Uusi valtakunta: Ajokoiran paluu

[bernhardilaisten tuho]

Kuvitusta Olavi Paavolaisen
rapsodiaan
Kolmannen valtakunnan vieraana, 1936.
Hitlerin Saksassa myös
työpalvelun atleetit täyttivät
"ajokoiran" vaatimukset.

Flunssaisessa päässä lauseet takertuvat toisiinsa.

    Siksi pitää tyytyä vähään. Muutamaan sanaan. Ajatukseen ei jaksa ryhtyä. Parempi lainata paria tekstiä. Johtopäätökset vetää lukija.

    Aiheesta kuulin viime viikolla Ylen ajankohtaisohjelmasta. Haastateltiin johtamisen professori Janne Tienaria, joka kertoi kuinka ajokoirat syrjäyttävät bernhardilaiset.

    Haastattelu ei liittynyt koirankasvatukseen vaan yritysten johtamiseen, uuteen kulttuuriin missä johtajan ulkonäkö sanelee laumalle kuinka käyttäytyä. Ilmestymässä on Tienarin ja johtamisen professori Susan Meriläisen aihetta käsittelevät teos Palvelukseen halutaan ajokoira.

    Tienarin haastattelu hätkähdytti. Kuulijan mietteet hyppäsivät 1930-luvulle. Taasko historia toistaa itseään – nyt farssina?

Viime lauantaina Tienari ja Meriläinen kirjoittivat teoksensa havainnoista Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla. Vieraskynä-kolumnin otsikko kuului: ”Ajokoiran näköisestä johtajasta tuli ihanne”.

    ”Johtajan ulkonäöstä on tullut yrityksille ja organisaatioille strateginen kysymys”, Tienari ja Meriläinen sanoivat. ”Se, miltä johtaminen näyttää, tuntuu olevan yhtä tärkeää kuin se, mitä johtamisen avulla saadaan aikaiseksi.”

    Johtajan tulee juosta piukkana kuin ajokoira. Leppoisa ja rauhallinen benrhardilainen on liian hidas ja mukavuuteen taipuva nyky-yrityksen menoon. Tiukassa vauhdissa bernhardilainen sotkeutuu karvoihinsa.

    Johtajan on siis näytettävä ajokoiralta: ”nuorekkaalta, sopusuhtaiselta ja atleettiselta. Hänen tulee säteillä energiaa, kestävyyttä ja elämänhallintaa – ja viihtyä parrasvaloissa.”

    Tällainen johtaja, ajokoira, liikkuu aktiivisesti, syö viisaasti ja nukkuu hyvin. ”Ajokoiralta näyttävän johtajan uskotaan viestivän terveestä ja kurinalaisesta elämäntavasta... Oikeanlaisen ulkonäön ja elämäntavan tulkitaan kertovan johtajan itsekurista ja kyvystä pitää itsestään huolta. Johtaja viestii ulkonäöllään siitä, että hän pystyy pitämään huolen myös muista... Monet uudet tuulet johtajien esiintymisessä ovat tervetulleita. Nykybisneksessä ei ole aikaa pitkille lounaille ja kohmeloisille päätöksille.”

    Piukea ajokoira kiristää vauhtia. Nurkkaan sysätty muhkea bernhardilainen nuolee karvojaan.

    Onko ajokoiralla naamio vai esiintykö hän itsenään?

Syyskuun 12. vuonna 1936 Olavi Paavolainen seurasii Nürnbergin puoluepäivillä Adolf Hitlerin puhetta 50 000-päiselle Hitler-Jugendin kuulijajoukolle.

    ”Puhuessaan nuorisolleen hän taas heti löytää sanat ja oikean sävyn”, Paavolainen kirjoitti. ”Hän kadehtii tätä nuorisoa, jolla on onni elää näin suurta ja ihmeellistä aikaa – joka näkee uuden valtion ja uuden maailmankuvan syntyvän.”

    ”Te olette uusi nuoriso”, Hitler julistaa innostuneelle yleisölleen.

    ”Te olette uusi nuoriso, jolla on uudet ihanteet ja pyhempi usko kuin millään aikaisemmalla sukupolvella, jolla on uudet käsitykset nuoruuden kauneudesta ja nuoruuden voimasta... Minä näen vielä silmissäni entisen nuorison. Se luuli olevansa voimakas vain nautittuaan jotakin. Se luuli olevansa täynnä kansallistunnetta lausuessaan fraaseja, ja nuori mies luuli olevansa kansansa esikuva, jos hän jaksoi juoda mahdollisemman suuren määrän alkoholia.”

    Vanhan tilalle syntyy uusi tyyppi, uusi kauneuden ihanne:

    ”Aikamme esikuva ei enää ole der korpulente Bierphilister, olutmahainen poroporvari, vaan solakka, jäntevä poika, joka hajalla säärin lujana seisoo maan kamaralla ruumis terveenä ja sielu raikkaana.”

Suomi 2016:

    Palvelukseen halutaan:

    Totalitaarisen kauneusihanteen täyttävä johtaja:

    Ajokoira!

Perinnöllisyys - Rotu - Kansa -näyttelyn
kansilehti Nürnbergissä 1936.
Kuvitusta teoksesta
Kolmannen valtakunnan vieraana.

_____________________________________________________________________

Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana. Rapsodia. 6.p. Otava 1975.

Fitzgeraldin testi

[ennen ajateltiin – entä nyt?]

                                                                                                      Kyösti Salovaara 2016.

Mitä jos lähtisin liikkeelle näin – itse ajattelemalla?

    Ketunhäntä kainalossa ja muistamalla, että viisas vaikenee.

    Kun Raija Oranen, josta nyt on puhuttu paljon, lainaili romaanissaan muiden tekemiä käännöksiä eikä välittänyt mainita lainanneensa jotakuta sanasta sanaan, kun ei se kuulemma ketään kiinnosta, siis ketä lainaa ja missä mielessä, niin olisiko mahdollista ettei Oranen muutenkaan tiedä tai muista mistä hänen ajatuksensa syntyvät?

    Tämähän on vaikea asia tunnustaa ja tunnistaa. Olen monta kertaa sanonut ettei ihmisellä, minulla ainakaan, ole omia ajatuksia päässä vaan pelkästään tai pää-asiassa lainattuja, muiden ajattelemia.

    Sääli on heikkoutta tai jopa sairautta, niin kuin joku sanoi, ja lienee surkea se kirjailijakin, joka ryhtyy miettimään mistä jokin lause tai virke syntyi, sillä suurimmat kirjailijat, kuten Shakespeare ja Brecht – no, olkoon hänkin yksi suurimpia, siis lainaajia – nauraisivat tällaiselle epävarmuudelle. Pelkästään näpistelijät ja pikkuvarkaat pohtivat, kuinka vähän voi ottaa ettei kukaan huomaa. Iso varas vie kaiken mikä irtoaa, ovetkin, ja sen jälkeen kaikki voivat omin silmin todeta, että tavara oli jätetty heitteille ja että joku luotettava henkilö korjasi sen talteen.

    Jos edellä sanottu kuulostaa hyvin ajatellulta, ei minulle kannata lähettää onnitteluja eikä kiitoksia, koska lainasin melkein sanasta sanaan Veijo Meren esseetä Miten Manillaköysi syntyi.

    Oma syynsä. Ei olisi kannattanut jättää ajatuksiaan heitteille kaikenmaailman "tervojen" kähmittäväksi.

    Vai jättikö Meri sittenkään?

Viime päivinä olen päätynyt lohdulliseen ajatukseen, joka tuntuu aika masentavalta ja sitä myöten aivan lohduttomalta.

    Tajusin nimittäin että antiikin filosofit ajattelivat ja sanoiksi pukivat melkein kaiken mitä ihmisestä ja ihmisen suhteesta toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan ja taiteisiin kannattaa ja pystyy sanomaan.

    Tähän tietysti voisi lisätä, niin kuin joku on lisännytkin, että kun Platonin ja Aristoteleen (esimerkiksi) perään laittaa Raamatun ja Shakespearen, ei ihminen paljon muuta henkistä rakennusta tarvitsekaan.

    Kun noin sanoo ja ajattelee, tulee sanoneeksi että kaikenlaiset ajatukset ovat synnyttäneet kaikenlaisia ajatuksia ja kun niistä yrittää peruuttaa taaksepäin, päätyy lopulta ”suuriin” nimiin, vaikkapa nyt sitten Platoniin tai Shakespeareen, mutta silloinkin on syytä muistaa, niin kuin Meri muistutti, että hekin varastivat kaiken mikä varastettavaksi irtosi.

    Mutta koska Platon ja Shakespeare pärjäsivät mainiosti ilman älykännykkää, tablettia ja tv-iltojen pöljiä viihdeohjelmia, niin kyllähän Pisa-Suomessa asuvasta tuntuu hieman kurjalta.

    Ihan lohduttomalta tuntuu ajatus, että meidän aikamme ei ehkä synnytä yhtään uutta ajatusta, jota joku hemmetin ”salovaara” lainaa sadan vuoden päästä, tai edes kymmenen.

    "Ei kukaan ole vielä keksinyt miten tolvanasta tehdään viisas ja kelvottomasta jalo", kirjoitti kreikkalainen runoilija Theognis 600-luvulla eaa. Arto Kivimäen suomentaman mietelmän kuulin Ylen radiolähetyksestä.

    Tolvanan näkökulmasta maailma näyttää toivottomalta paikalta.

Melkein tasan 80 vuotta sitten, helmikuussa 1936 Esquiressa julkaistiin F. Scott Fitzgeraldin essee The Crack-Up. Maaliskuussa ja huhtikuussa Fitzgerald jatkoi samassa lehdessä aiheen, oman hermoromahduksensa, analyysiä.

    Monien mielestä Fitzgerald käyttäytyi hävyttömästi tuodessaan julkisuuteen oman elämänsä sekä henkisen että taloudellisen romahduksen. Hän oli täynnä itsesääliä ja keikaili nöyryytyksellään.

    Jotakin historian julmaa ironiaa esseen julkaisemisessa on, oli.

    Fitzgerald kirjoitti sen, koska ei keksinyt muuta kirjoitettavaa eivätkä aikakauslehdet enää maksaneet hänelle loistavia ennakkomaksuja, koska kirjailija ei pysynyt lupauksissaan joita lehdille antoi. Hän oli ”palanut loppuun”, niin kuin nykyään sanottaisiin.

    Ironia on siinä, että Fitzgerald sai kyllä esseensä kirjoituksi ja hyvät palkkiot, mutta umpirehellisyys ei lyönyt leiville, sillä paljastuksien jälkeen kustantajat ja Hollywood suhtautuivat aikaisempaakin epäilevämmin kirjailijan työkykyyn.

    Historian valossa ironia kulkee toisen suuntaista: The Crack-Up -esseet ovat kestävintä ”taidetta” mitä Fitzgerald kirjoitti.

Elämä on tietysti vähittäistä romahdusta kohti kuolemaa, Fitzgerald sanoi esseensä alussa.

    Joskus hermoromahdus tulee yhtenä iskuna, toisinaan vähitellen ja melkein huomaamatta. Fitzgeraldille kävi jälkimmäisellä tavalla. Kultahatussa Fitzgerald arveli, että jos ihmisen persoonallisuus ”on keskeytymätön sarja menestyksellisiä eleitä, oli Gatsbyssä jotakin häikäisevää, hänellä oli sormenpäissään elämän lupausten tunto”. Gatsbylle tietenkin käy romaanissa kalpaten hänen jahdatessaan elämän lupausta: Gatsby tavoittelee Daisyn huvilan laiturilla hohtavaa vihreää valoa ja tuhoaa itsensä, ei kelvottomuuttaan vaan kyvyttömyyttään ymmärtää Daisyn yläluokkainen moraalittomuus.

    ”Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen”, Fitzgerald kirjoitti Kultahatun viimeisessä virkkeessä kymmenisen vuotta ennen kuin kertoi hermoromahduksestaan.
    Fitzgerald heijasti ehkä Jay Gatsbyn ”tuhoon” elämäänsä hiipivän romahduksen  – joka tietysti odotti edessäpäin.

    Hermoromahduksesta kirjoittaessaan Fitzgerald kertoi olleensa aikaisemmin poikkeuksellisen onnellinen mies, joka vasta jälkeenpäin tajusi mitä oli tapahtunut. 1920-luvun menestyskirjailijana hän kuvitteli, että elämä on jotakin mitä pystyy hallitsemaan, jos on riittävän hyvä. Tuntui romanttiselta jutulta olla menestyskirjailija, Fitzgerald tunnusti. Et ollut ehkä yhtä kuuluisa kuin filmitähdet, mutta saamasi huomio luultavasti kestäisi pidempään. Sinulla ei olisi koskaan vahvan poliittisen tai uskonnollisen vakaumuksen tuomaa valtaa, mutta olisit taatusti riippumattomampi.

    Fitzgerald analysoi esseessä The Crack-Up, että ensiluokkainen älykkyys testataan kyvyssä pitää mielessään samanaikaisesti kahta vastakkaista ajatusta ja säilyttää yhä toimintakykynsä. Pitäisi esimerkiksi kyetä tajumaan, että tilanne on toivoton ja siitä huolimatta pystyä päättäväisesti muuttamaan se toiseksi.

    Ensiluokkainen äly ei hyväksy, että tilanne on toivoton.

Oliko Fitzgerald realisti vai romantikko?

    En tiedä. Vaikea sanoa. Ehkä molempia. Niin kuin kaikki ihmiset ovat, toisinaan. Tolvanakin voi lohduttautua ajatuksella, ettei se ole kaikki mitä hänessä on. Viisastakin voi järkyttää itsetuntemus; se että hänessäkin esiintyy hetkittäin selvää ”tolvanuutta”.

    Mutta Fitzgeraldin testistä tulee mieleen, että pitäisikö Suomen kansakuntana tehdä tuo testi itselleen. Onko Suomi kyvykäs pitämään mielessään kahta vastakkaista ideaa ja silti toimimaan omaksi parhaakseen? 

    Vai olemmeko yhteisönä jo kokeneet hermoromahduksen, jota emme vielä tiedosta? Saattaisiko olla, että kadotimme ensiluokkaisen älykkyytemme ja kamppailemme tietämättämme divaritasolla?

Matthew J. Bruccoli: Some Sort of Epic Grandeur. The Life of F. Scott Fitzgerald. Hodder and Stoughton, 1981.

F. Scott Fitzgerald: The Crack-Up. Penguin Books, 1974.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu. (The Great Gatsby, 1925.) Suom. tuntematon, Otava, 1974.

Veijo Meri: Kuviteltu kuolema. Otava, 1974.

Kauneus ja yhteiskunta

[harkitun sattumanvaraisia mietteitä]

                                                                                                           Kyösti Salovaara.
Kauneuden kaksi tasoa:
Ilon kuvia. Lux Helsinki 2016.

”Arvon kollegat ja kylän ihmiset ehkä pitävät tätä loputtoman naiivina, mutta haluaisin tietää, mitä te pidätte kauneimpana, mitä ihminen on tällä maapallollamme saanut aikaan. ”

    Näin aloitti Matti Salo loppiaisen jälkeisenä torstaiaamuna sähköpostiviestinsä, joka viritti vilkkaan ja monipolvisen keskustelun hänen ystäväpiirissään, johon kuuluu vaikuttajia kulttuurin monelta saralta.

    Suljetun piirin keskustelua en ryhdy toistamaan julkisuudessa. Riittänee todeta että monissa puheenvuoroissa ihmisen kaunein luomus oli jokin taideteos siihen liittyvine esteettisine kokemuksineen; niin kuin myös keskustelun pohjustanut Matin ehdotus kauneimmasta ihmisen luomasta: Beethovenin viulukonserton viimeisen osan keskivaiheilla kuultava vajaan minuutin mittainen melodia.

    Ollakseni hieman provokatiivinen ehdotin kauneimmaksi luomukseksi ”liberaalia markkinataloutta”, jolla halusin korostaa, että kauneinta mitä ihminen saa aikaiseksi on se mitä syntyy yhdessä, ei yksin.

    Sekin oli tietysti naiivia, semminkin kun kauneus yhdistetään usein, vaikka ei aina, aistikokemukseen. Yhteiskunta on tietysti paljon enemmän kuin aistikokemus, siitä huolimatta että aisteinhan sitä joka hetki eletään, yksityisesti ja yhteisesti.

”Meillä oli kaunis avioliitto, mutta nyt se on ohi”, Miriam sanoo Barneylle - joka petti vaimonsa, vaikka ei ketään eikä mitään muuta maailmassa rakastanut - Richard J. Lewiksen filmissä Barney's Version.

    Jos avioliittoa voi sanoa kauniiksi, ja olla edelleen järkevästi käyttäytyvä ihminen, ”kauneus” on muutakin kuin silmin tai korvin havaittava ”asia”. Tämä taitaa kuulostaa saivartelulta, semminkin kun tiedämme että aistihavainnot eivät muutenkaan toteudu ilman ajatusta, aivojen tulkintaa, hermosolujen napsahtelua.

    On yhtä vaivatonta puhua kauniista maisemasta, kukasta, linnusta, naisesta ja ilmasta kuin melodian, maalauksen, runon ja jopa auton kauneudesta. Vetoamme ”kauniiseen” miettimättä paljoakaan mitä oikeastaan tarkoitamme. Humaaneja kun olemme, ainakin heikkoina hetkinä, saatamme todeta rakkaallemme että sinussa on sisäistä kauneutta eikä se tarkoita, että henkilö olisi ruma päältäpäin. Sisäinen kauneus kuulostaa arvokkaammalta ja enemmältä kuin ulkoinen, silmin havaittava. Kauneus on muutakin kuin nähtyä ja kuultua.

    Matin virittämän keskustelun rinnalla luin sattumalta Ross Macdonaldin romaania Hyvää käteistä rahaa, ja tietysti kauneuden idea hyppäsi esille siitäkin, tuosta romaanista.

    Romaanissa Lew Archer ajaa erään taiteilijan kanssa kalifornialaisten kukkuloiden komistamassa maisemassa, hetki sen jälkeen kun hän oli katsellut Paul Kleen maalausta, jonka aiheena oli ihminen sokkelossa, sokkelo ihmisessä itsessään - ja nyt Archer sanoo taiteilijalle, että kukkuloista saisi ”kivan kuvan”.

    ”Ei”, taiteilija vastaa. ”Kaikesta mistä tulisi kiva kuva saisi huonon taulun. Kuvaukselliset jutut on kaikki tehty. Pitää keksiä jotain uutta. Kauneus on vaikeaa on joku sanonut.”

    Jotain uutta, niin kuin esimerkiksi Klee siellä eteishallissa, Archer tajuaa. Kun aistein havaittava kauneus on ”käytetty loppuun”, pitää mennä ihmisen sisälle ja etsiä kauneutta sieltä eikä saa pelätä, että törmää kauheuksien sokkeloon.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Funktionaalinen kauneus: katu.
Ocean Drive, South Beach.

Tuossa katkelmassa Ross Macdonald lainasi antiikinajan sananlaskua: ”Kauneus on vaikeaa”.

    On vaikeaa määritellä mikä on kaunista ja miksi se on kaunista jos on.

    Nykyään kaiketi ajatellaan, että kauneus on vain katsojan silmässä; että se on makuasia. Jokaisella ihmisellä on ikioma kauneuden kokemus. Antiikin filosofit etsivät sitä vastoin kauneudelle syvempää totuutta, kauneuden idea on jostakin mitä kannattaa tavoitella. Kauneus kuvastaa ”oikeaa järjestystä”, niin kuin joku heistä sanoi. Tai pitääkö sanoa että ”oikea järjestys” on kaunista.

    Siis harmoniaa, symmetriaa, plastisuutta! Maisemassa ja patsaassa saattaakin ”näkyä” oikea järjestys samanlaisina muotoina ja suhteina.

    Kauneus on varmaankin kahta: se mikä näkyy ja se mikä on. Se saattaa olla yhtä aikaa illuusio (siis minun ajatukseni) ja toisaalta totuus (siis maailman ja asioiden oikea järjestys).

    Enkä voinut, kun nyt puheeksi tuli, olla selailematta F. Scott Fitzgeraldin romaania Kaunis ja kadotukseen tuomittu eikä sekään pettänyt.

    ”Niin siirryin eteenpäin elämässäni”, romaanin Maury Noble yltyy pakonomaiseen ja hysteerisen saarnaan, ”koska olin älykäs ikäisekseni, professoreista runoilijoihin. Kuuntelin Swinburnen lyyrillistä ja Shelleyn voimakasta tenoria, Shakespearen ensi bassoa ja hänen laajaa sointialuettaan, Tennysonin toista bassoa ja hänen ajoittaista falsettiaan sekä Miltonia ja Marlowea – bassoja riittämiin. Kuuntelin Browningin juttuja, Byronin lausuntaa ja Wordsworthin uneliasta lukemista. Se ei vahingoittanut minua millään lailla. Opin jonkin verran kauneudesta – niin paljon, että tajusin, ettei sillä ole mitään tekemistä totuuden kanssa...”

    Kauneus ja totuus eivät ole pelkästään yksilön asia; oikea järjestys on muualla, yhteisessä todellisuudessa joka piilottuu meiltä.

    Muuten, aika sattuvasti Fitzgerald myöhemmin romaanissa panee Mauryn todistamaan, kuinka runous kuolee luopuessaan kauneuden tavoittelusta. Kaunis ja värikäs, kimalteva sana siirtyy kenties proosaan: ”Saadakseen huomiota osakseen runouden on etsittävä epätavallista, karkeata ja maanläheistä sanaa, joka ei ole koskaan ennen ollut kaunis. Kauneus, monen kauniin osasen summana, saavutti loistonsa Swinburnessa. Se ei pysty menemään pitemmälle – paitsi ehkä romaanikirjallisuudessa.”

    Ikään kuin todistusta edelliseen hakien, selasin kolme runokokoelmaa läpi ja löysin kauneus-sanan vain yhdestä runosta. Ja niitä oli sentään satoja.

    Voiko kauneudesta puhua sanomatta sitä?

                                                                                                   Jaakko Salovaara 2013.
Liikkeen kauneus: silta Miño-joen yli.
Tui, Espanja.

Kun sanoin (tai väitin), että liberaali markkinatalous on kauneinta mitä ihminen on saanut aikaiseksi, en ajatellut aistikokemusta vaan vapauden kokemusta, jonka yhteiskunta luo. Kaiken perustana on markkinatalous, joka antaa yksilölle anonyyminä mahdollisuuden toteuttaa itseään. Kun menet kauppaan, esimerkiksi, kukaan ei kysy miksi ostat sitä mitä ostat. Et tarvitse lupaa ammattiyhdistyspampulta, puolueen virkailijalta eikä sinun tarvitse kysyä valtion virkamieheltä saatko ostaa (tai olla ostamatta) tätä tai tuota. Välttämättömien tarpeiden ja yhteisten velvollisuuksien takana aukeaa yksilöllisyyden tie.

    Vapaus on kaunista, kauneus sinänsä.

    Karl Marx haaveili vapauden valtakunnasta, jossa jokainen saa toteuttaa itseään ulkoisen olemassaolon pakosta ja ulkoisten rajoitusten kahleista vapaana. Marx ehkä nauraisi partaansa, sikäli kuin itseironiaa piisaisi, tajutessaan että liberaali markkinatalous ja demokraattinen hallintojäjärjestelmä ovat tuoneet vapauden valtakunnan paljon lähemmäksi ihmistä kuin Marxin haaveilema kommunistinen yhteiskunta.

    Kauneus on usein konkreettinen funktio.

    Kun ylität Juutinrauman sillan Ruotsista Tanskaan eikä kukaan kysy että miksi ylität sen, minne menet ja mistä tulet tai kun kävelet Miño-joella pitsiverkkoista terässiltaa myöten Espanjasta Portugaliin kuin vapaa ja

                                           Jaakko Salovaara 2014.
Vapauden idea: silta meren yli.

huoleton kulkuri, ymmärrät mitä kauneus, oikea järjestys, tarkoittaa ja miksi rumaa pitää joskus karttaa.

    Vapaus on kauneuden alkuaine.

    Näinä päivinä me kuulemme uutisista, että kauneuden funktionaalista ideaa yritetään rikkoa. Tietysti ”me” olemme syyttömiä, me vakuutamme itselle ja muille itsevarmoina, mutta jos me olemme syyttömiä, niin miksi juuri me luovumme vapauden (kauneuden) ajatuksesta?

    Vaikka kauneus on pelkästään yksilön kokemus, on jotenkin lohduttavaa ajatella, että se tarkoittaa myös ”oikeaa järjestystä”, jotakin yhteistä. Parhaimmillaan esteettinen kokemus ja kauneuden funktio ikään kuin yhdistyvät kahdessa tasossa; vaikka komean sillan ylitys on pelkkä arkipäiväinen, tarkoituksenmukainen liike paikasta toiseen, se on toisaalta syvällinen esteettinen kokemus sekä henkisesti että aistein havaittuna.

    Sillat, kadut, tiet ja torit ilmentävät ”oikeaa järjestystä” ihmisen luomana.

    Samanlainen kahdessa tasossa oleva kaunis ajatus-kokemus-yhdistelmä on Lux Helsingissä kun Ilon kuvia -valoteos peittää Tuomiokirkon seinät ja kupolit ja pylväät kirkuvan värisin kuvin, jolloin kristillinen ajatus, sen perintö saa seurakseen toisen tason ja toisen ajatuksen, ehkäpä jopa vallattoman ristiriidan idun.

    Mutta kun puhuu kauneuden kahdesta tasosta, ei tietenkään voi unohtaa, että joskus kauneus ja kauheus ovat erottamattomia, ikään kuin oikean järjestyksen ja pahuuden epäjärjestyksen törmäyskohdassa.

    Modernin taiteen ja suurien mittakaavojen mestarin Anselm Kieferin eräs haastattelu palaa mieleen; hän puhui Albert Speeristä ja muistutti että natsiarkkitehtuuri liittyi enemmän eurooppalaiseen aikaan kuin nimenomaisesti Hitlerin oppeihin. ”Speer oli huono poliitikko, mutta hän ei ollut huono arkkitehti”, Kiefer totesi.

    On helpottavaa jos pystyy irrottamaan "viattomasti" kauneuden pinnan sen takana olevasta toisesta todellisuudesta. Berliinissä Tempelhofin lentoasemalla se saattaa onnistua; Speerin toimeksiannosta suunniteltu mahtava rakennus ei hengitä pahaa, vaikka aikanaan sen lähtö- ja tuloauloissa ”systemaattisesti ilkeät” ihmiset ovat mennentullen jättäneet seinille häilymään pahan varjot.

    Jos meidän toisaalta pitäisi yrittää nähdä keskitysleirin polttouuni tai kaasukammio arkitehdin ”kauniina” luomuksena, me purskahtaisimme itkuun ennen kuin saisimme sanotuksi tuon sanan, ”kaunis”, vaikka uuni tai kammio olisi kuinka kauniisti rakennettu, sillä pian tulee viimeinen raja, jossa aistit pitää sulkea ja ajatella pelkästään aivoilla. Jossakin on raja missä kauneuden kaksi tasoa sulautuu yhdeksi niin kuin hitsipillin kuumentamat teräslevyt.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2012.
Kaunis paha.
Tempelhof, Berliini.

Näin synkästi en halua lopetella tätä kirjoitusta.

    Todistaakseni antiikin filosofien tajunneen, että kauneus on muutakin kuin se mikä silmin näkyy ja korvin kuuluu, otan lainauksen Platonin Valtiosta.

    Tässä puhutaan demokratiasta ja valtion kauneudesta.

    Hetkeä aikaisemmin tekstissä on todettu, että demokraattiset miehet ovat vapaat, ja että heidän valtionsa on ”täpö täynnä teon ja sanan vapautta”. ”Eikö siinä kunkin ole lupa tehdä niin kuin haluaa?”

    Juuri niin on, filosofin vastaus kuului.

    ”Saattaapa näyttää siltä, sanoin, - kuin tämä valtiojärjestys olisi kauniimpi kuin mikään muu; niinkuin kirjava, kaikista väreistä loistava vaippa, niin tämä valtiokin, joka on kirjavanaan kaikkia eri luonteen- ja elämänlaatuja, näyttänee kauniimmalta. Ja kaiketi, sanoin, - moni saattaa, niinkuin lapset ja naiset kirjavia kudoksia katsellessaan, päättää, että tämä valtiojärjestys on kaikista kaunein.”

    Ollakseni yhä provokatiivinen valitsin näin ollen Platonin kertomaan demokratian kauneudesta!

    Kauneus on vaikeaa, mutta on helppo sanoa, että ruusu on kaunis, jos kohta vielä helpompaa että se on ruusu.

____________________________________________________________________

F. Scott Fitzgerald: Kaunis ja kadotukseen tuomittu. (The Beautiful and Damned, 1922.) Suom. Antero Hälvä. Otava, 2.p, 1975.

Oiva Kuisma: Kauneus. Filosofia.fi

Ross Macdonald: Hyvää käteistä rahaa. (The Instant Enemy, 1968.) Suom. Petteri Suvanto. Otava, 1976.

Platon: Valtio. Suom. O.E. Tudeer. Otava, 2.p, 1972.

Kymmentä vaille kuusi

[muisti-kuva-runoja]

                                                               Kyösti Salovaara 1973.
Kotkan kauppahalli, suljettu.

Vuosi alkaa lupaavasti. Tarkoituksenani oli keskittyä pakinassa aivan toisaalle kuin mitä nyt kirjoitan.

    Joskus käy niin. Suuntaat yhtäälle, päädyt toisaalle. Omasta halusta, eksymättä tai päätenkauten harhaillen.

    Ajattelin nimittäin muistamista. Tämä ”teema” tuli esille kahdesta kirjailijaelämäkerrasta, joista toisen olen lukenut, toinen odottaa lukemista.

    Adams Sismanin John le Carré -elämäkerta (2015) on laaja kuin mikä. Teoksen esipuheessa Sisman valottaa monivuotisen urakkansa periaatteita. Hän kertoo kuinka haastatteli tuntikausia le Carréa (oik. David Cornwell) Hampsteadissa ja luki hän papereitaan Cornwallissa ja kuinka heidän välilleen kehittyi luottamuksellinen suhde. Mutta sitten Sisman toteaa, että pitää olla varuillaan ennen kuin uskoo mitä le Carré sanoo; kaikki ei pidä paikkaansa, joskus ihminen, myös kirjailija, muistaa väärin. Sisman ottaa esimerkiksi kuinka le Carré kertoi päätymisestään opettajaksi Etoniin ”tarinan”, joka ei mitenkään voinut pitää paikkaansa. Kirjailija muisti väärin, dokumentit paljastivat totuuden.

    Frederick Forsythin muistelmateoksen The Outsider (2015) luin nopeasti; Forsyth on mainio kirjoittaja, joka osaa tehdä asiatekstistäkin jännittävän, niin kuin myös hänen jännitysromaaniensa dokumentaarisuus todistaa. Muistelmakirjan alaotsikkona on ”elämäni juonittelujen maailmassa”. Forsythillä on kummallinen, osin kiehtova tapa ja taito kirjoittaa jännitys pois juuri siitä hetkestä kun toiminnan pitäisi alkaa.

    Forsythiä lukiessa tuli mieleen ei niinkään se, mitä hän (ehkä) muistaa väärin kuin se että mitä kirjailija jättää sanomatta ja sen jälkeen, että miksi hän jättää kertomatta sen mitä ei sano. Juonitteluista saamme vähän kuvaa, mutta millainen ihminen ja millainen kirjailija niiden paineesta syntyi, se jää arvattavaksi. 
    Forsyth korostaa muistelmissaan - tai mitä hän nyt sitten muisteleekin - toimittajan ja kirjailijan roolia yhtäältä yhteisön jäsenenä ja toisaalta sen ulkopuolisena tarkkailijana. Forsyth sanoo, että naamion takaa kirjailija (ja toimittaja) osallistuu, on seurallinen ja kulkee mukana, mutta samaan aikaan pitäytyy ulkopuolisena tarkkailijana, joka ei  saa koskaan luopua skeptisyydestä eikä paljastaa itseään.

    Onko Forsyth tarkoituksella ”outsider” myös muistikuviinsa nähden?

”Muistot ovat kestävin ominaisuutemme”, aloitti englantilainen molekyylibiologi Steven Rose teoksensa Molekyyleistä muistiksi vuonna 1992.

    Hämmästyttävintä on, jos Rose on oikeassa, että ihminen ei oikeastaan unohda mitään, kaikki aivoihin tallentunut pysyy siellä hyvässä huomassa koko elinajan, siitä huolimatta että solut uusiutuvat moneen kertaan ja aivosolujen väliset yhteydet syntyvät ja katkevat tuhansia tai miljoonia kertoja.

    Mutta vaikka mikään ei häviä, muistaminen on silti joskus vaikeaa, toisinaan mahdotonta ja mikä kummallisinta, usein pelkkää toiveajattelua siitä mitä kenties on tapahtunut, siitä mitä todennäköisesti olisi voinut tapahtua. Tosi ja fiktio sekoittuvat ihmisen päässä oudolla tavalla muistikuviksi.

    Elämä on fyysis-biologinen retki jostakin johonkin.

    Onko biologisen perustan hyväksyminen ristiriidassa hengen, sielun, ajattelun lumovoiman kanssa?

    ”Voimmeko olla sopusoinnussa itsemme kanssa”, Rose kysyi, ”jos tunnustamme, että syvimmät, pyhimmät tunteemme, meissä asuva rakkaus toisia kohtaan ja maailmankaikkeuden ihmettely, perustuvat myös päämme sisällä olevien hermosolujen välisten yhteyksien kaavioihin ja niissä virtaavaan sähköön, tiettyjen proteiinien synteesiin ja toisten hajoamiseen?”

Jotakin tällaista, tähän suuntaan ajautuvaa oli tarkoituksenani pohdiskella, kevyesti niin kuin loppiaisen aikaan sopii.

    Teemaa miettiessäni muistin, että otin 1970-luvun alkupuolella valokuvan Kotkan kauppahallista hieman ennen kuin se purettiin. Ajattelin että tuo kuva sopii ”värittämään” muistamista käsittelevää pakinaa.

    Kun sitten etsin valokuvan kotialbumista, huomasin että olin kirjoittanut runon kauppahallin purkamisesta hallista ottamani valokuvan viereen, ja kun selasin albumia löysin sieltä monta runoa tuon vuoden (1973) valokuviin liittyen.

    Valokuvat ja runot ovat faktaa, eivät fiktiota – sillä tavallako pitäisi ajatella?

    En ole aivan varma, sillä se mikä näkyy, saattaa peittää todellisuuden jota on enää mahdoton tavoittaa, ja kun niin on, itse valokuvakin muuttuu fiktioksi, melkein.

    Yhtä kaikki, en voi vastustaa kiusausta ”julkaista” kahta valokuva-runoa alkaneen vuoden ensimmäisessä pakinassani. Eräänlaisia muistikuvia, sanakuvia, kuvasanoja – nämä.

Ensimmäiselle runolle annan nyt jälkiviisaasti nimen: ”Kauppa ja kirkko”.

    Kuvat Kotkan kauppahallista ja kreikkalaiskatolisesta Pyhän Nikolaoksen kirkosta, joka valmistui vuonna 1801, on otettu keväällä 1973, niin oletan ja päättelen. Niihin liittyvän runon lienee kirjoitin seuraavan kevättalven aikana, koska runossa kerrotaan, että kauppahalli on purettu. 

    Jokainen Kotkassa koulunsa käynyt tietää, että Krimin sota liittyy Kotkaan ikävällä tavalla. Englantilaiset sotilaat nimittäin hävittävät Kotkansaarelta melkein kaiken rakennetun Krimin sodan melskeissä, mutta Pyhän Nikolaoksen kirkon he säilyttivät, jostakin syystä.

    Kotkan kauppahalli valmistui 1800-luvun lopussa. Sen suunnitteli, Wikipedian mukaan, ”tunnettu helsinkiläinen arkkitehtitoimisto Grahn, Hedman & Wasastjerna", joka todennäköisesti otti L:n muotoiselle rakennukselle mallia Tukholmasta Östermalmin kauppahallista.

    Kotkalaisessa puheenparressa riitti kun sanoi, että tavataan "hallin kulmalla". 1970-luvun alussa kauppahallin toiminta hiipui ja kuvan ottamishetkellä 1973 se oli jo suljettuna. Niinpä kaupunki vuokrasi hallin tontin Keskolle, joka eräänä yönä, faktisesti tai legendan mukaan, purki sen tammi-helmikuun vaihteessa 1974, jotta punaista tiilirakennusta ei ehdittäisi suojella. Muistelen että purkamista edelsi jonkinmoinen keskustelu kauppahallin tulevaisuudesta ja mahdollisesta tuhosta.

    Valokuva-albumiin kirjoittamassani runossa otin kantaa Keskon toimintaan.

    Toinen runo on kesäinen kuvaelma Kymijoen rannalta heinäkuulta 1973. Sille annan tänään itseironisen nimen ”Pieni kirjailija Pernoossa”.

Kauppa ja kirkko

Jotta jumalat eivät

        janoaisi

        jättivät imperiumin

sotavoimat katolisen kirkon

       rauhaan

       ja hävittivät maalliset

                         rakennelmat

                         ja unelmat

       huomisesta.

Mikä kuvaa paremmin

        markkinatalouden lakeja:

                         monopolisoitumista

                         vapaan kilpailun rautaista

                         päätepistettä

Kuin kauppahallin väistyminen

       kaikenkäsittävän

       superliikkeen tieltä

                           tietymättömiin?

                                                                               R.S. 1973.
Pyhän Nikolaoksen kirkko, Kotka.

Pieni kirjailija Pernoossa

Kerran kesällä leikittiin

suurta kirjailijaa, suurien puiden

peittäessä auringon, suurien oksien

tarjotessa viileän suojan

koneelle

kivellä kuusen vieressä

kevyellä kenttätuolilla

istuttiin jalat kippurassa kirjaimia

näppäiltiin kieli keskellä

suuta.

Ja aurinko heitteli varjoisia

säteitä näppäimille

pienemmille kirjailijoille sinisen taivaan

alapuolella,

heitteli kultaisia säteitä

liehuville hiussuortuville

ja päässä taistelivat Marlowet ja

                            Mike Hammerit.

Kivellä sammaleen päällä

jyskytteli kirjoituskone

sanoja kuin halvoista kirjoista

          viikkolehtilyhytkertomuksista,

leikittiin kirjailijaa

kerran kesällä, kuusen alla auringossa.

                                                                                                                                 R.S. 
Pernoo kesällä 1973.

______________________________________________________________

Frederick Forsyth: The Outsider. My Life in Intrigue. C.P. Putnam's Sons, 2015.
Steven Rose: Molekyyleistä muistiksi. (The Making of Memory, From molecules to mind, 1992.) Suom. Kimmo Pietiläinen. Art House, 1994.
Adam Sisman: John le Carré. The Biography. Bloomsbury, 2015.