torstai 27. huhtikuuta 2023

Nainen ja koira

[keskipäivällä ]



Kyösti Salovaara, 2023.



Kaikki punatukkaiset ovat romantikkoja.

- Vilho Helanen: Kansantuhooja, 1951, 2023.



Olin ennen, punatukkainen

    silloin romantiikka

    pihan toisella laidalla.



Moravia kirjoitti Keskipäivän aaveesta,

    minä keskellä päivää

    vain pehmeitä viivoja haaveista.



Kerrotaan

    että Franco halusi Espanjan

    Hitlerin aikaan.



Hän sai.



Eivät pääse siitä eroon

    eivät edes halua

    vaikka diktatuurit kaatuivat aikoja sitten.



Mutta kun on sovittu

    on sovittu.

    Espanjalainen kello näyttää kahdeltatoista

    ”väärää aikaa”.



Aurinko kulkee etelään

    silti mieli pysyy

    paikallaan.



Kyösti Salovaara, 2023.



Tervapääskyt syöksyvät terrakottia

    tiilikattoja hipoen

    nuoret linnut kirkuvat riemuaan.



Aika outoa

    luulin että pääskyt nukkuvat talvella

    järven pohjassa.



Valkoisissa taloissa asuu 

    monenlaisia ihmisiä,

    tiilikattojen kätköissä punaiseen ja siniseen

                                   pukeutuneina.



Olkoon sitten

    kaikki punapäät romantikkoja.

    Mutta kaikki romantikot eivät

                            ole punatukkaisia.



Elämä on arvokasta

    moninaisuudessaan

    se hämää ja pelottaa.



Onko arvoilla värejä

    vai väreillä arvoja?

    Punatukkaisena tykkäsin punaisesta

    Yhä?



Kyösti Salovaara, 2023.




Kun arvoista puhuu loputtomasti

    alkaa maailma kuplan ulkopuolella

    näyttää arvottomalta.



Leipuri leipoo leivän

    kalastaja vetää trooliaan.

    Minun verkkooni takertuu sanoja.



Turkoosi Välimeri

    valkoiset talot ja koreat kukkaruukut,

    kuivuudessa pellot ruskettuvat.

    Huolestuneita ilmeitä!



Vaalit voitetaan paasaamalla omista arvoista

    ikään kuin niillä olisi pituus ja paino.

    Hallituksessa tarvitaan myötämieltä

                           ja hiomakonetta.



Keskipäivällä nainen meloo

    pitkässä leningissä

    koira navigoi.



Nainen pukeutuu leninkiin

    sandaaleihin,

    koiralle ei melaa anneta.



Jos koiralla olisi mela käpälissä

    ja naisella panta kaulassa

    toteutuisiko universaali tasa-arvo?



Höh, huono vitsi

    ei naurata.

    Salaa hymyilen - yllätinpä sinut!



Kyösti Salovaara, 2023.


    

torstai 20. huhtikuuta 2023

Jälkiä hiekassa

 [ja horisontissa ]



Kyösti Salovaara, 2023.



We passed the time away

Writing love letters in the sand

How you laughed when I cried

Each time I saw the tide

Take our love letters from the sand

- Nick Kenny ja Charles Kenny: Love Letters in the Sand, 1931.




Eilen, tänään, huomenna

    mittasanoja

    johonkin ei-mihinkään.



Kirjoitetaan tikulla hiekkaan

     näpytellään kirjaimia pilveen

     laineet pyyhkivät

     ja delete.



Rakkauskirje hiekassa

    poliittinen julistus

    viikon tv-ohjelma.

    Kaikki pois pyyhitty.



Luulet että menneisyys unohtuu

    katsoessasi eteenpäin

    mutta se nauraa partaansa.



Ei tulevaisuudesta löydä sanoja

    joita nyt käyttäisit.

    Kun se tulee, sen sanat jo entisiä.



