[lyseo vai museo?]
 |
| Kyösti Salovaara, 2016. Guggenheim-museo Bilbaossa vihittiin käyttöön 1997. |
Ainoastaan pieni osa arkkitehtuurista kuuluu taiteen piiriin: hauta ja monumentti. Kaikki muu, kaikki millä on käyttöä, on suljettu taiteen ulkopuolelle… Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia.
- Adolf Loos, 1931.
No, en tiennyt wieniläisestä Adolf Loosista (1870-1933) mitään ennen kuin luin suomalaisen modernin arkkitehdin ja Wienin taideakatemian professorina toimineen Timo Penttilän (1931-2011) kirjaa Oikeat ja väärät arkkitehdit (2013). Paljon tutumpi nimi on toinen Loos, nimittäin Anita Loos (1888-1981), joka kirjoitti mm. kirjan Herrat pitävät vaaleaverisistä, mutta ei siitä sen enempää, koska tässä pakinassa käsitellään taloja eikä kirjoista tehtyjä elokuvia.
Tuo Penttilän teoksesta poimimani lainaus sopii mainiosti nykyäänkin käytävään keskusteluun arkkitehtuurista, kauniista ja rumasta rakentamisesta ja esteettisyydestä vs. käytännöllisyys. Adolf Loosin toteamus, että toisin kuin taiteilijan (joille riittää että miellyttää itseään ja parhaita kavereitaan) arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia, on kirpeän ironinen. Kukapa voisi miellyttää kaikkia? Ei edes telkkarin suosituin pellejulkkis onnistu siinä.
Penttilän kirja on siinä mielessä ”kummallinen”, että siinä käydään läpi kaikenmoiset arkkitehtuuriteoriat ja filosofiat edes Wittgensteinia unohtamatta, mutta Penttilä ei heittäydy minkään teorian vietäväksi. Päinvastoin, ja postuumisti julkaistun kirjan toimituskuntaan kuulunut Jorma Mukala toteaakin teoksen jälkisanoissa, että ”Penttilän käsityksen mukaan teoriat eivät kuulu arkkitehtuurin ytimeen. Koska arkkitehtuuri on ensisijaisesti käytännöllinen ala, arkielämän ongelmat ovat keskeisiä. Suunnittelussaan arkkitehti ei tarvitse teorioita, mutta intuitio, mielikuvitus ja tradition tunteminen ovat tarpeen.”
Joskus tuntuu, että toisin kuin Adolf Loos ounasteli, arkkitehdit pitävät hautojen ja monumenttien lisäksi myös julkisia rakennuksia - museoita, teattereita, musiikkitaloja jne. – ensi sijassa taideteoksina ja vasta sen jälkeen historian, draaman tai musiikin tyyssijoina.
Vau-talot ovat olevinaan itsessään taidetta, koska sellaisen nähdessään ohikulkija hämmästyy, melkein polvistuu ja huudahtaa: Vau!
Syksyllä 2016 Bilbaossa kuvaamani Guggenheim-museo tuli mieleen lukiessani Ville Similän sinänsä laadukasta puheenvuoroa Helsingin Sanomissa (25.9) siitä kuinka suomalaiset yhä kerjäävät ulkomaiden huomiota ja kellahtavat heti selälleen miellyttävää kutitusta odottaakseen kun joku ulkomaalainen vähänkin kehuu Suomea ja suomalaisia.
Similän kolumnin aiheena oli Ähtärin pandat ja Kiinalainen hymypolitiikka, ”pandapolitiikka”. ”Pandadiplomatia oli jo vuosikymmeniä ollut osa Kiinan hymykampanjaa”, Similä kirjoitti. ”Ja Suomi lankesi siihen, koska se lankeaa aina, kun joku ulkomaalainen vähän hymyilee… On ällistyttävää, miten helposti Suomi edelleen kierähtää selälleen kerjäämään rapsutuksia, kun joku vinkkaa silmää.”
Similä selitti tätä suomalaisten surkealla itsetunnolla. Sitten hän jatkoi: ”’Pandoja’ putkahtelee siellä täällä. Suosikkipandani oli Guggenheimin taidemuseo. Helsinki olisi maksanut museosta rikkaalle amerikkalaissäätiölle 1,3 miljoonaa euroa vuodessa. Erittäin optimistisesti arvioitujen pääsylipputulojen jälkeen julkista rahaa olisi pitänyt laittaa vuosittain kuutisen miljoonaa – ja sulkea muita taidelaitoksia.”
Tässä Similä erehtyy.
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Volkkarimuseo "volkkarikaupunki" Wolfsburgissa. Museo on järjestystä! |
Mitä me tiedämme Baskimaasta, baskien asuttamasta itsehallintoalueesta Biskajanlahden rannalla?
Keskimäärin kai aika vähän. Jalkapallointoilijat toki tietävät, että Baskimaalta, ja sen reunoilta, tulee neljä futisjoukkuetta Espanjan La Ligaan, huippuina Athletic Bilbaosta ja Real Sociedad San Sebastianista. On ihmeellistä että vähän yli kahden miljoonan asukkaan alue tuottaa niin paljon ykköstason futaajia, ja myös huippuvalmentajia.
No, ehkä joku muistaa, että baskeilla oli väkivaltainen itsenäisyysliike takavuosina. Sekin löytynee hämäristä muistikuvista, että Pablo Picasson kuuluisa maalaus Guernica kuvaa tapahtumia baskimaalla Espanjan sisällissodan aikana 1930-luvulla. Picasson maalaus on nykyään ripustettuna modernin taiteen museoon Madridissa, mutta baskimaalla toivotaan että se siirrettäisiin Bilbaon Guggenheim-museoon, aitoon ”kotiympäristöönsä”.
Kenties juuri Bilbaon Guggenheim-museo on tällä erää Baskimaan merkittävin näyteikkuna, paikka jonka monet tietävät ja jopa tuntevat, ja jonka sanotaan elvyttäneen Bilbaon kaupungin elämän. Amerikkalaiskanadalaisen Frank Gehryn (s.1929) suunnittelema vau-museo on tuonut suoraa ja epäsuoraa vaurautta Biskajanlahden rannalle.
Toisin kuin Similä ajattelee, ehkä myös Helsinki olisi kaivannut, ja kaipaisi yhä, omaa Guggenheimiaan, enkä usko että suunnitteilla olevasta arkkitehtuuri- ja designmuseosta sellaiseksi on, semminkin kun taloja ja toreja kannattaa ennemmin käydä katsomassa paikan päällä, siellä minne ne on rakennettu, eikä museossa pienoismalleina tai rakennuspiirustuksina.
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Taidemuseo Folkwang Essenissä. Tyhjyydestä syntyy valo, valosta värit, väreistä kokemus! |
Museoissa esitellään menneisyyttä nykyisyyden kaavussa.
En ole mikään museo-ihminen, joten en pysty kovin pitkälle teoretisoimaan museon tarkoitusta, vaikka jokin filosofinen ajatus päähän pälkähtäisi.
Kuinka tärkeää on miltä museorakennus näyttää? Vai onko se jopa museon sisältöä tärkeämpää?
Jotkut kriitikot väittävät, että taide hukkuu Bilbaossa (ja häviää) Gehryn loistavalle rakennukselle. Kun astut sen sisään, siellä kaikki muu taide kalpenee talon rakenteiden eksotiikalle ja komeudelle.
Vaikka Helsinki ei ”halunnut” Guggenheimia Makasiinirantaan, niin jotakin upeaa se haluaa, jopa niin komeaa ettei ole väliä mitä tulevan museon sisällä on. Kunhan turistit tuovat sinne elämää ja vipinää.
Museoilla on teemansa. Pitääkö museon olla runsas teemoiltaan vai tiettyyn ydinajatukseen keskittyvä?
Poikkesin jokin viikko sitten Ruhrin alueella Essenissä ihan vain kahdessa tarkoituksessa: nähdäkseni paljon kehutun taidemuseo Folkwangin ("maailman kaunein taidemuseo", kaupungissa ajateltiin kun museon uusi rakennus vihittiin tammikuussa 2010) ja ottaakseni pari valokuvaa Alvar Aallon suunnittelemasta Essenin oopperalosta.
Englantilaisen arkkitehdin David Chipperfieldin (s.1953) suunnittelema Essenin taidemuseo ei ole ulkoisesti mitenkään ”vau”, mutta sisällä loputon valo ja avarille valkoisille seinille kaiken valtaavaan tyhjyyteen ripustettu taide panee huudahtamaan: Vau!
Chipperfield määritteleekin yhdellä tavalla jokaisen museon perusajatuksen: Museossa haluamme unohtaa itsemme ja uppoutua taiteeseen niin, että kadotamme hetkeksi nykyhetken ja ympäristömme, mutta haluamme myös pysytellä kartalla niin että tiedämme missä on mitäkin, myös vertauskuvallisesti.
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Sinsheimin tekniikan museo. Ristiriita on maailman parametri! |
Yleensä museoissa on ”hyvä järjestys”. Ne pyrkivät kertomaan jonkin pelkistetyn "totuuden" ja selkeitä ”tarinoita” museoon kerätyn ”historian” avulla.
Mutta myös ylenpalttisuus, silmitön esineiden ja asioiden runsaus, ristiriitaisten tarinoiden kaaos saattaa olla museon ”idea”, niin kuin se on Sinsheimin tekniikan museossa. Siellä on kaikkea ja kaikenlaista sulassa epäsovussa, on sukellusveneistä kilpapyöriin, on Mika Häkkisen F1-autosta saksalaisiin panssarivaunuihin, on suihkulentokoneista soittokoneisiin, on höyryvetureista amerikkalaisiin unelma-autoihin, on rauhan kapineista sodan tappoaseisiin jne.
Tuollaisen sekasortoisen menneisyyden keskellä katsoja on neuvoton. Miksi he eivät kerro minulle selkeästi mitä historia tarkoittaa?
Mutta ehkä sekasortoisuus ja suhteettomuus onkin tämän museon idea: maailma ei ole yhdestä puusta rakennettua, on monia rinnakkaisia todellisuuksia, löytyy toisiinsa risteäviä ja lomittuvia tarinoita, joita ei voi irrottaa toisistaan hukkaamatta maailman selitystä ja sen monimutkaisuutta. Niinpä museossa kulkijan pitää itse valita positionsa.
Rakennuksen taiteellisuus teoksena vai sen käyttötarkoitus?
Siinäpä vasta kysymys eivätkä modernistit, pre- ja post-, ole pohtineet sitä vasta kun toista sataa vuotta.
Jonakin päivänä… saamme vastauksen… tai toteamme ettei sellaista ole.
Äitini sanoi joskus, kun kävelimme jonkun aistikkaasti pukeutuneen hoikan naisen perässä ja ohittaessamme kulkijan ja todetessamme ettei hän ollutkaan nuori nainen vaan äitini ikäinen varttunut, hyvin pukeutuva lady: ”Takaa lyseo, edestä museo.”
Tässä huomautuksessa kuului itseironia. Äitini lähti aina, vielä 90 vuotta lähestyessäänkin, kaupungille hyvin pukeutuneena, huoliteltuna, tyylikkäänä ja nuorekasta makua henkivänä.
Koskeeko tämä huomautus myös jokaista vau-taloa? Kaukaa katsoen lyseo, sisältäpäin museo?
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Aalto-theater, 1988, Essen. Alvar Aalto (1898-1976) voitti oopperan suunnittelukilpailun 1959. Oopperatalo rakennettiin vasta 1980-luvulla. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti