Nainen ja koira

[keskipäivällä ]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kaikki punatukkaiset ovat romantikkoja.

- Vilho Helanen: Kansantuhooja, 1951, 2023.

Olin ennen, punatukkainen

    silloin romantiikka

    pihan toisella laidalla.

Moravia kirjoitti Keskipäivän aaveesta,

    minä keskellä päivää

    vain pehmeitä viivoja haaveista.

Kerrotaan

    että Franco halusi Espanjan

    Hitlerin aikaan.

Hän sai.

Eivät pääse siitä eroon

    eivät edes halua

    vaikka diktatuurit kaatuivat aikoja sitten.

Mutta kun on sovittu

    on sovittu.

    Espanjalainen kello näyttää kahdeltatoista

    ”väärää aikaa”.

Aurinko kulkee etelään

    silti mieli pysyy

    paikallaan.

Kyösti Salovaara, 2023.

Tervapääskyt syöksyvät terrakottia

    tiilikattoja hipoen

    nuoret linnut kirkuvat riemuaan.

Aika outoa

    luulin että pääskyt nukkuvat talvella

    järven pohjassa.

Valkoisissa taloissa asuu 

    monenlaisia ihmisiä,

    tiilikattojen kätköissä punaiseen ja siniseen

                                   pukeutuneina.

Olkoon sitten

    kaikki punapäät romantikkoja.

    Mutta kaikki romantikot eivät

                            ole punatukkaisia.

Elämä on arvokasta

    moninaisuudessaan

    se hämää ja pelottaa.

Onko arvoilla värejä

    vai väreillä arvoja?

    Punatukkaisena tykkäsin punaisesta

    Yhä?

Kyösti Salovaara, 2023.

Kun arvoista puhuu loputtomasti

    alkaa maailma kuplan ulkopuolella

    näyttää arvottomalta.

Leipuri leipoo leivän

    kalastaja vetää trooliaan.

    Minun verkkooni takertuu sanoja.

Turkoosi Välimeri

    valkoiset talot ja koreat kukkaruukut,

    kuivuudessa pellot ruskettuvat.

    Huolestuneita ilmeitä!

Vaalit voitetaan paasaamalla omista arvoista

    ikään kuin niillä olisi pituus ja paino.

    Hallituksessa tarvitaan myötämieltä

                           ja hiomakonetta.

Keskipäivällä nainen meloo

    pitkässä leningissä

    koira navigoi.

Nainen pukeutuu leninkiin

    sandaaleihin,

    koiralle ei melaa anneta.

Jos koiralla olisi mela käpälissä

    ja naisella panta kaulassa

    toteutuisiko universaali tasa-arvo?

Höh, huono vitsi

    ei naurata.

    Salaa hymyilen - yllätinpä sinut!

Kyösti Salovaara, 2023.

    

Sikoruokapönttö

[ja unohtamisen harmillinen ”ihanuus”]

Kyösti Salovaara, 2018.

Hyviin tapoihin ei kuulu aloittaa kirjoitusta kysymyksellä.

    Aloitan kuitenkin.

    Mitä muistamme kun me muistamme?

    Tähän lisään rinnalle kysymyksen: Mitä me tiedämme kun tiedämme?

    Mutta koska haluan panna paremmaksi, heitän point blank inhorealistisen kysymyksen: Mitä muka tiedämme kun me muka tiedämme jotakin?

    Puutarhuri kertoi radiossa, että viime kesänä ei tarvinnut vetää kasteluletkuja Helsingin kaupungin puutarhoihin, koska satoi koko ajan.

    Entäpä viisi vuotta sitten? Millainen kesä silloin oli? Tai muistatko miten aurinko paistoi kesällä 1994? Entä elokuun yhdeksäntenä vuonna 1978?

    Kuluvaa kesää päivitellessä muistan, että ensi viikolla tai seuraavalla tervapääskyt lentävät Suomesta pois.

    Viime kesänäkin muistin, mutta oliko silloin Suomessa tervapääskyjä juuri lainkaan?

Jaakonpäivänä Aloma Rodríguez pohdiskeli El País-lehdessä, miksi ihminen muistaa hyvin missä paikassa ja millaisessa asussa ja millaisessa tunnelmassa hän luki jotakin tiettyä romaania, mutta ei muista paljoakaan lukemastaan, siitä millainen juoni kirjassa oli ja millaisia ihmisiä sen ympärille oli punottu.

    Rodríguez lainasi jutussaan amerikkalaisia lehtiä ja muistamisesta tehtyjä tutkimuksia. Hän päätyi ajatukseen, että lukeminen on eräänlaista narsismia: se kertoo meille myöhemmin millaisia ihmisiä olimme, kun löysimme jonkun tekstin luettavaksi. Usein muistamme fyysisen suhteemme teokseen, mutta emme muista mitä kirjassa oikeastaan kerrottiin.

    Muistamisen, tai pikemminkin unohtamisen ongelma on siinä, että luettua pitäisi palauttaa yhä uudestaan mieleen ensimmäisen vuorokauden aikana, jotta siitä jäisi pysyvä jälki aivoihin. Ja kuinka moni meistä tekee tuota ”palauttamista” luettuaan kaunokirjallisen teoksen? Jos haluat muistaa mitä olet lukenut, mieti sitä yhä uudestaan nimenomaan sillä hetkellä kun olet unohtamassa sen.

    Rodríguezin jutussa oli mielenkiintoinen havainto tv-sarjojen katsomisesta. On huomattu, että ne jotka katsovat jotakin sarjaa vaikkapa kerran viikossa, muistavat siitä enemmän kuin ne, jotka katsovat sen (jostakin lähteestä) pötköön vaikkapa yhden päivän aikana.

    Väitetään, että kaunokirjallisuus opettaa lukijansa empaattiseksi, ymmärtämään toisia ihmisiä.

    Miten se on mahdollista, jos ihminen unohtaa useimmiten lukemansa 24 tunnin sisällä? Narsismi toki lukemalla vahvistuu, kuten edellä todettiin.

Ilmainen ei tietenkään ole ilmaista, mutta leikitään että on.

    The Guardian-lehti haastatteli muutama päivä sitten israelilaista historiantutkijaa Yuval Noah Hararia, joka on noussut tiedettä popularisoivien kirjoittajien huipulle parilla kirjallaan, joista ensimmäinen käsitteli ihmisen menneisyyttä ja toinen tulevaisuutta. Kolmas, nykyhetkeen paneutuva teos on juuri ilmestymässä.

    Haastattelussa Harari kritisoi kuvitelmaamme, että olemme vapaita yksilöitä ja sanoi, että ilmainen tiedonvälitys on erittäin vaarallista. Hänen mielestään ihmiset kuvittelevat ajattelevansa ja tuntevansa pelkästään oman sisäisen mielensä ehdoilla, vaikka nykymaailmassa ajatukset ja tunteet tulevat manipulointikoneiston kautta ulkoapäin. Koneisto tietää mitä sinun tulee ajatella. Ihminen luulee ajattelevansa, vaikka ei ajattele vaan toistaa muualla ajateltua.

    Siksi ilmainen media on Hararin mielestä vaarallista; se on vastuutonta manipuloidessaan miljoonien mieltä. Media, varsinkin ilmainen media pyrkii vain herättämään huomiota totuudesta välittämättä. ”Me maksamme mielellämme laadukkaista vaatteista, ruoasta ja autoista”, Harari totesi ja kysyi: ”Miksi emme halua maksaa laadukkaasta informaatiosta?”

    Tuttua puhetta, eikö vaan?

    Ironia on siinä, että haastattelu julkaistiin ”ilmaisessa” laatulehdessä, sillä Guardianilla ei ole (verkossa) maksumuuria, ja taatusti lehti on laadukkaampi kuin esimerkiksi Helsingin Sanomat.

    Toki säätiön julkaisemalla Guardianilla on taloudellisia vaikeuksia. Lehti kertookin nettisivuillaan, että 800 000 lukijaa tukee sitä vapaaehtoisesti. Minäkin tuen muutamalla kympillä vuosittain, koska ilmaisen käyttämisestä tulee huono omatunto. Se johtuu siitä, että tietää ettei mikään ole lopulta ilmaista.

Kyösti Salovaara, 2018.

Onko maailma siis muuttunut? Onko nykyihminen jotenkin eri tavalla ulkopuolisen manipulaation kohteena kuin aikaisemmin? Mitä manipulaatiota papit ja paavin lähettiläät kirkoissa aikoinaan harjoittivat?

    Umberto Eco sanoo Laurent Binetin romaanissa Kuka murhasi Roland Barthesin? että "Ateenan kaupunkivaltiossa oli kolme tukipilaria: gymnaasi, teatteri ja retoriikkakoulu. Viihdeyhteiskunnassamme on yhä merkkejä tästä kolmijaosta, sehän nostaa julkimoiksi kolmenlaisia ihmisiä: urheilijoita, näyttelijöitä (tai laulajia, antiikin teatterissa se oli yksi ja sama) ja poliitikkoja.”

    Econ mukaan kolmas kategoria on tähan asti ollut kaikkein vahvin, koska se edellyttää kaikkein tehokkaimman aseen eli kielen hallintaa. Ja kielen hallinta on aina ollut politiikan keskeinen haaste, Eco jatkaa, myös jo feodaaliaikana. Niinpä Machiavelli ”selittää ruhtinaalle, että ihmisiä ei hallita voimalla vaan pelolla, eikä se ole sama asia: pelko syntyy siitä, kun puheella hallitaan voimaa. Allora, se joka osaa puhua, kykenee herättämään pelkoa ja rakkautta ja on käytännössä maailman valtias!”

    Pelon herättäjä on maailman valtias!

Ilmainen ja maksettu media kipittävät usein rinnakkain kuin kaksi pässiä saman tolppaan kiinnitettyinä. Niiden väliltä on vaikea etsiä vastakohtaisuutta, erimielisyyttä

    Yle julkaisi kyselytutkimuksen muovipusseista.

    Siinä 37 % suomalaisista halusi kieltää muovipussit kaupan kassoilta.

    Ihmiset olivat ilmeisesti pelästyneet kuvia, joissa muovijätteiden pyörre kiertää valtamerellä itseään kuin hirvittävä uudenlainen roskaversumi.

    Tosiasiassa Suomessa muovipussit eivät päädy mereen, vaan kierrätykseen tai polttolaitokseen (vantaalaiset saavat ”ilmaista” energiaa). Mutta pelästytetty ihminen ei osaa ajatella asioiden mittakaavaa, ei suhteuttaa määriä todellisuuteen eikä miettiä omaa käyttäytymistään suhteessa globaaliin käyttäytymiseen.

    Tanskalaisen tutkimuksen mukaan kangaskassia pitää käyttää kauppakassina 7000 kertaa ennen kuin se on ekologisempi valinta kuin kerran käytetty muovikassi. Jos käyt kaupassa kolme kertaa viikossa, niin vasta 45 vuoden päästä alat ”suojella” luontoa kangaskassillasi. Onkohan se ehjä vielä silloin? Kuinka monta kertaa pesit sen 45 vuoden aikana ja tuhlasit energiaa?

    Ylen tutkimuksessa hätkähdytti eniten ihmisten asenne: kielletään muilta se mitä itse emme halua! Tällä ei ole mitään tekemistä järjen tai järkevyyden kanssa.

    Kielletään se mitä en itse pidä tärkeänä. Kielletään sitä mitä itse paheksun. Kielletään se mistä en itse välitä.

    Kielletään muut kuin Minä!

Sikoruokapönttö sijaitsi "keskipihan" reunalla, roskalaatikon vieressä. 32 asunnon puutaloyhteisössä Kotkan saarella, Museokadulla Sapokan äärellä, puutalojen välissä molemmilla ”keskipihoilla” oli oma sikoruokapönttönsä ja roskalaatikkonsa.

    Sikoruokapönttö oli peltitynnyri ja siinä oli jonkilainen kansi, ei kovin tiivis. Pönttöön kaadettiin ruoantähteet semmoisenaan. Vieressä olevan lautarakenteisen roskalaatikon kansi oli yhtä harva. Lautojen välistä pilkotti roskikseen kannettuja tavaroita.

    Sikoruokapöntön ja roskalaatikon (josta löytyi ”aarteita”) vierellä ja äärellä lapset viettivät paljon aikaa, me pojat 50-luvulla. Siellä näki rottia ja matoja ja valkoisia toukkia ja ties mitä. Sikoruokapöntön kansi piti avata, jotta pääsi kauhistumaan: Hyiiii! Haju kestettiin miehekkäästi. Ja kun silmäluomeen sitten ilmestyi näärännäppy, äiti tivasi vihaisesti: ”Olitsiä taas leikkimäs roskalaatikol?”

    Sikoruokapöntöt tyhjennettiin kun ne olivat täynnä liejuisen limaista ”sapuskaa”. Ne kuljetettiin hevosen vetämillä kärryillä kunnalliskodin sikalaan.

    Muistanko muka oikein? Oliko kunnalliskodissa sikala?

    Viisikymmentäluvun meininki haisi pahalta.

Kyösti Salovaara, 2018.

Unelmilla ei ole siipiä

[vaan propelli!]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Pitäisi olla niukempi: sanoa vähemmän, ajatella enemmän.

    Mutta se on vaikeaa. Ajatteleminen ottaa päähän.

    Sitä paitsi, voiko sanoitta ajatella?

    Tekosyitä. Seurauksia. Sattumuksia.

    Odottelen ensimmäisten tervapääskyjen kirkaisuja.

    Suomessa.

    Muualla on jo toisin.

”Vain unelmilla on siivet”, laulaa Pelle Miljoona, ”olen oppinut tyytymään siihen.”

    On oppinut.

    Juuri muuta järkeä ei tuossa laulussa olekaan.

    Ei kannata mainita.

    Jos olisi oppinut enemmän, tietäisi että lentokoneessakin on siivet, myös pääskysellä ja kärpäsellä. Kimalaisellakin on siivet, vaikka epäillään ettei niiden turvin pysy ilmassa.

    Kimalainen kuitenkin pysyy, ehkä tahdonvoimalla.

Unelmat ja utopiat – syleilevät toisiaan. Jossakin kaukana, aavan meren tuolla puolen.

    Jos unelman löytämiseen tarvitaan siivet, sen tavoittaminen lienee mahdotonta. Unelmien pellon yli ei voi lentää, se pitää kävellä, askelin. Tai sitten ajaa sellaisella autolla, joka kulkee polttoaineella eikä haaveilla.

    Kuulostaa kyyniseltä.

    Ei ole tarkoitus.

    Unelma, jos sellainen on, on liikettä, ei päämäärä. Propelli helpottaa matkan taittamista. Ja vaatimattomuus.

    ”Tärkeää ei ole perille pääseminen, koska perille ei voida päästä”, kirjoitti Mauno Koivisto vuonna 1971, ”vaan tärkeää on suunta, pyrkimys, liikkeelläolo.”

    Koivisto on tuon sortin sosialisti, ”bernsteinilainen”.

Onni ja unelmat ovat yksityisasia, ei poliittinen.

    Silti niistä syntyy politiikkaa.

    Ralf Dahrendorf varoitti utopioiden totalitaarisesta luonteesta. Utopia on ”ei-missään” ja siksi se on täydellinen, vaihtoehdoton. Onko unelmalla samanlainen painolasti? Kun sen kohtaa, kun sateenkaaren pää iskee sääreen, onko kaikki jo menetettyä, taakse jäänyttä?

    Niin kuin kävi Jay Gatsbylle F. Scott Fitzgeraldin romaanissa Kultahattu.

    Köyhästä Gatsbystä tuli rikas kepulikonstein. Hän tavoitteli rikkaan perheen tytärtä, Daisya. Sillä hetkellä kun hän vihdoin sai Daisyn autoonsa, kaikki romahti, meni pois.

    ”Hän oli kulkenut pitkän matkan saapuakseen tälle siniselle nurmikentälle, ja hänen haaveensa oli silloin täytynyt tuntua olevan niin lähellä toteutumistaan, että sen olisi miltei mahdotonta enää liukua hänen käsistään. Hän ei tietänyt, että se oli jo jäänyt hänen taakseen, jonnekin suurkaupungin takaiseen suureen pimeyteen, missä laajat lakeudet loittonivat yöhön.”

    Gatsby rikastui epämääräisillä liiketoimilla, mutta hän ei särkynyt moraalisesti, toisin kuin Daisy, jolle moraali oli vain rahan kilahtelua, jopa silloin kun hän puhui:

    ”Hänen äänensä on täynnä rahaa, sanoi Gatsby äkkiä.

    Siinä se oli. En ollut ymmärtänyt sitä koskaan aikaisemmin. Se on täynnä rahaa – siinä oli se ehtymätön viehätys, joka hänen puheessaan pulppusi, sen kilinä ja sen symbaalihelke … Korkealla valkeassa palatsissa kuninkaan tytär, kultainen neito ...”

Pitäisi olla liikkeessä eikä kuvitella että päämäärä pysyy paikallaan.

    Kuviteltuun päämäärään asettautuminen saattaa johtaa suvaitsemattomuuteen, väkivaltaan, toisin ajattelevien sortamiseen. 

    Kuulostaa toki komealta, kun Bertolt Brecht kirjoittaa vallankumouksellisesta, joka pöytään istuessaan tuo sinne tyytymättömyyden, mutta miten sujuu elämä noin tyytymättömältä ihmiseltä? Mihin päätyy se joka uskoo, että unelma pitää tavoittaa hinnalla millä hyvänsä?

    Mitä lähemmäksi pääset, sitä kauempana unelma on. Ellet sitten polta siipiäsi Ikaroksen tavoin.

    Utopisti voi etsiä taivaan valtakuntaa menneisyydestä tai tulevaisuudesta, sanoi Karl Popper. Hän voi saarnata paluuta luontoon tai astumista rakkauden ja kauneuden maailmaan.

    Vetoomus kohdistetaan kuitenkin aina tunteeseen eikä järkeen, Popper lisäsi. ”Jaloimmatkin aikomukset taivaan tuomisesta maan päälle johtavat vain sen tekemiseen helvetiksi – sellaiseksi helvetiksi, jonka ainoastaan ihminen kykenee valmistamaan kanssaihmiselleen.”

    Mutta maailmanparantaja ei luovuta. Silläkin uhalla että…

    ”Ei ystäväni”, lauloi Aulikki Oksanen 1970-luvun taitteessa häpeilemättä, ”niin kauan kuin / leivästä jää reikä leipojan käteen, / jääköön rakkaudesta puhuminen / pastorien houreiksi.”

    Oksasen unelmilla oli siivet, kuviteltuun paratiisiin piti kiiruhtaa. Valkoisia valheita pilven reunalla. Utopian punainen hehku. Vaihtoehdottoman unelman harha.

    Kenen joukoissa seisot?

    Lauantaina seisoin Itäkeskuksen Prismassa kassajonossa ja ihmettelin: Kylläpä suomalaisilla on rahaa!

    On ”leipojan” käteen jäänyt muutakin kuin reikä.

Maailma on niin kuin on.

    Sanaton ei puhu. Ajatteleeko?

    Onneton vaikenee. Yksinäinen sulkee oven ja laskee verhot.

    Poliitikko vetoaa kanssaihmisten pahoinvointiin. Jos se puuttuu, se tehdään, sanotaan ajattelematta seurauksia.

    Unelmilla ei ole siipiä. Toisin väitetään.

    Maailma ei kulje takaperin.

    Paitaa ei pidä vetää päälle nurinpäin.

    Rauhoitu!

    huudahtaa Harri Kaasalainen kapinoitsijalle.

    Et sinä voi iskeä yhteiskuntaa

    vyön alle.

    Yhteiskunnalla on henkselit.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

_______________________________________

Bertolt Brecht: Runoja 1914 -1956. Suom. Brita Polttila. Tammi, 1973.

Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Reflections on the Revolution in Europe, 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä, 1991.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu. (The Great Gatsby, 1925.) Otava, 1974.

Harri Kaasalainen: Kapinoitsijalle. Kokoelmassa Uuden runon kauneimmat I. Otava 1970.

Mauno Koivisto: Tästä lähtien. Kirjayhtymä, 1981.

Museo Automovilistico y de la Moda, Malaga: Propelliauto Helicron 2, Ranska 1932.

K.R. Popper: The Open Society and its Enemies. Vol II, 1943. Routledge, 1990.

Farssin riitasointuja

[Voiko taiteilija valita ihailijansa?]

                                                                                               Kyösti Salovaara, 2016.
Pystyisikö diktaattori pilaamaan
Bachin maineen tykkäämällä Bachista?

Otsikko on huono. En keksi parempaa.

    Tervapääskyt kirkuvat taivaalla.

    Puutarhassa istuessa tervapääsky sujahtaa korvan ohi kiitäessään räystäspellin alla olevaan pesään. Sujahduksen kuulee myöhässä. Tervapääskyn taidosta riippuu lentääkö se ohi vai sujahtaako pään läpi.

    Tähän mennessä ohi.

    Niin että voin keskittyä farssin riitasointuihin.

    Arvattavissa on, että viittaan Karl Marxin oivallukseen.

    Siis Hegelin huomautukseen että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. ”Hän on unohtanut lisätä”, Marx kirjoitti: ”Yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.”

Adolf ja Donald, musiikin ystäviä molemmat.

    Monet taiteilijat ovat ”kieltäneet” Donald Trumpia käyttämässä kappaleitaan tämän vaalitilaisuuksissa. Esimerkiksi Queen, Rolling Stones ja Luciano Pavarottin perilliset ovat paheksuneet musiikkinsa esittämistä vaalihalleissa; ovat ilmaisseet moraalisen närkästyksensä, koska he eivät ole samaa mieltä maailman menosta kuin Trump, joka tällä hetkellä johtaa gallupeja USA:n seuraavaksi presidentiksi.

    Taiteilijat eivät halua, että rasistinen ääliö soittaa vaalitilaisuuksissa heidän musiikkiaan.

    Mutta taiteilijoiden pitänee tyytyä moraaliseen paheksumiseen, sillä Trumpin vaalikoneisto on maksanut asianmukaiset lisenssit ja tekijänoikeusmaksut. Kysymys kuuluukin: voiko taiteilija valita kuuntelijansa, lukijansa, katselijansa?

    Sinällään kysymys on naiivi.

    Tietenkään kirjailija ei voi eikä saa päättää kuka häntä lukee eikä päättää miten teos tulkitaan. Laulajilla ja soittajilla houkutus ”kieltämiseen” on suurempi, koska laulujen julkinen esittäminen edellyttää korvauksien maksamista. Lauluja ei saa ilmaiseksi laulaa. Mutta olisivatko Pavarottin perilliset onnellisempia, jos Donald Trump soittaisi (miehistä vaalivoimaa saadakseen) Pavarottin laulamaa aariaa kotiinsa kätkeytyneenä?

    Farssissa kaikuu totalitaarisen ajattelun rytmit.

Ei farssia ilman tragediaa, historiassa.

    ”Ohjelman aloittaa Hugo Wolfin Prometheus, baritonille ja suurella orkesterille sävelletty laulu, jonka tekstinä on Goethen tunnettu, nuorekkaan titaaninen kapinoitsijaruno”, kuvaili Olavi Paavolainen kansallissosialistien kulttuuritapahtumaa Nürnbergin oopperatalossa kesällä 1936. ”Berliinin kuuluisa Filharmoninen, jota johtaa vanha tuttavamme Eutinista, professori Raabe, soittaa suurenmoisesti, ja kamarilaulaja Bockelmannin ääni kaikuu muhkeana, mutta vieläkään ei yhtään suosionsosoitusta kajahda katsomomosta.”

    Suosionosoitukset jätetään näissä kokouksissa Alfred Rosenbergille, Joseph Goebbelsille ja ennen kaikkea Adolf Hitlerille, joka ihailee klassista musiikkia ja varsinkin Richard Wagneria sydämensä pohjasta.

    Sitten Paavolainen kuuntelee mahtavassa Luitpold-hallissa, missä puoluepäivien kongressi järjestetään, Rosenbergiä, Goebbelsiä ja Hitleriä ja kirjoittaa kuinka jokaisen kokouksen draama kehittyy:

4. painos 1938.

    ”Jokainen kongressi alkaa samalla komealla näytännöllä: sadat jäykät, kaikkia valtakunnan SA-piirikuntia edustavat standaarit kannetaan juhlallisessa saatossa marssin pauhatessa läpi salin välkehtiväksi ryhmäksi puhujalavan taakse. Ennen puheiden alkua orkesteri esittää jonkin klassillisen musiikkikappaleen. Tällä kertaa oli valittu Weberin Noita-ampujan alkusoitto – muuten kappale, joka on Kolmannessa Valtakunnassa harvinaisessa suosiossa.”

    Hitler soitatti Wagnerin historian roskatynnyriin, niin moni ajattelee. Eivätkä Israelissa sinfoniaorkesterit juuri koske Wagnerin nuotteihin. Sitä paitsi myös Wagnerilla oli oma musta antiseministinen historiansa.

    Mutta onko taiteilija yhtä kuin teoksensa?

    Ricgard Wagner ei ollut Hitlerin aatteellinen esikuva. ”Silti myös Wagnerin antisemitismi oli kuvottavaa”, kirjoitti Vesa Sirén Helsingin Sanomissa marraskuussa 2014 pohtiessaan saako Hitlerin suosikista pitää. ”Säveltäjä on siitä ihmisenä tuomittava, mutta musiikielämä taitaisi kaventua paljon, jos soittaisimme vain moraaliltaan kelvollisten ihmisten säveltämää musiikkia.”

    ”Silloin musiikkielämää ei olisi”, Sirén lainasi israelilaiskapellimestari Daniel Barenboimia.

    Olisiko kirjallisuuttakaan, jos edellyttäisimme että vain täydellisen moraaliset, eettisen kunnolliset ja sosiaalisesti huipputerveet ihmiset saisivat kirjoittaa romaaneja ja runoja?

    ”Jokainen päättää lopulta itse”, Sirén punoi artikkelinsa ideat yhteen, ”antaako maailmansodan sytyttäneen ja Euroopan raunioittaneen murhaajadiktaattorin mieltymysten häiritä Wagner-kuuntelua. Itse kuuntelen Tristania ja useita muita Wagnerin teoksia ongelmitta. Mestarilaulajat vaivaannuttaa joskus... Yleensä Hitler ei latista Wagnerin musiikin suuruutta. Mutta Rienzin se piru pilasi.”

    Jostakin syystä Hitler ei pystynyt pilaamaan Hugo Wolfin ja Richard Straussin laulujen tai Carl Maria von Weberin oopperamusiikin eikä Franz Lehárin operettien kuuntelemisen hyväksyttävyyttä.

Taiteilija luo teoksen ja lähettää sen maailmalle.

    Sen jälkeen teos ”kuuluu” maailmalle eikä taiteilijalla ole nokan koputtamista mitä sille tapahtuu. Ääliöllä, nerolla, viisaalla ja tyhmälläkin, sosialistilla ja porvarilla, kapitalistilla ja pätkätyöläiselläkin, pitkillä ja pätkillä, jopa lihavilla ja laiskoilla ynnä juopoillakin on yhtälainen oikeus lukea joku romaani tai kuunnella joku iskelmä, jolla tekijä on kuvitellut ilmaisevansa erityistä tunnetilaa tai yhteiskunnallista kokemusta.

    Onneksi taideteoksen kokija ei tiedä mitä taiteilija tavoittelee!

    Musiikki - sen merkityssisältö - on sitä paitsi siitä ongelmallinen juttu, ettei musiikkikappaleella ole oman itsensä ulkopuolista merkitystä, vaikka sen esittämiseen jossakin tilaisuudessa saattaakin liittyä selväsanainen viesti ja merkitys. Se ei kuitenkaan puhkea musiikista vaan tilanteesta, jossa kappale esitetään.

    ”Vaikka joku sanoo, että melodia on iloinen tai synkkä”, Sartre totesi, ”niin se on aina tuolla tai tällä puolen kaiken sen mitä siitä voi sanoa... Nuotit, värit, muodot eivät ole merkkejä, ne eivät viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella.”

    Edellisen perusteella on harha-ajatus, että Queen, Rollarit tai Pavarottin perilliset voisivat kieltää Donald Trumpilta tekemänsä musiikin esittämisen. Eihän siinä, siis musiikissa, ole mitään sellaista yhteiskuntaan kytkeytyvää, jonka Trumpin ääliömäiset ajatukset voisivat tuhota.

    Taideteoksen tulkinta kuuluu yksikäsitteisesti sen kokijalle – lukijalle, kuuntelijalle, katselijalle.

    Amerikkalainen kirjailija Philip Roth on aina ollut äärimmäisen tietoinen romaaniensa kohtalosta: hän tietää että jokainen lukija lukee romaanin eri tavalla, omalla tavallaan. Roth kirjoittaa myös toistuvasti siitä, kuinka lukijat aina ymmärtävät kirjailijan väärin, mutta vaikka ymmärtävät, se ei tarkoita etteikö kuka tahansa saisi tai voisi lukea hänen romaanejaan.

    Romaanista Käänteiselämää Roth totesi, että se pakottaa lukijan muokkaamaan annetuista aiheista itselleen oman romaanin. Rothin mielestä lukijan piti romaanin kohdalla kannabalisoida omaa lukukokemustaan romaanin edistyessä.

    ”Sillä ei ole mitään merkitystä mitä kouluissa opetetaan, ” Roth sanoi eräässä haastattelussa, ”ihmiset lukevat romaaneja ja tekevät niistä mitä tekevät... Kun julkaiset kirjan, se kuuluu maailmalle. Maailma toimittaa sen.”

    Voisiko siis olla, että Queen, Rolling Stones ja Pavarottin perilliset ovat täysin tietämättömiä taideteoksen tekijää pakenevasta kohtalosta maailman merillä? Vai, olisiko niin, kuten kyyninen ihminen saattaa ajatella, että he pyrkivät vain parempaan diiliin Trumpin kanssa? Viime aikoina digitalisaation herättämät muusikot ovat muutenkin terhennelleet copyright-rahojensa perään - eturintamassa Sir Paul McCartney, joka kasvoi ylemmän työväenluokan perheessa, mutta tietää nyt upporikkaana mistä raha pissii. Köyhä maallikko kysyy: Minkälainen olisikaan musiikin ja kirjallisuuden maailma, jos tekijänoikeusrahalla olisi lyhyemmät jalanjäljet? 