Sanat kuvaavat vain mennyttä

    preesens on rakkauskirje hiekassa

    ihan kiva kuitenkin.



Kyösti Salovaara, 2023.



Skotlantilainen Tom Gauld, noin 47

    piirtää nokkelia sarjakuvia

    ajatuskin naurattaa.


Huhtikuun 15. päivänä tänä vuonna The Guardian julkaisi Gauldin sarjakuvan siitä kuinka kirjoitetaan tulevaisuuden kestävä romaani (Tom Gauld on how to future-proof your novel – cartoon)

    Sarjakuvassa on kuusi ruutua.

    Ensimmäisessä ruudussa kirjailija istuu tietokoneensa äärellä.


Toisessa ruudussa hänen luokseen saapuu olento tulevaisuudesta, hänen tulevaisuutensa minä.

    Tulevaisuuden minä kertoo tulleensa varoittamaan: kirja jota kirjoitat epäonnistuu.


Sitten paikalle ilmestyy olento kaukaisemmasta tulevaisuudesta. Hetkinen, olento sanoo. Kauempana tulevaisuudesta teos keksitään uudestaan ja sitä kunnioitetaan klassikkona.


Neljännessa ruudussa paikalle ilmestyy olento vielä kaukaisemmasta tulevaisuudesta. Olento muistuttaa että siellä, hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa kirjaa pidetään niin loukkaavana, että hänet on lähetetty estämään sen kirjoittaminen.


Sitten joukkoon saapuu olento älyttömän kaukaa tulevaisuudesta. Me emme siellä salli sensuuria, olento sanoo. Joten, koko jengi häipykää ja jättäkää kirjailija lopettelemaan kauhea kirjansa.


Kuudennessa ruudussa hämillään oleva kirjailija tuijottaa tietokoneen näyttöä.




Kyösti Salovaara, 2023.



Opettavaisia tarinoita

    kirjoitetaan hiekkaan.

    Opettajaa ei mailla halmeilla.



Tuomarin pilli soi

    futiskentällä kovaa ja korkealta.

    Avarassa maisemassa äänet katoavat,

    entä tuomarin komentovalta?



Kävin pienessä valkoisessa kaupungissa

    talojen välistä näin vuoret

    jotka eivät nähneet minua, olematonta.

    (Luulin.)



Jos yrittää arvata mitä

    jälkipolvet ajattelevat

    ei arvaa oikein mitään.

    Miksi yrittää?



Paljosta oppineena

     menen rantaan ja kävelen

     jälkeni hiekkaan.

    


Kyösti Salovaara, 2023.


   

torstai 13. huhtikuuta 2023

Olemattomia ajatuksia

 [Annamin punainen papukaija ]



Kyösti Salovaara, 2023.


”Ah”, sanoi hiiri, ”maailma käy yhä ahtaammaksi päivä päivältä. Ensin se oli niin lavea, että minä pelkäsin, jatkoin juoksuani ja olin onnellinen siitä, että näin oikealla ja vasemmalla etäisyydessä muureja, mutta nämä muurit kiirehtivät niin nopeasti toisiaan kohti, että minä olen jo viimeisessä huoneessa, ja siellä on nurkassa loukku, johon minä juoksen.” - ”Sinun pitää vain muuttaa juoksusi suuntaa ”, sanoi kissa ja söi hiiren.

- Franz Kafka: Pieni tarina. Teoksessa Keisarin viesti.



Paradoksi naurattaa. 

    Kummallista.

    Mitä järkeä nauraa mahdottomalle?



Kerrostalojen kuilussa korppi rääkäisi

    toisena päivänä pääsiäistä.

    Sen kuuluisi asua synkissä metsissä.



Yöllä pakkasta. Yöllä kirkasta.

    Narsissini nuokkuvat.

    Hetken tie, kevyt tai raskas.



En yritä.

    Paikallaan.

    Kissasta viis.



Joku vaeltaa. Hetken tie.

    Pientareella leskenlehtiä.

    Hiekkaista, rumaa, ruskeaa. 



Arkipäiväinen arkipäivä.

    Ei juhlaa, ei torvisoittoa.

    Olematon ajatus.



Vaalien jälkeen toiset, kohta kolmannet.

    Edustajani istuu kunnassa, alueella, parlamentissa.

    Onko hänellä 3 valtaa vai 1/3?



Jos olisin insinööri, valmistaisin paperia.

    Arkkitehtina suunnittelisin taloja.

    Entä poliitikko?



Abckiria ilmestyi 480 vuotta sitten.

    Opiksi ja ojennukseksi.

    Paljon sitäkin ja sellaista.



Kyösti Salovaara, 2023.



Lensimme korkealla kahdessa kilometrissä

    kenelläkään ei siipiä.

    Kaikenlaista ihmeellistä tänne mahtuu.



Suuret miehet eivät näe itseään peilistä.

    Pieniä miehiä on niin monta

    ettei niitä erota toisistaan.



Runoilija sai lahjaksi Annamista papukaijan.

     Punainen kaija hohti ja puhui.

     Po Chü-i kuunteli.



Annamin punaiselle papukaijalle

    ”kävi niin kuin lahjakkaille miehille käy:

    milloin mahtavat häkin säleet sillekään avautua?”



Iltarusko, aamurusko

     eivät ole uskon asioita

     elämä siinä välissä.



Yöllä planeetta luo puroon kalpeita säteitä

    Venuksen valossa sammakot kuhertelevat

    Eukalyptyslehdossa kurnutus peittää puron solinan,

                                                             rakkaudella.



Ei me tiedetä matkan pituutta.

    Kivetkin kuluvat,

    miksei myös ihminen, ajattelematon?



Kyösti Salovaara, 2023.


torstai 6. huhtikuuta 2023

Binaarinen dystopia

 [vai paperinmakuinen nostalgia?]



Raili Salovaara, 1978.
Tässä pastellimaalauksessa
 vietän öljylampun valossa 
keväällä 1978 pääsiäistä
Kymijoen rannalla painettuja kirjoja lukemalla ja
niistä printtimediaan kirjoittamalla.



Jos otamme tarkasti huomioon että lehdistö on mosaiikkimuotoinen, osallistuva organisaatio ja eräänlainen tee se itse -maailma, ymmärrämme miksi lehdistö on niin välttämätön demokraattiselle hallitukselle.

- Marshall McLuhan: Understanding media: The Extensions of Man, 1964. (Ihmisen uudet ulottuvuudet. Suom. Antero Tiusanen, 1969.)


Samuel harrastaa nykyään varsinkin tieteitä. Hän on kaupungin kirjaston suurimpia asiakkaita. Hän saattaa viipyä siellä pitkiä aikoja luetteloita selaillen. Kirjojen tieteelliset nimet herättävät hänessä aina suurta uteliaisuutta. Hän on jo lukenut ”Geologian”, ”Biologian alkeet” ja ”Estetiikan peruskysymyksiä” ja lisäksi hän on tutkinut kemiaa, ”Lajien syntyä” ja Marxin teorioita, eivätkä Descartesin ”Metodin esitys” ja Nietzschen ”Näin puhui Zarathustra” ole hänelle tuntemattomia. Hän lukee ahmien, ilman mitään järjestelmää, niin kuin nälkäinen syö ruokaa. Ja kaikkia näitä asioita hän hautoo sitten yksinäisessä sielussaan, päämääränään siepata universuminen salaisuus esiin kirjaston pölyisiltä hyllyiltä. Ei mitään sen vähempää.

- Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa, 1932.



Kaarnalaiva jäätyneessä kevätpurossa paikalleen jähmettyneenä. 

    Pääsiäisen juhlaa, pyhä viikko, kärsimystä ja toivoa, surua ja iloa. Meidän puolesta uhrauduttiin. Ottaako nyt joku prikaatin murheet kannettavakseen?

    Kel onni on, se onnen kätkeköön, kuiskaa suomalainen kuusen juurella. Kun puun kaataa, siitä saa rahaa. Suomi on puun ja paperin suurvalta.

    Katsot kiskoparia. Kaukana kiskot näyttävät yhtyvän. Siksi menneisyys on helpompi selittää kuin tulevaisuus.


Leónin maakunnassa, Castrocalbónin kaupungissa, noin 400 km Madridista luoteeseen, asuu vajaat 1000 ihmistä.

    Kaupungin lähellä kulkee vanha roomalainen tie, joka lienee Espanjassa parhaiten säilynyt tie 2000 vuoden takaisesta roomalaisten valtakunnasta.

    Maaliskuussa 2023 Castrocalbónin pormestari lähetti maansiirtokoneet ”kunnostamaan” tietä, jota pitkin pääsee idyllisiin tammilehtoihin mutta ei juuri muualle.

    Roomalainen tie tuhottiin täysin 1,3 kilometrin matkalta.

    Kukaan ei tiedä miksi.

    Muuan arkeologi kertoi purskahtaneensa itkuun, kun näki valokuvat tuhotusta tiestä, ikuisesti kadotetusta menneisyydestä. 

    Kehitys kehittyy, sanotaan.


Suomi on paperin suurvalta.

     Digitaaliset alustat, digitaaliset väylät, digitaalinen kommunikaatio tuhoaa hiljakseen paperin suurvaltaa. Digitaalinen on kaikin muodoin halvempaa kuin paperinen. Se on myös nopeampaa, hetkessä kaikkialle välähtävää. Avaa ikkunan globaaliin tietoon. Viihdyttävämpääkin se on kuin paperinmakuinen arkipäivä.

     Jos painettu kirja näivettyy olemattomiin, onko jotakin menetetty? Lopullisesti, niin kuin pienessä Castrocalbónin kaupungissa menetettiin muuan tie, jota pitkin roomalaiset kulkivat 2000 vuotta sitten.

    Itkettääkö?

    Viime viikkoina on uutisoitu, että suuret maakuntalehdet lopettavat sunnuntaipainoksensa. Siitä seuraa että myös valtakunnallisen Helsingin Sanomien paperilehden painos jää sunnuntaina jakamatta.

    Painetun sanomalehden maakuntaraja lähestyy kehä kolmosta.

    Itkettääkö?


Itku pitkästä ilosta, pelotellaan Suomessa.

    Siksi onni pitää piilottaa.

    Kenties kaikki alkoi silloin kun kaikki alkoi. ”Vasta lennättimen tultua käyttöön saattoi viesti liikkua viestinviejää nopeammin”, kirjoitti Marshall McLuhan teoksessaan jossa hän huomautti, että väline on viesti. ”Tätä ennen olivat tiet ja kirjoitettu sana olleet kiinteästi toisistaan riippuvaisia.”

    McLuhan ei kuitenkaan vuonna 1964 aavistanut millaisia teitä pitkin viesti kulkee vuonna 2023; eikä pelkästään valokuitupolkuja myöten vaan kaiken kattavassa bittipilvessä, jota jotkut kutsuvat uudeksi universumiksi, metaversumiksi.

    Metaversumi on nyt viesti, kun taas kirjoitettu sana, painettu lehti, printattu kirja ovat kuin Castrocalbónin roomalainen tie.

    


Helsingin Sanomat 4.4.2023.
Painetun lehden sivu on harkitusti järjestetty mosaiikki.
Katse silmäilee, katse valitsee, ihminen osallistuu.



Ei syytä huoleen, kirjoittaa Maakansa.

    Korjaan: Näin kirjoitti Maakansa aikoinaan.

