Tehtävän asettaminen

 [Etsi Nykyaika Euroopasta]

Kyösti Salovaara, 2023.

Auto laivaan, laiva Tukholmaan: Eurooppa lähestyy.

 Sillä onneton on se, joka ei ymmärrä omaa aikaansa eikä sitä rakasta!

- Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä, 1927.

Ratsun kaviot liukastelevat jäisellä tiellä,

mahdoton on nousta noita lampaansuolen mutkia -

mutta jos vertaan tietä elämänkulkuun,

se on tasainen kuin kämmenen pohja.

 - Po Chü-i (772-846). Suom. Pertti Nieminen, 1975.

Maanantaina rankkasateessa Turkuun: Laivaan noustiin illalla.

    Tiistaiaamuna Tukholma kylpi aamuauringossa.

    Ensimmäisenä päivänä ajettiin tuhat kilometriä Tukholmasta Pohjois-Saksaan.

    Eurooppa!

Olavi Paavolainen julkaisi esseekokoelman Nykyaikaa etsimässä vuonna 1927.

    Paavolainen yritti ymmärtää aikaansa. Hän huokaili impressioita, lainaili viisaampiaan, yritti päästä sekunnin päälle.

    Paavolainen etsi futuristeja Milanosta, mutta löysi makarooneja. Futuristien julkilausumat sanottiin, niitä ei löytynyt Italian kaupunkien kaduilta. 

    Pariisista Paavolainen löysi betonista rakennetun kirkon: ”Puu ja kivi olivat liiaksi aikaanvieviä rakennusaineita, ja niin päätettiin rakentaa kirkko rautabetonista. Se on halpaa, nopeaa käsitellä, ikuisesti kestävää ja ennen kaikkea – modernia! Kirkko rautabetonista – miksikä ei, kuten reklaamitulista säteilevä biografiteatteri ja rahankilinän täyttämä tavaratalo, kuten vihellyksistä ja melusta kaikuva rautatieaseman jättiläishalli!”

    Kirkko betonista hätkähdytti vuonna 1927. 

    Tänään ei.

Uusi yhteiskunta, uudet tekniset vempeleet, uudenlaiset kulttuurit häikäisivät suomalaisen vuonna 1927.

    Paavolainen innostui, sanat melkein loppuivat: 

    ”Pakenin 'tuhatjärviä' ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniityjä löytääkseni bensiinisäiliöitä, nostorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä. Pakenin lannan ja vastakynnetyn mullan tuoksua löytääkseni savun ja kivihiilenmurskan lemun. Pakenin 'hurskasta kurjuutta' löytääkseni työmiehiä, jotka omistivat Citroënin ja osaavat algebraa. Pakenin 'vanhaa' kauneutta ja runoutta löytääkseni uuden, jonka aikamme on luonut, joka on vain sille ominainen, joka päivä päivältä muuttuu yhä voitollisemmaksi ja hallitsevammaksi. Sillä onneton on se, joka ei ymmärrä omaa aikaansa eikä sitä rakasta!”

    Paavolainen löysi konkreettisen nykyajan, sekunnit ja rytmin.

    Jean Cocteaulle sähkölamppu oli uuden ajan orkidea.

    Paavolaiselle futuristen mallia jäljittäen kaikki liikkuva oli uuden ajan romantiikkaa:  ”Romantiikan tunnuskuva ei ole enää salaisessa varjostossa kasvava sininen kukka eikä korkeassa yksinäisyydessä kaarteleva kotka, vaan kokonaisen maanosan halki kiitävä Pacific-veturi tai tarkasti määrättyä reittiään kulkeva Junkers-lentokone.”

    Tekninen vallankumous merkitsi 1920-luvun optimismia, romanttista nykyaikaa.

Kyösti Salovaara, 2023.

SE Silta!
On kuin sillanpääasema Eurooppaan.

Voiko nykyajan löytää Euroopasta?

    Konkreettisen, jalkojen alla kaikuvan, silmien edessä leijuvan?

    Epäilen ettei voi.

    Nykyhetki avautuu älypuhelimeen. Orkideat ovat kukkakaupassa halpoja, älyvekottimet eivät.

    Virtuaalinen todellisuus ei jätä jalanjälkiä sateeseen.

