Voi Wau sentään

[kuinka kummallisia taloja rakentavat!]

Kyösti Salovaara, 2025.

Tunnetun arkkitehdin suunnittelema rakennus: missä se sijaitsee?

Arkkitehtuuriteokset tuottavat mielleyhtymiä. Toiset haluavat horisontaalisen, jotkut haluavat olla neliulotteisia, jotkut sanovat olevansa yhteiskunnan peilikuvia. Miksi? Koska niiden arkkitehdit niin haluavat.

- Timo Penttilä

Olemukseltaan rakentaminen on asumisen sallimista.

- Martin Heidegger

Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia.

- Adolf Loos

Arkkitehtuuri ikuistaa ja ihannoi jotakin. Siksi ei voi olla arkkitehtuuria, jossa ei ihannoida mitään.

- Ludwig Wittgenstein

Suora kulma on kuin kaikkien niiden voimien kokonaisuus, jotka pitävät maailmaa tasapainossa.

- Le Corbusier

On kummallista, on se.

    Että taloista puhutaan ja kirjoitetaan ikään kuin ne olisivat he, siis ihmisen kaltaisia, sielun ja moraalin omaavia entiteettejä.

    Minäkin kirjoitan, olen viime viikkoina kirjoittanut monta kertaa.

    Nyt keskustellaan Helsingin tulevasta satamamuseosta historiallisen Helsingin maisemaan. Ettei se vain pilaisi vanhaa miljöötä olemalla upouusi, eri näköinen. Että miksi se ei ole vieläkin kummallisempi, eihän tuo nyt kovin wau ole, joku sanoo.

    Kumma juttu, kerta kaikkiaan.

Mikä olisi sellainen rakennus, johon kaupunkilaiset voisivat rakastua välittömästi? 

    Näin kysyi toimittaja Vilma Ikola muutama päivä sitten Helsingin Sanomissa sen jälkeen kun arkkitehtuuri- ja designmuseon suunnittelukilpailu oli ratkennut. Sen Kumma voitti – suunnittelijoina arkkitehtitoimisto JKMM.

    Euroopan historian professori Laura Kolbe vastasi, ettei ainakaan Kummaan äkkipäätä rakastu. ”Tässä ei minusta oikein ole sellaisia elementtejä, joihin voisi ihan välittömästi rakastua”, Kolbe sanoi.

    Kolben mielestä uusi rakennus poikkeaa liian paljon nykyisestä ympäristöstään. Se näyttää liian uudelta.

    Eräs espoolainen poliitikko (ja muusikko) puolestaan kritisoi espoolaisen lähiön uudisrakennuksia siitä, että ne ovat liian samanlaisia, toistensa kaltaisia.

    Näin ollen päädyn johtopäätökseen, että kaupunkia ei saisi rakentaa liian erinäköiseksi mutta ei liian samannäköiseksikään. 

    Miten tuo on mahdollista?

    Eivätkö poliitikon ja historiantutkijan näkemykset kuulostakin aika lailla konservatiivisilta?

Kyösti Salovaara, 2025.

Museum aan de Stroom (MAS) Antwerpenin satamassa.
Rakennuksen suunnitteli Neutelings Riedijk Architects.

Harmonia! 

    Wau-yllätys! 

    Sirpalemaisuus!

    Kuin toisiinsa sopimattomat palapelin palaset! Liian korkeita taloja! Liian suuria kortteleita! Liikaa värejä! Liian harmaata! Silhuetin pilaajat!

    Rumia taloja vai kauniita taloja – kumpi parempi?

    Mutta mikä on kaunista ja mikä rumaa – siinäpä vasta kysymys. Määrittele "ruma"! Selitä "kaunis"! Älä katso peiliin!

    Hesarissa joku kirjoitti, että Kouvolan rumaa kirkkoa ei saa purkaa. Niin kuin ei Tapiolankaan kirkkoa, joka edustaa betonibrutalismia ”kauneimmillaan”. Tapiolaa ei kai kukaan haluakaan purkaa, mutta Kouvolan kyllä. Kun olin ”sotilaana” Kouvolassa Karjalan prikaatissa 1960-luvun puolivälissä, en muista käyneeni Kouvolan kirkossa, jos sitä silloin oli olemassakaan.

    Mutta kuluvan syyskuun ensimmäisenä päivänä otin valokuvia Ranskassa Rouenissa Jean d’Arcille omistetusta kirkosta, jota ulkopuolelta katsellen ei ainakaan kauniina uskalla pitää, mutta erikoislaatuisena kylläkin. Miten Rouenissa tuomittu ja roviolla poltettu Orleansin neitsyt ilmenee kirkon ulkokuoressa? Onko pääsanoma erilaisuus, kapinallisuus, vastarinta vanhaa ja väärää kohtaan?

    Tästä syntyykin ajatus, että sitä mukaa kun kirkon hengellinen asema heikkeni - joskus 1960-luvulla – kirkkojen arkkitehdit ryhtyivät suunnittelemaan kirkkorakennuksia, joissa pyrittiin hylkäämään kirkon perinteinen muotokieli. Mitä ohuemmaksi uskonnollisuus ja kirkon merkitys kävi, sitä ”rumempia” kirkkoja alettiin rakentaa.

    Euroopan teitä kulkiessaan perinteisiä kirkontorneja ei voi olla huomaamatta. Ne tietää kirkoiksi, Jumalan huoneiksi. Ovat kuin yhteisiä majakoita joita ei tarvitse kiertää. Uusia kirkkoja ei huomaa, tai jos huomaa, ajattelee että siihenpä taas on pystytetty wau-museo jollekin tärkeälle tai yhdentekevälle asialle.

    Sekin on mielenkiintoista, että komeat ja korkeat ”lasipalatsit” nousevat ”kaulusköyhälistön” toimipaikoiksi. Uusia majakoita? Nekin ovat wau-rakentamisen alalaji ja symboloivat jotakin mystistä lasiseinillään. Entä mitä lasipalatseille tapahtuu kun ”kaulusköyhälistö” vetäytyy etätyöhön standardikerrostaloihinsa?

    Majakoita sammutellaan pikkuhiljaa. 

Kyösti Salovaara, 2025.

Jean d'Arcille omistettu kirkko
Rouenissa.

Kyösti Salovaara, 2025.

Bilbao, Espanja. Nykyaika.

Taloja on helpompi kuvata kuin ihmisiä.

    Talot eivät loukkaannu olipa valokuva millainen tahansa. Niissä voi kuvitella asuvan millaisia ihmisiä tahansa, hyviä ja pahoja, rumia ja kauniita. Vallitsevan ajattelun mukaan ihmiset ovat tasa-arvoisia, kun taas taloilta sitä ei vaadita. Niitä saa arvottaa mielensä mukaan. Haukkua lyttyyn, jos mieli tekee. Kehua komeaksi - mitä ihmisestä ei nykyään uskalla sanoa.

    Talo, rakennus, katu – ne ovat tietyssä paikassa. Ne ovat hyvin pieniä olemuksia maailmankaikkeudessa.

    Koska kirjoitan tätä ranskalaisessa Clermont-Ferrandin kaupungissa, on kohteliasta lainata Blaise Pascalia, joka syntyi Clermont-Ferrandissa 1623. Pascal oli huippumatemaatikko, fyysikko ja filosofi. Hänen mielestään kannattaa uskoa Jumalaan, vaikka todennäköisyys Jumalan olemassaolosta olisi kuinka pieni tahansa, koska jos Jumala sittenkin on olemassa, saavutettava hyöty, voitto, on mielettömän suuri. Tämä on pelkkää matematiikkaa, todennäköisyyslaskentaa.

    Pohdin tänään ihmisten mielipiteitä liittyen rakennuksiin, siihen mikä on kaunista ja mikä rumaa, joten lainaan "ohjeeksi" 39-vuotiaana kuolleen Pascalin mietelmää siitä, miten ihmisen ajatukset ovat subjektiivisia ja miksi oma mielipide on oikeampi kuin naapurin.

     ”On paljon ihmisiä, jotka kuuntelevat saarnaa samalla tavoin kuin iltamessua”, Pascal kirjoitti. ”Kun tahtoo antaa hyödyllisen ojennuksen ja osoittaa toiselle, että hän on erehtynyt, täytyy ottaa huomioon, miltä puolelta hän asiaa katsoo, sillä omalta kannaltaan hän tavallisesti on oikeassa. Tämä totuus on hänelle myönnettävä, mutta samalla on osoitettava, missä kohden hän on väärässä. Hän tyytyy siihen, sillä hän huomaa, että hän ei erehtynyt, ei vain tullut katsoneeksi asiaa kaikilta puolilta. Kukaan ei pahastu siitä, ettei näe kaikkea, mutta kukaan ei tahdo myöntää erehtyneensä; tämä johtuu ehkä siitä, että ihminen luonnostaan ei pysty näkemään kaikkea, ja siitä, ettei hän tietenkään voi erehtyä sen puolen suhteen, jota hän katselee, koska aistihavainnot aina ovat oikeita... Yleensä ihminen vakuuttuu paremmin omien keksimiensä syiden perusteella kuin sellaisten, joita on johtunut toisten mieleen." (Pascal: Mietteitä. Suomennos vuodelta 1952.)

     

 

Kyösti Salovaara, 2025.

La Cité du Vin Bordeauxin satamassa.
Paikallisen viinibusineksen esittelytila.

Otin pakinani alkuun lainauksia suomalaisen huippuarkkitehdin ja arkkitehtuurin professorin Timo Penttilän teoksesta Oikeat ja väärät arkkitehdit (Gaudeamus 2013).  

    Niistäkin käy ilmi, kuinka monitahoista arkkitehtuuri on, kuinka monella tavalla sitä voi arvioida. Se joko ylentää paikan sielun tai väheksyy ihmisten ymmärrystä siitä millaisessa ympäristössä ihminen haluaa elää ja toimia. Talot taloja - missä ihminen?

    Edellä mainitussa kirjassaan Penttilä lainaa amerikkalaisen arkkitehdin Peter Eisenmanin haastattelua L’Espresso-lehdessä vuodelta 2008. Siinä Eisenman sanoi: ”Minä en tee arkkitehtuuriteoksia vastatakseni ihmisten vaatimuksiin. James Joyce ei välittänyt lukijoiden reaktioista. Hän kirjoitti kirjojaan.”

    ”On aivan ilmeistä”, Timo Penttilä kommentoi Eisenmania, ”ettei Eisenman välitä kuunnella ’absoluuttista vierasta’, ainoaa, joka Emmanuel Lévinasin mukaan pystyisi opettamaan häntä. Hän piirtelee talojaan. Omia talojaan.” 

    Arkkitehdit piirtelevät omia talojaan. Mutta ehkäpä rakennusliikkeet ja kaupunkien kaavoittajat sittenkin opastavat miten kynä tulee asettaa piirustuslaudalle.

Tämä on vähintään kaksipiippuinen asia, tämä arkkitehtuuri ja sen tuottamat wau-efektit ihmisen kallossa.

    Kyllä kai jokainen meistä mieluummin menee ottamaan valokuvia ”kummallisista” rakennuksista kuin ihan tavallisista. Tavallisten talojen kuvaksi riittää, kun ottaa yhden eikä monta.

    Mutta hämärtääkö rakennuksen muoto – kun se on erityisen kummallinen – sen sisällön merkitystä, sen mihin se on tarkoitettu, sen millaista funktiota sen sisällä harjoitetaan? Asumiseen tarkoitetun talon pitää antaa asumiselle mahdollisuus, niin kuin Martin Heidegger kirjoitti. Sama pätee taideteoksiin.

    Helsingin Eteläsatamaan saadaan ilmiselvästi riittävän kummallinen talo, jotta se houkuttelee ihmisiä ympärilleen. Mutta mitä sisällä tapahtuu? Ketä arkkitehtuuri- ja designmuseo lopulta kiinnostaa? Miksi mennä katsomaan talojen pienoismalleja tai valokuvia wau-rakennuksista, kun niitä voi mennä katsomaan ”luonnossa”, kaupungeissa ja niiden satamissa?

    Jos minulta olisi kysytty, olisi mielelläni ottanut Helsinkiin Guggenheim-museon, johon olisi kierrätetty parasta taidetta Guggenheimin kokoelmista.

Kysyin ensimmäisen kuvan tekstissä, tuntuuko rakennus tutulta, ja että onko se tunnetun arkkitehdin tunnettu talo?

    Jos mieleesi tuli, että kyseessä on Guggenheim-museo Bilbaossa, päädyit väärään arvioon. 

    Kyseessä on toki saman miehen suunnittelema rakennus, mutta talon aaltoilevat ja värikkäät kattorakennelmat kuvastavat erilaisia viinilaatuja, eivät erilaisten taiteilijoiden maalauspintoja. 

   Vauras viinitalo Bodegas Marqués de Riscal tilasi Frank Gehryltä komean ”talon” missä viinitalon viinejä esitellään ja myydään. Rakennus sijaitsee Rioja Alavesasissa Elciegon kunnassa. Nykyään siinä toimi Marqués de Riscal Hotel.

   Gehryn symboliikkaa projisoiva rakennus valmistui vuonna 2003. Silloin sen vihki käyttöönsä Espanjan kuningas Juan Carlos I.

Euroopan matkan alussa majoitumme Tanskassa Rödbyn lauttasataman lähellä sijaitsevaan hotelliin, joka on varsin kummallinen paikka.

    Hotelli ei ole yksi rakennus vaan merenlaguunin kaislikkoon rakennettu ”mökkikylä”. Kussakin mökissä oli kaksi asuntoa. On aika makeaa istua pienellä kuistilla kaislojen suhistessa ympärillä, loppukesän ilma on tulvillaan lintujen varoitusääniä ja jalkojen alla merivesi kimaltelee kaislojen heiluttamana.

    Kummallisuus voi esiintyä ihan tavallisessa muodossa. Myös rakennuksen paikka saattaa luoda kummallisen tunteen, ja senhän jokainen suomalainen kesämökkeilijä tietää ja tuntee nahoissaan.

    Voi Wau sentään!

Kyösti Salovaara, 2025.

Rödby, Tanska.

    

Muodon vuoksi

[pulinaa taloista ja tauluista]

Kyösti Salovaara, 2024.

Tapiolan uimahalli - pystyssä mutta käyttökiellossa
heinäkuussa 2024.

 

Tällä hetkellä keskitytään enemmän Helsingin silhuettiin kuin yleisön tarpeisiin. Keskitytään ulkoisiin puitteisiin enemmän kuin sisältöön.

- Arkkitehti Pedro Aibéo Helsingin Sanomissa, 2025.

Ainoastaan pieni osa arkkitehtuurista kuuluu taiteen piiriin: hauta ja monumentti. Kaikki muu, kaikki millä on käyttöä, on suljettu taiteen ulkopuolelle… Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia.

- Arkkitehti Adolf Loos, 1930.

Tallustellessaan kaupungissa näkee pintoja ja muotoja, suoria viivoja ja perspektiiviin vaipuvia katu-uomia. Mitä pintojen takana on, jää enemmän tai vähemmän arvoitukseksi.

    Talojen ja katujen näkeminen on samaa kuin katselisi tauluja taidemuseossa tai jonkun asunnon seinälle. On muotoa. Sisältö on arvattavissa mutta ei tiedettävissä.

   Tavallisena tallustelijana uskallan lainailla vastuuttomasti muiden ajatuksia. Niiden viisaampien.

    Niin kuin Jean-Paul Sartren, joka sanoi, että merkityksiä ”ei maalata eikä niitä sävelletä”. Muodot ja sävelet vetoavat tunteisiin, eivät järkeen. ”Maalari on mykkä”, Sartre kirjoitti 1940-luvulla. ”Hän esittää erään kurjan asumuksen, siinä kaikki: jokaisella on vapaa valta nähdä siinä mitä haluaa.” 

    Nähdessäni kadun vieressä talon pinnan, sen muodot, sen värit, voin kuvitella talon sisään mitä tahansa, millaista elämää tahansa. Tai, niin kuin Sarte sanoo: ”Mutta entä maalari, joku sanoo, jos hän tekee taloja? Aivan, täsmälleen, hän tekee niitä, toisin sanoen hän luo kankaalle mielikuvatalon eikä talon merkkiä. Ja näin ilmaantunut talo sisältää todellisten talojen koko monimerkityksisyyden.” (Sartre: Mitä kirjallisuus on? 1948. Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1967 ja 1976.)

Onko kaikki tallustelijan näkemä pelkkää symbolia ja epämääräistä metaforaa, jostakin minkä hän aavistaa mutta mistä hän ei lopulta tiedä juuri mitään?

    Espanjassa on El País -lehden mukaan kiistelty siitä, mikä on parasta espanjalaista taidetta. Historioitsija Miguel Ángel Cajical väitti radio-ohjelmassaan, että Pablo Picasson maalaus Guernica on Espanjan tärkein maalaus. Elokuun kolmantena päivänä tunnettu espanjalainen kirjailija Arturo Pérez-Reverte vastasi väitteeseen sosiaalisessa mediassa sanomalla, että ”siinä missä Picasso maalasi meille Guernican, Goya maalasi meidän sielumme”.

    Pérez-Reverten mielestä Picasso siis esitti vain oman näkemyksensä kun taas Goya on maalannut kankaalle koko espanjalaisen kulttuurin.

    On kai itsestään selvää, ettei ”parasta” eikä edes ”tärkeintä” espanjalaista maalausta pystytä määrittelemään, koska kaikkien määrittelijöiden näkemykset ovat subjektiivisia. Sitä paitsi jokainen näkee muodot, viivat ja värit omasta kokemuspiiristään käsin.

    Muodon ja sisällön pulmaa - jos sellainen on taidepuheen oleellinen kysymys - kelpaa lähestyä Alex Matsonin tavoin hieman mystisesti rinnastamalla maalauksen romaanien muotoon. ”Tauluakin”, Matson kirjoitti, ”voidaan katsella kahdella eri tavalla: voidaan katsella mitä se esittää, ja voidaan myös katsella sen muotoa, nähdä taulu tauluna. Tässä tapauksessa ei liene erimielisyyttä siitä, kumpi katselemistapa on oikea: taulun taidearvo on sen muodossa eikä siinä mitä se esittää. Mutta koska romaanikin on taideteos, niin senkin olemus liittyy lähemmin sen muotoon kuin siihen, mitä tuo muoto esittää. Ja vaistomaisesti tämän kyllä tajuaakin jokainen arvostelija, mutta ei kyllin selvästi.” (Matson: Romaanitaide. Tammi, 3.p 1969.)

    Miten kirja luetaan vain kirjana eikä sellaisena, että se kertoo jotakin jostain? Sen kun tietäisi.

 
 

Kyösti Salovaara, 2025.

Tapiolan uimahalli purettuna
sunnuntaina 17.8.2025.
Valkoinen rakennelma on 2000-luvun peruskorjauksessa
syntynyt uudisosa.

Tallustan taiteesta todellisuuteen. 

    Arkkitehti Aarne Ervi (1910-1977) voitti Espoon kauppalassa sijaitsevan Tapiolan keskustasuunnitelman vuonna 1954. Keskustaan rakennettiin sittemmin suorakulmainen keskusallas, jonka toiselle reunalle kohosi 1965 Ervin suunnittelema uimahalli. Suurine keskusaltaalle avautuvine ikkunoineen siitä tuli pääkaupunkiseudun toiseksi vanhin uimahalli.

    Keskusaltaan yhteen kulmaan rakennettiin kirkko, toiseen kulmaan konttoripilvenpiirtäjä, jonka ylimmässä kerroksessa sijaitsi tunnettu ravinto. Uimahallia vastapäätä sijaitsee hotelli, ja keskusaltaan yhteen kulmaan rakennettiin 1980-luvulla Arto Sipisen suunnittelema kulttuurikeskus.

    En tiedä sisältyivätkö nämä rakennukset Ervin suunnitelmaan, mutta jos sisältyivät, niiden yhteisyydessä voi nähdä jonkinlaista vertauskuvallisuutta ja historiallisen perspektiivin viivoja.

    Tapiolan uimahalli on viime päivinä saanut mediassa näkyvästi huomiota. Varsinkin Helsingin Sanomissa toimittajat ja poliitikot ovat kauhistelleet nähdessään, että Ervin suunnittelema rakennus on purettu kokonaan. Sehän piti peruskorjata eikä rakentaa alusta pitäen uudestaan, kauhistelijat sanovat.

    Ervin uimahalli on (oli) hieno paikka uida ja viettää aikaansa. Mutta sen rakenteet eivät kestäneet aikaa. Se peruskorjattiin 2000-luvun alussa, mutta korjaus meni pieleen, joten hallin käyttö lopetettiin vuonna 2016, jonka jälkeen on käyty keskustelua mitä Ervin rakennukselle pitää tehdä: korjata uudestaan vain rakentaa tilalle aivan uusi uimahalli.

    Nyt sitten eräänlaisella sanallisella tempulla Museovirasto saatiin hyväksymään hallin purkaminen ja ikään kuin peruskorjauksena sen rakentaminen kokonaan uudeksi rakennukseksi.

    Miksi tässä olisi jotakin ”mätää”? Miten tämä loukkaa Aarne Ervin arkkitehtuurista perintöä? Vai loukkaako mitenkään?

Suomessa rakennuksiin suhtaudutaan mustavalkoisesti, ne joko ovat kauniita tai pelkkää modernia ”paskaa”. Täällä ei myöskään suvaita, että uudet talot rakennetaan vanhan ajan näköiseksi. Uuden pitää aina näyttää uudelta.

    Suomalainen arkkitehtuurikeskustelu rakastaa muotoja ja pintoja, kaupunkien silhuetteja eikä sitä mitä talojen sisässä on.

    Tehdäänpä ajatuskoe.

    Talojen rakentamiseen ei aina löydy rahaa silloin kun sen rakentaminen pitäisi aloittaa.

    Jospa 1960-luvulla olisi käynyt niin, että Espoon kauppalalla ei olisikaan ollut rahaa rakennuttaa Aarne Ervin suunnittelemaa uimahallia. Rakennuspiirustukset olisi taltioitu kaupungin arkistoon odottamaan aikoja parempia. (Muuten, Alvar Aallolle kävi juuri noin saksalaisessa Essenin kaupungissa. Hän voitti oopperatalon suunnittelun 1950-luvun lopulla. Ooppera, jota pidetään saksalaisen kielialueen parhaana, valmistui vasta 1980-luvun lopulla, Aallon jo kuoltua 10 vuotta aikaisemmin.)

    Vuodet kuluivat, Espoosta tuli kaupunki, joka kasvoi huimaa vauhtia, lähiöitä ja etiöitä syntyi espoolaisiin metsiin ja pelloille ja lopulta jopa metro ylettyi meren rantaa myötäillen kaupungin läntisiin osiin.

     Nyt kaupungilla oli vihdoin rahaa ryhtyä rakentamaan Tapiolaan uimahallia. Arkistosta kaivettiin Aarne Ervin suunnitelma, sen pohjalta tehtiin modernia tekniikkaa hyödyntävä rakennussuunnitelma ja uimahalli toteutettiin täsmälleen sen näköiseksi kuin Ervi oli suunnitellut.

    Kysymys kuuluu, tai paremminkin tavallisen tallustelijan väite kuuluu: eikö tämä näin vuonna 2025 rakennettu uimahalli olisi aivan yhtä paljon Aarne Ervin uimahalli kuin oli se rakennus joka kohosi keskusaltaan reunaan vuonna 1965 ja joka mätäni paikalleen alle 60 vuodessa?

Ervin suunnittelema uimahalli mätäni Tapiolassa alle 60 vuodessa käyttökelvottomaksi.

    Syksyllä 2023 ajelimme omalla autolla Provencessa Etelä-Ranskassa. Poikkesimme katsomaan erittäin suosittua turistikohdetta Pont du Gardin akveduktia Vers-Pont-du-Gardin kaupungin lähellä. 

    Roomalaiset rakensivat sillan ja sen ylimpään ”kerrokseen” vesiuoman ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla. Nîmesin kaupunki (Nemausus roomalaiseen aikaan) sai näin vettä suihkulähteisiinsä, kylpylöihinsä ja koteihinsa 50 km päästä. 

    Uskotaan että roomalaisten rakentama ”vesikanava” oli käytössä jopa 600 vuotta - kymmenen kertaa kauemmin kuin Tapiolan uimahalli. Roomalaiset osasivat todellakin rakentaa kestäviä rakennelmia, varsinkin siltoja.

    Kun tallustelija katselee Pont du Gardin akveduktia ja ihmettelee sen massiivista ”kauneutta” ja ikuiselta tuntuvaa kestävyyttä, hän ei tietenkään voi tietää, kuinka paljon akveduktia on aikojen saatossa kunnostettu ja korjailtu. Kuinka monta vesisillan kivistä on todellakin roomalaisen rakentajan käsin leikkaama noin 2000 vuotta sitten? 

    Muodon vuoksi kannattanee sittenkin nähdä vaivaa.

              

Kyösti Salovaara, 2023.

2000 vuoden ikäinen Pont du Gardin akvedukti
syyskuussa 2023. 

Vau mikä talo

 [lyseo vai museo?]

Kyösti Salovaara, 2016.

Guggenheim-museo Bilbaossa vihittiin käyttöön 1997.

Ainoastaan pieni osa arkkitehtuurista kuuluu taiteen piiriin: hauta ja monumentti. Kaikki muu, kaikki millä on käyttöä, on suljettu taiteen ulkopuolelle… Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia. 

-  Adolf Loos, 1931.

No, en tiennyt wieniläisestä Adolf Loosista (1870-1933) mitään ennen kuin luin suomalaisen modernin arkkitehdin ja Wienin taideakatemian professorina toimineen Timo Penttilän  (1931-2011) kirjaa Oikeat ja väärät arkkitehdit (2013). Paljon tutumpi nimi on toinen Loos, nimittäin Anita Loos (1888-1981), joka kirjoitti mm. kirjan Herrat pitävät vaaleaverisistä, mutta ei siitä sen enempää, koska tässä pakinassa käsitellään taloja eikä kirjoista tehtyjä elokuvia.

   Tuo Penttilän teoksesta poimimani lainaus sopii mainiosti nykyäänkin käytävään keskusteluun arkkitehtuurista, kauniista ja rumasta rakentamisesta ja esteettisyydestä vs. käytännöllisyys. Adolf Loosin toteamus, että toisin kuin taiteilijan (joille riittää että miellyttää itseään ja parhaita kavereitaan) arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia, on kirpeän ironinen. Kukapa voisi miellyttää kaikkia? Ei edes telkkarin suosituin pellejulkkis onnistu siinä.

    Penttilän kirja on siinä mielessä ”kummallinen”, että siinä käydään läpi kaikenmoiset arkkitehtuuriteoriat ja filosofiat edes Wittgensteinia unohtamatta, mutta Penttilä ei heittäydy minkään teorian vietäväksi. Päinvastoin, ja postuumisti julkaistun kirjan toimituskuntaan kuulunut Jorma Mukala toteaakin teoksen jälkisanoissa, että ”Penttilän käsityksen mukaan teoriat eivät kuulu arkkitehtuurin ytimeen. Koska arkkitehtuuri on ensisijaisesti käytännöllinen ala, arkielämän ongelmat ovat keskeisiä. Suunnittelussaan arkkitehti ei tarvitse teorioita, mutta intuitio, mielikuvitus ja tradition tunteminen ovat tarpeen.”

Joskus tuntuu, että toisin kuin Adolf Loos ounasteli, arkkitehdit pitävät hautojen ja monumenttien lisäksi myös julkisia rakennuksia - museoita, teattereita, musiikkitaloja jne. – ensi sijassa taideteoksina ja vasta sen jälkeen historian, draaman tai musiikin tyyssijoina.

    Vau-talot ovat olevinaan itsessään taidetta, koska sellaisen nähdessään ohikulkija hämmästyy, melkein polvistuu ja huudahtaa: Vau!

    Syksyllä 2016 Bilbaossa kuvaamani Guggenheim-museo tuli mieleen lukiessani Ville Similän sinänsä laadukasta puheenvuoroa Helsingin Sanomissa (25.9) siitä kuinka suomalaiset yhä kerjäävät ulkomaiden huomiota ja kellahtavat heti selälleen miellyttävää kutitusta odottaakseen kun joku ulkomaalainen vähänkin kehuu Suomea ja suomalaisia.

    Similän kolumnin aiheena oli Ähtärin pandat ja Kiinalainen  hymypolitiikka, ”pandapolitiikka”. ”Pandadiplomatia oli jo vuosikymmeniä ollut osa Kiinan hymykampanjaa”, Similä kirjoitti. ”Ja Suomi lankesi siihen, koska se lankeaa aina, kun joku ulkomaalainen vähän hymyilee… On ällistyttävää, miten helposti Suomi edelleen kierähtää selälleen kerjäämään rapsutuksia, kun joku vinkkaa silmää.”

    Similä selitti tätä suomalaisten surkealla itsetunnolla. Sitten hän jatkoi: ”’Pandoja’ putkahtelee siellä täällä. Suosikkipandani oli Guggenheimin taidemuseo. Helsinki olisi maksanut museosta rikkaalle amerikkalaissäätiölle 1,3 miljoonaa euroa vuodessa. Erittäin optimistisesti arvioitujen pääsylipputulojen jälkeen julkista rahaa olisi pitänyt laittaa vuosittain kuutisen miljoonaa – ja sulkea muita taidelaitoksia.”

    Tässä Similä erehtyy.

Kyösti Salovaara, 2024.

Volkkarimuseo "volkkarikaupunki" Wolfsburgissa.
Museo on järjestystä!

Mitä me tiedämme Baskimaasta, baskien asuttamasta itsehallintoalueesta Biskajanlahden rannalla?

    Keskimäärin kai aika vähän. Jalkapallointoilijat toki tietävät, että Baskimaalta, ja sen reunoilta, tulee neljä futisjoukkuetta Espanjan La Ligaan, huippuina Athletic Bilbaosta ja Real Sociedad San Sebastianista. On ihmeellistä että vähän yli kahden miljoonan asukkaan alue tuottaa niin paljon ykköstason futaajia, ja myös huippuvalmentajia.

    No, ehkä joku muistaa, että baskeilla oli väkivaltainen itsenäisyysliike takavuosina. Sekin löytynee hämäristä muistikuvista, että Pablo Picasson kuuluisa maalaus Guernica kuvaa tapahtumia baskimaalla Espanjan sisällissodan aikana 1930-luvulla. Picasson maalaus on nykyään ripustettuna modernin taiteen museoon Madridissa, mutta baskimaalla toivotaan että se siirrettäisiin Bilbaon Guggenheim-museoon, aitoon ”kotiympäristöönsä”.

    Kenties juuri Bilbaon Guggenheim-museo on tällä erää Baskimaan merkittävin näyteikkuna, paikka jonka monet tietävät ja jopa tuntevat, ja jonka sanotaan elvyttäneen Bilbaon kaupungin elämän. Amerikkalaiskanadalaisen Frank Gehryn (s.1929) suunnittelema vau-museo on tuonut suoraa ja epäsuoraa vaurautta Biskajanlahden rannalle.

    Toisin kuin Similä ajattelee, ehkä myös Helsinki olisi kaivannut, ja kaipaisi yhä, omaa Guggenheimiaan, enkä usko että suunnitteilla olevasta arkkitehtuuri- ja designmuseosta sellaiseksi on, semminkin kun taloja ja toreja kannattaa ennemmin käydä katsomassa paikan päällä, siellä minne ne on rakennettu, eikä museossa pienoismalleina tai rakennuspiirustuksina.

Kyösti Salovaara, 2024.

Taidemuseo Folkwang Essenissä.
Tyhjyydestä syntyy valo, valosta värit, väreistä kokemus!

Museoissa esitellään menneisyyttä nykyisyyden kaavussa.

    En ole mikään museo-ihminen, joten en pysty kovin pitkälle teoretisoimaan museon tarkoitusta, vaikka jokin filosofinen ajatus päähän pälkähtäisi.

    Kuinka tärkeää on miltä museorakennus näyttää? Vai onko se jopa museon sisältöä tärkeämpää?

    Jotkut kriitikot väittävät, että taide hukkuu Bilbaossa (ja häviää) Gehryn loistavalle rakennukselle. Kun astut sen sisään, siellä kaikki muu taide kalpenee talon rakenteiden eksotiikalle ja komeudelle.

    Vaikka Helsinki ei ”halunnut” Guggenheimia Makasiinirantaan, niin jotakin upeaa se haluaa, jopa niin komeaa ettei ole väliä mitä tulevan museon sisällä on. Kunhan turistit tuovat sinne elämää ja vipinää.

    Museoilla on teemansa. Pitääkö museon olla runsas teemoiltaan vai tiettyyn ydinajatukseen keskittyvä?

    Poikkesin jokin viikko sitten Ruhrin alueella Essenissä ihan vain kahdessa tarkoituksessa: nähdäkseni paljon kehutun taidemuseo Folkwangin ("maailman kaunein taidemuseo", kaupungissa ajateltiin kun museon uusi rakennus vihittiin tammikuussa 2010) ja ottaakseni pari valokuvaa Alvar Aallon suunnittelemasta Essenin oopperalosta.

    Englantilaisen arkkitehdin David Chipperfieldin (s.1953) suunnittelema Essenin taidemuseo ei ole ulkoisesti mitenkään ”vau”, mutta sisällä loputon valo ja avarille valkoisille seinille kaiken valtaavaan tyhjyyteen ripustettu taide panee huudahtamaan: Vau! 

   Chipperfield määritteleekin yhdellä tavalla jokaisen museon perusajatuksen: Museossa haluamme unohtaa itsemme ja uppoutua taiteeseen niin, että kadotamme hetkeksi nykyhetken ja  ympäristömme, mutta haluamme myös pysytellä kartalla niin että tiedämme missä on mitäkin, myös vertauskuvallisesti.

    

Kyösti Salovaara, 2024.

 Sinsheimin tekniikan museo.
Ristiriita on maailman parametri!

Yleensä museoissa on ”hyvä järjestys”. Ne pyrkivät kertomaan jonkin pelkistetyn "totuuden" ja selkeitä ”tarinoita” museoon kerätyn ”historian” avulla. 

    Mutta myös ylenpalttisuus, silmitön esineiden ja asioiden runsaus, ristiriitaisten tarinoiden kaaos saattaa olla museon ”idea”, niin kuin se on Sinsheimin tekniikan museossa. Siellä on kaikkea ja kaikenlaista sulassa epäsovussa, on sukellusveneistä kilpapyöriin, on Mika Häkkisen F1-autosta saksalaisiin panssarivaunuihin, on suihkulentokoneista soittokoneisiin, on höyryvetureista amerikkalaisiin unelma-autoihin, on rauhan kapineista sodan tappoaseisiin jne.

    Tuollaisen sekasortoisen menneisyyden keskellä katsoja on neuvoton. Miksi he eivät kerro minulle selkeästi mitä historia tarkoittaa?

    Mutta ehkä sekasortoisuus ja suhteettomuus onkin tämän museon idea: maailma ei ole yhdestä puusta rakennettua, on monia rinnakkaisia todellisuuksia, löytyy toisiinsa risteäviä ja lomittuvia tarinoita, joita ei voi irrottaa toisistaan hukkaamatta maailman selitystä ja sen monimutkaisuutta. Niinpä museossa kulkijan pitää itse valita positionsa.

Rakennuksen taiteellisuus teoksena vai sen käyttötarkoitus?

    Siinäpä vasta kysymys eivätkä modernistit, pre- ja post-, ole pohtineet sitä vasta kun toista sataa vuotta.

    Jonakin päivänä… saamme vastauksen… tai toteamme ettei sellaista ole.

    Äitini sanoi joskus, kun kävelimme jonkun aistikkaasti pukeutuneen hoikan naisen perässä ja ohittaessamme kulkijan ja todetessamme ettei hän ollutkaan nuori nainen vaan äitini ikäinen varttunut, hyvin pukeutuva lady: ”Takaa lyseo, edestä museo.”

    Tässä huomautuksessa kuului itseironia. Äitini lähti aina, vielä 90 vuotta lähestyessäänkin, kaupungille hyvin pukeutuneena, huoliteltuna, tyylikkäänä ja nuorekasta makua henkivänä.

    Koskeeko tämä huomautus myös jokaista vau-taloa? Kaukaa katsoen lyseo, sisältäpäin museo?

    

      

Kyösti Salovaara, 2024.

Aalto-theater, 1988, Essen.

Alvar Aalto (1898-1976) voitti oopperan suunnittelukilpailun 1959.
Oopperatalo rakennettiin vasta 1980-luvulla.

Sunnuntaikävelyllä Weimarissa

[suurta pientä siltä väliltä]

Kyösti Salovaara, 2024.

Goethen puutarhatalo Weimarissa.

Toki on poikkeuksia, mutta havaintojeni perusteella useimmat kirjailijat eivät ole ystävällisiä tai reiluja. He eivät myöskään sovi hyviksi esikuviksi: heidän luonteensa on usein hyvin merkillinen ja heidän elämäntapansa ja käytöksensä suorastaan outoa.

- Haruki Murakami: Novelist as a Vocation.

Vaikka kävelee hitaasti, ajatus juoksee nopeasti. Kävellessä olet muualla vaikka olet tässä. Niin kuin viime sunnuntaina puolilta päivin viehättävässä Weimarissa, missä melkein jokainen katu ja talo ja puisto muistuttivat rikkaasta kulttuurista syvine varjoineen.

    Ilm-joen kauniissa puistossa ohitat Johann Wolfgang von Goethen puutarhatalon. Runoilija vietti siellä kuusi vuotta. Toisen maailmansodan aikana pommit osuivat siihen. Suuttuivatko liittoutuneet Goethen runojen loppusoinnuista? Kivenheiton päässä sijaitsee arkkitehtuuriyliopisto Bauhaus. Thüringenin osavaltion vaalipäivänä päärakennuksen edessä olevassa plakaatissa lainataan Goethea: ”Maa, joka ei suojele vieraita, tuhoutuu pian.”

    Kävelet eteenpäin historiasta loitoten. Edellisenä iltana Erfurtissa vaalimielenosoitukset aiheuttivat raitiotielinjojen muutoksia. Päädyit muualle kuin aioit. Aamupäivällä Weimariin ajettaessa aurinko valaisee keltaisina ja ruskeina loimottavat pellot kauniisti, jossakin vielä maissipellot ruskettuvat, ja kaukana kumpujen takana näkyy Buchenwaldin keskitysleirin kookas muistomerkki.

    Erfurt ja Weimar kuuluivat DDR:n Saksaan. Nyt yhdistyneessä Saksassa Thüringenissä osavaltiovaalit voitti äärioikeisto ja vasemmisto. Keskellä on tyhjää, mutta Weimarin markkinatorilla kahvilaväki juttelee rauhallisesti. Ympärillä on kuulevinaan Johan Sebastian Bachin, Goethen, Friedrich Schillerin, Franz Lisztin, Richard Straussin weimarilaisia ääniä ja on näkevinään Walter Gropiuksen, Paul Kleen ja Wassily Kandinskyn kuvia kulttuurin rohkeilta ja pelottaviltakin vuosilta.

    Kävellessä ajatus juoksee, talot ja puistot ovat elävä museo. Huomaako kukaan millaisia taloja Hitler halusi rakentaa Weimariin? Muistaako kukaan kuinka kulttuuri ylitti rajoja?

    Kävellessä ajatus kääntyy pois itsestä. Kävellessä loittonee jostakin ja tulee jonnekin. Kun ylitän Sillan Ruotsista Tanskaan, tunnen saapuvani Eurooppaan, vaikka se onkin aika lailla samanlainen kuin Suomi niin kuitenkin erilainen.

Kyösti Salovaara, 2024.

Alvar Aallon suunnittelema kulttuuritalo
 autokaupunki Wolfsburgissa.

Ovatko suomalaiset avaramielisiä? Onko suomalainen kulttuurieliitti suvaitsevaa vai pikemminkin sellaista porukkaa, jota Haruki Murakami luonnehtii pakinani motossa? 

    Kari Hotakaisen "tapaus" paljastaa meikäläisen kulttuurin pikkusieluisuuden, alati mieltä kaivertavan kademielen ja pohjattoman itsekkyyden. Suomessa pyörää ei todellakaan pidä yrittää keksiä uudestaan.

    Riemastuin lapsen lailla lukiessani Hesarista, että Kari Hotakaisen uusin romaani ilmestyy Pirkka-tunnuksella ja sitä myydään vain K-kaupoissa muiden Pirkkatuotteiden rinnalla. K-ketju on kirjan jakelija, mutta ei sen kustantaja. Romaanin kustantaa Siltala.

    ”Ihan ensimmäinen ajatus oli, että erittäin mahtava idea”, Hotakainen sanoi Helsingin Sanomissa (28.8). ”En tunne kollegojen sielunmaisemaa ollenkaan, mutta ihmettelisin suuresti, jos joku kirjailija olisi sanonut, että en missään tapauksessa. Se ei tarkoittanut minun kohdallani mitään muuta kuin että kirjoitan sen mitä kirjoitan, ja Siltala kustantaa.”

    Kerrankin joku yrittää uutta keinoa lisätä painetun kirjan levikkiä; kerrankin joku yrittää saada kirjoille uusia lukijoita; kerrankin yksityinen firma sponsoroi kulttuuria! Mikä olisi parempi paikka tuoda kirja kaikkien saataville kuin päivittäistavarakauppa, ajattelin.

    Mutta tietenkin olin väärässä. Kulttuuriväki nousi takajaloilleen. Ainahan se nousee kun entisiä kuvioita hämmennetään. Kirjastoväki repi paitansa. Miten nyt käy kirjastohankintojen? Miten me osataan muiden Pirkkatuotteiden seasta hankkia Hotakaisen kirja hyllyihimme? Pitääkö kirjastonhoitajan todellakin laskeutua koturneiltaan ruokakauppaan?

    Ja Hesarin arvostelija (Taika Dahlbom) suhtautui Hotakaisen romaaniin happamen suopeasti. Yhtä hyvä kuin Pirkkapasta, mutta koska Pirkkapasta ei ole maailman parasta eikä oikein edes kurmeeta, niin eipä taida Hotakaisen romaanikaan olla ”kurmeeta”.

   Hohhoijaa, päiväkävelyllä Weimarissa mieleen juolahtaa kaikenlaista. Suomalaiset kulttuurin tekijät saavat sätkyn kun yksityinen talouselämä ryhtyy tukemaan kulttuuria. Kulttuuriporukan (tekopyhä) omatunto pysyy puhtaana vain kun kulttuurin kustannukset kerätään köyhemmältä väeltä, palkansaajilta ja eläkeläisiltä.

Koko jupakka Hotakaisen kirjan ympärillä - se kai on jo vähän rauhoittunut – sopii viime viikolla käsittelemääni aiheeseen, siihen kuinka keskustelussa sekä yksilö että keskiluokka (paremminkin sanoen kansalaisten enemmistö) unohdetaan yhtäältä kollektiivista näkemystä painottaen ja toisaalta reunaporukan vaatimuksia ymmärtäen. Keskellä on tyhjää, ikään kuin sitä ei olisi olemassakaan, niin kuin osavaltiovaalit viime sunnuntaina Saksassakin paljastivat.

    Kun Taika Dahlbom letkauttelee romaanista keskinkertaisena Pirkkatuotteena, hän oikeastaan tulee ilmaisseeksi monen kulttuuri-ihmisen perusajatuksen: oleellista ei ole miten kansalaiset kokevat kulttuurinsa ja nauttivat siitä, vaan pelkästään eliitin tuntemukset. Ajatus, että suomalaisessa ruokakaupassa ei voi olla mitään todella hyvää ja että massojen pitämä kirjallisuus ei voi olla oikeasti laadukasta, ei tietenkään ole uusi asia vaan pikemminkin kulttuurieliitin hellimä kautta aikojen.

    Heräävätkö tavikset lukemaan enemmän kun ruokakauppaan ilmestyy Pirkka-romaaneja ja S-kertomuksia? Jos heräävät, onko siitä haittaa kirjallisella maulle? Suistaako kirjan jakelupiste - ruokakauppa - kirjallisuuden arvostamisen häpeälliseen kuiluun, jonne kulttuurivalioiden valot eivät tuiki eivätkä fanfaarit kuulu?

    Ehkä! Kenties ei!

Kyösti Salovaara, 2024.

Belgialainen kuvataiteilija Henry van de Velde
perusti taidekoulun Weimariin 1900-luvun alussa ja
suunnitteli sen päärakennuksen. Taidekoulusta syntyi
myöhemmin maineikas Bauhausin taideyhteisö.

Saksalaiset kaupungit näyttävät usein viehättäviltä, niin kuin Erfurt, Weimar tai Bamberg, jossa on monia maineikkaita olutpanimoita. Yleisnäkymä voi kuitenkin olla harhaa, koska Saksaa pommitettiin niin rajusti maailmansodan loppuvuosina. Katuja kävellessä ei voi olla ihan varma onko vanha ”vanhaa” vai pelkästään vanhalta näyttävää.

    Kauneuden ja viehättävyyden mysteeri kiehtoo kävelijää. Vauhti hidastuu, ajatus vilkastuu.

    Helsingin Sanomissa haastateltiin kahta ”sensitiivisyyslukijaa”. He kertoivat vain yrittävänsä auttaa kirjailijaa huomaamaan millaisia vähemmistöjä on ja välttämään vähemmistöjä koskevia stereotypioita. Sensitiivisyyslukijat väittivät ettei kyse ole sensuurista.

    Tietysti kyse on sensuurista. Ajatus ettei ihmisiä saisi kuvata myös stereotypioiden ja kliseiden kautta, on tyhmä ja todellisuudelle vieras. Suuri osa havainnoistamme ja johtopäätöksistämme perustuu stereotypioille ja yksinkertaistaville luokitteluille. Niinhän esim. tilastotiede toimii. Universaali on järkeistettyä stereotypiaa.

    Ironista on, että sensitiivisyyspoliisit näkevät enemmistön pelkästään yhtenä ja homogeenisena mielenmassana, jota pitää opettaa ja pakottaa näkemään ihmisten erilaisuus. Mutta ovathan massan yksilöt erilaisia ja yksilöllisiä; he ovat yhtä massaa vain näiden sensitiivisyyspoliisien stereoajattelussa. Herkkätunteisuutta vartioivat opastajat ajattelevat samalla tavalla kuin Hesarin kirja-arvostelija: Pirkkatuotteen ostaja on tahdoton "pirkkatavis", joka ei osaa valita edes oikeita herkkuja ruokapöytäänsä.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kolmannen valtakunnan arkkitehtuuria
Weimarissa.

Kävellessäni Weimarissa viime sunnuntaina ajattelin kaikenlaista, pientä ja suurta ja jotakin siltä väliltä, mutta en varmaankaan mitään ehdottoman tähdellistä, ehkä enemmän Pirkkapastan tasalaatuisuutta kuin Bachin sävelkulkujen rikkaita kontrasteja.

    Kun vanhenee, askel lyhenee ja ajatus heilahtaa puolelta toiselle, ja maiseman ääriviivat korostuvat.

    Mutta ohimenevässä hetkessä kaikki on läsnä: mennyt, tuleva, nyt. Voit huoleti pysähtyä Hitlerin arkkitehtien luomuksen viereen ja ottaa siitä valokuvan. Kauheat aaveet ovat läsnä, mutta ne voidaan karkottaa, jos halutaan. Kolmannen valtakunnan arkkitehtuuria on vielä läsnä, mutta sitä ei pidä hävittää vain sen tähden ettemme joutuisi kohtaamaan levottomia ja jopa pelottavia ajatuksiamme ja lukemiamme kauhuja.

    Ilm-joen rantapolulla maailma näyttää ihanalta syyskuisessa auringonpaisteessa.

Kyösti Salovaara, 2024.

Ken tästä sillan ylittää, hän Eurooppansa hyväksyy.

   

Tyhjän täysi

[päiväkävelyllä lakia ja betonibrutalismia etsien]

Kyösti Salovaara, 2024.

Uusi ja uutta uudempi kaupunki.

Olemukseltaan rakentaminen on asumisen sallimista.

- Martin Heidegger

Valtiosääntöoikeus on keskeisiltä osiltaan sangen poliittista.

- Paavo Kastari

Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia.

- Adolf Loos

Erään sanallisen erehdyksen välttämiseksi: Sen, mikä pitäisi hävittää tehokkaasti, täytyy olla sitä ennen hyvin lujana pidettyä; se mikä murenee, murenee, mutta sitä ei voi hävittää.

- Franz Kafka

Joku kirjoitti, että ihmisen vapaa tahto on vain illuusio, kuvitelma. Toinen sanoi, että noin kirjoitettaessa väite kumoutuu. 

    Niin tai näin, siitä olen melko varma ettei ihmisellä juurikaan ole ikiomia ajatuksia. Sen tähden on viisasta lainata muiden.

    No, jos lainattavia lauseita löytyy, eivätkö ne sitten ole ”jonkun” omia?

    Tätä kysymystä on vaikea kiertää vastaamatta, että kyllä kai, kyllä.

    Mutta onko jokaisessa lauseessa ja ajatuksessa pentimenton kaltaisia piilokuvia?

Olen usein siteeranut Paul Austerin New York -trilogiaa, josta kirjoitin arvostelun Demariin kauan sitten. Tai ehkä muistan väärin. Joka tapauksessa kirjoissani on alleviivauksia 1980-luvun lopulta.

    Me asumme kaupungeissa. Ne eivät ole New York Suomessa. Mutta kaikki kaupungit ovat sukua toisilleen. Rakennukset kertovat, että asuminen on sallittua. Siis: ihminen on sallittu!

    New York -trilogian ensimmäisessä teoksessa Lasikaupunki Auster kirjoittaa, että kaupunki on uuvuttava tila, loputtomien askelten labyrintti. Muistan jonkun todenneen, että vaikka James Joycen romaani Odysseus tuntuisi kuinka monimutkaiselta ja vaikealta hahmottaa, se on kuitenkin rakenteeltaan paljon yksinkertaisempi kuin Dublin, jonne romaanin tapahtumat sijoittuvat.

    Lasikaupungissa Auster kirjoittaa siitä kuinka ihminen rakentaa ympäristönsä itsestään lähtien: ”Maailma oli hänen ulkopuolellaan, edessään ja sen ripeä muuttuminen esti häntä paneutumasta mihinkään kovin kauan… Päämäärätön kuljeskelu tekee kaikista paikoista tasa-arvoisia, eikä ole enää väliä missä itse on. Parhailla kävelyillään hän kykeni tuntemaan ettei ollut missään. Eikä hän pohjimmiltaan muuta pyytänytkään kuin olla tyhjyydessä. New York oli tyhjyys, jonka hän oli luonut ympärilleen, ja hän käsitti ettei ikinä enää haluaisi poistua sieltä.” (1985. Suom. Jukka Jääskeläinen. Tammi, 1988.)

    Kaupunki on sopimus asumisen sallimisesta. Tyhjä ilman asujaansa.

Olipa ihmisellä vapaa tahto tai vähäisempi, melkein kaikki on sopimusta: lait, asemakaavat, moraali, arvot, paitsio, raha ja avioliitto. Sopimus tarkoittaa subjektia, joka sen tekee. Luonnonlait eivät ole sopimuksia vaan ikuisia, muuttumattomia, itsestään syntyneitä, ilman inhimillistä ohjausta tai kosketusta ilmaantuneita.

    Ihmisen tekemät sopimukset ovat koko ajan alttiita muutoksen paineelle. Koska monet sopimukset ovat ikivanhoja, ne tuntuvat luonnonlaeilta. Eihän ”kymmentä käskyäkään” parane muuttaa, koska ne ovat ohjanneet sivistystä ja kulttuuria niin pitkään kuin muistia riittää.

    Provosoivasti sanoen: kaikki sopimukset, lakeja myöten, ovat politiikkaa. Ja koska noin on, niistä voi aina olla toista mieltä. Onko se viisasta, on toinen juttu. Kun Helsingissä ajaa autolla, jokaisella reissulla näkee kuinka joku autoilija ajaa harkitusti punaisia valoja päin. Se ei ole viisasta lain ”tulkintaa” vaan hengenvaarallista.

     Viime aikoina on saarnattu meillä ja muualla oikeusvaltiosta ja sen rapautumisesta esim. Unkarissa ja Puolassa. Nyt uusi rajalaki herättää kiivaita tunteita. Onko oikeusvaltio murenemassa täälläkin? 

    ”Suomessa on totuttu ajattelemaan, että oikeusvaltio on asia, joka asettuu periaatteena politiikan yläpuolelle. Meillä on tietyt oikeudelliset raamit, joiden sisällä voidaan tehdä politiikkaa. Tässä tapauksessa ne raamit rikottiin,” sanoi Helsingin Sanomissa 13.7 valtio-opin dosentti ja yliopistotutkija Johanna Vuorelma Helsingin yliopiston Eurooppatutkimuksen keskuksesta.

    Vuorelma siis väittää, että ihmisten tekemän sopimuksen (esim. perustuslain) yläpuolella on jokin ihmisestä riippumaton universaali lakisopimus.

Tietenkin Vuorelma on väärässä. Ainakin arkijärjellä ajateltuna. Kaikkea emme voi tietää. Ehkä Mooses sai lakinsa jostakin muualta kuin ihmisten parista, mutta Suomen perustuslaki tiettävästi on fyysisten ihmisten aikaansaannos eikä sitä tarvitse tulkita eikä siihen vedota minään universaalina, tekijänsä ylittävänä sopimuksena.

    Kaikki politiikan kohteena oleva voidaan poliittisilla päätöksillä muuttaa. Ei ole olemassa oikeusvaltiota staattisena entiteettinä, kiveen hakattuna. Yhtä harjaanjohtavaa on väittää, että jokin EU-laki tai maailmanlaajuinen ihmisoikeussopimus olisi ihmisten päätösten yläpuolella oleva sopimus, jonka sisältöä ei voisi asettaa kysymyksen alaiseksi tai jonka sopivuutta tämän hetken todellisuuteen ei saisi kritisoida. 

    Kiistäessään lakien poliittisen perusluonteen, Vuorelma tekee itsekin politiikkaa. Hänen ajatuksensa ei ole puolueetonta tieteellisyyttä vaan puolueellista, jonkin puolesta jotakin vastaan.

    Paavo Kastari sanoi teoksessaan Suomen valtiosääntö (1977), että ”epäilemättä ovat perusoikeudet pakottaneet monia vastakkaisia näkökantoja ja intressejä kompromisseihin sekä siten kohtuullistaneet eturyhmien vaatimuksia. Mutta toisaalta ne ovat myös saattaneet jarruttaa ja viivästyttääkin lainsäädännön kehitystä joillakin aloilla. Ilmeistä on, että ne ovat ovat monesti aiheuttaneet hallituksille vaikeuksia reformipolitiikan ajamisessa.”

    Ironia on siinä, että 1970-luvulla perustuslain ehdottomuuteen vetosi oikeisto kun nyt 2000-luvulla siihen vetoaa vasemmisto.

Kyösti Salovaara, 2024.

Uutta uudempi Tapiola.

Samalla kun maassa kiihkoillaan oikeusvaltion ehdottomuuksista, käydään yleisönosastoissa keskustelua siitä, mikä kaupungissa on kaunista ja mikä rumaa.

    Betoni on rumaa, sanotaan. Betoni on brutaalia, sanotaan vielä kiivaimmin äänenpainoin. Tarvittaisiin kauniimpia taloja.

    Mikä on kaunista?

     Äkkipikaa keskustelua arvioiden kaupunkikeskustelussa ”kaunis” tarkoittaa ”koristeellisuutta”. Vaikka asumisen funktiona on asuminen, niin asumistalolta kuitenkin edellytetään myös esteettistä ulottuvuutta eikä funktionaalisuus silloin riitä. Suora on rumempaa kuin käyrä, ajatellaan.

    Kirjassa Oikeat ja väärät arkkitehdit (Gaudeamus, 2013) modernistiarkkitehti Timo Penttilä lainailee mm. le Corbusieriä funktionaalisuuden ilmaisijana. ”Meitä eivät kiinnosta esteettiset fantasiat eikä muodinmukainen pelehtiminen.” ”Rakentaminen on tekninen eikä esteettinen prosessi. Funktio suhteutettuna ekonomiaan. Ei muuta. Ideaalisesti ja kaikilta pääosiltaan talo on asumiskone. Le Corbusier herkutteli termeillä machine à demeurer ja machine à habiter (’pysyttelykone’ ja ’asumiskone’).”

    Ihmisellä on ristiitainen taipumus tukeutua vanhaan ja muuttumattomaan, mutta sitten kuin raivonpuuskassa tuhota vanha uuden alta pois.

    Timo Penttilän (1931-2011) viimeisiksi modernin arkkitehtuurin ilmauksiksi jäivät Tapiolaan rakennetut toimistotalot. Em. kirjan jälkisanoissa Jorma Mukala kirjoittaa, että ”Penttilän arkkitehtuurin sopeutumiskyvystä kertovat Tapiolan keskustan laajennusosan toimistotalot, jotka ovat aivan erilaisia kuin punatiiliset voimalaitokset. Suomen Sokeri (1980) ja Makrotalo (1986) asettuvat vaakasuuntaisina, jykevinä ja vaaleina osaksi Tapiolan keskustaa. Korkeat pilarit ja ulokkeena korostettu ylin kerros antavat ilmettä taloille.”

    Antavat ilmettä taloille ja Tapiolalle?

    Eivät anna enää. Molemmat talot on purettu Tapiolan uusimman keskustan tieltä. Voittiko tässä ekonomian funktio esteettisen funktion vai eivätkö Penttilän toimistotalot olleet riittävän ”kauniita” 2000-luvun uusmakuun?

Kyösti Salovaara, 2024.

Tapiolan kirkko (1965) takaapäin.
Houkutteleeko se eksyneen sisälleen?

Kävelen ja jokaisella askeleella luon tyhjyyden ulkoiseen ympäristööni. Voisin olla missä vaan, vaikka olen tässä.

     Nyt etsin betonibrutalismia Tapiolasta. Portlandin sementin keksimisestä tuli juuri 200 vuotta. Maailman kaupungit on ”sementöity” 200 vuodessa. Huikea saavutus!

     Suomalaiset lähiöt, esimerkiksi, eivät edusta betonibrutalismia, koska niissä talot, toki useimmiten betonista kasattuja, sijaitsevat kaukana toisistaan, vehreiden pihojen ja pikkumetsiköiden erottamina, niin että suomalaisesta kodista ei yleensä (ilman kiikareita) näe naapurikodin sisälle. Toisin on vanhoissa eurooppalaisissa  kaupungeissa, missä talojen välissä kulkee hevosen levyinen kuja, jonka yli toisen talon asukas melkein voi ojentaa viinilasin kujan toiselle puolella asuvalle. Ja näitä kaupunkeja suomalaisetkin betonibrutalismista suuttuneet käyvät ihailemassa, koska nuo tiheää tiheämmin rakennetut kaupungit ovat niin viehättäviä. No, ovathan ne viehättäviä ja kaukaa katsoen ”koreita”.

    Aarne Ruusuvuoren suunnittelemaa Tapiolan kirkkoa (1965) voinee pitää aitona betonibrutalismin edustajana. Jumalan huone on ulkopäin kuin bunkkeri, jonne ei ole pääsyä pahoilla ajatuksilla eikä ihmisillä. Samalla rakennus huokuu nöyryyttä, kaikki tekopyhä on karsittu sen ulkoseinistä, yhtään turhaa penniä ei ole tuhlattu valheellisen koristeellisuuden aikaansaamiseksi.

    Onko Tapiolan kirkko kaunis? Vai ruma? Nöyryyttä huokuva? Vai jotakin muuta? Houkutteleeko se ihmispoloisen sisälleen hiljentymään vai karkottaako hänet ulkoseinän karheuden pelästyttämänä yhä kauemmaksi? Kääntyykö uskominen betonibunkkerissa sisäänpäin, maailman hyljäten?

    Betonibrutalismi ei kai ollut provokaatio, mutta ehkä kuitenkin vastalause. Kävelen Tapiolan kirkolta Otaniemen vesitornin juurelle. Tämäkin betonirakennus on maineikkaan arkkitehdin suunnittelema. Alvar Aallon vesitorni (1971) on betonibrutalismia kauneimillaan (?). Sen muoto ja pinta hämää katsojan täydellisesti: brutaalin betonipinnan sisäpuolella loiskuu kristallinkirkas vesi, elämän lähde!

Kyösti Salovaara, 2024.

Otaniemen vesitorni (1971).
Alvar Aallon betonibrutalismia.

       

      

Ajan henki

 [Illuusio vai peiliin piirtyvä?]

Kyösti Salovaara, 2022.

Illuusio ja todellisuus.
Puolalaissaksalaisen taiteilijan Alicja Kwaden teos
Big Be-Hide (2019) Helsingissä Kalasataman Parrulaiturilla.

DDR:n päivä. Etupäässä musiikin merkeissä vietetään radiossa Saksan demokraattisen tasavallan eli Itä-Saksan itsenäisyyspäivää tänään lokakuun 7. päivänä. Aamupäivällä klo 11.40 yleisohjelmassa kaikuvat lastenlaulut DDR:stä ohjelmassa Valoisat laulumme raikuu… Rinnakkaisohjelmassa selostaa Juhani Sipilä klo 18.00 DDR:n ja Suomen välistä MM-karsintaan kuuluvaa jalkapallomaaottelua Dresdenistä, ja klo 19.30 Outi Nyytäjä poikkeaa itäsaksalaiseen kirjakauppaan tutkiakseen mitä kirjoja ostetaan ja luetaan ohjelmassa Mitä DDR lukee? Ohjelmassa kerrotaan muutenkin maan painetun sanan nykytilasta.

…

RUOTSIN hallituksen ja sosiaalidemokraattisen puolueen Saksojen-politiikka säilyi perjantaina muuttumattomana huolimatta puoluekokouksen voimakkaasta yrityksestä pakottaa puoluejohto ja sitä tietä hallitus hyväksymään DDR:n tunnustaminen heti. Näinollen Ruotsi seuraa edelleen tiiviisti Saksan kysymyksen kehitystä, jonka edistyminen Willy Brandtin suunnitelmien mukaan on edellytyksenä DDR:n pikaiselle tunnustamiselle. Samoin päätettiin kannattaa Pohjois-Korean tunnustamista ”sopivana ajankohtana”.

- Helsingin Sanomat 50 vuotta sitten lauantaina 7.10.1972.

Myös Televisioteatteri osallistuu suomalaisen teatterin juhlavuoteen. Keskiviikkona se esittää sarjassaan Suomalainen teatteri 100 vuotta Hella Wuolijoen näytelmän Justiina. Justiina on kirjoitettu vuonna 1937. Näytelmän tapahtumapaikka on Harmaalahden kartano… Justiina on hyvin selkeä, luokkatietoinen suomalainen näytelmä, jonka kannanotot puoltavat edistystä, vastustavat sitä itsekeskeisyyttä, joka sanelee Harmaalahden herrasväen toimet.

- Helsingin Sanomat 50 vuotta sitten keskiviikkona 11.10.1972.

Oliko väitetty poliittinen hegemonianne teatterimaailmassa totta - tai lähelläkään sitä?

”70-luvun alussa poliittinen taistelu kärkevöityi, oikeisto pystytti Evan ja muun strategiansa kaikkia demokraattisia pyrintöjä vastaan. Se taasen radikalisoi myös kulttuurijengiä”, Melasniemi sanoo. ”Joissain kohdin, pisteittäin, saattoi olla enemmistötilanteita, mutta mistään teatterin saati koko kulttuurin hegemoniasta ei voi puhuakaan.”

- Eero Melasniemi 80-vuotissyntymäpäivähaastattelussa Helsingin Sanomissa toissapäivänä 11.10.2022.

Ajan hengestä sopii kirjoittaa huolettomasti.

    Ei siksi, että tietäisi mitä se tarkalleen on - missä se on ja missä ei - vaan siksi, että zeitgeist on epämääräistä joukkosieluisuutta. Se on ehkä kaikkialla, ehkei juuri missään. Yleensä, melkein aina, ajan henki pyörittää mediaa ja politiikkaa kuin pässiä narussa.

    Uskaltaa siis sanoa, että ajan henki ilmenee tiedonvälityksessä, poliittisessa puheessa, instituutioiden ja yrityksien suunnitelmissa ja yhteiskunnallisessa tutkimuksessa. Kuinka paljon ajan henki jättää konkreettisia jälkiä yhteiskuntaan, lienee vaikeampaa havaita. Niitä on, mutta…

    Kaikki pinnallinen heijastaa ajan henkeä.

    Niin kuin muoti, mainonta, hameiden helmojen pituus, lahkeiden leveys, värit, viihdeohjelmat, laulut ja ajankohtaiset radio-ohjelmat, elokuva ja teatteri. Luultavasti myös kirjallisuus imee aina ja väistämättä osansa ajan hengestä, mutta sen erottaminen taiteilijan muusta sanottavasta on vaikeaa ellei mahdotonta. Voi olla, että kirjailijat valitsevat, ehkä huomaamattaan, romaaniensa aiheet ajan hengen innostamina.

    Kun yrittää tavoittaa ajan henkeä, se lipsahtaa sormista kuin saippuapala.

    Kävin ottamassa pari kuvaa uudesta, hypetetystä asuinalueessa Helsingin Kalasatamassa. Kuvastavatko sinne nousevat talot ajan henkeä yleensä vai pelkästään suomalaisen arkkitehtuurin peruskaavaa?

    En osaa sanoa. Suomessahan ei koristelu eikä kauniin tavoittelu kuulu arkkitehtuurin motiiveihin. Kenties nuo uudet talot asuntoineen noudattavat funktionaalisuuden maksimia. Suomalaistakin arkkitehtia innostaa le Corbusierin ajatus talosta ”asumiskoneena” ja ”pysyttelykoneena”. ”Meitä eivät kiinnosta esteettisen fantasiat eikä muodinmukainen pelehteminen”, le Corbusier sanoi. Kalasatamassa, meren rannalla on mukavaa pysytellä, kahvioitakin riittää.

    Jos haluaa selvittää millaista ajan henki oli vaikkapa 1970-luvulla pitää mennä arkistoihin ja lukea valtavasti tekstejä sekä kirjoja että katsella elokuvia ja ajankohtaisohjelmia jne. Mutta kävelemällä kaupungissa näkee eri ajoilta olevia rakennuksia ja kortteleita, joissa monet ajan henget esittäytyvät. Kulkija ei tietenkään tiedä millaisia ajatuksia rakennukset henkivät, mutta sen hän tietää että erilaisilla ajatuksilla on ollut vaikutus siihen, mitä hän nyt kadulla kulkiessaan näkee.

    Ajan henki piiloutuu meiltä siksikin, että se on aina myös jotakin mitä ei sanota, mitä ei saa sanoa tai minkä sanominen osoittaa huonoa makua. Ajan henki on ikään kuin peilin takana, sen voi aavistaa mutta sitä ei näe. Kun esimerkiksi Hesarin tv-arvostelija kiittää jotakuta elokuvaa siitä, että siinä on oikeanlaatuisia henkilöitä, hän jättää sanomatta mitä ne vääränlaiset ovat. Sillä tänään vääränlaiset olivat eilen oikeanlaisia.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.

Jähmettyykö ajan henki Kalasataman rakennuksiin ja laitureihin?
Mistä arkkitehtuuri sieppaa estetiikkansa?

Pakinan johdannoksi kirjoittamani sitaatit ilmaisevat mainiosti ajan hengen - mitä se on ja vähän että mitä ei.

    Kun suomalainen yhteiskunta monien länsimaisten yhteiskuntien tavoin 1960-luvulla kohtasi nuorison ”vallankumouksen” ja uusvasemmistolaisuuden herätyksen, puhuttiin paljon ”porvarillisesta hegemoniasta”, jolla tarkoitettiin sitä, että porvarillinen, oikeistolainen arvomaailma näkyi kaikkialla ja että se piiloutui kaikkeen päätöksentekoon. Porvarillista hegemoniaa edustivat yhtä lailla lehdistö, poliittinen koneisto kuin yhteiskunnan rakenteet virkamiehineen ja heidän piintyneine ajatusmaailmoineen.

    Niin vahvasti tuon ajan mediat (kuten Suomessa Yle ja Helsingin Sanomat) heittäytyivät ajan henkeen, että pian alettiin puhua vasemmistolaisten hegemoniasta. Yleisradio edusti suomalaista YYA-henkisyyttää voimakkaammin kuin nyt kukaan (haluaa?) muistaa; taistelulaulut soivat ja oikeistolaisia (ja jopa liberaaleja) toimittajia - jos he edes pääsivät ääneen - pidettiin tolloina ja pässinpäinä. Minä muiden mukana, tunnustan.

    1970-luvun alkupuolella radikaalilla vasemmistolla oli jonkinmoista hegemoniaa tiedotusvälineissä ja oppilaitoksissa. Kun Eero Melasniemi väittää synttärihaastattelussaan, että älymystö radikalisoitui EVA:n (Elinkeinoelämän valtuuskunnan) perustamisen takia, hän vääristelee historiaa ja pistää kärryt vetämään hevosta. Taistolaisten liike oli älymystössä voimakkainta 70-luvun alkuvuosina, kun taas EVA aloitti toimintansa vasta 1975.

    Mutta ajan henki on tuommoista, häilyvää ja muistista karkailevaa. Onnea silti 80 vuotta täyttäneelle Eero Melasniemelle. Käpy on yhä selän alla.

Ajan henki - saisiko sitä pullotetuksi?

    Satuin kuulemaan maanantaina aamusella, ennen seitsemää, Ylen ykköskanavalta aamuhartauden, jossa ei ollut mitään harrasta mutta ajan henkeä sitä enemmän.

    Helsinkiläinen pastori paasasi - raamatusta ja kristinuskon tekstejä summittain siteeraten - siitä, kuinka vastuuttomia me ihmiset olemme; kuinka emme ymmärrä naisen voimaantumista; kuinka emme tajua luonnon hyväksikäytön pahuutta emmekä kolonialistin mielenlaatuamme.

    Jumalaa voi lähestyä monella tavalla. Koska en kuulu mihinkään uskontokuntaan, en ole pätevä arvioimaan maanantaisen pastorin jumalahenkisyyttä, mutta kun ”aamuhartaus” kuulosti enemmänkin Greenpeacen paikallisyhdistyksen tiukalta ohjelmajulistukselta tai Eiran militanttifeministien aamuteekohtaamiselta, en lainkaan ihmettele, että pääkaupunkiseudulla väki kaikkoaa kirkoista ja kirkosta. Vai onko tapahtunut toisin päin: kun kansa Helsingissä on hyljännyt uskonnon, kirkoista tehdään poliittinen teatteri?

    Ajan hengessä Herran huoneet luovutetaan poliittiselle julistukselle. Julistuksella on sinänsä hyvä tarkoitus, mutta eikö ajan hengessä ole jäljellä mitään armollisuutta, yhtään sovinnonhalua, lainkaan elämän pyhän ymmärtämistä? Pitääkö kirkkoon mennä nujakoimaan siitä mitä ihminen saa syödä ja missä kulkea?

Ajan henki on myös sitä mitä ei sanota. Usein juuri sitä.

    Koska olemme kaikki, minä ja sinä ja Hentun Liisa, ajan hengessä mukana ja sen sisällä, osana sitä, ei ole helppo näyttää missä ajan henki puhuu ja kirjoittaa meidän kauttamme, minun ja sinun ja Hentun Liisan.

    Eräällä tavalla ajan henki asettelee käyttäytymisen normeja, määrittelee rajoja ja pystyttää raja-aitoja. Ajan henki on ne hyvää tarkoittavat kliseet, jotka löytää melkein jokaisesta kirja-arvostelusta, kolumnista, poliittisesta kirjoituksesta. Tuossa ei ole mitään pahaa, mutta saman toistaminen tuntuu tylsältä.

    Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin teoksessa Kapea käytävä kerrotaan monipuolisesti kuinka yhteiskunnissa käydään jatkuvaa ”kilvoittelua” muodollisen vallan (valtio, kunnat) ja kansalaisyhteiskunnan (poliittinen järjestelmä, uskonnot, tiedonvälitys) välillä. Demokratiakin syntyy tuosta kilvoittelusta, ikään kuin kapeassa käytävässä juosten.

    Mutta ihminen on ihminen, rakenteista riippumatta. Kapeassa käytävässä lainataan Afrikan länsirannikon akan-kansan asante-ryhmän sananlaskuja. Ne määrittelevät hienosti yksilön suhteen yhteisöön, perustavanlaatuisen ajan hengen vaikutuksen ihmiseen. Yhteisen ja yksityisen välisessä kapeassa käytävässä on tunnettava rajansa. ”Haukka nappaa kanan, kun se erkanee laumasta”, asantien sananlasku opastaa. ”Peto nappaa sinut, jos sinulle ei ole herraa.”

    Laumassa olet turvassa; joukkosielu vahvistaa sinuakin; johtajaa tarvitaan.

Kyösti Salovaara, 2007.

Kolumbuksen muistomerkki Barcelonassa pystytettiin 1888.
Monumentin pääarkkitehtina toimi Cayetano Buigas.
Kolumbuksen muistomerkkejä on haluttu tuhota, koska löytöretket
aukaisivat tien kolonialismiin.
Katalonian itsenäisyysliikkeen jäsenet ovat halunneet kaataa tämän
muistomerkin.

Tänään, lokakuussa 2022, Helsingin Sanomien 50 vuotta sitten palstalta lainatut uutiset kuulostavat huumorilta, hyvältä tai huonolta vitsiltä, mutta jos ajattelee mitä niissä sanotaan, millaista 1970-luvun alun ajan henkeä ne ilmaisevat, nauru kuolee ja hymy hyytyy.

    Pitääkö mennä kauas ennen kuin näkee oleellisen?

    Kulttuurin laajoja kaaria piirtänyt T. Vaaskivi julkaisi vuonna 1938 teoksen Huomispäivän varjo (Gummerus), jossa hän yritti nähdä mitä Euroopassa kohta tapahtuisi. Todistusaineistona Vaaskivi käytti havaintojaan 1930-luvun ajan hengestä, vuosisadan alun modernia kulttuuria ja luonnontieteen vallankumousta freudilaisine rinnakkaisselityksineen.

    ”Vaaditaan kaukaisuuksien välimatkaa, jotta ajan elämänilmiöistä häviäisi niiden yksityiskohtien häikäisy”, Vaaskivi sanoi. ”Vuorilla, missä detaljit eivät enää sekoita katsetta, silmä tavoittaa vain suuret, yksinkertaiset perussuhteet ja näkee maisemassa lukemattomien muotojen synteesin.”

    Tosiasioiden moninaisuus sokaisee vain läheltä katsoessa. ”Laaksoissa ovat näköalat ahtaa kaikessa rikkaudessaan, olioiden muodot ovat vielä aivan liian monet; lukemattomien ruohojen tärkeys, jokaisen laitumella käyvän lampaan tärkeys sitoo havaintoa, joka hajautuu yksityiskohtien harhailevaksi tarkkailuksi.”

    Laaksoissa on vain yksityistä, ei yleistä, Vaaskivi sanoi ja puhui vertauskuvallisesti. Laakso voi olla myös ympäröivä aikamme, sen henki, joka pirstoutuu.

    Vuonna 1938 kulttuuritarkkailija ei tiennyt mihin Eurooppa päätyy:”Ei ole lainkaan sanottu, että poliittisen Euroopan tähtikuviot muodostaisivat tänä päivänä lopullisen ja säilyvän taivaankarttansa, sillä Rooman Palazzo Venezian, Münchenin Ruskean talon ja Moskovan Kremlin välillä käy huomaamattoman mutta mahtavan aatteellisen sympatian sähkö. Massa marssii – nimetön, standardisoitu, yksilöinä hävinnyt ja yhdenmukainen joukko, joka vyöryy aseistettuna merenä demokraattisen kulttuurin yhä kapevaa vapaavaltiota kohti.” 

    Vaaskivi kauhistui tajutessaan kuinka lyhyt askel on isänmaallisuuden mielialasta sen muuttumiseen uskonnoksi. ”On olemassa näkymätön joukkovaistojen silta”, Vaaskivi kirjoitti, ”joka johtaa Nürnbergin Zeppeliininiityltä Moskovan Punaiselle torille, missä Leninin balsamoitu ruumis nukkuu lasisessa arkussaan, kalvaat pienet kasvot kuultaen punaista tyynyä vasten. Yhteys, joka liittää toisiinsa Saksan ja Venäjän on kenties ratkaisevampi kuin erotus, joka etäännyttää ne toisistaan.”

   

 

Kyösti Salovaara, 2022.

Matti Varikin Lenin-veistos (1979) Kotkassa
vietiin museon varastoon viime viikolla.
 Lenin vieraili Kotkassa ennen vallankumousta.
Nyt "ajan henki" vaati patsaan hävittämistä. Ajatellaan että
 samalla katoaa Leninin ja Stalinin pahat teot ja
Neuvostoliiton synkkä historia.
Mutta voiko historian retusoida patsaita poistamalla?

Ajan henki puhuu ja väittelee sanoilla 2020-luvulla ja paheksuu niitä, jotka eivät suostu olemaan samaa mieltä.

    Onko tässä jotakin uutta?

    Sanat muuttuvat myrkyksi!

    Onhan patsaita kaadettu ennenkin. Onhan kirjoja poltettu aikaisemminkin. Kuinka monta kertaa menneisyys pitää kieltää ennen kuin se katoaa lopullisesti?

    Mutta vapautuuko historiansa unohtava ja kieltävä ihminen? Onko tietämättömyys vapautta?

    Kun Haagan seurakunnan pastori syyttää meitä kolonialismista, hän käyttää sanaa, jota on mahdoton tunnistaa suomalaisen yhteiskunnan selittäjäksi. Onko palkkasi maksava yrittäjä muka kolonisoinut sinut? Oletko työpaikallasi siirtomaaherran orja? Oletko sinä aviomiehenä kolonisoinut vaimosi? Oletko sinä vaimona siirtomaaherran orja? Onko kansainvälinen yhteistyö (globalisaatio) kolonialismia?

    Entä: naurattaako helsinkiläisen pastorin puhe vuonna 2072, jos Helsingin Sanomat edelleen muistelee 50 vuotta vanhoja tapahtumia?

    Ehkä, kenties ei.

    ”So what?” ajan henki virnistää pirullisesti.

Kyösti Salovaara, 2022.

Todellisuus näyttää monelta vaikka on tiettävästi
yksi ja ainoa!