Syystuulia haistellen

[ja pointteja hakien]

Kyösti Salovaara, 2026.

Vapautta on se, mikä koetaan. Vapautta ei ole lukea vapauden julistuksia. Se on lukemista.

Jos haluat rauhaa, valmistaudu rauhaan.

Totuutta ei voi pistää säkkiin ja kantaa pimeään huoneeseen.

- Erno Paasilinna: Lukemista kaikille. Otava, 1975.

”Oli tapana suosia lahjakkaita nuoria tutkijoita ja antaa heille merkitys ja rooli ilman laajempaa kontekstia. Lindhoff on varmasti huippuälykäs, mutta sellaiset ihmiset voivat joskus olla helpoimpia ohjattavia, jopa manipuloitavissa. He rakentavat itse selityksiä sille, mitä eivät tiedä, ja luulevat olevansa perillä kokonaisuudesta.”

- Ilkka Remes: Kaaos. WSOY, 2026.

Syksyn pinnalliset pointit ovat ilmeisiä.

    Koivut kellastuvat, vaahterat punertuvat, punatulkut lentävät pihapiiriin. Kottaraiset kokoontuvat sähkölangoille.

    Syksyn tuuli repii lehdet puista.

    Ne tarttuvat kengänpohjiin ja tippuvat olohuoneen lattialle.

    Kunnes hirveää ääntä pitävät puhaltimet valtaavat pihan kuin avaruusoliot, jotka putsaavat kaiken tieltään.

Media yrittää pysyä perässä, vähän edellä.

    Suomessa sitä hallitsee negatiivisuuden kierre. Ja takertuminen yksityiskohtiin. Ne on helpompi havaita kuin kokonaisuus. Sitä paitsi subjektiivisuus on ”muotia”. Journalismi saa olla asenteellista, koska se käsittelee yhä enemmän yksilöiden elämänkokemuksia, ei asioiden eikä virtausten puolueetonta analyysiä.

    Jostakin syystä medialla on aina jokin ”agenda”.

    Helsingin Sanomat, esimerkiksi, julkaisi aluksi muutaman tasapainoisen jutun datakeskuksista, mutta nyt se lietsoo dystopioita kansan syvien rivien pelkoja toistaen. Aivan kuin Sanoman lasitalossa olisi päätetty, että Google pitää saada polvilleen. No, luontotoimittajilta en ole koskaan suhteellisuudentajua odottanutkaan.

    Entäpä jalkapallo?

    Hesari käy kovaa kampanjaa maajoukkueen tanskalaisen valmentajan erottamiseksi. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, lehti onnistuu ja Jacob Friis saa potkut ennen kuin Hesari kolmasti käskee.

Jalkapallon Kansojen liigaa pelattiin muutaman viikon aikana neljästi. Monta hyvää futismatsia. Katsoja nautti, pelaajat kenties eivät.

    Jotenkin tartuin Suomen ottelujen alussa laulettuun Maamme-lauluun. Ikään kuin olisin kuullut siinä pointteja, jotka aikaisemmin menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos jälkeä jättämättä.

    Maamme-laulun alussa lauletaan: ”Ei laaksoa, ei kukkulaa, / ei vettä rantaa rakkaampaa, / kuin kotimaa tää pohjoinen, / maa kallis isien!”

    Heräsin: mistä maasta Runeberg oikein runoilee? Eihän tasaisessa Suomessa ole laaksoja eikä kukkuloita. Laaksoja näkee vain siellä, missä korkeuserot ovat mittavia. Suomi on kuin suomaata, litteä lätty.

    Mutta ehkä Runeberg ei kirjoitakaan Suomen laaksoista ja kukkuloista. Alkuperäisen ruotsiksi kirjoitetun runon sananmukainen käännös (Wikipedia) menee näin: ”Ei kohoa kukkulaa kohti taivaanrantaa, / ei vajoa laaksoa, ei huuhdo rantaa / rakkaampaa kuin seutumme pohjoisessa, / kuin isiemme multa.”

    Tässä lienee pointtina runon sana ”kuin”. Laulun voikin lukea niin, että kun jossakin muualla laaksot vajoavat ja kukkulat kohoavat kohti taivasta, niin Suomessa riittää ”isiemme multa” ja tasainen ”suomaa” kukkuloista ja laaksoista riippumatta.

Kyösti Salovaara, 2026.

Kyösti Kallio Kalervo Kallion veistoksessa.

Henkilökohtaista!

    Sunnuntaina kävelin Ruoholahdesta baanaa pitkin kohti Kiasmaa, Oodia ja Musiikkitaloa, ja käännyin Mannerheimintielle. Eduskuntatalon nurkilla otin pari kuvaa presidentti Kyösti Kallion (1873-1940) patsaasta. Sen veisti hänen poikansa Kalervo ja se paljastettiin 1960-luvun alussa.

    Äitini kertoi, että sain nimeni ”Kyösti” presidentti Kallion mukaan. Äitini ajatteli, että minusta tulee suurmies etunimen ennustamana.

    Nimet ovat joskus enne, toisinaan eivät.

    Minusta ei tullut järin suurta, ja pituuteni jäi 1,8 metrin tuntumaan.

    Ihmettelen hieman, miksi äitini piti maalaisliittolaista Kalliota suurmiehenä. Olihan äitini pesunkestävä asfalttisissi, kaupunkien kasvatti, joka ei juuri maaseudulle katsonut eikä maaseudun elämästä haaveillut. Vetosiko Kyösti Kallio hänen sielunsa piilotettuun puoleen?

Kun lukee paljon, tietää paljon.

    Mutta entäpä jos paljon lukeminen johtaa myös ”paljon” kuvittelemiseen?

    Se joka lukee jatkuvasti, alkaa kenties uskoa kaikkeen lukemaansa, vaikka kliseen mukaan lukeminen opettaa epäilemään. Mutta miten se oikeastaan voisi opettaa epäilemään, ellei sitten lue tekstejä, joissa opetetaan epäilemistä. Epäileminen tarkoittaa, että tietää enemmän kuin pelkät yksityiskohdat.

    Ilkka Remeksen romaanissa Kaaos on hieno tiivistys siitä, kuinka älykkäitäkin ihmisiä manipuloidaan. Älykkäät ihmiset ”voivat joskus olla helpoimpia ohjattavia, jopa manipuloitavissa”, Remes kirjoittaa. ”He rakentavat itse selityksiä sille, mitä eivät tiedä, ja luulevat olevansa perillä kokonaisuudesta.”

    Kun osaa kuvitella, kuvittelee kaikenlaista. Ja uskoo kuvittelemaansa.

    Kiinalainen runoilija ja virkamies Po Chü-i luki yli tuhat vuotta sitten Laotsea ja huomasi Laotsen filosofian ristiriidan. Po Chü-i kirjoitti: ”Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee. / Kuulemani mukaan Laotse sanoi näin. / Jos Laotse oli niitä, jotka tietävät, / miksi hän itse kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?” (Suom. Pertti Nieminen.)

    Pitääkö epäillä Laotsea vai sitä mitä hän sanoi?

Syksyn kulttuuripointti: Nobelin kirjallisuuspalkinto!

    Sehän lienee suurin ja tärkein ja tuo enemmän mainetta kuin parhaan näyttelijän palkitseminen Hollywoodin Oscar-skaalassa.

    Vai tuoko sittenkään? Kuka menee kirjastoon tai kirjakauppaan etsimään Nobel-kirjailijoita? Ehkä joku menee.

    Eräs espanjalainen kulttuuritoimittaja irvisteli, että kirjallisuuspalkinnon ehdokkaista kiistellään yhtä suurilla tunteilla kuin futiksen maailmanmestaruudesta. Esimerkiksi Harumi Murakamia vihataan tai rakastetaan aivan kuin hän olisi Real Madridin jalkapallojoukkue.

    Kirjallisuus ei kuitenkaan ole hevoskilpailu eikä futismatsi.

    Muuan toinen kulttuuritoimittaja lainasi Ruotsin akatemian jäsentä ja Nobel-palkinnon päättämiseen osallistuvaa kirjailijaa Ellen Mattsonia, jonka mielestä kirjailijalta vaaditaan jotakin maagista tullakseen palkituksi: ”Maailma on täynnä erittäin hyviä ja suurenmoisia kirjailijoita, mutta palkituksi tuleminen vaatii jotain enemmän. On hyvin vaikeaa selittää, mitä se on. Uskon sen olevan synnynnäinen ominaisuus. Romantikot kutsuisivat sitä jumalaiseksi kipinäksi.”

    Mutta kuinka monessa palkitussa romaanissa tai runoteoksessa jumalallisuus kipinöi?

    Sitä paitsi, eikö jokainen meistä koe jumalaisen kosketuksen subjektiivisesti, jolloin mitään yhtä, universaalia "jumalan" kosketusta ei ole olemassakaan.

Ei kissa kiitoksella elä. Entä kirjailija?

Kyösti Salovaara, 2026.