[vai onko sittenkään?]
 |
Helsingin Sanomien pääkirjoitusaukeama 50 vuotta sitten, torstaina 28.10.1976. |
Lehdistön pääasiallinen vapaus on siinä, ettei se ole elinkeino. Kirjailija, joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi, ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta ulkonaista epävakautta - sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo itse olemassaolonsakin rangaistukseksi.
- Karl Marx, 1842.
Numeroiden valossa sanomalehtien kustantaminen on raskaasti taantuva toimiala. Se etsii säästöjä niin kiivaasti, että sisältö kärsii ja yhdenmukaistuu.
- Heikki Hellman, 2026.
Se joka härjillä ajaa, se härjistä puhuu.
Niinpä journalistit puhuvat journalismista. Päällimmäinen huomio journalismipuheesta: journalistit eivät osaa olla itsekriittisiä, eivät ainakaan julkisesti. Kaikkeen muuhun yhteiskunnassa tapahtuvaan he toki ottavat kriittisesti kantaa.
Karl Marx (1818-1883) oli nuori mies kirjoittaessaan lehdistön epävapaudesta v. 1842. Marxin ajatuksissa on aistivinaan utopistisen anarkistin mielenliikkeitä. Tai kenties hän romantikkona haaveili vapauden valtakunnasta, missä jokainen ihminen voi tehdä mitä lystää eikä keneltäkään kielletä esimerkiksi taiteilijaksi ryhtymistä, kunhan se ei tapahdu työnjaon ehdoilla.
Jos Marx eläisi tänään, hän naureskelisi partaansa internetin somemaailmalle, missä jokainen kokee olevansa ”journalisti” ja ”taiteilija” ja ”poliitikko” jne. No, kaipa naureskelu olisikin perusteltua. ”Tätähän minä tarkoitin”, Marx saattaisi sanoa vuonna 2026.
Ranskalainen Alexis de Tocqueville (1805-1859), Marxia hieman vanhempi aikalainen, kirjoitti vuonna 1830 Yhdysvaltoihin tekemänsä matkan havainnoissa myös sanomalehtien roolista demokraattisessa yhteiskunnassa. Tocquevillen ajatukset tuntuvat tuoreilta, koska hän huomaa jotakin, mikä nykyään jää monelta huomaamatta.
Tocquevillen mielestä sanomalehdet ovat (olivat) tärkeä osa demokratiaa. ”Sanomalehdet ovat siis sitä tarpeellisimpia, mitä tasa-arvoisempia ihmiset ovat ja mitä enemmän on syytä pelätä individualismia”, Tocqueville kirjoitti. ”Olisi niiden merkityksen väheksymistä luulla, että ne vain takaavat vapauden. Nehän pitävät yhteiskuntaa yllä.” (Alexis de Tocqueville: Demokratia Amerikassa - De la démocratie en Amérique I-II, 1835 ja 1840. Suom. Sami Jansson. Gaudeamus, 2006.)
Mielenkiintoista on, että Tocquevillen mielestä yksilö heikentyy yhteiskunnan muuttuessa tasa-arvoiseksi. Demokratian ansiosta ihminen unohtaa isovanhempansa ja irtautuu aikalaisistaan. "Demokratia saa ihmisen jatkuvasti vetäytymään itseensä sekä sulkeutumaan lopulta kokonaan omaan yksinäiseen sydämeensä." Tästä seuraa, että tasa-arvoisessa yhteiskunnassa yksilö jättäytyy (tai jätetään) virran vietäväksi eikä pysty vastustamaan yleistä mielipidettä.
Niinpä, Tocqueville jatkoi, ”sanomalehti vastaa yhdistystä: voisi sanoa, että se puhuu kullekin lukijalleen kaikkien muiden ihmisten nimissä ja vie lukijansa mukanaan sitä helpommin, mitä heikompi kukin on yksinään. Sanomalehtien valta siis kasvaa sitä mukaa kuin ihmiset tulevat tasa-arvoisemmiksi.”
