Farssin riitasointuja

[Voiko taiteilija valita ihailijansa?]

                                                                                               Kyösti Salovaara, 2016.
Pystyisikö diktaattori pilaamaan
Bachin maineen tykkäämällä Bachista?

Otsikko on huono. En keksi parempaa.

    Tervapääskyt kirkuvat taivaalla.

    Puutarhassa istuessa tervapääsky sujahtaa korvan ohi kiitäessään räystäspellin alla olevaan pesään. Sujahduksen kuulee myöhässä. Tervapääskyn taidosta riippuu lentääkö se ohi vai sujahtaako pään läpi.

    Tähän mennessä ohi.

    Niin että voin keskittyä farssin riitasointuihin.

    Arvattavissa on, että viittaan Karl Marxin oivallukseen.

    Siis Hegelin huomautukseen että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. ”Hän on unohtanut lisätä”, Marx kirjoitti: ”Yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.”

Adolf ja Donald, musiikin ystäviä molemmat.

    Monet taiteilijat ovat ”kieltäneet” Donald Trumpia käyttämässä kappaleitaan tämän vaalitilaisuuksissa. Esimerkiksi Queen, Rolling Stones ja Luciano Pavarottin perilliset ovat paheksuneet musiikkinsa esittämistä vaalihalleissa; ovat ilmaisseet moraalisen närkästyksensä, koska he eivät ole samaa mieltä maailman menosta kuin Trump, joka tällä hetkellä johtaa gallupeja USA:n seuraavaksi presidentiksi.

    Taiteilijat eivät halua, että rasistinen ääliö soittaa vaalitilaisuuksissa heidän musiikkiaan.

    Mutta taiteilijoiden pitänee tyytyä moraaliseen paheksumiseen, sillä Trumpin vaalikoneisto on maksanut asianmukaiset lisenssit ja tekijänoikeusmaksut. Kysymys kuuluukin: voiko taiteilija valita kuuntelijansa, lukijansa, katselijansa?

    Sinällään kysymys on naiivi.

    Tietenkään kirjailija ei voi eikä saa päättää kuka häntä lukee eikä päättää miten teos tulkitaan. Laulajilla ja soittajilla houkutus ”kieltämiseen” on suurempi, koska laulujen julkinen esittäminen edellyttää korvauksien maksamista. Lauluja ei saa ilmaiseksi laulaa. Mutta olisivatko Pavarottin perilliset onnellisempia, jos Donald Trump soittaisi (miehistä vaalivoimaa saadakseen) Pavarottin laulamaa aariaa kotiinsa kätkeytyneenä?

    Farssissa kaikuu totalitaarisen ajattelun rytmit.

Ei farssia ilman tragediaa, historiassa.

    ”Ohjelman aloittaa Hugo Wolfin Prometheus, baritonille ja suurella orkesterille sävelletty laulu, jonka tekstinä on Goethen tunnettu, nuorekkaan titaaninen kapinoitsijaruno”, kuvaili Olavi Paavolainen kansallissosialistien kulttuuritapahtumaa Nürnbergin oopperatalossa kesällä 1936. ”Berliinin kuuluisa Filharmoninen, jota johtaa vanha tuttavamme Eutinista, professori Raabe, soittaa suurenmoisesti, ja kamarilaulaja Bockelmannin ääni kaikuu muhkeana, mutta vieläkään ei yhtään suosionsosoitusta kajahda katsomomosta.”

    Suosionosoitukset jätetään näissä kokouksissa Alfred Rosenbergille, Joseph Goebbelsille ja ennen kaikkea Adolf Hitlerille, joka ihailee klassista musiikkia ja varsinkin Richard Wagneria sydämensä pohjasta.

    Sitten Paavolainen kuuntelee mahtavassa Luitpold-hallissa, missä puoluepäivien kongressi järjestetään, Rosenbergiä, Goebbelsiä ja Hitleriä ja kirjoittaa kuinka jokaisen kokouksen draama kehittyy:

4. painos 1938.

    ”Jokainen kongressi alkaa samalla komealla näytännöllä: sadat jäykät, kaikkia valtakunnan SA-piirikuntia edustavat standaarit kannetaan juhlallisessa saatossa marssin pauhatessa läpi salin välkehtiväksi ryhmäksi puhujalavan taakse. Ennen puheiden alkua orkesteri esittää jonkin klassillisen musiikkikappaleen. Tällä kertaa oli valittu Weberin Noita-ampujan alkusoitto – muuten kappale, joka on Kolmannessa Valtakunnassa harvinaisessa suosiossa.”

    Hitler soitatti Wagnerin historian roskatynnyriin, niin moni ajattelee. Eivätkä Israelissa sinfoniaorkesterit juuri koske Wagnerin nuotteihin. Sitä paitsi myös Wagnerilla oli oma musta antiseministinen historiansa.

    Mutta onko taiteilija yhtä kuin teoksensa?

    Ricgard Wagner ei ollut Hitlerin aatteellinen esikuva. ”Silti myös Wagnerin antisemitismi oli kuvottavaa”, kirjoitti Vesa Sirén Helsingin Sanomissa marraskuussa 2014 pohtiessaan saako Hitlerin suosikista pitää. ”Säveltäjä on siitä ihmisenä tuomittava, mutta musiikielämä taitaisi kaventua paljon, jos soittaisimme vain moraaliltaan kelvollisten ihmisten säveltämää musiikkia.”

    ”Silloin musiikkielämää ei olisi”, Sirén lainasi israelilaiskapellimestari Daniel Barenboimia.

    Olisiko kirjallisuuttakaan, jos edellyttäisimme että vain täydellisen moraaliset, eettisen kunnolliset ja sosiaalisesti huipputerveet ihmiset saisivat kirjoittaa romaaneja ja runoja?

    ”Jokainen päättää lopulta itse”, Sirén punoi artikkelinsa ideat yhteen, ”antaako maailmansodan sytyttäneen ja Euroopan raunioittaneen murhaajadiktaattorin mieltymysten häiritä Wagner-kuuntelua. Itse kuuntelen Tristania ja useita muita Wagnerin teoksia ongelmitta. Mestarilaulajat vaivaannuttaa joskus... Yleensä Hitler ei latista Wagnerin musiikin suuruutta. Mutta Rienzin se piru pilasi.”

    Jostakin syystä Hitler ei pystynyt pilaamaan Hugo Wolfin ja Richard Straussin laulujen tai Carl Maria von Weberin oopperamusiikin eikä Franz Lehárin operettien kuuntelemisen hyväksyttävyyttä.

Taiteilija luo teoksen ja lähettää sen maailmalle.

    Sen jälkeen teos ”kuuluu” maailmalle eikä taiteilijalla ole nokan koputtamista mitä sille tapahtuu. Ääliöllä, nerolla, viisaalla ja tyhmälläkin, sosialistilla ja porvarilla, kapitalistilla ja pätkätyöläiselläkin, pitkillä ja pätkillä, jopa lihavilla ja laiskoilla ynnä juopoillakin on yhtälainen oikeus lukea joku romaani tai kuunnella joku iskelmä, jolla tekijä on kuvitellut ilmaisevansa erityistä tunnetilaa tai yhteiskunnallista kokemusta.

    Onneksi taideteoksen kokija ei tiedä mitä taiteilija tavoittelee!

    Musiikki - sen merkityssisältö - on sitä paitsi siitä ongelmallinen juttu, ettei musiikkikappaleella ole oman itsensä ulkopuolista merkitystä, vaikka sen esittämiseen jossakin tilaisuudessa saattaakin liittyä selväsanainen viesti ja merkitys. Se ei kuitenkaan puhkea musiikista vaan tilanteesta, jossa kappale esitetään.

    ”Vaikka joku sanoo, että melodia on iloinen tai synkkä”, Sartre totesi, ”niin se on aina tuolla tai tällä puolen kaiken sen mitä siitä voi sanoa... Nuotit, värit, muodot eivät ole merkkejä, ne eivät viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella.”

    Edellisen perusteella on harha-ajatus, että Queen, Rollarit tai Pavarottin perilliset voisivat kieltää Donald Trumpilta tekemänsä musiikin esittämisen. Eihän siinä, siis musiikissa, ole mitään sellaista yhteiskuntaan kytkeytyvää, jonka Trumpin ääliömäiset ajatukset voisivat tuhota.

    Taideteoksen tulkinta kuuluu yksikäsitteisesti sen kokijalle – lukijalle, kuuntelijalle, katselijalle.

    Amerikkalainen kirjailija Philip Roth on aina ollut äärimmäisen tietoinen romaaniensa kohtalosta: hän tietää että jokainen lukija lukee romaanin eri tavalla, omalla tavallaan. Roth kirjoittaa myös toistuvasti siitä, kuinka lukijat aina ymmärtävät kirjailijan väärin, mutta vaikka ymmärtävät, se ei tarkoita etteikö kuka tahansa saisi tai voisi lukea hänen romaanejaan.

    Romaanista Käänteiselämää Roth totesi, että se pakottaa lukijan muokkaamaan annetuista aiheista itselleen oman romaanin. Rothin mielestä lukijan piti romaanin kohdalla kannabalisoida omaa lukukokemustaan romaanin edistyessä.

    ”Sillä ei ole mitään merkitystä mitä kouluissa opetetaan, ” Roth sanoi eräässä haastattelussa, ”ihmiset lukevat romaaneja ja tekevät niistä mitä tekevät... Kun julkaiset kirjan, se kuuluu maailmalle. Maailma toimittaa sen.”

    Voisiko siis olla, että Queen, Rolling Stones ja Pavarottin perilliset ovat täysin tietämättömiä taideteoksen tekijää pakenevasta kohtalosta maailman merillä? Vai, olisiko niin, kuten kyyninen ihminen saattaa ajatella, että he pyrkivät vain parempaan diiliin Trumpin kanssa? Viime aikoina digitalisaation herättämät muusikot ovat muutenkin terhennelleet copyright-rahojensa perään - eturintamassa Sir Paul McCartney, joka kasvoi ylemmän työväenluokan perheessa, mutta tietää nyt upporikkaana mistä raha pissii. Köyhä maallikko kysyy: Minkälainen olisikaan musiikin ja kirjallisuuden maailma, jos tekijänoikeusrahalla olisi lyhyemmät jalanjäljet? 

    Romantikkona kuitenkin uskon, että taiteilijat tarkoittavat hyvää pyrkiessään estämään etteivät ”öykkärimäiset rasistit” nauti heidän teoksistaan, mutta niin tehdessään he huomaamattaan särkevät avoimen yhteiskunnan idean ja hyväksyvät eräänlaisen totalitarismin - juuri sellaisen jota yrittävät kovaäänisesti vastustaa!

______________________________________________________________________

Karl Marx: Vallankaappaus Ranskassa 1851. (Der achtzente Brumaire des Louis Bonaparte, 1852.) Suom. Kaisu-Mirjami Rydberg. Akateeminen Sosialistiseura, 1938.

Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana. Gummerus, 1936.

Kyösti Salovaara: Esipuhe Philip Rothin romaaniin Väärin ymmärretty mies (Zuckerman Unbound, 1981.) Suom. Pentti Saarikoski. WSOY, 1982.

Kyösti Salovaara: Esipuhe Philip Rothin romaaniin Käänteiselämää (The Counterlife, 1986.) Suom. Kristiina Rikman. WSOY, 1988.

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava, 1976.

Vesa Sirén: Heil-tervehdyksiä Kansallisoopperaan – saako Hitlerin suosikista pitää? Helsingin Sanomat, 29.11.2014.

Kaatuuko puu, seisooko ihminen?

[kauneus ja kauheus]

                                                                                           Kyösti Salovaara, 15.7.2016.
Salla.

Viime torstaina, Ranskan kansallispäivänä lueskelin Pon runoja, ikään kuin valmistautuen seuraavan päivän ajomatkaan pohjoiseen.

    En tiedä pitäisikö enteisiin uskoa. Olen sen verran taikauskoinen että... kyllä kai.

    Enne ei ole ennustus. Se on aavistus. Joskus se pelottaa, toisinaan rauhoittaa. Enteiden laadun tietää vasta jälkikäteen; vain ne ovat enteitä jotka siltä tuntuvat. Enteet ovat kehäpäätelmiä, mutta iskevät silti suoraan sydämeen.

    Ennusteet sitä vastoin ovat tilastotiedettä ja todennäköisyyslaskentaa. Aikaisemmasta lasketaan tulevaisuuden todennäköisyys. Yllätyksiä ei juuri osata ennustaa. Ennuste osuu silloin kun melkein mikään ei muutu.

    Sääennustuksiin sopii uskoa, mutta kun katsoo ikkunasta, tietää mitä keliä ulkona pidellään.

”Kaadan puita”, Po Chü-i (772-846) otsikoi erään runonsa.

    Runoilija kertoi istuttaneensa kuistin eteen puita.

    Puut kasvoivat niin lehteviksi ja korkeiksi, että ne peittivät kaukaiset vuoret.