    Onko sitä edes olemassa, nykaikaa, paitsi kuvitelmissa?

    Kun ihmiset ilmaisevat käsityksensä nykyhetkestä, he kertovat menneistä ajoista ja kieltävät romanttisen selityksen. Nykyajan ymmärtämiselle tarkoitetaan sen kieltämistä. Lamput halutaan sammuttaa, puut muuttaa jumaliksi.

     Onnettomia nykyhetken vihaajia riittää. Kumma kyllä he saavat enemmän julkisuutta kuin nykyaikaa rakastavat, sitä ymmärtävät.

    Tehtävä alkaa tuntua mahdottomalta: sellaista ei löydä mikä meni jo; sellaista ei ymmärrä mitä ei ole.

Olkoon sitten…

    Mutta impressioita tavoittelen. Jos en löydä oikeita sanoja, käytän vääriä.

    Eurooppa alkoi kun ylitin Sen Sillan Tanskaan. 64 euroa.

    Keskiviikkona automme sujahti saksalaisten pyökkien vihervaloisaan hämyyn jossakin maaseudulla, entisen Saksan, Euroopan, ja entisen DDR:n rajamailla.

Kyösti Salovaara, 2023.

Magdeburg, entinen kaupunki DDR:ssä,
nyt arkkitehtuurin iloittelua: Grüne Zitadelle

    

Kyösti Salovaara, 2023.

Melkein kuin Gaudía -
Grüne Zitadelle oli itävaltalaisen arkkitehdin
Friedensreich Hundertwasserin viimeinen työ.

  

Käsipohjaa

[kulttuurin lammikossa]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.

Olen taas ajautumassa syville vesille.

    Tiedän.

    Altaan syvä pää vetää puoleensa, vaikka pitäisi tyytyä matalampaan. 
    Oikeastaan kannattaisi polskutella käsipohjaa hiekkarannassa. Se sopisi minulle paremmin. Siellä olisin kotona.

    Mutta hypätään nyt kuitenkin saappaisiin isompiin.

    Kompastumisen uhalla.

    Hupsis!

Viikko sitten torstaina Jukka Kemppinen kirjoitti blogissaan Markku Eskelisen proosakirjallisuuden historiaa käsittelevästä teoksesta Raukoilla rajoilla otsikolla Mielenkiintoista.
    On se.

    Kemppinen päätti juttunsa provokaatioon vertaamalla Eskelisen kirjaa Olavi Paavolaisen kirjoituksiin, jotka ovat Kemppisen mielestä röyhkeän pinnallisia. Siis eivät mitään hyvää.

    ”’Nykyaikaa etsimässä’ mutta myös Natsi-Saksan ja Etelä-Amerikan kuvaukset perustuvat samaan kuin 'Synkkä yksinpuhelu', röyhkeään tietämättömyyteen ja haluttomuuteen paneutua asioihin”, Kemppinen  naulasi Paavolaisen pinnallisen kirjoittamisen häpeäpaaluun. ”Dadaismin esittely on paljastavin. Olen käynyt läpi lähdeteokset. Paavolainen poimi hauskuuksia sieltä täältä ja jätti huomiotta kirjallisen proosan valtavat muutokset, jotka tapahtuivat ympärillä. Jopa Armas J. Pulla oli parempi kulttuurikriitikko kuin Paavolainen.”

    Armas J. Pullan rinnalle, ohi, Paavolaisen aikalaiskulttuurikriitikoista Kemppinen nostaa V.A. Koskenniemen, joka kirjoitti ”yllättävän syvällisesti” Kafkasta ja Proustista.

    Koska olen (tunnustan olevani) yliherkkä ajatukselle, että on olemassa ”korkeaa” kulttuuria ja matalampaa, syvää kultuuria ja pinnallista ja että ”korkea” ja ”syvällinen” ovat jotenkin arvokkaampaa kuin viihdyttävä ja pinnallinen, lähetin Kemppisen blogiin kommentin, jossa epäilin ajatusta ”paremmasta” kulttuurikritiikistä.