    Joten, ehkä syytä on huoleen!

    ”Useat maakuntalehdet ovat lyhyen ajan sisällä ilmoittaneet vähentävänsä painetun lehtensä ilmestymispäiviä”, kirjoitti Helsingin Sanomien vt. päätoimittaja Antero Mukka viime sunnuntaina lehdessään. ”Kaleva, Karjalainen ja Ilkka-Pohjalainen luopuvat paperilehden sunnuntainumerosta, Hilla Groupin Keskipohjanmaa ja Kainuun Sanomat jatkavat enää viisipäiväisinä. Jo aiemmin ilmestymistään ovat harventaneet muun muassa Lapin Kansa ja Itä-Savo.”

    Mukka jatkoi: "Päätökset eivät ole olleet helppoja, mutta epäilemättä väistämättömiä. Jotain on pakko tehdä, kun sekä paperin hinta että energiakustannukset ovat karanneet käsistä. Levikkien laskiessa jaettavia lehtikappaleita on yhä vähemmän, mikä nostaa edelleen jakelukustannusten yksikköhintaa.”

    Ilma tuoksuu kitkerästi leikistä luovuttamiselta.

    Painettu lehti korvataan digiaineistolla. Konkretia muuttuu metaversumissa leijailevaksi hattaraksi. Ota kiinni mistä saat. Olet olemassa tai kuvittelet vaan. Mosaiikkia kyllä, mutta täysin järjestäytymättömästi, ilman rakennetta.

    ”Muutos on myös mahdollisuus, johon kannattaa tarttua”, Mukka lohdutti paperilehden tilaajia viime sunnuntaina paperillekin painetussa Helsingin Sanomissa. ”Digiajan kuluttajille verkkopalvelu on vääjäämättä se ydinfunktio, jonka varaan kunniakkaiden lehtibrändien tulevaisuus rakentuu. On myös poliittisten päättäjien tehtävä punnita sitä, mikä merkitys riippumattomalla, moniäänisellä medialla on - vai riittääkö verorahoin ylläpidetty julkinen palvelu demokratian takeeksi. Kyse ei ole vähäpätöisestä valinnasta.”

     Hieman alentuvasti Mukka lohdutti vanhempaa väkeä, joka sekin kuulemma pärjää muutoksessa: ”Omat kokemuksemme kertovat siitä, että polku jopa piintyneestä printtilukijasta aktiiviseksi digipalveluiden kuluttajaksi on totta ja monien seniori-ikäistenkin valmiiksi tallaama. Ikä, koulutustaso tai asuinpaikka eivät ole esteenä, kun tarjolla on tarpeeksi kiinnostavaa digitaalista sisältöä – hyviä juttuja siis.”

    Ehkä niin on. Minä aloitin tietojenkäsittelyopintoni Helsingin yliopistossa 1960-luvun lopulla, ja suunnilleen samaan aikaan kun Antero Mukka syntyi, kirjoitin ensimmäisen tietokoneohjelmani.


Ei kannata heittää kirvestä kaivoon, suomalaiset sanovat heittäessään kirveen kaivoon.

    Plätss!

    Seurasin läheltä kun isäni Osmo Salovaara oli mukana nostamassa kotkalaista Eteenpäin-lehteä kaupungin ykköslehdeksi 1960-70 lukujen taitteessa. Silloin levikkitaistelussa auttoivat uusi tekniikka, laajemmat lehden sisällöt, aktiivinen markkinointi ja ammattiliittojen tukisetelit. Oliko valtio mukana, en muista. Valtavalla työllä demarien Eteenpäin nujersi porvarillisen kilpakumppaninsa Etelä-Suomen paikallisessa levikkitaistelussa.

    Kuulostaa romanttiselta. Kuusipäiväinen Eteenpäin muuttui seitsemänpäiväiseksi. Kenties myös ajan henki siivitti Eteenpäin-lehden nousua.