    Eräänä aamuna runoilija ottaa kirveen käteensä ja kaataa puut. Kymmenentuhatta lehteä varisee hänen päälleen, mutta... ”kasvojeni eteen ilmestyi tuhat vuorenhuippua. /Äkkiä tuli valoisaa / niin kuin usva ja pilvet olisivat revenneet; /näin sinisen taivaan / kuin kaivatun ystävän kasvot / pitkän eron jälkeen.”

    Linnut palasivat raikkaan tuulen mukana, mieli avautui, runoilija näkee kauas, sydämen ääriin:

    ”Jokaisella on monia haluja / mutta kaikkia niitä ei voi tyydyttää. / Miten en rakastaisi hentoja oksia - / mutta niitäkin enemmän rakastan etäisiä sinisiä vuoria.”

    Perjantai-iltana otin valokuvan Pyhäjärven yli tuntureille. Ajattelin: tämä on kuin lukemastani runosta! Piti ajaa tuhat kilometriä löytääkseen kuvan.

    Sillä tavalla enteet toimivat. Ajatuksen kehällä.

Perjantaina varhain aamulla radiossa kerrottiin, että kansallispäivä Nizzassa päättyi terrori-iskuun Promenade des Anglaisilla, rantabulevardilla, jota olen monta kertaa kävellyt – en siis lukemattomia kertoja mutta monta.

    Englantilaisten promenaadi, leveä rantakatu joka myötäilee Enkelten lahtea ja jonka englantilaiset rahoittivat 1800-luvulla, on eräänlainen aristokraattinen tuulahdus menneistä ajoista. Aikanaan Nizzaan ja Rivieralle kerääntyi englantilainen ja venäläinen aristokratia, sittemmin taiteilijoiden ja kirjailijoiden aristokratia. Jotakin ylevää Promenade des Anglaisilla yhä vaistoaa, vaikka sen nykyään kansoittavatkin ”tavalliset” turistit.

Kyösti Salovaara, 2014.
Verdun.

    Mennyt maailma ei katoa vaikka puu kaatuu.

    Mennyt maailma kysyy: Seisooko ihminen vielä huomennakin?

    Englantilaisten promenaadi tuntuu merkittävältä, koska se oli ensimmäisen (”oikean”) ulkomaanmatkani rantakatu. Ensimmäinen ihastus, ensimmäinen rakkaus – tavoittamaton. Asuurin värinen meri, siniset tuolit, rannan mukulakiviin kohisevat lempeät laineet.

    Yhtä kauniita ja ihastuttavia rantabulevardeja löytyy tietysti muualtakin, mutta ensimmäistä kokemusta ei voi toistaa vaikka kuinka yrittäisi.

    Niinpä terrori tuolla tuntuu pahalta, sanoinkuvaamattoman kauhealta.

    Mutta tunne on myös itsekkyyttä, itsekeskeinen ajatus. Vain kuolleet tietävät miltä se tuntuu eikä paikalla ole väliä. Kauheus on aina yhtä kauheaa.

    Kauheuden jälkeen kauneus jää, pysyy ja on, mutta voiko siitä edelleen nauttia? Kun kauneutta ylistää, mitä silloin oikeastaan ylistää? Itseäänkö, omaa kokemustaan vai jotakin universaalia?

    Onko myös terrori universaalia?

    Perimmäisen pahan kosketus?

Ilta-auringon värjäämä maisema on melkein liian kaunis, kuin mielen siirappia.

    Kauas näkee vain katsomalla.

    Mutta jos puut peittävät maiseman, pitää tyytyä vähempään.

    Terrorismin tutkijat sanovat, että yhteiskuntia pitää muuttaa, meidänkin. Mutta se on pitkä prosessi eikä syyllisyyttä voi jakaa loputtomiin. Pitääkö ihminen kaataa, jotta tietäisimme mitä seisominen tarkoittaa?

    Kun tutkija syyllistää yhteiskunnan siitä, että rakenteet ja perinteet sallivat pahan syntymisen, kenet tai minkä hän haluaa lopulta vetää oikeuteen? Kuka siellä tuomitsee? Kenen sanoihin on uskominen? Pahaa tekevän yksilön läpi saa toki etsiä (yksityistä) psykologista ja (kollektiivista) sosiologista selitystä, mutta voiko ihmisen muuttaa pelkällä sosiologialla?

    Kirjoitan tätä luonnon helmassa ja takerrun sanoihin.

    Oikeastaan on kummallista, että feministit ja ihmisoikeusadvokaatit sallivat tällaisen ilmaisun. Mutta ei tulisi mieleenkään sanoa, että istun ajattelemassa ”luonnon puntissa”. Puntissa on ahdasta, suppeaa, jopa pimeää. Luonnon helma on avara ja turvallinen, vaikka alitajunnassa tietää että äidin helmoista jokaisen pitää jonakin päivänä päästä pois ollakseen ”minä”.

    Tunturi heijastuu Sallassa järven pintaan.

    Verdunissa liehuu Ranskan lippu.

    Sotien jälkeen rauha, rauhan jälkeen...?

    Syyllisyys on kuin tuuli, joka tulee arvaamatta ja jota ei jaksa paeta.

          ”Yhtenä aamuna otin kirveen

          ja kaadoin puut omin käsin.”

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

__________________________________________________________________

Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.

Ruostepyrstö ja muita

[kliseitä ja latteuksia]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2012.
"Minäkö laumaeläin?"

Jotenkin tuntuu, että kesällä saa rehdisti vältellä syvällisyyttä ja rypeä latteuksissa. Kliseitten lammikko on matala mutta avara.

    Niinpä hyppään lammikkoon polvia myöten ja sanon: Yksilö syntyy joukosta; joukko syntyy yksilöistä.

    Paljon on opittua, paljon päähän perittynä pantua.

    Ihminen on omimmillaan joukossa. Se edellyttää erinomaista sopeutumiskykyä. Laumassa meitä rakastetaan. Tai niin kuvittelemme. Ollaksemme yksilöitä tiedämme, että vahvin puolemme on aikojen yli ollut yhteistoimintakyky, ryhmähenkisyys ja ryhmien hankkeet.

    Joukkuepelin voima tuli esille Ranskassa. Ne joukkueet pärjäsivät, jotka osasivat sopeutua vastustajan peliin joukkueena. Katsojan kannalta tuollainen (puolustava) joukkuepeli on usein ikävystyttävää. Katsoja näkee pallon mutta ei joukkuetta. Palloa tuijottamalla ei ymmärrä mitä kentällä tapahtuu.

Viime lauantaina englantilainen Chris Froome yllätti täydellisesti Ranskan ympäriajon kilpailevat joukkueet ja kilpailijansa Pyreneitten rinteillä.

    Team Skyn kapteeni Froome tunnetaan sinnikkäänä ylämäkiajajana ja huonona laskijana. Kun nyt noustiin yhtenä joukkona Col de Peyresourdelle, kaikki odottivat Froomen tai Richie Porten (BMC) tai Nairo Quintanan (Movistar) irtiottoa, mutta sitä ei tapahtunut.

    Kun alamäki alkoi, Froome viiletti mäkeen uhkarohkeasti kuin ei olisi muistanut mainettaan, ja ryntäsi lähes 90 km tuntivauhdilla serpentiinejä alas etapin voittoon.

    Hetkellisesti näytti että yksilö nujertaa joukon, joukkueen.

    Mutta Skyn joukkue osaa hyydyttää kilpailijat; se on niin vahva että polkee hirmuisesti silloin kun muutkin joukkueet polkevat, mutta ajaa matelemalla jos kilpailijatkin matelevat. Sky tietää kuinka kapteenia suojellaan.

    Vahva pystyy sopeutumaan. Jos Froome saa etumatkaa, Skyn joukkue pitää huolen lopusta. Se maksimoi voiton mahdollisuuden melkein kyynisen laskelmoidusti.

    Sopeutuvan ja sopeuttavan Skyn dominoimaa kilpailua on pitkäveteistä katsoa. ”Yrittäkää edes!” katsoja huudahtaa muille joukkueille: ”Polkekaa, hemmetti! Tehkää jotakin yksilöllistä. Yllättäkää! Uskaltakaa! Ottakaa nyt edes vähän riskejä!”

Ryhmähenkisyys, sopeutuminen, joukkueen voima!

    Ruostepyrstö lentää Raumalle ja 600 lintubongaria ja Matti Vanhanen ryntäävät katsomaan tätä Suomessa tuikiharvinaista sieppoa. Muut siepot, kuten kirjo, harmaa ja viski ovat tutumpia ja kotipiiriin pesiytyneitä.

    Maahanmuuttovirasto ei huolestu yhdestä ruostepyrstöstä.

    Joka päivä toteamme, kuinka ”villiin” luontoon kuuluvat eläimet, nisäkkäät ja siivin liikkuvat, kotiutuvat urbaaniin kulttuurimaisemaan. Ne ovat paremmassa turvassa sivilisaation povitaskussa kuin luonnossa, missä toinen eläin saalistaa toista. Ihminen ei saalista kaupungissa kettuja eikä haukkoja; ihmiselle riittää kliseet ja latteudet.