    ”Voipahan se Pulla olla ’parempi’ kulttuurikriitikko kuin Paavolainen, mutta kuka Pullaa lukee?" kysyin ja jatkoin: ”Paavolaista monikin, yhä. Toisekseen: miten joku voi olla ’parempi’ tai ’huonompi’ kulttuurikriitikkona? Jos/kun Paavolainen oli pinnallinen, niin hemmetin hyvin hän sai sen paperille, sen pinnallisuuden. Niin hyvin että kestää vieläkin lukea, joten onko se sitten lopulta ihan ’syvällistä’? Onko kulttuurissa, kirjallisuudessa loppujen lopuksi mitään ’syvällistä’ verrattuna ’pinnalliseen’? Jos on, kuka sen määrittelee? Lukijako? Vai herrat professorit yliopistoilla? Vai ajan epämääräinen hammas?”

    Tähän Jukka Kemppinen vastasi – vastaansanomattomasti – että ”helppo kysymys: kulttuuriesseistiikassa pinnallista on se, minkä on lukenut kirjan kannesta näyteikkunan läpi ja ymmärtänyt väärin. Syvällistä on se, minkä on lukenut oikeasti ja miettinyt vielä.”

    Paavolainen katseli Kemppisen mielestä väärien kirjojen kansia ja ymmärsi nekin väärin.

No, onko asia näin yksinkertainen?

    Vai ihan toisenlainen, monimutkaisempi?

    Nykyaikaa etsimässä oli hengästyttävä esseekokoelma ilmestyessään 1929. Se hengästyttää yhä. Tietysti Paavolainen liikkui ”pinnassa”, miten muuten ajankohtaisesta nykyajasta olisi voinut kirjoittaa? Paitsi juuri niin että sen (hetken) yrittää tavoittaa samalla kun se tapahtuu?

    Kemppinen sanoi, että Paavolainen kirjoitti enemmän itsestään kuin ajastaan, mutta tuo väite ei kanna pitkälle. Eihän Paavolainen psykologisoinut itseään lainkaan.

    Se että melkein kaikki Paavolaisen kirjoittama on monellakin tapaa impressionistista, on toinen juttu. Asian ydin, niin sanottu pihvi. Todellisuus näyttäytyi Paavolaiselle esteettisenä kokemuksena, hieman vieraana, etäältä lähelle katsottuna.
    Paavolainen kasteli itsensä aaltojen kuohussa, ei vesien syvyyksissä.

    Panu Rajalan kirjoittamassa elämäkerrassa Tulisoihtu pimeään Paavolaisen vierauden ja esteettisen kokemuksen suhde tulee hienosti esille. Ei Paavolainen ulkomaanmatkoilla tutustunut juuri mihinkään eikä kehenkään, mutta silti hän tavoitti ajan hengen, osittain seisomalla kapakan ovella (osallistumatta ryyppäämiseen) tai teatterin portailla (syventymättä itse näytelmään) ja lopulta keräilemällä vaikutelmia lehdistä, muiden kokemana.

    Miksi tuollainen impressio ei voisi olla syvällinen? Miksi Paavolaisen olisi pitänyt istua kirjastossa ja lukea ”alkuteoksia”?

    Semminkin kun ulkosalla päivettyy.

Paavolainen halusi kuulua joukkoon, mutta se onnistui vain ulkonaisesti. Kirjoituksissaan hän ei osannut tai halunnut valita ”puoltaan”. Varmuuden vuoksi hän oli kaikkien kanssa samaa mieltä. Tämä alitajuinen konformismi kenties selittää Kolmannen valtakunnan vieraana -teoksen ambivalenssin.

    Paavolainen saapui Pariisiin huolitellussa puvussa, nahkainen matkalaukku kädessä, kertoo Panu Rajala: ”Paavolainen kohensi suomalaista vaatekertaansa ja hankki keltaiset krokotiilinnahkaiset kengät, vaaleanvihreän hatun ja kävelykepin. Kukaan ei voinut erottaa häntä pariisilaisista keikareista.”

    Jo neljäntenä päivänä Pariisiin tultuaan Paavolainen lähetti ensimmäisen artikkelinsa Helsinkin: ”Ihana tunne: taasen uusi päivä, täynnä löytöretken ihmeitä odottamassa!”

    Paavolainen kuulosti uskottavalta ja näytti maailmanmieheltä.

