Rahalla saa ja Ylellä pääsee

[nyt alan ihmettelemään]

Ylen raakaa kilpahiihtoa Ylen kuvassa.

Nyt helmikuussa alan ihmettelemään. Nyt alan koska se on vihdoinkin sallittua. Ei ollut muutama viikko sitten.

     Koukkaan vasemmalta. Historian kautta.

     ”Asiat ovat niin kuin ovat.”

     Sanoi Aristoteles, jota lainasi sydäntä särkevän loistavan kertomuskokoelmansa Syyllisyys (Atena 2014) motoksi saksalainen Ferdinand von Schirach.

     Sanataiteesta kiinnostuneen kannattaa lukea Syyllisyys. Ei tätä pakinaa.

     Urheilusta kiinnostuneille minä jatkan ihmettelemistä.

Hemmetti, minä sanoin ääneen kun kuulin, että yleisradio on lähettänyt olympialaisiin 100 toimittajaa.

     Taitaa olla Ylellä liikaa rahaa. Semminkin kun toiset sata toimittajaa tukee Helsingistä käsin Sotšin lähetyksiä.

     Ennen sanottiin, että jokaisella politiikolla pitää olla kotiryssä menestyäkseen. Ollakseen oikealla linjalla. Sillä YYA-linjalla. Nyt, helmikuussa 2014 jokaisella suomalaisella olympiaurheilijalla on kotiyleläinen. Ei tarvitse menestyä koska kotiryssä (ylen toimittaja) kuitenkin selittää kaiken parhain päin.

     Alan siis ihmettelemään, onko Ylellä liikaa rahaa, meidän yhteisesti maksamaa. Miten muuten olisi mahdollista lähettää 100 toimittajaa hiihtokilpailuja selostamaan? Miten muuten olisi mahdollista järjestää kaikenlaisia kontaktiohjelmia, joissa pohditaan mm. oravien sielunelämää ja sitä, miksi ihminen istuu tuolillaan.

     Ylen toimittajille paljastan salaisuuden.

     Siksi ettei seisoakaan jaksa.

En ole millään muotoa urheilun vastustaja. Päinvastoin.

     Mutta että hiihtokilpailuja selostetaan sadan toimittajan ja sadan aputoimittajan äänellä, kuulostaa liioittelulta.

     Sitä paitsi Yle on palkannut hiihtoselostajakseen latteuksien mestarin Jussi Eskolan (?), joka näkee hiihtäjän Singerinä ja luulee että nyt vasta hiihtäjä iskee vaihteen sisään ja avaa pellit.

     No, enpä tiedä. Sain ajokortin vuonna 1965 enkä ole koskaan iskenyt vaihdetta sisään. Oma vikani, tietty. Nykyään ajan automaatilla, joten en tiedä mitä kaksoiskytkinvaihteisto iskee sisään tai ulos.

     Viime viikonvaihteessa vuokramökillä Itä-Lapissa avattiin takan pellit, mutta miten se liittyy hiihtämiseen? En tiedä. Kertokaa se minulle!

     Kultturelli katsoja hieraisee korviaan kun Ylen selostaja vertaa hiihtäjää Singeriin. Oho, miten jiddisiksi kirjoittanut Isaac Bashevis Singer muka liittyy hiihtäjän etenemiseen ladulla tai ladun vieressä? Vähemmän kultturelli tietää, että Eskola puhuu ompelukoneista, mutta niidenkin yhteys hiihtäjään jää arvattavaksi.

     Alan siis ihmettelemään, että miksi minun pitää kuunnella kun 100 toimittajaa päästelee latteuksia. Tästäkö minä veroa maksan?

Ajatusleikkinä voisin ajatella, että mitä Yle saisi aikaan jos 200 Ylen toimittajaa keskittyisi pohtimaan ja selvittämään vaikkapa Suomen talousongelmia, politiikkaa jolla ongelmat ratkaistaan.

     Innostuisiko Jyrki? Punastuisiko Jutta? Suuttuisiko Timo?

     Alan siis ihmettelemään, nyt kun se on sallittua, että kenen rahoilla tämä Yle mällää ja että pitikö kolmannen luokan näyttelijä palkata 200 toimittajan lisäksi selostamaan hiihtokilpailuja Sotšissa?

     Alan.

     En lopeta.

Kohtuutonta kritiikkiä, lukija huokaa.

     Niin on. Onkin juuri sitä.

     Mutta suomessahan pitää haukkua hallitusta ja yleisradiota. Prisman tai Citymarketin moittimisesta ei saa pisteitä. Kirjailijoiden tai räppärien haukkumisesta puhumattakaan.

     Ollakseni tasapuolinen.

     Olen.

     Lasken mediakäyttäytymiseni kustannukset. Omalta kohdaltani.

     Maksan veroa Ylelle vuodessa noin 140 euroa. Käytän Ylen palveluja, kuuntelen radiota (kahdelta kanavalta pääosin, neljä tuntia päivässä) ja katson telkkaria (siltä aikuisten kanavalta ynnä Teemalta, en puberteettikakkoselta, tunnin päivässä) keskimäärin ja yhteensä viisi (5) tuntia päivässä.

     Verratakseni tätä Helsingin Sanomiin, jonka tilaus maksaa 390 euroa vuodessa, saan arvion, että luen Hesaria noin tunnin (1) päivässä (se on vähän yläkanttiin mutta olkoon).

     Hesarin laatu on laskenut kuin lehmän häntä, käyttääkseni Ylen toimittajien hellimiä kliseitä. Pellit menivät kiinni. Häkää päässä. Kirjoista kiinnostuneelle Hesarissa ei enää ole kulttuuriosastoa.

     Voisin toki moittia myös Yleä, mutta jääköön toiseen kertaan.

     Mediatuntini hinta on seuraavan kaltainen.

     Tunti Ylellä maksaa minulle noin 7 senttiä eli 0,07 euroa.

     Tunti Hesaria maksaa minulle noin 1,08 euroa.

     Hesarin sisältö on (minulle) 14 kertaa kalliimpaa kuin Ylen.

     Sisältöjen laadusta en sano enempää. En nyt, tänään, helmikuussa, vuonna 2014.

Pidän urheilusta. Katson jalkapalloa kuin hullu poro kuukkelia, joka vaanii eväitäni.

     Tästä huolimatta, siitäkin huolimatta alan ihmettelemään miksi verorahalla rahoitettu yleisradio lähettää 100 toimittajaa selostamaan hiihtokilpailuja, joissa suomalaiset ovat sijalla 17, noin.

     Pieniä (tärkeitä) voittoja on kuitenkin saavutettu.

     Englanti on mitalitilastossa suomea jäljessä.

Ylen vauhdikkaita naisia Ylen kuvassa.