    Onko villieläin kaupungissakin ”villi”?

    Evoluutio on kummallista. Se menee päähän.

”Haaksirikoista huolimatta kaikki matruusit ovat merimiehiä.”

    Tällainen lause jäi telkkariruudusta mieleen soimaan, ehkä ei aivan tarkalleen noilla sanoilla mutta jotakin sinne päin.

    Kuulostaa syvälliseltä toteamukselta, eikö vaan?

    Vai onko se pelkkä latteus, itsestäänselvyys, klisee ihmisestä?

    Ihminen saa erehtyä ja pysyy silti ihmisenä. Matruusin taidot kasvavat jos hän selviytyy haaksirikosta.

    Antropologi muistuttaa, että kultuurien erot eivät todista muuta kuin me kaikki kuulumme ihmislajiin. Erilaisista haaksirikoista selviytyy matruuseja. Erilaisista paikoista ja tavoista syntyy ihminen.

    Joskus väitetään, että yksilöllisyys on yhteistyön vastakohta.

    Jalkapallokisat todistivat, että näin ei ole. Modernissa jalkapallossa yksilö kuuluu joukkueelle. Ehkä nykyfutis tuntuu siitä syystä toisinaan ikävystyttävältä. Me pidämme yksilöitä kauniimpana kuin joukkuetta, koska yksilön ymmärtää mutta joukkuetta ei.

    Systeemin tutkija muistuttaa, että yksilönvapaus on kollektiivisen yhteistyön tulos. Saattaa kuulostaa saivartelulta jos uhkarohkeasti väittää, että vasta kollektiivi mahdollistaa yksilön niin kuin me hänet ”määrittelemme”.

    Yksin viidakossa vaeltava alkuihminen ei ole yksilö vaikka kulkeekin metsässä yksin.

Miksi tuntuu, että eurooppalainen yhteisyys on kriisissä?

    Onko saavutettu liian paljon vain liian vähän?

    Muistuttaako moderni Eurooppa Habsburgien imperiumia, jossa historioitsijan mielestä tunnettiin vain kaksi vauhtia: hidas ja täydellinen seisahdus? Vai onko se globaali pelikenttä, jonka tilan ja liikkeen vain asiantuntija ymmärtää?

    Pentti Linkola pelkäsi, että ryhmätyö tuhoaa maapallon luonnon ja luonnollisuuden.

    Friedric Nietzsce taisi pelätä, että ryhmähenkisyys pilaa ihmisen yksilöllisyyden.

    Francis Fukuyma kysyi Nietzschen hätkähdyttämänä, että pitääkö ”meidän pelätä, että meistä tulee sekä onnellisia että tyytyväisiä tilanteeseemme, niin ettemme ole enää ihmisiä, vaan lajiin Homo sapiens kuuluvia eläimiä?”

    Vai onko vaarana että tulemme onnellisiksi jollakin tasolla mutta pysymme silti tyytymättöminä itseemme toisella tasolla: ”... ja olemme näin ollen edelleenkin valmiita kiskomaan maailman takaisin historiaan, jossa sodilla, epäoikeudenmukaisuudella ja vallankumouksella on sijansa.”

    Fukuyaman kysymys saattoi kuulostaa vuonna 1992 oudolta, olihan kylmä sota loppunut, Berliinin muuri kaatunut ja Saksat yhdistyneet ja Neuvostoliitto oli enää mennyt unelma uskollisimpien kommunistien kallossa.

    Mutta tänään, kesällä 2016, Fukuyaman kysymys ponnahtaa mustasta laatikosta haastavasti kuin vieteriukko.

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2012.
Sivilisaation vangitsema näkee unta savannin
 lempeässä tuulessa keinuvasta heinikosta.

_____________________________________________________________

Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin+Göös, 1976.

Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen. (The End of History and the Last Man, 1992.) Suom. Heikki Eskelinen. WSOY, 1992.

Ian Kershaw: To Hell and Back: Europe 1914-1949. Penguin, 2016.

Richard E. Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty. (Origins, 1977.) Suom. Virve Kajaste ja Antero Manninen. Kirjayhtymä, 1978.

le Tour de France 2016, Ranskan ympäriajo päättyy Pariisiin 24.7.2016. Sitä voi seurata Eurosportin päivittäisistä lähetyksistä.

Zoo Berlin, kuvien eläimet.

Liian hyvää

[silli & salaatti]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Sepelkyyhkyset.

Isossa kuvassa tämä on ilmeistä: silliä ja salaattia syödään sekä kesällä että talvella.

    Mutta jos kuvaa zoomaa, vaipuu epätoivoon. Eihän tässä ole mitään järkeä. Miksi silliä syödään talvella kun meri on jäässä? Miksi sillisalaatti tarkoittaa sekasotkua, melkein kuin pyttipannua tai paellaa?

    Johdonmukaisuuteen meidät on velvoitettu.

    Harva jaksaa.

Toistuvasti katson taivaalle. Nyt siellä on pilviä. Kokemuksesta tiedän, että kun pilvet väistyvät, aurinko paistaa. Ellei satu olemaan yö, mutta jos kuu näkyy, tiedän että aurinko paistaa jossakin.

    Kaikki muu jää arvattavaksi, uskon varaan.

    Näyttää että mikään ei muutu, mutta se on optinen harha.

    Pihapiirin näkyvimmät ja kuuluvimmat linnut ovat nykyään – tiaisten ja mustarastaan lisäksi – punarinta ja sepelkyyhkynen.

    Luonto työntyy kaupunkiin, kaupunki levittäytyy luontoon.

    Sepelkyyhkypariskunta tv-antennilla: kaksikymmentä vuotta sitten se olisi ollut harvinaista. Digilähetyksistä vasta haaveiltiin. Terävää kuvaa mielessä.

    ”Sepelkyyhky on runsaslukuinen lintu maan etelä- ja keskiosissa, mutta Lapissa vähälukuisempi”, totesi Lasse J. Laine vuonna 1996 Suomalaisessa lintuoppaassa. ”Se pesii metsänreunojen tiheissä kuusikoissa, mutta viettää suurimman osan ajastaan pelloilla. Laji on alkanut pesiä paikoin taajamissakin.”

    Tiheät kuusikot ja avarat pellot, betoniset talot ja kiviset pihat – sopeutumisen taika.

    Väitetään että meneillään olevat futiskisat ovat paljastaneet sopeutuvan taktiikan ylivoiman.

No, tiedättehän Fred Vargasin, ranskalaisen arkeologin, joka kirjoittaa dekkareita komisario Adamsbergistä.

    Vargasina kirjoittava Frédérique Audoin-Rouzeau (s. 1957) on erikoistunut keski-ajan kulkutauteihin ja eläinten luihin ja romaaneissaan outoihin ihmisiin. Ei siis mitään nollasummapeliä. Sekä poliisit että roistot, ja näiden väliin jäävät ihmiset ovat inhimillisyydessään melkein liiankin sympaattisia. Eräässä haastattelussa Vargas väitti ettei hän tarkoituksella luo kummallisia henkilöhahmoja, ne vaan tulevat hänen tarinoihinsa eivätkä suostu lähtemään pois.

    Vargasin romaaneissa on niin paljon hyvyyttä, että lukija ryhtyy kummastelemaan miksi pohjoismaisessa dekkarissa on niin paljon pahuutta.

    Mikä meitä vaivaa?

    Minua vaivaa nyt se, että pilasin uuden Adamsberg-romaanin Hyisiä aikoja lukunautinnon itseltäni. Se ei ollut vahinko vaan tarkoitus, vaikka en pyrkinyt siihen mihin päädyin.

    Hyisiä aikoja nimittäin tuntui alusta pitäen liian hyvältä romaanilta, joten päätin lukea sitä hitaasti, jokaisesta lauseesta nauttien. Yritin olla kiiruhtamatta. Luin lauseen silloin, virkkeen tällöin ja tietenkin lukemisen tempo (tai se että siitä puuttui tempo) petti minut täysin. Aloin unohtaa henkilöitä, tapahtumia, paikkoja ja piti kerrata. Olin pihalla.

    Harkittu lukeminen alkoi näyttää antiikin tragedialta: se mitä yrittää välttää, toteutuu väistämättä.

    Hyisiä aikoja on liian hyvä romaani jätettäväksi heitteille.

    Kadehdin ihmistä, joka ei ole lukenut vielä yhtään Vargasin Adamsberg-romaania. Lukemisen onni odottaa. Kun yhden aloittaa ei kannata heti lopettaa vaan käyttää koko loma kummallisten poliisien parissa. Sen jälkeen paluu arkeen saattaa koskea.

    Yritin pikaisesti selvittää mistä Jean-Baptiste Adamsberg on täsmällisesti kotoisin - jostakin Pyreneiltä, senhän muistin toki. Tässä uudessa romaanissa hän muistelee nuoruutensa Pauta, pientä ranskalaiskaupunkia Pyreneitten juurella, vuolaana virtaavaa jokea. Adamsbergin kotikylä Paun lähellä lienee Le Manoir. Onko sattumaa, että Agatha Christie vietti pikkutyttönä kuusi viikkoa Paussa?

    Ovatko sattumat sattumaa?

    Tällä viikolla Ranskan ympäriajo polkee Pausta Pyreneitten rinteille. Syyskuulle minulla on kahden yön hotellivaraus Paussa.

Englantilaista sillisalaattia en ole syönyt.

    Peter Preston kirjoitti viime sunnuntaina The Guardianissa, että sanomalehtikirjoittajat ovat kaapanneet englantilaisen politiikan.

    Kolumnistien vallankaappaus!

    Kansan mieltä voi näköjään johdatella haluttuun suuntaan, mutta ei se voi olla noin yksinkertaista. Kansa uskoo vain niihin kirjoituksiin, joihin se haluaa uskoa, olipa niissä järkeä tai ei.

    Kannettu vesi ei pysy kaivossa eikä järki päässä.

    Tragedia on silti komea, sanomalehtikirjoituksenakin.

    Valtiaalla, David Cameronilla oli kaksi tory-kaveria, Boris Johnson ja Michael Gove. Pysyäkseen vallassa Cameron järjesti kansanäänestyksen EU:sta.

    Boris on pitkän linjan toimittaja. Hän saa yhä viikottaisesta kolumnistaan Telegraphissa yli 250 000 puntaa vuodessa. Michael aloitti kirjoittelijana Aberdeen Press and Journalissa ja päätyi Timesin kolumniksi. Hänen vaimonsa Sarah Vine kirjoittaa kolumneja Mailiin. Pariskunta rakastaa australialaista lehtimoguli Murdochia, joka vihaa Euroopan yhteisöä.

    Boriksesta kerrotaan, että hän tuli ”kaapista” vasta Brexit-kampanjan viime metreillä. Asian voi kai sanoa toisinkin: Boris meni kaappiin.

    Cameronille kävi köpelösti.

    Ensin Boris puukotti selkään.

    Sitten kansa uskoi kolumnisteja.

    Sitten Boriksellekin kävi köpelösti: Michael puukotti häntä selkään eikä Boriksesta tulekaan pääministeriä.

    Nyt näyttää että myös Michaelin pitää tyytyä kirjoittelemaan lehtijuttuja.

    Koko Brexit-näytelmän suulain klovni Nigel Farage ilmoitti, että homma on valmis, hän lopettaa Ukipin johtamisen. Se joka kuunteli Cameronin eropuhetta juhannusaattona, muistaa pahaenteisen lausahduksen. Hän, Cameron ei voi olla enää brittiläisen laivan kipparina, koska se pitää ohjata rantaan.

    Laiva vailla kipparia ja Doverin valkoiset kalliot.

    Kolumnisteilla riittää spekuloitavaa. Hyvää tarinaa ei saa pilata.

Adamsbergillä on Danglard-niminen apuri.

    Danglard tietää historiasta kaiken, ja monesta muustakin asiasta. Adamsberg sanoo, että apulaiskomisario Danglardin muisti on mahdottoman syvä kuilu, jonne ei parane pudota. Adamsberg pitää itse ranteessaan kahta kelloa, jotka ovat molemmat pysähtyneet. Adamsberg ei muista miksi.

    Hän on yleensä pihalla.

    Kun muuan poliisikollega kysyy mitä Danglardin päässä on, kun sinne mahtuu niin paljon tietoa, hänelle vastataan että valkoviiniä.

    Kesällä sopii ajatella kaikenlaista, jopa Pohjolassa.

    Kansalaisia varoitellaan Suomessa koko ajan. Ei saisi syödä liian hyvää ruokaa, koska se lihottaa. Sitä paitsi apokalypsi on joka päivä lähempänä.

    Kannattaa ryhtyä käyttämään robotteja. Ne syövät sähköä eivätkä liho.

    Kun kaikki hoituu roboteilla, pitää ratkaista mitä ihmiselle tehdään.

    Se on vielä harkinnassa.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Pihalla.

______________________________________________________________

Lasse J. Laine: Suomalainen lintuopas. Helsinki Media, 1996.

Fred Vargas: Hyisiä aikoja. (Temps Glaciaires, 2015.) Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2016.