    Mitä sitten, että hän ammensi tietonsa Der Querschnitt -lehdestä tai Ilja Ehrenburgin kirjoituksista? Tuolla lehdellä oli mainioita avustajia – mm. Cocteau, Proust, Joyce, Majakovski, Hemingway, Stein, Friedell, Benjamin, Morand – joten miksi Paavolaisen olisi pitänyt lukea kaikki alkulähteistä käsin? Riitti kun pisti krokotiilinnahkaiset kenkänsä jalkaan, flaneerasi kulttuurilammikon reunalla ja varoi putoamasta siihen, koska uimataidottomalle se olisi saattanut olla kohtalokasta.

    On kummallista väittää (nyt, tänään) että Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä olisi jotenkin auttamattoman pinnallinen. Pikemmin se tuntuu kaikessa hengästyttävyydessään liiankin yksityiskohtaisesti aikaan paneutuvalta. Paavolainen ei kenties näe pinnan alla kehittyviä suuria pohjavirtoja, mutta eihän niitä kukaan voi nähdäkään, koska vasta aika erottelee jyvät akanoista ja syöksee osan kulttuurista unohduksen kaivoon. 
    Se mikä näkyy, on pinnallista!

    Rajalan kirjassa käydään läpi Paavolaisen esseekokoelman ja kirjoituksien vastaanotto ajassaan. Tietysti Paavolaisen ”pinnallisuus” ja puuttuva ”syvällisyys” olivat keskustelunaihe jo tuolloin 1930-luvun taitteessa. ”Olisi tunnettava syvempi perspektiivi”, vaati P. Mustapää. ”Sinä luulet pinnan riittävän", hän moitti Paavolaista.

    Mutta.

    Aikalaisista Erik Kihlman totesi Nya Arguksessa, että ”dadaismin monipuolinen esittely oli ehdottomasti ansiokasta”, kuten Rajala Kihlmania lainaa. Eikä taidehistorioitsija Onni Okkonen ymmärtänyt lainkaan syytteitä Nykaikaa etsimässä -teoksen pinnallisuudesta, sillä Okkosesta ”suorastaan kammottavan syvä perspektiivi avautui Marinettin ja futurismin vaikutuksesta aina Venäjälle saakka”.

Kun Nykyaikaa etsimässä julkaistiin vuonna 1990 neljäntenä painoksena, sen esipuheessa lainattiin Henri Bromsin esseetä vuodelta 1983.

    ”Tulenkantajat ja etenkin Paavolainen ovat olleet maineensa huipulla juuri viime aikoina, kansainvälisten näkymien avaajana Suomelle”, Broms kirjoitti 1983. ”Kuitenkin voisi väittää, että Paavolainen puhui dadaismista, kun taas Gunnar Björling oli dadaisti.”

    Broms ei näytä – niin kuin ei Kemppinenkään – ymmärtävän mitä ”sanomalehtikirjoittelu” on ja tarkoittaa. Ja kun sanon Paavolaista sanomalehtikirjoittajaksi, en vähättele enkä pidä häntä siitä johtuen pinnallisena. Kysymys on tempperamentista, siitä miten suhtautuu todellisuuteen ja miten impressionsa haluaa ilmaista.

    Ehkä Armas J. Pulla oli ”syvällisempi” kirjoittaja kuin Paavolainen, ehkä hän ”tiesi” ranskalaisesta kulttuurista enemmän kuin Paavolainen, ehkä hän oli ”parempi” jollain asteikolla (ainakin Kemppisen laatimalla), mutta entäpä jos Pulla oli niin kuivakiskoinen ja pitkästyttävä kirjoittaja, että ajan heltymätön ja lahjomaton "kriitikko" on todennut hänet ”lukukelvottomaksi”?
    Paavolaista on sentään hauska lukea, yhä.

    Broms ei esseessään oivaltanut, että samalla kun on niitä jotka tekevät, tarvitaan myös niitä jotka kertovat mitä nuo toiset ovat tehneet. Yksi on dadaisti, toinen kertoo mitä se on, millaisen vaikutelman dadaisti hänelle antaa - hänelle krokotiilinnahkaisissa kengissä.

Tietysti kaikki voi olla sattumaa.

    Ehkä Paavolaisen kirjoituksia luetaan tänään sattumalta, ei siksi että niitä kannattaisi lukea kirjoituksien informatiivisuuden ansiosta. Ehkä on pelkästään huonoa säkää ettei Armas J. Pullaa lue kukaan eikä hänen teoksensa kiinnosta juuri ketään.