Mutta Tocqueville oli myös realisti: ”Tunnustan, etten tunne lehdistön vapautta kohtaan sellaista täyttä ja välitöntä kiintymystä, jota kiistattoman hyvät asiat herättävät. En pidä lehdistöstä siksi, että se tuottaisi hyvää, vaan pikemminkin siksi, että se ehkäisee pahaa.”
Jos Tocqueville saapuisi vuoteen 2026, hän kenties naurahtaisi Marxin tavoin ja huokaisisi: ”Mitäs minä sanoin.”
Viime sunnuntaina Helsingin Sanomien Näkemys-osastossa kyseltiin asiantuntijoilta, siis journalisteilta, käsitystä nykyhetken journalismista otsikolla Kyllä journalismi oli ennen kunnollista - vai oliko sittenkään? (HS. 25.10.2026.)
Neljästä vastaajasta vain yksi - Reetta Räty - hyväksyi väitteen journalismin kaventumisesta. Muiden mielestä journalismi on jopa monipuolisempaa kuin aikaisemmin. Semminkin kun digimaailmassa voi aina klikata lähteisiin, niin kuin Hanna Waselius sanoi. Printtilehti tuntuu Waseliuksen mielestä vanhanaikaiselta, koska siitä ei pääse klikkailemaan jonnekin muualle. Niin että kaipa kirjatkin ovat hyvin vanhanaikaisia ja tarpeettomia.
Julia Thurén ei hyväksynyt lainkaan ajatusta journalismin pinnallistumisesta. Hän väitti, että journalismia tehdään nykyään paljon enemmän kuin ennen ja että journalismi oli ennen yksiulotteisempaa ja että se koski suppeampaa kansanosaa kuin nykyään.
Thurén ei ilmeisesti tiedä lainkaan millaista sanomalehdistö oli esimerkiksi vielä 1970-luvulla. Silloinhan, voi väittää, useimmille kansalaisille oli ”oma” lehtensä, joka puhui juuri "hänen" yhteiskuntaluokalleen tai ryhmälleen.
Pienissäkin kaupungeissa ilmestyi vähintään kaksi sanomalehteä, se toinen porvareille ja toinen työläisille. Nuoruuteni Kotkassa 1950-luvulla ilmestyi porvarien lehti, demarien lehti ja kommunistien lehti, ehkä myös suomenruotsalaisten lehti ja kaupungissa asui noin 30 000 ihmistä. Helsingissä ilmestyi 1970-luvulla monipuolisesti Uusi-Suomi, Suomen Sosialidemokraatti, Helsingin Sanomat, Kansan Uutiset ja Tiedonantaja. Ja kenties jotain muutakin, joten oli mahdollista valita millaiseen yhteiskuntasfääriin lukija halusi sulautua.
Tänään, vuonna 2026, Helsingin Sanomat on korvannut kaikki nuo 1970-luvun lehdet ja on edustavinaan koko yhteiskuntaa laidalta laidalle. Lisää Lifestyleä, sen journalistinen otsikko kuuluu.
”Älä unohda somea!” Thurénin kaltaiset journalistit huudahtavat.
 |
HS. 28.10.1976. |
Reetta Räty vastasi Hesarin esittämään kysymykseen sanomalla, että koska nykyään toimituksissa on vähemmän porukkaa kuin ennen, juttuja kierrätetään enemmän. Thurénin väittämä monipuolisuus loistaa siis poissaolollaan.
”Journalismia kaupitellaan kuin makkaraa” Reetta Räty kirjoitti. ”Hesarin juttuja on Aamulehdessä, Satakunnan Kansan Hesarissa, Keskisuomalainen tehtailee juttuja kymmeniin lehtiin. Tässä mielessä ennen oli paremmin. Pyrimme tekemään lehtiä, joilla oli oma ääni, sielu ja tekemisen tapa. Silloin sai testata rajoja, kokeilla ja yllättää lukijat jutuilla, joita olisi ollut mahdotonta monistaa sinne tänne.”
Helsingin Sanomien entinen kulttuuriosaston esimies, mediatutkija ja tiedotusopin dosentti Heikki Hellman todistaa artikkelissaan (Onko vanhassa jutussa vara parempi?) vakuuttavasti Kanava-lehdessä (7/2026), että Räty on tuntemuksineen oikeassa. Lehdistön monipuolisuus on kaventunut. Varsinkin maakuntien lehdistö supistuu, niiden omistaminen keskittyy muutamaan toimijaan ja etenkin digipuolella samat jutut ilmestyvät konsernien kaikissa paikallisissa verkkolehdissä.
Vireällä ja monipuolisella maakuntalehdistöllä oli Hellmanin mukaan tehtävä demokratiassa: ”Ne turvasivat lukijoittensa tiedonsaannin, valvoivat vallanpitäjiä ja antoivat palstoillaan tilaa julkiselle keskustelulle. Maakuntalehdet olivat ’neljännen valtiomahdin’ tärkeä toimielin.”
Nyt on toisin. Nyt maakuntien paikalliset kakkoslehdet ja kolmoslehdet ovat kadonneet.
Heikki Hellmanin esittämät luvut ovat lohduttomia lehdistön monipuolisuuden kannalta.
Viime vuonna kaikkien maakuntien ykköslehtien yhteenlaskettu nettomyynti oli vain vähän suurempi kuin kolmen mahtilehden, Hesarin, Ilta-Sanomien ja Iltalehden yhteenlaskettu nettomyynti. Ykköslehtien nettomyynnistä on kadonnut 25 vuodessa jopa 63 %. Ja etenkin ilmoitusmyynti sakkaa. Ykköslehtien ilmoitusmyynti on laskenut vuoden 2000 tasosta reaalisesti 82 prosentilla!
”Yhä harvempi haluaa maksaa sanomalehdestä, kun puhelimen ruudulta uutisia saa yllin kyllin ilmaiseksi”, Hellman sanoo.
Valitettavasti määrä muuttuu usein laaduksi, melkein aina.
Ykköslehtien toimituksien vahvuus on puolittunut, samaan aikaan koko sanomalehdistön toimittajien määrä on 2000-luvulla laskenut runsaalla kolmanneksella.
Juttujen kierrätys valtaa maakuntalehtien sivut sekä digissä että printillä. Hellman kirjoittaa, että ”eri mittauksissa Keskisuomalaisen päivälehtien printtiversioiden sisällöstä jopa yli 40 % on ollut yhteistä… Keskisuomalainen Median verkkolehtien sisällöstä jopa 80 prosenttia on jaettua.”
Jos STT:n palvelut loppuvat ensi keväänä, toimituksellinen yhteistyö jälleen lisääntyy. ”Odotettavissa on, että lehtien Suomi-kuva, maailmankuvasta puhumattakaan, kaventuu entisestään”, Hellman ennustaa.
Miten käy lukijalle?
Riittääkö ilmainen some monipuolisen maailmankuvan hahmottamiseen?
Kansainvälinen analyysi Pisa-tuloksista paljasti, että printtilehtiä ja kirjoja lukevat nuoret pärjäsivät lukemisessa paremmin kuin digitaalisiin tyytyvät.
Mutta printti maksaa lukijalle maltaita. Huomasin juuri, että Hesarin vuositilaukseni (hybridi) on noussut noin 800 euroon vuodessa. Samaan aikaan Helsingin Sanomat tarjoaa alle 30-vuotiaille digilehden vuosikerran alle 60 eurolla!
Me boomerit maksamme näköjään nuorison ”älyllisestä laiskuudesta” oman osamme. Kenen syy?
Mutta voiko yksi lehti ylipäätään tyydyttää kaikkia lukijoitaan?
Hellman esittääkin tärkeän kysymyksen, jonka luulisi herättävän myös Hesarin päätoimittajat:
”Joka toiselle päivälehden tilaajalle lehti tulee painettuna. Entä jos printin lukijat odottavat lehdeltä jotain muuta kuin digin lukijat? Entä jos hybridilukijat lukevat printistä eri juttuja kuin digistä?”
 |
HS. 28.10.1976. Pikkuilmoitusten sivuille heijastui kaupunkielämä kaikkine puolineen. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti