Ajatus kevyt kuin höyhen

[Onko fiktio olemassa?]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Elmore Leonardin Joe LaBrava söi aamiaista Cardozon terassilla.
Totta vai tarua?

Vielä tervapääskyt kirkuvat mutta kuinka kauan? Näinä päivinä niillä on aikomus palata etelään, pois kylmästä.

    Tervapääskyjen lyhyttä vierailua voinee pitää vuosittain toistuvana seksilomana. Kun käy kylmässä lisääntymässä, arvostaa lämpöä loppuvuoden, tervapääsky ajattelee.

    Koska Suomi tuskailee turismiongelman parissa, siis sen että turisti karttaa näitä raukkoja rajoja, pitäisi ottaa mallia tervapääskyistä. Saattaisiko Suomea mainostaa kylmän seksin kääntöpiirinä?

    Villapaidatta nyt, minä.

Joskus suomalaisetkin ajattelivat että pääskyt – terva tai varsinkin ihan oikeat – menevät talvella järven pohjaan, jään alle. Uskomus palautuu antiikin Kreikkaan ja Aristoteleksen kirjoituksiin.

    Nyt moinen ajatus tuntuu fiktiolta, mutta kukaties suomalaiset olivat oikeassa. Jospa ne etelämpänä nähdyt pääskyt ovatkin eri lintuja. Mutta toisaalta on vaikea uskoa, että pääsky viitsisi lojua järven pohjassa 10 kuukautta seuraavaa kesää odotellessa. Siinä kastuisi muutakin kuin höyhenet.

    Todellisuudesta voi päätellä kaikenlaista.

    Mutta voiko päätellä mitään mikä ei liittyisi todellisuuteen, faktoihin ja näköhavaintoihin?

    Mahdottoman kuvitteluun meitä ei ole luotu, ja vaikka olisikin, mahdottomasta ei voi sanoa mitään, koska sille ei ole sanoja.

Höyhenenkevyesti romaanin suhdetta todellisuuteen miettiessäni mietin ponnettomasti, että miksi fiktiota pitäisi lukea muuna kuin kertomuksena todellisuudesta tai että pääseekö sepittämällä karkuun faktoja ja totuutta vai onko tuollaisella karkumatkalla faktoista tarkoitus nimenomaan paljastaa ”totuuksia”, joita ei muuten näe, koska järven pohjassa ei pidä uida talviaikaan.

    Oikeastaan aloin miettiä fiktion sielunelämää ja tarkoitusta lukiessani Paul Austerin romaania Illuusioiden kirja, ja vaikka romaani on vielä hieman kesken (siis lukijan kannalta), en tajua miksi Auster on kirjoittanut fiktion sekaan yli 20 sivuisen esseen erään fiktiivisen elokuvaohjaajan fiktiivisistä mykkäelokuvista. Mitä syvällisemmin romaanin oppinut päähenkilö on tutkivinaan fiktiivisiä elokuvia, sitä turhemmalta analyysi tuntuu, sillä eihän se liity todellisuuteen mitenkään. Fiktiiviset elokuvat eivät selitä tutkimuksen kohteena olevaa todellisuutta, koska sellaisia filmejä joissa tutkittu elokuvaohjaaja on näytellyt ja joita tämä on ohjannut ei ole olemassa, paitsi fiktiossa.

    Tai jos sellaiset filmit ovat oikeasti olemassa, näytä ne minulle, Mr. Auster, niin kirjoitan uuden pakinan.

    Tiedän että kirjailijoilla on joskus tapana kirjoittaa romaaneissaan (fiktiivisistä) kirjailijoista jotka kirjoittavat novelleja, jotka sitten julkaistaan romaanissa ikään kuin fiktiosta syntyneenä. Esimerkiksi Philip Roth ja John Irving ovat tätä harrastaneet ja moni muukin.

    Fiktiiviseen romaaniin sijoitetun fiktiivisen novellin voi vielä jotenkin ”ymmärtää” - koska sen pystyy lukemaan - mutta jos romaanissa käsitellään perinpohjaisesti fiktiivistä taulua tai musiikkikappaletta tai elokuvaa, niin mitä siinä oikeastaan käsitellään?

    Tekee mieli sanoa että ei mitään.

    Koska tuntuu niin kesäiseltä sanon: Ei mitään.

Olen erittäin epäjohdonmukainen.

    Myönnän.

    Kolme iltaa olen katsellut aamuyöhön saakka Sergio Leonen lännenelokuvia ja niihin liitettyjä extroja. Olen yrittänyt painaa mieleen maiseman, jossa Kourallinen dollareita, Vain muutaman dollarin tähden, Hyvät, pahat ja rumat ja Huuliharppukostaja filmattiin 1960-luvulla.