    Historia on julma apparaatti, tässä mielessä.

    Ajan aallot viskovat kotiloiden kuoria sattumanvaraisesti rannan hiekkaan, ja kuin pulut me noukimme niitä ja ihastelemme värejä ja muotoja ymmärtämättä millaista elämää niiden sisässä on ollut. Kuvittelemme että tässä on kaikki, vaikka aaltojen syövereissä on piilossa miljoonia kotiloita, joista emme tiedä mitään.

    Silti virkistyn kun selailen Paavolaisen esseekokoelmaa.

    ”Ja näin on nykyaika synnyttänyt oman romantiikkansa”, Paavolainen kirjoitti esseessä Romantikko etsii nykyaikaa eli sininen kukka sopii myös pulloveriin.

    Hän jatkoi: ”Sen tunnusmerkkinä ei ole pako omasta ajasta, vaan lähentyminen; ei yksinäisyyden ’alakuloisuuden ylistys’ vaan juopumus tunnosta saada olla yksi monista; ei muukalaisena olon tietoisuus, vaan ylpeä vaikutelma siitä että on koteutunut kaikkialle, että niin nopeasti pääsee etäisempäänkin maailmankolkkaan, että viihtyy joka paikassa. Romantiikan tunnuskuva ei ole enää salaisessa varjostossa kasvava sininen kukka eikä korkeassa yksinäisyydessä kaarteleva kotka, vaan kokonaisen maanosan halki kiitävä Pacific-veturi tai tarkasti määrättyä reittiään kulkeva Junkers-lentokone. Miten hämmästyttävän hyvin sininen kukka sopiikaan esim. Richard Halliburtonin, Michael Arlenin tai Beverley Nicholsin pulloveriin! ’Minä rakastan pikajunia ja moottorien melua’, kirjoittaa Barbellion kuuluisassa, elämänsä ainoaksi teokseksi jääneessä päiväkirjassaan. ’Minä nautin suuresti nähdessäni, miten rautatiekiskoja kaarretaan ilmassa tai nostetaan suuria jäälohkareita rautapihdeillä. Sellaista nähdessäni minun on aina pakko pysähtyä katselemaan. Minä rakastan kaikkea, mikä tapahtuu hirvittävän nopeasti ja on käsittämätöntä: Lontoota, salamia, Popocatapetlia. Minä nautin tervanhajusta, kivihiilensavusta ja käristetyn kalan lemusta ja kuullessani torvikuusikon soittavan Lisztin Rapsodiaa.’ Barbellion ei pakene arkipäivää vaan rakastaa sitä. Ja katso: rakkaus avaa silmät, ja arkipäivä on täynnä ihmeitä, kauneutta ja hurmausta.”

    Jos Paavolainen tuossa kuulosta pinnalliselta, mitä se oikeastaan tarkoittaa? Osaammeko kuvitella mitä tuollaiset lauseet kertoivat tavalliselle suomalaiselle vuonna 1929? Ymmärsikö tämä lukemansa? Jos ymmärsi, iskikö modernin mahdollisuus kuin salama hänen aivoihinsa?

    Eikö Paavolainen kaikessa, ”hirvittävässä pinnallisuudessaankin”, osunut modernin eurooppalaisen yhteiskunnan ytimeen ja nähnyt sen suomalaiseen tulevaisuuteen kuin röntgenkatseella? Katseen ironiaa tietysti lisää tietämys ettei Paavolainen osannut englantia, joten edellisessä lainauksessa mainittuihin kirjoittajiin hän lienee tutustunut saksaksi!

    Paavolaisen impressioiden väkevyyttä lukiessa tulee ihmetelleeksi mihin nykyihminen vuonna 2017 on kadottanut kykynsä aistia arkielämän komeus ja kauneus. Kun kaikki on nykyään myymistä ja ostamista, ovatko impressiotkin kulutettu ja myyty alennusmyynneissä loppuun aikoja sitten? Vai ovatko ne, arkipäivän kokemisen tunteet, modernin eliitin mielestä paheksuttavaa hempeilyä?

    Nykyaika oli Paavolaiselle liikettä ja melua eteenpäin.