    Tänään ei kakkoslehtiä eikä kolmansiakaan ole enää olemassa. Ykköslehdetkin kamppailevat olemassaolostaan paperimuotoisena tiedon välittäjänä.

    Samalla kun syylliseksi voi nimetä digitaalisen median, paperin hinnan, valtion kylmäkiskoisuuden tukitoimiin, on myös lupa kysyä, miksi kansalaiset eivät enää tilaa sanomalehtiä kotiinsa. Tietysti lehti maksaa, mutta niinhän kaikki muukin maksaa. Miksi juuri sanomalehti konkreettisena, käsin kosketeltavana instituutiona kärsii tappion ihmisten ajankäytössä?

    Painettu lehti on jo vanha ilmestyessään, joku sanoo.

    Niin on, mutta syvälliset, laajat asiakokonaisuudet eivät vanhene yhdessä yössä eivätkä viikossakaan. Joten onko kysymys siitä, että pinnalliseen nettiselailuun tottunut lukija menettää vähitellen lukukykynsä? Otsikoiden silmäily ei ole lukemista, niin kuin ei ole äänikirjojen kuunteleminenkaan.

    Lukeminen edellyttää keskittymistä, netissä surffailu ei. Ihmiset eivät enää sitoudu jokapäiväiseen sivistymiseen. Samuel Oinon aika tehtaan varjossa on nostalgiaa.

   "Olemme siis siirtyneet lukutaidon jälkeiseen aikaan", Oskari Onninen väitti Helsingin Sanomissa viime sunnuntaina esseessään Viihteen vangit. "Nykyään jopa ne tahot, joiden on totuttu puolustavan äänekkäästi kirjoitettua sanaa, tuntuvat tekevän parhaansa hämätäkseen ihmisiä lukemaan edes jotakin...Tekstipohjaisen median ratkaisu on ollut alkaa palvella lukijaa sillä, ettei hänen tarvitse lukea. Juttuja on alettu 'rikastaa' kaikenlaisilla digitaalisilla härpäkkeillä."

    "Katsojalla pitää olla aina uutta nähtävää", Onninen tiivistää.


Ken taakseen katsoo, se kantoon kompastuu.

    Onkohan Suomi avantgardessa vai jälkipään valvojana siirryttäessä digitaaliseen mediaan ja luovuttaessa painetusta kirjasta ja sanomalehdestä?

    Johtaako kehitys väistämättä paperista pois? Ja jos, onko se edistystä vai dystopiaa?

    Mutta ei kai tässä ole vaihtoehtoa? Kun minä luen aamuisin tunnin verran printtihesaria niin sen jälkeen kaksi tuntia hurahtaa median lukemiseen kotimaisilta ja ulkomaisilta nettisivuilta. Mutta en aio painettua kirjaa hylätä millään tekosyyllä.

    Olen lukenut yllättäviä uutisia Espanjasta.

    Siellä painettujen kirjojen myynti kasvaa, kun taas äänikirjojen osuus pysyy vuodesta toiseen samana, noin viidessä prosentissa. Kirjakaupoilla menee hyvin.

    Tuoreen lukijatutkimuksen mukaan espanjalaiset teini-ikäiset lukevat hyvin säännöllisesti kirjoja. 10-14 vuotiaista 78 % lukee jatkuvasti kirjoja, 15-18 vuotiaistakin 67 %, kun koko väestöstä keskimäärin 52 % on ahkeria kirjanlukijoita.

    Onko mahdollista että suomalaiset eivät olekaan maailman avantgardessa mitä sivistykseen tulee? Voisiko kansa itseherättää itsensä pakonomaisen viihteen unesta? Vai onko kaikki todellakin ohimenevän hetken hipaisua älylaitteen videoissa?

    Joka kuuseen kurkottaa, se metaversumiin kapsahtaa.

    

    

     

Kyösti Salovaara, 2023.