Himpun verran eksistenssiä

[ollaan, mennään, tullaan]

Kyösti Salovaara, juhannuksena 2020.

Ei ole mahdollista valita omaa aikaansa, mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan.

    -Jean-Paul Sartre, 1948

Olin aina halunnut kiihkeästi matkustaa.

    -Simone de Beauvoir, 1960

Meidän täytyy hyväksyä hitaampitahtinen elämä ja matkailu.

    -Neal E. Robbins, 2020.

Miksi pitäisi hyväksyä?

    -Kyösti Salovaara, 2020.

Olenko minä me?

    Jos meidän täytyy tehdä jotakin, täytyykö myös minun?

    Kun minä teen jotakin, teemmekö mekin?

    Minä sinä hän me te he.

Täytyy valita itsensä omassa ajassaan.

    No, miten temppu tehdään?

    Istun ruusupensaan varjossa ja vietän iltapäivän hetkeä ja Suomen lippu lepattaa sinistä taivasta vasten. Suomalainen identiteetti? Minun identiteettini? Meidän suomalaisten identiteetti?

    Vai pelkkä valokuva – cool?

    Kun monta minua pistetään jonoon, syntyykö siitä me?

    Valokuvasta huomaan, että ruusunkukat ovat jo lakastumassa. Identiteetin identiteetti? Himpun verran eksistenssiä: realismi ja nihilismi olematta kyyninen.

Me-muodossa on helpompi kirjoittaa kuin minuna itsenä. Sillä tavalla ajatukselle syntyy laajempi kaiku, ikään kuin ”minä” sanoisi ”meinä” enemmän, vaikka meitä ei olekaan kirjoitusvälineen äärellä muita kuin minä.

    Tämä on yleinen temppu. Hyvä hämäys. Ollakseen vakuuttava kannattaa vältää puhumista minusta. Jos haluaa syyllistää tai vietellä joukkoja, pitää puhua meistä. Jokainen agitaattori ja politrukki tietää mistä puhun.

    Jokainen maailmanparantaja - punainen ja vihreä - välttelee viimeiseen asti yksikön ensimmäistä persoonapronominia.

    ”Koronaviruksen jälkeinen matkailu vaatii uutta ajattelutapaa”, Neal E. Robbins kirjoitti viime perjantaina The Guardianissa. Hänen kirjansa turistien tuhoamasta Venetsiasta ilmestyy kohtapuolin. ”Me” olemme tuhonneet Venetsian, Robbins väittää. Ja kun meitä ei ole nyt pandemian aikana päästetty Venetsiaan, kaupunki on elpynyt. Johtopäätös: meitä ei tarvita Venetsiassa eikä muuallakaan. Toinen johtopäätös: Robbinsin mielestä, vaikka hän ei sitä itse tajua, maailma olisi parempi paikka ilman ihmisiä – myös turisteille.

    Robbins ennustaa ja melkein uhkailee, että koronaviruksen jälkeen emme voi piipahtaa siellä sun täällä sattumalta, rennosti, ihan muuten vaan, emme voi piipahtaa hetken mielijohteesta minne mieli tekee.

    Meidän täytyy hidastaa!

    Matkailumme ei saa enää perustua nähtävyyksien bongaamiseen. Meidän on tajuttava, että ihmiset asuvat kodeissaan nähtävyyksistä riippumatta. Sekin meidän pitää tiedostaa, että ”me” tässä olemme ongelma. Aikaisemmin vain pieni eliitti matkusti, ”he” matkustivat joten se ei ollut ongelma, ei edes uppoavalle Venetsialle.

    Mennään ja tullaan – ollaan.

    Myös minä mennentullen ajassani: ruusupuskan katveessa, kuihtuneita terälehtiä pöydällä, kaukana Venetsiasta.

Kyösti Salovaara, 1989.
Kulttuurin ja teknologian ikonit
Pariisissa.

Tietenkin Robbins on oikeassa ollessaan väärässä.

    Maailman turistirysät ovat vastenmielisiä paikkoja. Varsinkin sellaisen mielestä, joka sattuu kuulumaan pieneen eliittiin; siihen jolla on aikaa hitaaseen matkusteluun ja syvälliseen ajatteluun ja muiden ihmisten, siis sen rahvaan, käyttäytymisen seuraamiseen. ”Ottavat selfien Mona Lisan edessä! Nuo hemmetin sivistymättömät oliot.” Siis Louvrea pitää vältää, niin kuin Venetsiaa ja Eiffeltornia, myös Barcelonan kävelykatuja ynnä Pradoa Madridissa. Ihminen ei sivisty menemälle sinne minne muutkin menevät, Robbins ajattelee.

    Hän on taatusti oikeassa.

    So what?

    Kävin syyskuussa Amsterdamissa van Gogh-museossa: paska paikka! Ai että Vincent van Goghin maalaukset ovat paskaa? No eivät tietenkään ole vaan se rahvas, joka tungeksii taulujen edessä niin, että sivistynyt ihminen ei pysty syventymään suurenmoiseen taiteeseen.

    Sivistynyt suuttuu ja menee pois ja kirjoittaa kolumnin sivistymättömistä ihmisistä, jotka eivät tajua pysytellä kotinurkissaan, missä sivistymättömyydestä on mahdollisimman vähän haittaa ”meille”, jotka osaamme arvostaa taidetta ja sivistystä ja arkkitehtuuria ja… kertaalleen voideltuja hummerinkoipia.

Kyösti Salovaara, 2015.
La Calahorran asema - Sergio Leonen jälki
elokuvakulttuurissa.

Jostakin syystä eliittiväen (ja maailmanparantajien) on vaikea ellei mahdoton ymmärtää, ettei ”meitä” ole olemassakaan, että on vain yksilöitä, jotka tosin muistuttavat toisiaan, mutta eivät ole toisensa.

    Ajan Euroopan reunalle Tarifaan ja katson Afrikkaan. Kokemus. Ilmainen paikka, ei ruuhkaa Gibraltarin salmen rannalla. Etsin La Calahorran pienen asemarakennuksen Almeriasta Granadaan vievän maantien läheltä. Ei toista ihmissielua näkyvissä. Joku on kirjoittanut umpimuurattuun oviaukkoon Viva Leone! Tässä maisemassa Sergio Leone filmasi kohtauksia kahteen lännenelokuvaan. Seisoessani asemalaiturilla on kuin olisin Hyvissä Pahoissa ja Rumissa tai Huuliharppukostajassa juuri sillä hetkellä kun Claudia Cardinale laskeutuu junasta.

    Aika simppeliä turismia. Ääliömäistä, joku sanoo.

    Sattumalta löydän valokuvan Pariisista vuodelta 1989.

    Kuva on otettu Le Select-ravintolan edestä La Coupoleen päin. Harley Davidson seisoo parkissa Selectin edessä, La Coupole on Boulevard du Montparnassen toisella puolella. Ah! Le Select, La Coupole, American Bar, Bar Americain – amerikkalaisten ja ranskalaisten ja ties minkämaalaisten taiteilijoiden, kirjailijoiden ja tyhjäntoimittajien kohtauspaikat. Tuossa lähellä Le Dôme missä Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre ja kaikki muut maailman kosmopoliitit tapasivat toisiaan ja missä Beauvoir kirjoitti kirjojaan, ja hieman etäämpänä on La Closerie des Lilas, se Ernest Hemingwayn ”oma” paikka, tiedättehän.

    Eräänä toisena päivänä, toisella reissulla, melkein nykyhetkessä, pysäytän auton hehkuvan unikkopellon viereen, jossakin Burgosin sivuteillä matkalla Sad Hillin hautausmaalle, joka rakennettiin Leonen Hyvin, pahojen ja rumien loppukohtausta varten. Fiktiivinen hautausmaa oikeasti kuolleille – siis kulttuurille.

    Sardiinit kypsyvät Välimeren rannalla. Tuoksujen hiki.

Yksilöt ovat yksilöitä, oma mieli ja mielikuvitus.

    1930-luvun alussa Simone de Beauvoir haaveili matkustamisesta. Hän halusi nähdä paikkoja.

    ”En unohda ikinä ensimmäistä iltaamme Figuerasissa”, de Beauvoir kirjoitti muistelmissaan 1960. ”Olimme vuokranneet huoneen ja illastaneet pienessä posadassa; kävelimme kaupungilla, yö laskeutui tasangolle ja me ajattelimme: ’Tämä on Espanja.’”

    Sen jälkeen muistelmien lukijasta tuntuu, että kirjailija on aina jossain muualla kuin kotonaan, jos ei kauempana niin ainakin Dômessa kirjoittamassa… jotakin… juttelemassa… jotakin… jonkun kanssa.

    ”Marcel Duhamelin mukaan Berliinin salaisuudet tiivistyivät sen kaduilla leijuvaan tuoksuun, jota ei voi aistia missään muualla”, de Beauvoir muistelee. ”Gide sanoi, että espanjalaista kaakaota juodessaan pitää suussaan koko Espanjaa.”

    Pitelee suussaan kokonaista valtakuntaa, aikaa, kulttuuria!

    Kun Albert Camus vietti muutamia päiviä yksin ja yksinäisenä ja ahdistuneena Prahassa 1930-luvulla, hänelle jäi Prahasta mieleen nenässä tuntuvat tuoksut: ”Nyt voin reilusti sanoa, että selvin muisto joka minulle on Prahasta jäänyt, on etikkakurkkujen tuoksu, noiden joita myydään kaikissa kadunkulmissa ja syödään sormista, tuo pistävä, kirpeä tuoksu, joka herätti ahdistukseni ja ruokki sitä heti kun olin astunut hotellini ovesta ulos.”

    ”Kaikki maat, joissa minun ei ole ikävä, ovat sellaisia, joista en opi mitään”, Camus kirjoitti vuonna 1942.

    Camus tarkoitti, että matkailu on muutakin kuin ”nähtävyydet”.

Kyösti Salovaara, 2018.
Yläkuva: Sad Hill -
 Hyvien, pahojen ja rumien loppukohtauksen hautausmaa.
Alakuva: Matkalla Sad Hilliin
jossakin Burgosissa.

Matkustaminen pois kotoa on muutakin kuin nähtävyydet siellä tai täällä. Enimmäkseen se on muuta.

    Olen oikeastaan ihmettelyt viime aikoina, miksi Albert Camus tuntuu kirjoittavan niin yleispätevästi ja arkipäivään sopivan älykkäästi. Camus ei keikaile vaan ajattelee.

    No, onneksi en ole yksin tässä huomiossa.

    Adam Gopnik kirjoittti helmikuun lopulla tänä vuonna The New Yorkerissa Albert Camusin sota-ajan kirjeistä ja totesi, että kun jotkut pois menneet kirjoittajat puhuvat meille oman hetkensä aikaikkunassa - johon lukijan on ikään kuin sovittauduttava - niin Albert Camus kirjoittaa aivan kuin hän olisi aikalaisemme; häntä ymmärtääkseen ei tarvitse eläytyä menneeseen, koska Camusin ajatukset ovat yhä oleellisia ja vuosien saatossa haalistumattomia. Gopnik huomautti, että esimerkiksi Camusin aikalaisista Sartrea lukiessa pitää tehdä todella työtä, toki palkitsevaa, kun taas Camusia lukee ”helposti”, samaistuen ja ymmärtäen.

    Mielenkiintoista tietysti on, että de Beauvoir oli aika jyrkästi Sartren puolella Camusia vastaan (mitä näiden ajatteluun tulee), mutta Sartre olikin Beauvoirin suuri, ikuinen rakkaus, kaikista sivujuonista riippumatta.

    Pääjuoneen palatakseni: Camusin suku äidinpuolelta palautui Baleaarien saarille, Menorcalle.

    Vuonna 1936 Camus kirjoitti Baleaarien matkan tuntemuksista. Hän sanoi, että matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Jonakin hetkenä, kaukana kodista, oman kielisestä sanomalehdestä tulee äkkiä äärettömän kallisarvoinen. ”Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä, meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty.”

    Sellaisella hetkellä ihminen on kuin kuumeessa, vastaanottaa pienetkin värinät ympäriltään ja omasta sielustaan.

    ”Siksi ei pidä sanoa”, Camus jatkoi, ”että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikä sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista.”

    Camusin sanoin huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ”divertissement”, mutta ”matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme”.

    Matka tuo minut takaisin itseeni, ihmiseen, vaatimattomaan ja arkipäiväiseen olemiseen.

Kyösti Salovaara, 2018 ja 2019.
Yläkuva: Välimeren tuoksut.
Alakuva: Tässä Eurooppa, tuolla Afrikka!

El Gran Derbi

[pallo pyörii normaaliin]

Kyösti Salovaara, 2020.
Viimeinen peli Wanda Metropolitanolla 7.3.2020
 ennen koronaviruksen aiheuttamaa hätätilaa.
Álvaro Morata ampuu rankkarin Sevillan maaliin.

Jalkapallo on peli, jota pelataan aivoilla.

    -Johan Cruyff, hyökkäävä keskikenttäpelaaja ja modernin tyylin valmentaja Ajaxissa ja FC Barcelonassa

Potkikaa kaikkea mikä liikkuu; jos se on pallo, aina parempi.

    -Nereo Rocco, AC Milanin valmentaja

Tulevaisuutta emme tiedä. Nykyhetkeä on vaikea ymmärtää. Menneisyydestä muistaa jotakin.

    "Elämä ja kuolema. Ja siinä välissä jalkapallo." Näin aloitti Sid Lowe kirjansa Barcelonan ja Real Madridin välisestä vihan- ja inhonpidosta Espanjan LaLigassa. Filosofisella toteamuksella oli myös konkreettinen sisältö. FC Barcelonan kotikenttä Camp Nou sijaitsee lastenklinikan ja hautausmaan välissä.

    Lauantaina 7.3 olin katsomassa LaLigan jalkapallopeliä Madridissa. Atlético Madridin ja Sevilla Fútbol Clubin välinen ottelu pelattiin mahtavalla Wanda Metropolitano stadionilla. Paikalla oli noin 60 000 katsojaa. Istuimme hyvällä paikalla lähellä nurmikkoa. Edessämme istui belgialainen miesporukka, takana englantia puhuvia turisteja, kenties Uudesta-Seelannista. Vieressäni istui keski-ikäinen espanjalainen tyttärensä kanssa.

    Tieto koronaviruksesta varjosti tunnelmaa, mutta liput liehuivat ja laulu raikui, rummut pärisivät ja kansa otti täysin sydämin peliin osaa. Tuohon aikaan, tuona lauantaina tiedetyn perusteella katsomossa saattoi olla yksi tai kaksi tartunnan kantajaa. Ulkotilassa se oli vähän, oikeastaan ei mitään.

    Myöhemminkään en ole lukenut, että tuosta ottelutapahtumasta olisi ilmaantunut tartuntoja.

    Peli päättyi tasan 2-2.

    Seuraavana lauantaina, 14.3 illalla, Espanjan pääministeri Pedro Sánchez julisti hätätilan. Sunnuntaista eteenpäin ei saanut liikkua missään huvikseen. Kaupassa piti käydä yksin. Ravintolat, museot ja kauppakeskukset suljettiin, rannoille nostettiin punainen lippu. Muutaman viikon päästä suurin osa tehtaistakin suljettiin. Autotehdas ryhtyi Barcelonassa valmistamaan hengityslaitteita.

Viime torstaina pallo potkaistiin taas pyörimään Espanjassa. Saksassa pelit aloitettiin jo aikaisemmin. Englannissa ryhdyttiin pelaamaan eilen keskiviikkona, myös Suomessa cup-pelejä on pelattu tällä viikolla. Ranska taitaa suurista jalkapallomaista jäädä poikkeukseksi: siellä sarjat keskeytettiin.

    Palataan normaaliin?

    Terasseja on avattu, uimarannoille pääsee. Espanjassa hätätila kesti noin 12 viikkoa. Autojakin taas valmistetaan. Juhannuksen jälkeen rajoja aukaistaan. Mutta kuka uskaltaa matkustaa? Ja minne?

    Viime viikolla torstai-iltana jalkapallo palasi maksukanavalle. Paluusta normaaliin kannattaa maksaa. Ongelma on tietysti siinä ettei Englannin Valioliigaa ja Espanjan LaLigaa näe samalta maksukanavalta. Kenellä on varaa kahteen?

    Mutta torstai-ilta tuntui juhlalta; elämä palailee pyörivän pallon perässä. Hiljaisella kentällä pelattiin Sevillan derby: Sevilla FC vs Betis. Katsomo oli tyhjä mutta virtuaaliääntä täynnään. Myös katsojia näytti kuvassa olevan, vaikka sekin oli hämäystä, kuvan koristelua videopelin katsomoilla.

    Peli päättyi Sevilla FC:n 2-0 voittoon. Sevilla pyrkii eurokentille. Sarjassa pelejä piisaa joka päivälle. On jo pelattu kaksi kierrosta. Sevilla kävi pelaamassa tasapelin Valenciassa. Barcelona on voittanut kaksi peliä. Real Madrid voitti Madridissa baskijoukkue Eibarin. Atlético pelasi Granadassa tasapelin. Muutenkin Espanjassa on muutamassa päivässä pelattu monta tasapeliä.

    Palataanko normaaliin? Milloin katsojat pääsevät Saksassa, Espanjassa ja Englannissa katsomoihin? Suomessahan heitä päästetään katsomoon harkitusti.

    The Guardianin toimittaja kirjoitti, että tilastotietojen perusteella Saksassa on tyhjien katsomoiden johdosta joukkueiden perinteinen kotikenttäetu kadonnut. Nyt on vaikea veikata voittajaa. Sekin kummallisuus on havaittu - toki aineisto on vielä vähäinen - että erotuomarit eivät enää anna vierasjoukkueelle enempää varoituksia kuin kotijoukkueelle. Ovatkohan tuomarit hiljaisella stadionilla rohkeampia, kun ei tarvitse pelätä ympärillä mylvivän katsomon raivoa?

    Nykyhetki saa ymmälle. Tulevaisuutta ei tiedä. Menneisyydestä ymmärtää pieniä palasia.

Kuvakaappaus MTV:n C More urheilukanavan lähetyksestä.
11.6.2020 jalkapallo palasi Espanjassa
melkein-normaaliin
Sevilla vs Betis paikalliskamppailussa.
Katsomossa virtuaali-ihmisiä.

Madridissa ilmestyvä El País kirjoitti pääkirjoituksessaan viime perjantaina, että yksi oire paluusta ”normaaliin” on jalkapallon paluu. Sehän on eurooppalainen massatapahtuma.

    Samana päivänä, viime perjantaina Helsingin Sanomien tiedepalstalla lapset kysyivät tieteestä. ”Miksi lapset tykkäävät leikkiä, mutta monet aikuiset eivät?” viisivuotias Aida kysyi.

    Kyllä aikuisetkin leikkivät, mutta vähän eri tavalla, kuului vastaus.

    Aikuiset pelaavat pelejä, soittavat musiikkia, hoitavat puutarhaa, tekevät käsitöitä ja vaeltavat luonnossa. Monta harrastusta jäi tietenkin luettelematta, kuten lukeminen ja terassilla istuminen, maailmasta puhuminen.

    Onko oikeastaan olemassa muuta kuin ”leikkiä”?

    Kyynikko tietysti huomauttaa, ettei ammattijalkapallo ensi sijassa ole leikkiä vaan kovaa bisnestä.

    Tämäkin tulee ottaa huomioon. El Paísin mukaan jalkapallo tuottaa vuodessa Espanjassa kaikkineen 3,4 miljardin euron liikevaihdon ja työllistää 185 000 ihmistä. Sen osuus kansantulosta on 1,3 %. Vertauskohdaksi käy turismi, jonka osuus Espanjan bkt:stä on noin 12 %.

    Eurooppalaisessa jalkapallossa Englannin Valioliiga on mahtavin ja sen liikevaihto on kaukana pelkästä urheiluleikistä.

    Mutta toisaalta: onhan jalkapallo ”leikkiä”, jokainen peli.

    Yhden matsin aikana pelaaja pitää palloa itsellään keskimäärin 53,4 sekuntia ja juoksee ottelun aikana pallon kanssa 191 metriä! Koska peli kestää 90 minuuttia ja jalkapallokentän pituus on noin 100 metriä, pallon kanssa ”leikitään” todella vähän. Suurimman osan peliajasta pelaaja juoksentelee ”yksin” ilman palloa, jopa 11 000 metriä!

    Jos nuo pallolliset sekunnit ja pallon kanssa juostun matka jyvittää huippupelaajien saamiin palkkioihin (esim. 200 000 euroa viikossa), niin onpa pallon koskettaminen arvokasta.

Sanojen merkityksien muuttuminen, vivahteiden narratiivi on mielenkiintoista historiaa.

    Monet meistä muistavat Gustáv Husákin Tšekkoslovakiasta ja Erkki Raatikaisen Suomesta.

    1950-luvulla kotimaassaan stalinistien vainoista kärsinyt Husak ”normalisoi” ns. samettivallankumouksen synnyttämän vapautumisen päästyään valtaan Prahan kevään 1968 jälkeen: vapaudesta palattiin Neuvostoliiton tiukkaan ohjaukseen. Suomessa Yleisradion ohjelmisto koettiin 60-luvun lopulla niin yksipuolisen vasemmistolaiseksi, että vasemmistodemari Erkki Raatikainen tarvittiin 1970-luvulla sen ”normalisoimiseen” eli palauttamiseen moni-ilmeisemmäksi ja journalistisessa mielessä tasapuolisemmaksi. Maailmasta löytyi muitakin sävyjä kuin Reporadion taistelulaulut 20 perheestä.

    Mutta nyt vuonna 2020 koronaviruksen jäljiltä paluuta normaaliin kannattalee "normalisoinnin" positiivinen mielikuva. Ryhdytään taas pelaamaan futista, istutaan ravintoloissa, kohta lennetään Välimerelle ja metroonkin uskaltaa istahtaa.

    Tosin ne jotka puhuvat ”uudesta normaalista”, toivovat ettei rahvas enää koskaan lennä eikä leiki futista vaan suhtautuu elämään askeettisella kunnioituksella. He muistuttavat Husákia, joka normalisoi valloilleen ryöpsähtäneen samettisen elämänvapauden. ”Uusi normaali” on kaipuuta ”normaalia” vanhempaan aikaan.

    Tulevaisuutta emme tiedä. Nykyhetkeä on vaikea ymmärtää. Menneisyydestä muistaa palasia sieltä täältä.

Kuvakaappaus C More urheilukanavan jalkapallostudiosta.
Petri Pasanen on ammattitaitoinen kommentaattori.
Jalkapallo tarvitsee pelaajia ja pelien "selittäjiä".

---

Jalkapallosta ja maailmasta kannattaa lukea esimerkiksi näistä:

Chris Anderson ja David Sally: Numeropeli – Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa mutta et tiedä siitä mitään. (The Numbers Game. Why Everything You Know About Football Is Wrong, 2013.) Suom. Juha Sainio. Sanoma, 2013.

Franklin Foer: How Soccer Explain the World. Harper Perennial, 2005.

Sid Lowe: Fear and Loathing in La Liga. Barcelona vs Real Madrid. Yellow Jersey Press, 2013.