Kaksi iskua yhdellä kärpäsellä

[matkaava poro yms]

Kyösti Salovaara, 2022.
Pohjoisen maisema: Kemijärvi.

’Suuri romaani’ on kuin taulu. Se on lukijalle avautuva maailma, johon voi sukeltaa, se on siveltimen vedoilla luotu illuusio. Jos taulussa sataa, tunnemme kastuvamme. Jos maisema on kylmä ja luminen, huomaamme värisevämme kylmästä.

- Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus, 2020.

Ehkä tiedon määrittelemisen vaikeudet johtuvat siitä, ettei tietoa voi määritellä. Kaikkea ei voi määritellä.

- Markus Lammenranta: Johdatus tieto-oppiin, 2022.

Jos taideteos on illuusio maailmasta, niin kaipa tietokin sitten on, ellei sitä määritellä nimenomaan ”semmoiseksi” mikä ei ole illuusio.

    Tiedän että tänään on torstai kirjoittaessani pakinaa. Olen myöhässä olematta myöhässä. Missään ei määritellä koska deadline on, kunhan se on torstaina.

    Tiedän kirjoittavani tätä tunturin juurella, vaikka näen vain mäntykangasta. Tiedän kuukkelit vaikka en juuri nyt näe niitä, ja auringon joka on pilvessä. Palokärki hakkasi äsken mäntyä kuin vihoissaan, vaikka sitä en tiedä, en mielentilaa enkä laatua.

    Olemme matkalla vaikka olisimme paikallaan. Sitten kun on valmista, muut tietävät sen, emme itse.

Muuan kirjoittaja väitti, että kaikki uudet ”asiat” ilmaistaan metaforana, koska uudelle asialle ei ole ”nimeä” ennen kuin siitä tulee olemassa oleva, vähitellen tuttu ja vanha.

    Tuossa ajatuksessa on idea. Kuin pyy pivossa.

    Georges Bataille puolestaan väitti tai totesi, että on olemassa vain ihmisen ulkopuolisia ”asioita”, joiden nimillä yritetään kuvata ihmisen sisäistä olemusta. Tähän on helppo uskoa ja kenties sen voi määritellä tieto-opillisin termein. Siis perimmäisen olemattomuuden, jolle ei ole nimeä.

    Bataille taisi kyllä uskoa runouteen, sen kykyyn kuvata sitä mitä ei voi kuvata. Mutta tuo on taiteen romantisoimista. Eivät hämärät lauseet muutu tiedoksi.

    Viime lauantaina näin aika läheltä Tapiolassa merikotkan. Nurmikolla aterioivat valkoposkihanhet pelästyivät kotkaa, juoksivat yhtä jalkaa sitä pakoon kohti merta. Yhteinen havainto, pelko oli kieltä, jota ihminen ei ymmärrä.

Kuvitella voi kaikenlaista.

    Mutta päteekö tässäkin metaforan voima. Sellaista ei pysty kuvittelemaan mitä ei tavalla tai toisella ole kokenut ja mikä ei selity aikaisemmin koetulla. Ymmärrän vain sellaisia kuvauksia kaupungeista jotka muistuttavat niitä kaupunkeja, joissa olen liikkunut. Tietenkin, joku sanoo, nekin kaupungit ovat tuttuja, joista on nähnyt elokuvia tai kuvia, mutta elokuvasta et koskaan tiedä missä jokin yksittäinen kohtaus on filmattu, niin että Praha tai Budapest käy Pariisista jos niin halutaan.

    Tulevaisuuden kuvitteleminen on vaikeaa.

    Mutta ei menneisyyskään ole kaikin puolin tiedossa.

    Muutama päivä sitten kerrottiin että Burgosissa, Pohjois-Espanjassa, on löydetty 1,2-1,4 miljoonaa vuotta vanha ihmisen jäännös. Tämän lienee vanhin Euroopasta löydetty, ja avannee uusia näkökulmia ihmissuvun leviämiseen. Tutkijoita hämmästytti myös se, että löydetty ihminen muistuttaa kasvonpiirteiltään modernia ihmistä. Se on vastoin tähän asti ajateltua.

    Ja sitten Pyreneiden eteläreunalta löydettiin roomalainen, täysin tuntematon kaupunki. Se sijaitsee Burgosin ihmislöydöksestä n. 200 km itään. Kummallista on, että merkittävän kokoisesta ja hyvin kehittyneestä roomalaiskaupungista ei ole ollut minkäänlaista tietoa. Mikä sen nimi on ollut?

    Historian kuvittelun langat vetää yhteen Sad Hillin hautausmaa Santo Domingo de Silosin kaupungin lähellä, noin 40 km Burgosin ihmislöydöksestä etelään.

    Sad Hill on kuvitteellinen mutta konkreettinen hautausmaa Sergio Leonen elokuvassa Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966). Hautausmaan afmiteatterimaisessa keskipisteessä näytellään filmin huipentava kolmintaistelu, missä Hyvä (Clint Eastwood), Ruma (Eli Wallach) ja Paha (Lee van Cleef) ratkaisevat yksityisten historioidensa kohtalon Yhdysvaltain sisällissodan kehyksessä. Illuusion fakta, faktan illuusio.

    Kun seisoin muutama vuosi sitten Sad Hillin hautausmaalla, en tiennyt että melkein jalkojeni alla lepäsi 1,4 miljoonaa vuotta vanha ihminen ja että muutaman sadan kilometrin päässä oli piilossa tuntematon roomalainen kaupunki ensimmäiseltä vuosisadalta.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kirjoittelen tunturin juurella näkemättä suoraan tunturille. Tiedän tietäväni että se sijaitsee mäntymetsikön tuolla puolen.

    Yle ykkönen lähetti mielenkiintoisen ohjelmasarjan Niccolò Machiavellista (1469-1527). Siinä puhdistettiin Machiavellin mainetta monin sanoin ja esimerkein. Machiavelli ei ihaillut verenhimoisia ruhtinaita.

    Ohjelmasta jäi mieleen Machiavellin toteamus, että tavallisen kansalaiset tietävät vallasta vain sen minkä omin silmin näkevät. Jotakin tuollaista muistiini jäi.

    Kansa ei siis koskaan päässyt vallan kammareihin kokemaan vallan käyttämisen prosessia, ristiriitoja, intohimoja.

    Onko tässä suhteessa maailma muuttunut, lopultakaan?

    Me tiedämme vallan olemuksesta vain sen minkä omin silmin näemme. Toki nykyihmiselle on kaikenlaisia median ”apusilmiä”, joiden kautta pääsemme lähemmäksi valtaa kuin Machiavellin aikalaiset.

    Machiavellin ajan ruhtinaiden ei kai tarvinnut juuri välittää kansan mielipiteistä. Mutta mitä ruhtinaat tiesivät kansasta. Oliko heidänkin tietämyksensä vain sitä mitä omin silmin näkivät? Entä tänään? Mitä valta tietää niistä joihin vallankäyttö kohdistuu?

    Voiko Machiavellin ajatuksen kääntää toisin päin?

    Ovatko nykyajan vallankäyttäjät sen varassa mitä kansasta omin silmin näkevät? Tarkoitan että onko heillä muuta kokemusta, lopultakaan? Ja kun he ”näkevät” yhä enemmän somessa tapahtuvaa, johtaako tämä näköharha politiikkaa väärään suuntaan?

    Missä kammarissa valta majailee?

Olen katsellut jääräpäisiä poroja.

    En tiedä niiden elämästä mitään. Miksi ne seisovat paikallaan, miksi jäävät keskelle tietä, miksi poistuvat metsään kun alkaa sataa, miksi lojuvat hotellin rappusilla kuin sisäänpääsyä odotellen?

    Jos ihminen ei osaa kuvailla aidosti omia sisäisiä maailmojaan, porojen sisäisen tunnetilan kuvaileminen on vielä vaikeampaa.

    Omin silmin näkee kaikenlaista, mutta ei kaikkea voi ymmärtää.

    Aamusella mäntymetsään levisi sakea sumu tunturia reunustavalta suolta.

Kyösti Salovaara, 2018.
Sad Hillin hautausmaa. Burgos, Espanja.

Kaatuuko puu, seisooko ihminen?

[kauneus ja kauheus]

                                                                                           Kyösti Salovaara, 15.7.2016.
Salla.

Viime torstaina, Ranskan kansallispäivänä lueskelin Pon runoja, ikään kuin valmistautuen seuraavan päivän ajomatkaan pohjoiseen.

    En tiedä pitäisikö enteisiin uskoa. Olen sen verran taikauskoinen että... kyllä kai.

    Enne ei ole ennustus. Se on aavistus. Joskus se pelottaa, toisinaan rauhoittaa. Enteiden laadun tietää vasta jälkikäteen; vain ne ovat enteitä jotka siltä tuntuvat. Enteet ovat kehäpäätelmiä, mutta iskevät silti suoraan sydämeen.

    Ennusteet sitä vastoin ovat tilastotiedettä ja todennäköisyyslaskentaa. Aikaisemmasta lasketaan tulevaisuuden todennäköisyys. Yllätyksiä ei juuri osata ennustaa. Ennuste osuu silloin kun melkein mikään ei muutu.

    Sääennustuksiin sopii uskoa, mutta kun katsoo ikkunasta, tietää mitä keliä ulkona pidellään.

”Kaadan puita”, Po Chü-i (772-846) otsikoi erään runonsa.

    Runoilija kertoi istuttaneensa kuistin eteen puita.

    Puut kasvoivat niin lehteviksi ja korkeiksi, että ne peittivät kaukaiset vuoret.

    Eräänä aamuna runoilija ottaa kirveen käteensä ja kaataa puut. Kymmenentuhatta lehteä varisee hänen päälleen, mutta... ”kasvojeni eteen ilmestyi tuhat vuorenhuippua. /Äkkiä tuli valoisaa / niin kuin usva ja pilvet olisivat revenneet; /näin sinisen taivaan / kuin kaivatun ystävän kasvot / pitkän eron jälkeen.”

    Linnut palasivat raikkaan tuulen mukana, mieli avautui, runoilija näkee kauas, sydämen ääriin:

    ”Jokaisella on monia haluja / mutta kaikkia niitä ei voi tyydyttää. / Miten en rakastaisi hentoja oksia - / mutta niitäkin enemmän rakastan etäisiä sinisiä vuoria.”

    Perjantai-iltana otin valokuvan Pyhäjärven yli tuntureille. Ajattelin: tämä on kuin lukemastani runosta! Piti ajaa tuhat kilometriä löytääkseen kuvan.

    Sillä tavalla enteet toimivat. Ajatuksen kehällä.

Perjantaina varhain aamulla radiossa kerrottiin, että kansallispäivä Nizzassa päättyi terrori-iskuun Promenade des Anglaisilla, rantabulevardilla, jota olen monta kertaa kävellyt – en siis lukemattomia kertoja mutta monta.

    Englantilaisten promenaadi, leveä rantakatu joka myötäilee Enkelten lahtea ja jonka englantilaiset rahoittivat 1800-luvulla, on eräänlainen aristokraattinen tuulahdus menneistä ajoista. Aikanaan Nizzaan ja Rivieralle kerääntyi englantilainen ja venäläinen aristokratia, sittemmin taiteilijoiden ja kirjailijoiden aristokratia. Jotakin ylevää Promenade des Anglaisilla yhä vaistoaa, vaikka sen nykyään kansoittavatkin ”tavalliset” turistit.

Kyösti Salovaara, 2014.
Verdun.

    Mennyt maailma ei katoa vaikka puu kaatuu.

    Mennyt maailma kysyy: Seisooko ihminen vielä huomennakin?

    Englantilaisten promenaadi tuntuu merkittävältä, koska se oli ensimmäisen (”oikean”) ulkomaanmatkani rantakatu. Ensimmäinen ihastus, ensimmäinen rakkaus – tavoittamaton. Asuurin värinen meri, siniset tuolit, rannan mukulakiviin kohisevat lempeät laineet.

    Yhtä kauniita ja ihastuttavia rantabulevardeja löytyy tietysti muualtakin, mutta ensimmäistä kokemusta ei voi toistaa vaikka kuinka yrittäisi.

    Niinpä terrori tuolla tuntuu pahalta, sanoinkuvaamattoman kauhealta.

    Mutta tunne on myös itsekkyyttä, itsekeskeinen ajatus. Vain kuolleet tietävät miltä se tuntuu eikä paikalla ole väliä. Kauheus on aina yhtä kauheaa.

    Kauheuden jälkeen kauneus jää, pysyy ja on, mutta voiko siitä edelleen nauttia? Kun kauneutta ylistää, mitä silloin oikeastaan ylistää? Itseäänkö, omaa kokemustaan vai jotakin universaalia?

    Onko myös terrori universaalia?

    Perimmäisen pahan kosketus?

Ilta-auringon värjäämä maisema on melkein liian kaunis, kuin mielen siirappia.

    Kauas näkee vain katsomalla.

    Mutta jos puut peittävät maiseman, pitää tyytyä vähempään.

    Terrorismin tutkijat sanovat, että yhteiskuntia pitää muuttaa, meidänkin. Mutta se on pitkä prosessi eikä syyllisyyttä voi jakaa loputtomiin. Pitääkö ihminen kaataa, jotta tietäisimme mitä seisominen tarkoittaa?

    Kun tutkija syyllistää yhteiskunnan siitä, että rakenteet ja perinteet sallivat pahan syntymisen, kenet tai minkä hän haluaa lopulta vetää oikeuteen? Kuka siellä tuomitsee? Kenen sanoihin on uskominen? Pahaa tekevän yksilön läpi saa toki etsiä (yksityistä) psykologista ja (kollektiivista) sosiologista selitystä, mutta voiko ihmisen muuttaa pelkällä sosiologialla?

    Kirjoitan tätä luonnon helmassa ja takerrun sanoihin.

    Oikeastaan on kummallista, että feministit ja ihmisoikeusadvokaatit sallivat tällaisen ilmaisun. Mutta ei tulisi mieleenkään sanoa, että istun ajattelemassa ”luonnon puntissa”. Puntissa on ahdasta, suppeaa, jopa pimeää. Luonnon helma on avara ja turvallinen, vaikka alitajunnassa tietää että äidin helmoista jokaisen pitää jonakin päivänä päästä pois ollakseen ”minä”.

    Tunturi heijastuu Sallassa järven pintaan.

    Verdunissa liehuu Ranskan lippu.

    Sotien jälkeen rauha, rauhan jälkeen...?

    Syyllisyys on kuin tuuli, joka tulee arvaamatta ja jota ei jaksa paeta.

          ”Yhtenä aamuna otin kirveen

          ja kaadoin puut omin käsin.”

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

__________________________________________________________________

Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.