Kaksi iskua yhdellä kärpäsellä

[matkaava poro yms]

Kyösti Salovaara, 2022.
Pohjoisen maisema: Kemijärvi.

’Suuri romaani’ on kuin taulu. Se on lukijalle avautuva maailma, johon voi sukeltaa, se on siveltimen vedoilla luotu illuusio. Jos taulussa sataa, tunnemme kastuvamme. Jos maisema on kylmä ja luminen, huomaamme värisevämme kylmästä.

- Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus, 2020.

Ehkä tiedon määrittelemisen vaikeudet johtuvat siitä, ettei tietoa voi määritellä. Kaikkea ei voi määritellä.

- Markus Lammenranta: Johdatus tieto-oppiin, 2022.

Jos taideteos on illuusio maailmasta, niin kaipa tietokin sitten on, ellei sitä määritellä nimenomaan ”semmoiseksi” mikä ei ole illuusio.

    Tiedän että tänään on torstai kirjoittaessani pakinaa. Olen myöhässä olematta myöhässä. Missään ei määritellä koska deadline on, kunhan se on torstaina.

    Tiedän kirjoittavani tätä tunturin juurella, vaikka näen vain mäntykangasta. Tiedän kuukkelit vaikka en juuri nyt näe niitä, ja auringon joka on pilvessä. Palokärki hakkasi äsken mäntyä kuin vihoissaan, vaikka sitä en tiedä, en mielentilaa enkä laatua.

    Olemme matkalla vaikka olisimme paikallaan. Sitten kun on valmista, muut tietävät sen, emme itse.

Muuan kirjoittaja väitti, että kaikki uudet ”asiat” ilmaistaan metaforana, koska uudelle asialle ei ole ”nimeä” ennen kuin siitä tulee olemassa oleva, vähitellen tuttu ja vanha.

    Tuossa ajatuksessa on idea. Kuin pyy pivossa.

    Georges Bataille puolestaan väitti tai totesi, että on olemassa vain ihmisen ulkopuolisia ”asioita”, joiden nimillä yritetään kuvata ihmisen sisäistä olemusta. Tähän on helppo uskoa ja kenties sen voi määritellä tieto-opillisin termein. Siis perimmäisen olemattomuuden, jolle ei ole nimeä.

    Bataille taisi kyllä uskoa runouteen, sen kykyyn kuvata sitä mitä ei voi kuvata. Mutta tuo on taiteen romantisoimista. Eivät hämärät lauseet muutu tiedoksi.

    Viime lauantaina näin aika läheltä Tapiolassa merikotkan. Nurmikolla aterioivat valkoposkihanhet pelästyivät kotkaa, juoksivat yhtä jalkaa sitä pakoon kohti merta. Yhteinen havainto, pelko oli kieltä, jota ihminen ei ymmärrä.

Kuvitella voi kaikenlaista.

    Mutta päteekö tässäkin metaforan voima. Sellaista ei pysty kuvittelemaan mitä ei tavalla tai toisella ole kokenut ja mikä ei selity aikaisemmin koetulla. Ymmärrän vain sellaisia kuvauksia kaupungeista jotka muistuttavat niitä kaupunkeja, joissa olen liikkunut. Tietenkin, joku sanoo, nekin kaupungit ovat tuttuja, joista on nähnyt elokuvia tai kuvia, mutta elokuvasta et koskaan tiedä missä jokin yksittäinen kohtaus on filmattu, niin että Praha tai Budapest käy Pariisista jos niin halutaan.

    Tulevaisuuden kuvitteleminen on vaikeaa.

    Mutta ei menneisyyskään ole kaikin puolin tiedossa.

    Muutama päivä sitten kerrottiin että Burgosissa, Pohjois-Espanjassa, on löydetty 1,2-1,4 miljoonaa vuotta vanha ihmisen jäännös. Tämän lienee vanhin Euroopasta löydetty, ja avannee uusia näkökulmia ihmissuvun leviämiseen. Tutkijoita hämmästytti myös se, että löydetty ihminen muistuttaa kasvonpiirteiltään modernia ihmistä. Se on vastoin tähän asti ajateltua.

    Ja sitten Pyreneiden eteläreunalta löydettiin roomalainen, täysin tuntematon kaupunki. Se sijaitsee Burgosin ihmislöydöksestä n. 200 km itään. Kummallista on, että merkittävän kokoisesta ja hyvin kehittyneestä roomalaiskaupungista ei ole ollut minkäänlaista tietoa. Mikä sen nimi on ollut?

    Historian kuvittelun langat vetää yhteen Sad Hillin hautausmaa Santo Domingo de Silosin kaupungin lähellä, noin 40 km Burgosin ihmislöydöksestä etelään.

    Sad Hill on kuvitteellinen mutta konkreettinen hautausmaa Sergio Leonen elokuvassa Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966). Hautausmaan afmiteatterimaisessa keskipisteessä näytellään filmin huipentava kolmintaistelu, missä Hyvä (Clint Eastwood), Ruma (Eli Wallach) ja Paha (Lee van Cleef) ratkaisevat yksityisten historioidensa kohtalon Yhdysvaltain sisällissodan kehyksessä. Illuusion fakta, faktan illuusio.

    Kun seisoin muutama vuosi sitten Sad Hillin hautausmaalla, en tiennyt että melkein jalkojeni alla lepäsi 1,4 miljoonaa vuotta vanha ihminen ja että muutaman sadan kilometrin päässä oli piilossa tuntematon roomalainen kaupunki ensimmäiseltä vuosisadalta.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kirjoittelen tunturin juurella näkemättä suoraan tunturille. Tiedän tietäväni että se sijaitsee mäntymetsikön tuolla puolen.

    Yle ykkönen lähetti mielenkiintoisen ohjelmasarjan Niccolò Machiavellista (1469-1527). Siinä puhdistettiin Machiavellin mainetta monin sanoin ja esimerkein. Machiavelli ei ihaillut verenhimoisia ruhtinaita.

    Ohjelmasta jäi mieleen Machiavellin toteamus, että tavallisen kansalaiset tietävät vallasta vain sen minkä omin silmin näkevät. Jotakin tuollaista muistiini jäi.

    Kansa ei siis koskaan päässyt vallan kammareihin kokemaan vallan käyttämisen prosessia, ristiriitoja, intohimoja.

    Onko tässä suhteessa maailma muuttunut, lopultakaan?

    Me tiedämme vallan olemuksesta vain sen minkä omin silmin näemme. Toki nykyihmiselle on kaikenlaisia median ”apusilmiä”, joiden kautta pääsemme lähemmäksi valtaa kuin Machiavellin aikalaiset.

    Machiavellin ajan ruhtinaiden ei kai tarvinnut juuri välittää kansan mielipiteistä. Mutta mitä ruhtinaat tiesivät kansasta. Oliko heidänkin tietämyksensä vain sitä mitä omin silmin näkivät? Entä tänään? Mitä valta tietää niistä joihin vallankäyttö kohdistuu?

    Voiko Machiavellin ajatuksen kääntää toisin päin?

    Ovatko nykyajan vallankäyttäjät sen varassa mitä kansasta omin silmin näkevät? Tarkoitan että onko heillä muuta kokemusta, lopultakaan? Ja kun he ”näkevät” yhä enemmän somessa tapahtuvaa, johtaako tämä näköharha politiikkaa väärään suuntaan?

    Missä kammarissa valta majailee?

Olen katsellut jääräpäisiä poroja.

    En tiedä niiden elämästä mitään. Miksi ne seisovat paikallaan, miksi jäävät keskelle tietä, miksi poistuvat metsään kun alkaa sataa, miksi lojuvat hotellin rappusilla kuin sisäänpääsyä odotellen?

    Jos ihminen ei osaa kuvailla aidosti omia sisäisiä maailmojaan, porojen sisäisen tunnetilan kuvaileminen on vielä vaikeampaa.

    Omin silmin näkee kaikenlaista, mutta ei kaikkea voi ymmärtää.

    Aamusella mäntymetsään levisi sakea sumu tunturia reunustavalta suolta.

Kyösti Salovaara, 2018.
Sad Hillin hautausmaa. Burgos, Espanja.