    Tänään nykyhetki näyttää tarkoittavan ”syvällisesti” ajatteleville ihmisille (kirjoittajille) jotakin kauheaa, josta pitää kaivata entisten aikojen askeesiin; moderniin elämän nautinnollisuuden kieltäminen ilmentää tuota kaipuuta.

    Niinpä kun tänään etsin nykyaikaa, löydän yllättäen älymystön kollektiivisen pyrkimyksen yksilön vapauksien rajoittamiseen.

__________________________________________________________

Jukka Kemppinen: Mielenkiintoista. Kemppinen -blogi, 4.5.2017.

Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä, 1929. 4.painoksen esipuheen kirjoittaneet Ritva Hapuli, Katriina Mäkinen, Paula Paavolainen, Kari Immonen. Otava 1990.

Panu Rajala: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. WSOY, 2014.

___________________________________________________________

PS!

                                                                                        Kyösti Salovaara, Verdun, 2014.

PSS!

Mauno Koivisto on kuollut.

 Järkytyn vaikka jokainen meistä kuolee aikanaan. 

Koiviston kanssa tein yhteistyötä jonkin aikaa, vaikka siitä ei sitten tullut sen enempää.

Se mitä Koivistossa viehätti, oli että aina hänen ajattelussaan oli mukana tietty annos (suurikin) filosofista pohdiskelua; Mauno ei koskaan väittänyt että se mitä hän tiesi, olisi ollut ehdoton totuus. Jokainen ajattelija saattaisi ottaa mallia Koiviston tavasta ajatella. Siis että pitää ajatella eikä julistaa.

Pilvet peittävät taivaan. Kohta taas aurinko paistaa. Tämä ei  tietenkään lohduta Koiviston omaisia. Suru on suuri, absoluuttinen.

Suremme yhdessä -
   Kyösti, yöllä kun päivä vaihtui.

Pako nykyaikoihin

[”modernin” kantapäillä]

                                                                    Kyösti Salovaara, Malagan automuseo, 2016.

”Me julistamme, että maailma on rikastunut uudella kauneusarvolla – nopeudella. Ulvova auto, joka kiitää kuin luoti, on kauniimpi kuin 'Samotrakelainen Nike'.”

           F-T. Marinetti, 1909.

Pakinan otsikko haastaa ristiriidallaan, ainakin minut.

    Miksi puhua nykyajoista eikä nykyajasta? Ei kai voi olla kuin yksi nykyaika. Se mikä on nyt eikä kohta, nyt eikä äsken.

    Mitä järkeä on laittaa ”moderni” lainausmerkkeihin? Mitä sillä yritetään viestittää? Sitäkö että moderni jäi eiliseen ja siksi sen kantapäille on vaikea päästä vai sitä, että moderni ei olekaan muuta kuin tavanomainen nykyisyys joten kantapäiden etsiminen on mahdotonta.

    ”Kuinka voi iloita maailmasta”, Franz Kafka kysyi, ”paitsi jos pakenee sen luo?”

    Tarkoittiko Kafka että ihminen pakenee itseään mennessään ulos, maailmaan? Tai vielä syvällisemmin: tunteellista ihmistä ei ole ennen kuin tämä "pakenee" itseään muiden pariin!

    ”Pakenin 'tuhatjärviä' ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniittyjä löytääkseni bensiinisäiliöitä, nostorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä”, kirjoitti Olavi Paavolainen essee- ja pakinakokoelmassa Nykyaikaa etsimässä vuonna 1929 vierailtuaan pari vuotta aikaisemmin Euroopassa. ”Pakenin lannan ja vastakynnetyn mullan tuoksua löytääkseni savun ja kivihiilenmurskan lemun. Pakenin 'hurskasta kurjuutta' löytääkseni työmiehiä, jotka omistivat Citroënin ja osaavat algebraa.”

    Paavolainen lähti etsimään ”nykyaikaa” ja löysi monta. Hän pakeni ja löysi modernin ILON, ihmisen tekemän konkreettisen, sähköisen, nopean ja betonisen ja lasin säihkyvässä rujoudessa kauniin maailman.

Nykyaikoja olikin monta, yhtä aikaa rinnakkain, konkreettisesti ja mielikuvituksessa.

    Kun Nykyaikaa etsimässä ilmestyi neljäntenä painoksena 1990, sen esipuheessa lainattiin Pertti Lassilaa jonka mukaan teoksen nimessä näkyy ajan suhteellisuus: ”Maailmassa ja ihmisten tietoisuudessa on rinnan useita aikakausia. Se mikä Paavolaiselle oli jo nykyaikaa, oli monille hän aikalaisilleen kaukaista tulevaisuutta.”

    Paavolaisen esseet ”purevat” lukijan hermoa tänäänkin, sillä nykyihminen on niin turtunut teknologiseen hyvinvointiinsa, kalujen ja vehkeiden runsauteen ettei hänen suustaan pääse ILON kiljahduksia kun hän ostaa uuden älypuhelimen, tabletin tai 55 tuumaisen telkkarin.

    Ei, nykyajan urbaani eläjä seikkailee teknisten vehkeiden kimaltavassa viidakossa häpeillen, salaten kaikenlaisen nautinnon ja mielihyvän mitä tekniikka tarjoaa. Nykyihminen kaihoaa entistä, vaikka ei entisessä haluaisikaan asua; hän puhuu halveksien betonitaloista ja downsizing turbomoottoreista; hän ostaa kuin salaa lentolipun etelään tai Pariisiin eikä innostu mistään, paitsi sitten kun menee metsään ja on halaavinaan puuta puoli minuuttia, jonka jälkeen voi, luonnon kokemuksen vavahduttamana palata kaupunkiin – häpeämään teknistä hyvinvointiaan.

    Paavolainen ja hänen aikalaisensa rakastuivat ihmisen tekemään maailmaan:

    ”Romantiikan tunnuskuva ei ole enää salaisessa varjostossa kasvava sininen kukka eikä korkeassa yksinäisyydessä kaarteleva kotka, vaan

kokonaisen maanosan halki kiitävä Pacific-veturi tai tarkasti määrättyä reittiään kulkeva Junkers-lentokone.”

    Paavolainen lainasi Jean Cocteuta, joka huudahti: ”Sähkölamppu on uusi orkidea!”

    Missä onkaan se suomalainen nykyruno joka rakastuu led-lampun sähköä säästävään valoon? Missä säkeet astianpesukoneen vapauttavasta murinasta?

    Pariisista Paavolainen löysi betonista rakennetun kirkon: ”Puu ja kivi olivat liiaksi aikaanvieviä rakennusaineita, ja niin päätettiin rakentaa kirkko rautabetonista. Se on halpaa, nopeaa käsitellä, ikuisesti kestävää ja ennen kaikkea – modernia! Kirkko rautabetonista – miksikä ei, kuten reklaamitulista säteilevä biografiteatteri ja rahankilinän täyttämä tavaratalo, kuten vihellyksistä ja melusta kaikuva rautatieaseman jättiläishalli!”

    Ja samaan aikaan, samoina vuosina Mika Waltari hurmaantui vauhdista ja keinotekoisesta maailmasta yhtä lailla. Hän kirjoitti runon junasta joka päivin ja öin halkoo Eurooppaa: ”... jyskiväin vaunujen edessä / jättiläisveturi, / radan varrella lennätinlankojen laulu.”

    Tänään kaikki on langatonta: 3g, 4G ja kohta jo viisigee eikä kukaan kirjoita siitä laulua!

”Suurkaupungin houraileva uni”, Waltari kirjoitti vuonna 1928. ”Teräskukkia, betonia, ammoniakkia. / Villin ihana olet, / lasiverhossa, / käärmejuovaisin valoin. / Sadan miljoonan sielun / lumottu houre: / teräskukkia auringonverkkojen alla.”

    Modernin kantapäillä läähättää sovinnainen, tympääntynyt, kaiken nähnyt nykyihminen joka ei pysty tajuamaan mikä ero on ulkohuussilla ja älypuhelimella. Eikä mikään riitä, vaikka nykyisestäkään ei osaa ILOITA eikä RIEMUITA.

    Helsingin Sanomien taloustoimitus oli laatinut muhkean artikkelikokonaisuuden Nokian noususta ja tuhosta. Yhdelle aukeamalle oli kuvattu kaikki tai melkein kaikki Nokian kännykkämallit – huikaiseva kuva josta jokainen suomalainen löysi itsensä, ei vain yhden kerran vaan monta.

    Kerrankin teknologinen avantagarde iski Suomen maailmaan, pois lannan tuoksusta ja pajupuskien katveesta eikä Suomi eikä edes Nokian johto tajunnut että mistä se oikeastaan johtui, miksi yht'äkkiä oltiin edelläkävijoitä – niin kuin Jorma Ollila nyt tunnustaa.

    Nykyaikoja on monta, yhtä aikaa.

    Katsopa jotakin seuruetta kahvilassa. Jokaisella on kännykkä kädessä, sitä näpytellään ja luetaan: ollaan koko ajan läsnä ja muualla, joten ajan merkitys katoaa ja lopulta huudahdamme: Einsteinin suhteellisuusteoriai ei voi pitää paikkaansa!

    Mehän ollaan kaikkialla yhtä aikaa!

Ollakseni modernin kantapäillä dokumentoin tähän teknologisen historiani.

    En ole yksityiskohdista, täsmällisistä vuosista tietenkään aivan varma mutta suunnilleen näin maailma on osaltani kulkenut. En yritä kuvata viimeisen 70 vuoden kehitystä kokonaisuudessaan vaan poimin mieleen tulevia ja muistissa olevia käännekohtia.

    Tämä on minun historiani vehkeiden ja koneiden evoluutiossa:

    2010: Älypuhelin.

    2005: Digikamera.

    2002: Tallentava digiboksi.

    2001: DVD-soitin. 

    1996: Ensimmäinen kännykkä.

    1990: Henkilökohtainen tietokone kotona.

    1988: CD-soitin.

    1984: Firman sähköposti (saattoi alkaa aikaisemmin). Henkilökohtainen tietokone työpaikalla.

    1983: Ensimmäinen lentomatka - Nizzaan.

    1982: Videonauhuri.

    1981: Siirtyminen päätteen käyttöön työpaikallani (reikäkortit historiaan).

    1980: Ensimmäinen oma auto, keltainen rättisitikka.

    1975: Järjestelmäkamera.

    1974: Väritelkkari, 21 tuumaa.

    1973: Sähkökirjoituskone. Ensimmäiset stereot.

    1972: Ensimmäiset kirjoittamani tietokoneohjelma vakituisessa palkkatyössä - Valtion tietokonekeskus, Helsinki.
    1971: Ensimmäinen kirjoittamani tietokoneohjelma palkkatyössä - kesäharjoittelijana Enso Gutzeitin paperitehtaalla, Kotka.

    1968: Ensimmäinen itse kirjoitettu tietokoneohjelma - Helsingin yliopistossa.

    1967: Ensimmäinen vinyylilevysoitin. Kelanauhuri.

    1965: Isäni ensimmäinen auto, työsuhde Austin Mailer. Samana vuonna ajoin ajokortin.

    1964: Mustavalkotelkkari Salovaaran perheeseen. Kaitafilmikamera.

    1961: Keskuslämmitys Museokadulle, Kotkassa. Ensimmäinen transistorimatkaradio.

    1958: Sisä-WC. Tiilinen ulkohuussi purettiin. Jääkaappi.

    1957: Lankapuhelin. Pölynimuri.

    1954: Sähköhella.

    1952: Ensimmmäinen polkupyöräni - kaksipyöräinen, Ruotsista ostettu.

    1947: Minä synnyin ja silloin kotona oli Hornyphon putkiradio (huom. ei oheisessa kuvassa), veivattava His Master's Voice grammari ja paljon kirjoja.

Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi paetessaan sen tykö?

    Kuinka voi iloita modernista?

    Miten sen kannoille pääsee?

    Vai: olisiko viisaampaa pysähtyä?

    Jos kulkee rivakasti ja sitten pysähtyy, hiki alkaa valua.

    Nykyaikojen reunalla sininen taivas!

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2015.

________________________________________________________________

Deutsches Technikmuseum Berlin: Lentäjäjuliste.

Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.

Anni Lassila: "Hämmästyimme itsekin että onnistuimme". Helsingin Sanomat, 12.6.2016.

Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä. 1929. 4.p. esipuhe Ritva Hapuli, Katriina Mäkinen, Paula Paavolainen, Kari Immonen. Otava, 1990.

Mika Waltari: Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. Toim. Ritva Haavikko. WSOY, 1979.