    Elokuvat olivat tietysti fiktiota, mutta jostakin syystä niiden kuvauspaikat viehättävät, vaikka tietääkin että niissä kuvattu ”villi länsi” sijaitsee Etelä-Espanjassa, Almerian lähellä Tabernasin autiomaassa. No, tämä on monimutkaisempaa kuin päältä näyttää. Siis: tietysti Leonen elokuvien villi länsi on Amerikassa, vaikka elokuvat kuvattiin Espanjassa ja Italiassa.

    Onko mitään järkeä mennä katsomaan maisemaa, missä Clint Eastwood, Eli Wallach, Lee van Cleef, Jason Robards, Henry Fonda ja Charles Bronson fiktiivisinä lännenmiehinä heijastivat todellista tai kuviteltua amerikkalaista historiaa? Löytyykö Huuliharppukostajan fiktiivisestä maisemasta Almeriassa uhkean Jillin, Claudia Cardinalen jäljet?

    Mitä tarkoittaa kun kävelen samalla kadulla tai istun samassa kahvilassa kuin joku fiktiivinen romaani- tai elokuvasankari? Kenen jälkiä silloin oikeastaan seuraan: kirjailijan vai fiktiivisen ihmisen? Jos fiktiivisen ihmisen, miten on mahdollista että hänen jalanjälkiään voi seurata?

    Viime helmikuussa otin valokuvia Miamissa, South Beachin Ocean Drivellä hotelli Cardozosta, jonka terassilla Elmore Leonardin ”sankari” Joe LaBrava istui aamiaisella ja katseli rypäleenvihreää merta.

    Syvempikö fiktiivinen kokemus?

    Ehkä, mutta sitä hieman haittasi se että Cardozohotellin terassilta ei istualtaan oikein näe merelle, koska se jää rantamuurin ja dyynin katveeseen. Leonard teki faktasta fiktiota tai sitten rantaviivan todellisuus on muuttunut 80-luvun alkupäivistä.

    Fiktiivinen katse poraa reiän jopa betoniseinään!

Todellisuus paistaa fiktion läpi halusi kirjailija sitä tai ei.

    Todellisuutta ei voi sepittää pois vaikka kuinka yrittäisi.

    Monet taiteilijat kiinnittävät fiktion niin lujasti tosiasioihin, että ne alkavat elää fiktiivistä elämää.

    Kirjan lukija ja elokuvan katsoja vaistoaa, että fiktion ja toden suhde on loistavan paljastava ja ihanan valheellinen.

    Miksi muuten ilmestyisi sellaisia kirjoja kuin vaikkapa Maxim Jakubowskin toimittama Following the Detectives – Real Locations in Crime Fiction? Ei miksikään tai juuri siksi. ”Hyvillä kirjoittajilla on voima herättää paikan tuntu ja vangita sen henki ja sielu mitä ainutlaatuisemmalla tavalla”, Jakubowski perustelee kirjansa tarkoituksen.

    Fiktiosta siivilöityy faktaa.

    Fiktioon saa suhtautua kepeästi, mutta jos sen ottaa tosissaan, urakka haastaa kirjailijan melkein toivottomaan tehtävään, niin kuin Philip Rothin kirjailijasankari Nathan Zuckerman oivaltaa huudahtaessaan romaanissa Haamukirjailija:

    ”Kunpa osaisin keksiä yhtä julkeasti kuin oikea elämä! Kunpa minä jonakin päivänä pääsisin edes lähelle sitä omaperäisyyttä ja kiihkoa mitä todellisuudessa on!”

    Mutta... kun fiktio tavoittaa todellisuuden, se voi käydä vaaralliseksi:

    ”Mutta jos minä milloinkaan onnistuisin, mitä ne silloin ajattelisivat minusta, minun isäni ja hänen tuomarinsa? Miten minun vanhempani kestäisivät? Jos he eivät kestäisi, jos isku heidän tunteisiinsa lopulta olisi liian haavoittava, miten kestäisin sen että minua vihattaisiin ja herjattaisiin ja minulle käännettäisiin selkä?”

Ajatus on kevyt, kuin höyhen, kesällä.

    Vieläkö eilen kuulin tervapääskyjen kirkuvan?

    Villapaidatta tarkenee hetken.

    Tarkkailkaamme fiktiota Chateaubriandin ajatusta jäljittäen: ”Ihmisellä ei ole vain yhtä ainutta elämää. Hänellä on niitä useita perätysten ja se on hänen kurjuutensa syy.”