    Romantikkona kuitenkin uskon, että taiteilijat tarkoittavat hyvää pyrkiessään estämään etteivät ”öykkärimäiset rasistit” nauti heidän teoksistaan, mutta niin tehdessään he huomaamattaan särkevät avoimen yhteiskunnan idean ja hyväksyvät eräänlaisen totalitarismin - juuri sellaisen jota yrittävät kovaäänisesti vastustaa!

______________________________________________________________________

Karl Marx: Vallankaappaus Ranskassa 1851. (Der achtzente Brumaire des Louis Bonaparte, 1852.) Suom. Kaisu-Mirjami Rydberg. Akateeminen Sosialistiseura, 1938.

Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana. Gummerus, 1936.

Kyösti Salovaara: Esipuhe Philip Rothin romaaniin Väärin ymmärretty mies (Zuckerman Unbound, 1981.) Suom. Pentti Saarikoski. WSOY, 1982.

Kyösti Salovaara: Esipuhe Philip Rothin romaaniin Käänteiselämää (The Counterlife, 1986.) Suom. Kristiina Rikman. WSOY, 1988.

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava, 1976.

Vesa Sirén: Heil-tervehdyksiä Kansallisoopperaan – saako Hitlerin suosikista pitää? Helsingin Sanomat, 29.11.2014.

Ajatus kevyt kuin höyhen

[Onko fiktio olemassa?]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Elmore Leonardin Joe LaBrava söi aamiaista Cardozon terassilla.
Totta vai tarua?

Vielä tervapääskyt kirkuvat mutta kuinka kauan? Näinä päivinä niillä on aikomus palata etelään, pois kylmästä.

    Tervapääskyjen lyhyttä vierailua voinee pitää vuosittain toistuvana seksilomana. Kun käy kylmässä lisääntymässä, arvostaa lämpöä loppuvuoden, tervapääsky ajattelee.

    Koska Suomi tuskailee turismiongelman parissa, siis sen että turisti karttaa näitä raukkoja rajoja, pitäisi ottaa mallia tervapääskyistä. Saattaisiko Suomea mainostaa kylmän seksin kääntöpiirinä?

    Villapaidatta nyt, minä.

Joskus suomalaisetkin ajattelivat että pääskyt – terva tai varsinkin ihan oikeat – menevät talvella järven pohjaan, jään alle. Uskomus palautuu antiikin Kreikkaan ja Aristoteleksen kirjoituksiin.

    Nyt moinen ajatus tuntuu fiktiolta, mutta kukaties suomalaiset olivat oikeassa. Jospa ne etelämpänä nähdyt pääskyt ovatkin eri lintuja. Mutta toisaalta on vaikea uskoa, että pääsky viitsisi lojua järven pohjassa 10 kuukautta seuraavaa kesää odotellessa. Siinä kastuisi muutakin kuin höyhenet.

    Todellisuudesta voi päätellä kaikenlaista.

    Mutta voiko päätellä mitään mikä ei liittyisi todellisuuteen, faktoihin ja näköhavaintoihin?

    Mahdottoman kuvitteluun meitä ei ole luotu, ja vaikka olisikin, mahdottomasta ei voi sanoa mitään, koska sille ei ole sanoja.

Höyhenenkevyesti romaanin suhdetta todellisuuteen miettiessäni mietin ponnettomasti, että miksi fiktiota pitäisi lukea muuna kuin kertomuksena todellisuudesta tai että pääseekö sepittämällä karkuun faktoja ja totuutta vai onko tuollaisella karkumatkalla faktoista tarkoitus nimenomaan paljastaa ”totuuksia”, joita ei muuten näe, koska järven pohjassa ei pidä uida talviaikaan.

    Oikeastaan aloin miettiä fiktion sielunelämää ja tarkoitusta lukiessani Paul Austerin romaania Illuusioiden kirja, ja vaikka romaani on vielä hieman kesken (siis lukijan kannalta), en tajua miksi Auster on kirjoittanut fiktion sekaan yli 20 sivuisen esseen erään fiktiivisen elokuvaohjaajan fiktiivisistä mykkäelokuvista. Mitä syvällisemmin romaanin oppinut päähenkilö on tutkivinaan fiktiivisiä elokuvia, sitä turhemmalta analyysi tuntuu, sillä eihän se liity todellisuuteen mitenkään. Fiktiiviset elokuvat eivät selitä tutkimuksen kohteena olevaa todellisuutta, koska sellaisia filmejä joissa tutkittu elokuvaohjaaja on näytellyt ja joita tämä on ohjannut ei ole olemassa, paitsi fiktiossa.

    Tai jos sellaiset filmit ovat oikeasti olemassa, näytä ne minulle, Mr. Auster, niin kirjoitan uuden pakinan.

    Tiedän että kirjailijoilla on joskus tapana kirjoittaa romaaneissaan (fiktiivisistä) kirjailijoista jotka kirjoittavat novelleja, jotka sitten julkaistaan romaanissa ikään kuin fiktiosta syntyneenä. Esimerkiksi Philip Roth ja John Irving ovat tätä harrastaneet ja moni muukin.

    Fiktiiviseen romaaniin sijoitetun fiktiivisen novellin voi vielä jotenkin ”ymmärtää” - koska sen pystyy lukemaan - mutta jos romaanissa käsitellään perinpohjaisesti fiktiivistä taulua tai musiikkikappaletta tai elokuvaa, niin mitä siinä oikeastaan käsitellään?

    Tekee mieli sanoa että ei mitään.

    Koska tuntuu niin kesäiseltä sanon: Ei mitään.

Olen erittäin epäjohdonmukainen.

    Myönnän.

    Kolme iltaa olen katsellut aamuyöhön saakka Sergio Leonen lännenelokuvia ja niihin liitettyjä extroja. Olen yrittänyt painaa mieleen maiseman, jossa Kourallinen dollareita, Vain muutaman dollarin tähden, Hyvät, pahat ja rumat ja Huuliharppukostaja filmattiin 1960-luvulla.

    Elokuvat olivat tietysti fiktiota, mutta jostakin syystä niiden kuvauspaikat viehättävät, vaikka tietääkin että niissä kuvattu ”villi länsi” sijaitsee Etelä-Espanjassa, Almerian lähellä Tabernasin autiomaassa. No, tämä on monimutkaisempaa kuin päältä näyttää. Siis: tietysti Leonen elokuvien villi länsi on Amerikassa, vaikka elokuvat kuvattiin Espanjassa ja Italiassa.

    Onko mitään järkeä mennä katsomaan maisemaa, missä Clint Eastwood, Eli Wallach, Lee van Cleef, Jason Robards, Henry Fonda ja Charles Bronson fiktiivisinä lännenmiehinä heijastivat todellista tai kuviteltua amerikkalaista historiaa? Löytyykö Huuliharppukostajan fiktiivisestä maisemasta Almeriassa uhkean Jillin, Claudia Cardinalen jäljet?

    Mitä tarkoittaa kun kävelen samalla kadulla tai istun samassa kahvilassa kuin joku fiktiivinen romaani- tai elokuvasankari? Kenen jälkiä silloin oikeastaan seuraan: kirjailijan vai fiktiivisen ihmisen? Jos fiktiivisen ihmisen, miten on mahdollista että hänen jalanjälkiään voi seurata?

    Viime helmikuussa otin valokuvia Miamissa, South Beachin Ocean Drivellä hotelli Cardozosta, jonka terassilla Elmore Leonardin ”sankari” Joe LaBrava istui aamiaisella ja katseli rypäleenvihreää merta.

    Syvempikö fiktiivinen kokemus?

    Ehkä, mutta sitä hieman haittasi se että Cardozohotellin terassilta ei istualtaan oikein näe merelle, koska se jää rantamuurin ja dyynin katveeseen. Leonard teki faktasta fiktiota tai sitten rantaviivan todellisuus on muuttunut 80-luvun alkupäivistä.

    Fiktiivinen katse poraa reiän jopa betoniseinään!

Todellisuus paistaa fiktion läpi halusi kirjailija sitä tai ei.

    Todellisuutta ei voi sepittää pois vaikka kuinka yrittäisi.

    Monet taiteilijat kiinnittävät fiktion niin lujasti tosiasioihin, että ne alkavat elää fiktiivistä elämää.

    Kirjan lukija ja elokuvan katsoja vaistoaa, että fiktion ja toden suhde on loistavan paljastava ja ihanan valheellinen.

    Miksi muuten ilmestyisi sellaisia kirjoja kuin vaikkapa Maxim Jakubowskin toimittama Following the Detectives – Real Locations in Crime Fiction? Ei miksikään tai juuri siksi. ”Hyvillä kirjoittajilla on voima herättää paikan tuntu ja vangita sen henki ja sielu mitä ainutlaatuisemmalla tavalla”, Jakubowski perustelee kirjansa tarkoituksen.

    Fiktiosta siivilöityy faktaa.

    Fiktioon saa suhtautua kepeästi, mutta jos sen ottaa tosissaan, urakka haastaa kirjailijan melkein toivottomaan tehtävään, niin kuin Philip Rothin kirjailijasankari Nathan Zuckerman oivaltaa huudahtaessaan romaanissa Haamukirjailija:

    ”Kunpa osaisin keksiä yhtä julkeasti kuin oikea elämä! Kunpa minä jonakin päivänä pääsisin edes lähelle sitä omaperäisyyttä ja kiihkoa mitä todellisuudessa on!”

    Mutta... kun fiktio tavoittaa todellisuuden, se voi käydä vaaralliseksi:

    ”Mutta jos minä milloinkaan onnistuisin, mitä ne silloin ajattelisivat minusta, minun isäni ja hänen tuomarinsa? Miten minun vanhempani kestäisivät? Jos he eivät kestäisi, jos isku heidän tunteisiinsa lopulta olisi liian haavoittava, miten kestäisin sen että minua vihattaisiin ja herjattaisiin ja minulle käännettäisiin selkä?”

Ajatus on kevyt, kuin höyhen, kesällä.

    Vieläkö eilen kuulin tervapääskyjen kirkuvan?

    Villapaidatta tarkenee hetken.

    Tarkkailkaamme fiktiota Chateaubriandin ajatusta jäljittäen: ”Ihmisellä ei ole vain yhtä ainutta elämää. Hänellä on niitä useita perätysten ja se on hänen kurjuutensa syy.”