka sujuu?

    Ahdistaako?

    Sanoitko talvelle näkemiin?

    Joko rakkikoirat räksyttävät vallan portailla?

    Vai eikö niitä vielä päästetty vapaaksi?

    Onko vapauksia niin monta, ettet tiedä mistä valita?

Yleisradion johtamiskulttuuria ja journalismin riippumattomuutta selvittänyt Olli Mäenpää vetosi median rooliin vallan vahtikoirana. On myös käytetty värikkäämpää ilmaisua vallan rakkikoirista.

    Genetiivi hämää, johtaa harhaan.

    Rakkikoiran tehtävänähän on räksyttää vääränlaisesta vallan käyttämisestä eikä suinkaan käydä niiden kimppuun, jotka valtaa kritisoivat. ”Vallattomien rakkikoira” kertoisi tarkoituksen paremmin.

    Ongelmallisempaa on, genetiivistä riippumatta, kenen asialla vallan rakkikoira räksyttää. Ovatko toimittajat, nämä ”valtaa” vahtivat ja sille hampaitaan näyttävät objektiivisia vai subjektiivisia toimijoita?

    Kuka vahtii vallan vahtijoita? Kenen narussa rakkikoira kulkee?

    Kaappaako media sitä paitsi käyttämättömän vallan itselleen? Valta ei jää koskaan käyttämättä; se vaan vaihtaa paikkaa. 

    Yleinen mielipide mediassa – median palkollisten kesken – näyttää olevan ettei poliitikoilla eikä talouselämän päättäjillä ole oikeutta arvostella mediaa, sanoipa se mitä tahansa.

    Populismista muita moittiva media haksahtaa tämän tästä itse populismiin, myös ns. laatujournalismi.

Ilta-Sanomat otsikoi sunnuntaina: ”Käsittämättömän kaunis Jenni Vartiainen kertoi Suomen pisteet.”

    Vallan vahtikoira näyttää myös hempeilevän.

    Oliko ilmaisu asiallinen? Suurin kirjaimin sanottu arvio erään ihmisen ”käsittämättömästä kauneudesta”?

    Vai oliko se pelkkä hyvää tarkoittava rasistinen heitto?

    Kirjoittaako sama toimittaja jostakin poliitikosta että ”järjettömän ruma N.N munasi itsensä eduskunnassa”? Jos kirjoittaa, meneekö sekin julkisen myllyn läpi jälkiä jättämättä?

    Ja laajemmin kysyen: kuinka tämmöiseen journalismiin, sen alustana olevaan mediaan voi suhtautua vakavasti? Eikö tästä ole vain himpun verran matkaa rotuajatteluun? Siihen että ihmisiä aletaan jakaa hyviin ja pahoihin ulkonäön ja käyttäytymisen perusteella? Lihavat laihdutuskuurille valtion pakkokeinoin! Juopot vesikuurille kunnallisilla toimenpiteillä! Yksinäiset seurojentalolle poliisin kuskaamana! Lihansyöjät kasvisravintolaan sotaväen saattamana!

    Onko yksilönvapaus koetuksella?

    Pitääkö lihavat, laiskat ja rumat viedä keskitysleirille opettelemaan paremmille tavoille?

Karl Marx kirjoitti, että lehdistön vapaus on siinä ettei siitä tule elinkeinoa.

    ”Kirjailija”, Marx sanoi, ”joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi, ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta ulkonaista epävapautta – sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo itse olemassaolonsakin rangaistukseksi.”

    Marx oli idealisti. Sitäkin hän oli.

    Hän ajatteli, että yksilön vapaus alkaa vasta sieltä missä ei enää tarvita välttämätöntä työtä aineellisen olemisen turvaamiseksi. Tuollainen ajatus tuntui utopistiselta 1800-luvulla. Vuonna 2017 se on lähempänä kuin arvaakaan.

    Mutta työnjaon kehittymisen prosessia Marx ei osannut ennustaa, vaikka siitä niin paljon puhui.

    Nykyään kaikki on eriytynyttä, ammattimaista, jopa taide ja kulttuuri. Marx sitä vastoin haaveili jonkinlaisen renessanssi-ihmisen syntymisestä – että kommunistisessa yhteiskunnassa jokainen työläinen on taiteilija niin halutessaan.

    Toisin on käynyt. Sekatyömiehiä ei näy missään. Urheilijatkin ovat nykyään erikoisammattimiehiä ja naisia. Renessanssi-ihmiseen ei usko kukaan. Sellainen ihmistyyppi ei ole muodissa.

    Journalismi on siis ammattilaisten käsissä.

    Jostakin syystä nykyään kysytään harvoin, kenen lauluja toimittajat laulavat.

Maailma on niin pullollaan ironiaa että ihan naurattaa.

    Hyvää huomenta Suomi – naurattaako?

    Keskiviikkona Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen lainasi Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla Jacques Attalia, joka on todennut, että maailma kehittyy pääosin yhteen suuntaan: ”yksilönvapaus ja liberaalidemokraattiset arvot ovat aina ja kaikkialla saaneet vähitellen lisää jalansijaa.”

    Rahkonen päätteli tästä, että pitkän päälle populismi häviää kansainvälisyyttä korostavalle liberaalidemokratialle.

    Näinkö on? Vai onko näin vain pilkahduksena idealistin silmäkulmassa?

    Ovatko esimerkiksi vihreät poliitikot ”liberaaleja” halutessaan kieltää suuren osan arkipäivän elämään kuuluvista nautinnoista? Tosin he sanovat tekevänsä sen hyvässä tarkoituksessa – maapallon pelastamiseksi.

    En kyllä tiedä kenelle he sen pelastavat, mutta se on toinen juttu.

    Onko esimerkisi Helsingin Sanomat liberaalidemokraattinen sanomalehti hyökätessään viikottain yhä uudestaan (olen seurannut tätä tarkasti) juoppojen, lihansyöjien ja lihavien kimppuun paheksuen, uhkaillen ja maanitellen?

    On vapauksia ja VAPAUKSIA!

    On liberaaleja ja vieläkin vapaamielisempiä!

    Jostakin syystä nykyinen toimittajakunta ei näytä kovinkaan vapaamieliseltä, mutta ehkä tarkastelen asiaa väärästä näkökulmasta, omasta itsestäni käsin. Ehkä minun pitäisi katsoa ihmiseen ja yksilöön toisesta suunnasta, valtiosta päin.

    Pitäisikö?

    Kumpi oikeastaan on subjekti ja kumpi objekti? Kumman pitäisi olla?

    Ironia lienee siinä, että mitä enemmän liberaalidemokraattisen yksilön syntymisestä puhutaan, sitä halukkaampia ollaan sekä poliitikassa että journalismissa rajoittamaan yksilön vapauksia silloin kun ne koetaan vastakkaiseksi eräänlaiselle utopia-hyvinvointivaltiolle. Uuteen kuosiin puettu ”arjalainen” ihminen nousee historian hämärästä hyvinvointivaltion ihanteeksi.

    Johtoajatus on kuulunut yli 200 vuotta: Vapaus, veljeys, tasa-arvo!

    Tiukan paikan tullen ”vapaus” vedetään yli.

Hyvää huomenta Suomi!

    Vieläkö ahdistaa?

    Jos olet ruma, älä katso peiliin.

    Jos olet lihava, älä mene ulos.

    Jos olet ujo, ryhdy kirjoittamaan tällaisia pakinoita.

    Niiden julkaisemista ei kiellä kukaan.

    Vielä.

                                      Kyösti Salovaara, 2017.

Uusi arjalaisuus?

______________________________________________________________

Käsipohjaa

[kulttuurin lammikossa]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.

Olen taas ajautumassa syville vesille.

    Tiedän.

    Altaan syvä pää vetää puoleensa, vaikka pitäisi tyytyä matalampaan. 
    Oikeastaan kannattaisi polskutella käsipohjaa hiekkarannassa. Se sopisi minulle paremmin. Siellä olisin kotona.

    Mutta hypätään nyt kuitenkin saappaisiin isompiin.

    Kompastumisen uhalla.

    Hupsis!

Viikko sitten torstaina Jukka Kemppinen kirjoitti blogissaan Markku Eskelisen proosakirjallisuuden historiaa käsittelevästä teoksesta Raukoilla rajoilla otsikolla Mielenkiintoista.
    On se.

    Kemppinen päätti juttunsa provokaatioon vertaamalla Eskelisen kirjaa Olavi Paavolaisen kirjoituksiin, jotka ovat Kemppisen mielestä röyhkeän pinnallisia. Siis eivät mitään hyvää.

    ”’Nykyaikaa etsimässä’ mutta myös Natsi-Saksan ja Etelä-Amerikan kuvaukset perustuvat samaan kuin 'Synkkä yksinpuhelu', röyhkeään tietämättömyyteen ja haluttomuuteen paneutua asioihin”, Kemppinen  naulasi Paavolaisen pinnallisen kirjoittamisen häpeäpaaluun. ”Dadaismin esittely on paljastavin. Olen käynyt läpi lähdeteokset. Paavolainen poimi hauskuuksia sieltä täältä ja jätti huomiotta kirjallisen proosan valtavat muutokset, jotka tapahtuivat ympärillä. Jopa Armas J. Pulla oli parempi kulttuurikriitikko kuin Paavolainen.”

    Armas J. Pullan rinnalle, ohi, Paavolaisen aikalaiskulttuurikriitikoista Kemppinen nostaa V.A. Koskenniemen, joka kirjoitti ”yllättävän syvällisesti” Kafkasta ja Proustista.

    Koska olen (tunnustan olevani) yliherkkä ajatukselle, että on olemassa ”korkeaa” kulttuuria ja matalampaa, syvää kultuuria ja pinnallista ja että ”korkea” ja ”syvällinen” ovat jotenkin arvokkaampaa kuin viihdyttävä ja pinnallinen, lähetin Kemppisen blogiin kommentin, jossa epäilin ajatusta ”paremmasta” kulttuurikritiikistä.

    ”Voipahan se Pulla olla ’parempi’ kulttuurikriitikko kuin Paavolainen, mutta kuka Pullaa lukee?" kysyin ja jatkoin: ”Paavolaista monikin, yhä. Toisekseen: miten joku voi olla ’parempi’ tai ’huonompi’ kulttuurikriitikkona? Jos/kun Paavolainen oli pinnallinen, niin hemmetin hyvin hän sai sen paperille, sen pinnallisuuden. Niin hyvin että kestää vieläkin lukea, joten onko se sitten lopulta ihan ’syvällistä’? Onko kulttuurissa, kirjallisuudessa loppujen lopuksi mitään ’syvällistä’ verrattuna ’pinnalliseen’? Jos on, kuka sen määrittelee? Lukijako? Vai herrat professorit yliopistoilla? Vai ajan epämääräinen hammas?”

    Tähän Jukka Kemppinen vastasi – vastaansanomattomasti – että ”helppo kysymys: kulttuuriesseistiikassa pinnallista on se, minkä on lukenut kirjan kannesta näyteikkunan läpi ja ymmärtänyt väärin. Syvällistä on se, minkä on lukenut oikeasti ja miettinyt vielä.”

    Paavolainen katseli Kemppisen mielestä väärien kirjojen kansia ja ymmärsi nekin väärin.

No, onko asia näin yksinkertainen?

    Vai ihan toisenlainen, monimutkaisempi?

    Nykyaikaa etsimässä oli hengästyttävä esseekokoelma ilmestyessään 1929. Se hengästyttää yhä. Tietysti Paavolainen liikkui ”pinnassa”, miten muuten ajankohtaisesta nykyajasta olisi voinut kirjoittaa? Paitsi juuri niin että sen (hetken) yrittää tavoittaa samalla kun se tapahtuu?

    Kemppinen sanoi, että Paavolainen kirjoitti enemmän itsestään kuin ajastaan, mutta tuo väite ei kanna pitkälle. Eihän Paavolainen psykologisoinut itseään lainkaan.

    Se että melkein kaikki Paavolaisen kirjoittama on monellakin tapaa impressionistista, on toinen juttu. Asian ydin, niin sanottu pihvi. Todellisuus näyttäytyi Paavolaiselle esteettisenä kokemuksena, hieman vieraana, etäältä lähelle katsottuna.
    Paavolainen kasteli itsensä aaltojen kuohussa, ei vesien syvyyksissä.

    Panu Rajalan kirjoittamassa elämäkerrassa Tulisoihtu pimeään Paavolaisen vierauden ja esteettisen kokemuksen suhde tulee hienosti esille. Ei Paavolainen ulkomaanmatkoilla tutustunut juuri mihinkään eikä kehenkään, mutta silti hän tavoitti ajan hengen, osittain seisomalla kapakan ovella (osallistumatta ryyppäämiseen) tai teatterin portailla (syventymättä itse näytelmään) ja lopulta keräilemällä vaikutelmia lehdistä, muiden kokemana.

    Miksi tuollainen impressio ei voisi olla syvällinen? Miksi Paavolaisen olisi pitänyt istua kirjastossa ja lukea ”alkuteoksia”?

    Semminkin kun ulkosalla päivettyy.

Paavolainen halusi kuulua joukkoon, mutta se onnistui vain ulkonaisesti. Kirjoituksissaan hän ei osannut tai halunnut valita ”puoltaan”. Varmuuden vuoksi hän oli kaikkien kanssa samaa mieltä. Tämä alitajuinen konformismi kenties selittää Kolmannen valtakunnan vieraana -teoksen ambivalenssin.

    Paavolainen saapui Pariisiin huolitellussa puvussa, nahkainen matkalaukku kädessä, kertoo Panu Rajala: ”Paavolainen kohensi suomalaista vaatekertaansa ja hankki keltaiset krokotiilinnahkaiset kengät, vaaleanvihreän hatun ja kävelykepin. Kukaan ei voinut erottaa häntä pariisilaisista keikareista.”

    Jo neljäntenä päivänä Pariisiin tultuaan Paavolainen lähetti ensimmäisen artikkelinsa Helsinkin: ”Ihana tunne: taasen uusi päivä, täynnä löytöretken ihmeitä odottamassa!”

    Paavolainen kuulosti uskottavalta ja näytti maailmanmieheltä.

    Mitä sitten, että hän ammensi tietonsa Der Querschnitt -lehdestä tai Ilja Ehrenburgin kirjoituksista? Tuolla lehdellä oli mainioita avustajia – mm. Cocteau, Proust, Joyce, Majakovski, Hemingway, Stein, Friedell, Benjamin, Morand – joten miksi Paavolaisen olisi pitänyt lukea kaikki alkulähteistä käsin? Riitti kun pisti krokotiilinnahkaiset kenkänsä jalkaan, flaneerasi kulttuurilammikon reunalla ja varoi putoamasta siihen, koska uimataidottomalle se olisi saattanut olla kohtalokasta.

    On kummallista väittää (nyt, tänään) että Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä olisi jotenkin auttamattoman pinnallinen. Pikemmin se tuntuu kaikessa hengästyttävyydessään liiankin yksityiskohtaisesti aikaan paneutuvalta. Paavolainen ei kenties näe pinnan alla kehittyviä suuria pohjavirtoja, mutta eihän niitä kukaan voi nähdäkään, koska vasta aika erottelee jyvät akanoista ja syöksee osan kulttuurista unohduksen kaivoon. 
    Se mikä näkyy, on pinnallista!

    Rajalan kirjassa käydään läpi Paavolaisen esseekokoelman ja kirjoituksien vastaanotto ajassaan. Tietysti Paavolaisen ”pinnallisuus” ja puuttuva ”syvällisyys” olivat keskustelunaihe jo tuolloin 1930-luvun taitteessa. ”Olisi tunnettava syvempi perspektiivi”, vaati P. Mustapää. ”Sinä luulet pinnan riittävän", hän moitti Paavolaista.

    Mutta.

    Aikalaisista Erik Kihlman totesi Nya Arguksessa, että ”dadaismin monipuolinen esittely oli ehdottomasti ansiokasta”, kuten Rajala Kihlmania lainaa. Eikä taidehistorioitsija Onni Okkonen ymmärtänyt lainkaan syytteitä Nykaikaa etsimässä -teoksen pinnallisuudesta, sillä Okkosesta ”suorastaan kammottavan syvä perspektiivi avautui Marinettin ja futurismin vaikutuksesta aina Venäjälle saakka”.

Kun Nykyaikaa etsimässä julkaistiin vuonna 1990 neljäntenä painoksena, sen esipuheessa lainattiin Henri Bromsin esseetä vuodelta 1983.

    ”Tulenkantajat ja etenkin Paavolainen ovat olleet maineensa huipulla juuri viime aikoina, kansainvälisten näkymien avaajana Suomelle”, Broms kirjoitti 1983. ”Kuitenkin voisi väittää, että Paavolainen puhui dadaismista, kun taas Gunnar Björling oli dadaisti.”

    Broms ei näytä – niin kuin ei Kemppinenkään – ymmärtävän mitä ”sanomalehtikirjoittelu” on ja tarkoittaa. Ja kun sanon Paavolaista sanomalehtikirjoittajaksi, en vähättele enkä pidä häntä siitä johtuen pinnallisena. Kysymys on tempperamentista, siitä miten suhtautuu todellisuuteen ja miten impressionsa haluaa ilmaista.

    Ehkä Armas J. Pulla oli ”syvällisempi” kirjoittaja kuin Paavolainen, ehkä hän ”tiesi” ranskalaisesta kulttuurista enemmän kuin Paavolainen, ehkä hän oli ”parempi” jollain asteikolla (ainakin Kemppisen laatimalla), mutta entäpä jos Pulla oli niin kuivakiskoinen ja pitkästyttävä kirjoittaja, että ajan heltymätön ja lahjomaton "kriitikko" on todennut hänet ”lukukelvottomaksi”?
    Paavolaista on sentään hauska lukea, yhä.

    Broms ei esseessään oivaltanut, että samalla kun on niitä jotka tekevät, tarvitaan myös niitä jotka kertovat mitä nuo toiset ovat tehneet. Yksi on dadaisti, toinen kertoo mitä se on, millaisen vaikutelman dadaisti hänelle antaa - hänelle krokotiilinnahkaisissa kengissä.

Tietysti kaikki voi olla sattumaa.

    Ehkä Paavolaisen kirjoituksia luetaan tänään sattumalta, ei siksi että niitä kannattaisi lukea kirjoituksien informatiivisuuden ansiosta. Ehkä on pelkästään huonoa säkää ettei Armas J. Pullaa lue kukaan eikä hänen teoksensa kiinnosta juuri ketään.

    Historia on julma apparaatti, tässä mielessä.

    Ajan aallot viskovat kotiloiden kuoria sattumanvaraisesti rannan hiekkaan, ja kuin pulut me noukimme niitä ja ihastelemme värejä ja muotoja ymmärtämättä millaista elämää niiden sisässä on ollut. Kuvittelemme että tässä on kaikki, vaikka aaltojen syövereissä on piilossa miljoonia kotiloita, joista emme tiedä mitään.

    Silti virkistyn kun selailen Paavolaisen esseekokoelmaa.

    ”Ja näin on nykyaika synnyttänyt oman romantiikkansa”, Paavolainen kirjoitti esseessä Romantikko etsii nykyaikaa eli sininen kukka sopii myös pulloveriin.

    Hän jatkoi: ”Sen tunnusmerkkinä ei ole pako omasta ajasta, vaan lähentyminen; ei yksinäisyyden ’alakuloisuuden ylistys’ vaan juopumus tunnosta saada olla yksi monista; ei muukalaisena olon tietoisuus, vaan ylpeä vaikutelma siitä että on koteutunut kaikkialle, että niin nopeasti pääsee etäisempäänkin maailmankolkkaan, että viihtyy joka paikassa. Romantiikan tunnuskuva ei ole enää salaisessa varjostossa kasvava sininen kukka eikä korkeassa yksinäisyydessä kaarteleva kotka, vaan kokonaisen maanosan halki kiitävä Pacific-veturi tai tarkasti määrättyä reittiään kulkeva Junkers-lentokone. Miten hämmästyttävän hyvin sininen kukka sopiikaan esim. Richard Halliburtonin, Michael Arlenin tai Beverley Nicholsin pulloveriin! ’Minä rakastan pikajunia ja moottorien melua’, kirjoittaa Barbellion kuuluisassa, elämänsä ainoaksi teokseksi jääneessä päiväkirjassaan. ’Minä nautin suuresti nähdessäni, miten rautatiekiskoja kaarretaan ilmassa tai nostetaan suuria jäälohkareita rautapihdeillä. Sellaista nähdessäni minun on aina pakko pysähtyä katselemaan. Minä rakastan kaikkea, mikä tapahtuu hirvittävän nopeasti ja on käsittämätöntä: Lontoota, salamia, Popocatapetlia. Minä nautin tervanhajusta, kivihiilensavusta ja käristetyn kalan lemusta ja kuullessani torvikuusikon soittavan Lisztin Rapsodiaa.’ Barbellion ei pakene arkipäivää vaan rakastaa sitä. Ja katso: rakkaus avaa silmät, ja arkipäivä on täynnä ihmeitä, kauneutta ja hurmausta.”

    Jos Paavolainen tuossa kuulosta pinnalliselta, mitä se oikeastaan tarkoittaa? Osaammeko kuvitella mitä tuollaiset lauseet kertoivat tavalliselle suomalaiselle vuonna 1929? Ymmärsikö tämä lukemansa? Jos ymmärsi, iskikö modernin mahdollisuus kuin salama hänen aivoihinsa?

    Eikö Paavolainen kaikessa, ”hirvittävässä pinnallisuudessaankin”, osunut modernin eurooppalaisen yhteiskunnan ytimeen ja nähnyt sen suomalaiseen tulevaisuuteen kuin röntgenkatseella? Katseen ironiaa tietysti lisää tietämys ettei Paavolainen osannut englantia, joten edellisessä lainauksessa mainittuihin kirjoittajiin hän lienee tutustunut saksaksi!

    Paavolaisen impressioiden väkevyyttä lukiessa tulee ihmetelleeksi mihin nykyihminen vuonna 2017 on kadottanut kykynsä aistia arkielämän komeus ja kauneus. Kun kaikki on nykyään myymistä ja ostamista, ovatko impressiotkin kulutettu ja myyty alennusmyynneissä loppuun aikoja sitten? Vai ovatko ne, arkipäivän kokemisen tunteet, modernin eliitin mielestä paheksuttavaa hempeilyä?

    Nykyaika oli Paavolaiselle liikettä ja melua eteenpäin.

    Tänään nykyhetki näyttää tarkoittavan ”syvällisesti” ajatteleville ihmisille (kirjoittajille) jotakin kauheaa, josta pitää kaivata entisten aikojen askeesiin; moderniin elämän nautinnollisuuden kieltäminen ilmentää tuota kaipuuta.

    Niinpä kun tänään etsin nykyaikaa, löydän yllättäen älymystön kollektiivisen pyrkimyksen yksilön vapauksien rajoittamiseen.

__________________________________________________________

Jukka Kemppinen: Mielenkiintoista. Kemppinen -blogi, 4.5.2017.

Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä, 1929. 4.painoksen esipuheen kirjoittaneet Ritva Hapuli, Katriina Mäkinen, Paula Paavolainen, Kari Immonen. Otava 1990.

Panu Rajala: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. WSOY, 2014.

___________________________________________________________

PS!

                                                                                        Kyösti Salovaara, Verdun, 2014.

PSS!

Mauno Koivisto on kuollut.

 Järkytyn vaikka jokainen meistä kuolee aikanaan. 

Koiviston kanssa tein yhteistyötä jonkin aikaa, vaikka siitä ei sitten tullut sen enempää.

Se mitä Koivistossa viehätti, oli että aina hänen ajattelussaan oli mukana tietty annos (suurikin) filosofista pohdiskelua; Mauno ei koskaan väittänyt että se mitä hän tiesi, olisi ollut ehdoton totuus. Jokainen ajattelija saattaisi ottaa mallia Koiviston tavasta ajatella. Siis että pitää ajatella eikä julistaa.

Pilvet peittävät taivaan. Kohta taas aurinko paistaa. Tämä ei  tietenkään lohduta Koiviston omaisia. Suru on suuri, absoluuttinen.

Suremme yhdessä -
   Kyösti, yöllä kun päivä vaihtui.