Toisella tähdellä

[vaikka samalla]

Kyösti Salovaara, 2018.

Ajan moottoritiellä.

    Avara maisema pysyy paikallaan, vaikka voimakas auto liikkuu hyvää kyytiä.

    Vuorijonojen silhuetti peltojen tuolla puolen häviää lämpiävän aamun utuun. Portugali on edessä, Salamanca takana.

    Hattuhyllylle on heitetty punainen, ”virallinen” La Vuelta-lierihattu.

    Ajajan paikalta näyttää, että takapenkillä istuu joku punainen lierihattu päässään. Istujan kasvoja ei taustapeilistä näe.

    ”Minua kiusaa”, sanon, ”että tuntuu kuin istuisin takapenkillä, vaikka ajan autoa.”

Hiukkanen voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, mutta ihminen ei, paitsi ajatuksissaan.

    Kotiin palattua törmää arkipäivän Suomen pikkumaiseen tiedonvälitykseen. Avaat radion ja kuulet tunnista tuntiin samanlaista jaarittelua, se on yhtä aikaa tyhjänpäiväistä ja jollakin tavalla kantaa ottavaa. Pieniä asioita suurennellaan, suuria vähätellään – ja kaikesta ollaan suunnilleen samaa mieltä.

    Ensimmäinen huomio musertaa: onko suomalaisilla vain yhdet, kollektiiviset aivot?

    En ole vielä matkan jälkeen kertaakaan katsonut tv-uutisia tai ajankohtaisohjelmia. Lehtiä ja nettisivuja tietysti olen lukenut, mutta yritän vaalia vielä vähän aikaa illuusiota, että voin ja saan ajatella mitä haluan.

    Lukeminen onkin toinen juttu; siinä valitsee mitä lukee.

    Huomasin muuten juuri artikkelin, jossa väitettiin, että ihmiset muistavat missä ovat lukeneet kirjoja, mutta eivät juuri lainkaan mitä ovat lukeneet. Luetun sisältö häviää aivoista nopeasti, lukemisen muodot, rituaalin vaiheet muistetaan.

    Lohduttavaa?

    En tietenkään kuvittele, että muualla radion tai tv:n ohjelmavirta olisi sen syvällisempää tai avarakatseisempaa kuin Suomessa, mutta koska muualla et useinkaan ymmärrä mitä ympärilläsi puhutaan, voit ja sinun täytyy keskittyä omiin ajatuksiisi.

    Kuulostaa huolestuttavalta, mutta ei välttämättä ole.

Löydän vahvistuksen Albert Camusilta. Palattuaan Mallorcalta 1936 Camus mietti matkustamisen ”filosofiaa”.

    ”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon”, Camus kirjoitti. ”Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty.”

    Camusin mielestä ei pidä sanoa, että matkustaminen on huvia: ”Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.”

    Digiaikana kotimaa kietoutuu matkustajaan kuin virtuaalinen päällystakki tai pakkopaita, mutta onko mikään muu muuttunut Camusin matkan ajoista?

Kyösti Salovaara, 2018.

Voiko ihminen olla kahdessa paikassa yhtä aikaa? Onko mahdollista olla menneisyydessä ja nykyhetkessä samalla kertaa?

    Helsingin Sanomat julkaisi epäonnistuneen artikkelin ”taistolaisuudesta”, siitä että tuota ”haukkumasanaa” käytetään yhä kaikenlaisten suvaitsemattomien ja dogmaattisten, ”hyvää” tarkoittavien ryhmien leimana, vaikka nuoremmat sukupolvet eivät edes tiedä (tai eivät halua tietää) mitä ”taistolaisuus” tarkoittaa, tarkoitti 1970-luvulla.

    1980-luvulla syntyneen Noora Vaaralan artikkelin (HS, 21.7) otsikko kuului: ”Feministit ja Ultra Bra taistolaisia – Taistolaisuuden leimakirves viuhuu edelleen, vaikka liike kukoisti vain pienen hetken neljä vuosikymmentä sitten.”

    Jutun kirjoittaja ja hänen käyttämänsä asiantuntijat harhautuivat sivupoluille alusta pitäen eivätkä nähneet oleellista: ei taistolaisuuden kestolla tai sen kannatuksen laajuudella ole merkitystä, vaan sillä että se oli konkreettinen, suomalainen esimerkki totalitaariseen ajatteluun perustuvasta liikkeestä, joka ei suvaitse mielipiteiden moninaisuutta, ajattelun vapautta, erilaisten toimintahorisonttien mahdollisuutta. Oleellista on, että yhä uudestaan syntyy totalitaarista komentoa haikailevia yhteiskunnallisia liikkeitä ja ryhmittymiä.

    Noora Vaarala saattoi harhautua tietämättömyyttään.

    Mutta miksi jutussa haastatellut tutkijat eivät liittäneet taistolaisuutta laajempaan kokonaisuuteen? Tai miksi he eivät halunneet verrata sitä totalitaarisen ajattelun ytimeen, sen historiaan?

    Tekivätkö he itse asiassa nykyhetken politiikkaa vähättelemällä taistolaisuuden päämäärien ja keinojen luonnetta? Vai johtuiko se siitä, että koska tutkijat eivät halua myöntää monien nykyhetkessä vaikuttavien liikehdintöjen (feminismi, luonnonsuojelu, nationalismi jne.) totalitaarista pohjavirettä, ei taistolaisuudenkaan todellista olemusta voi sanoa ääneen?

Historian tutkijatohtori Katja-Maria Miettunen väitti Hesarin artikkelissa, ettei taistolaisuutta voi tutkia, koska ”monikaan liikkeen jäsenistä ei ole suostunut haastateltavaksi. Ja kun historiantutkimus puuttuu, taistolaisuuden ympärillä leijuu salaperäisyyden aura.”

    Leijuu salaperäisyyden aura!

    Eikö historian tutkijatohtori tiedä, että taistolaiset olivat aktiivisia kirjoittajia? He ottivat mielipiteen johtopaikkoja, niin kuin kommunistien kuuluu ottaa, monissa kulttuuri- ja tiedejulkaisuissa. Taistolaisten, kovan linjan kommunistien silloisia mielipiteitä ei tarvitse kysyä heiltä itseltään, koska ne voi tarkistaa lehdistä ja kirjoista.

    Miettunen ”unohtaa” senkin, että vähemmistökommunistit julkaisivat Tiedonantaja-nimistä sanomalehteä. Tiedonantajasta voi lukea liikkeen ajatuksen ja pyrkimyksen. Se edellyttää toki hieman historiantutkimusta.

   Ja jos taistolaisten kirjoituksia lukee, salaperäisyyden aura aukeaa kuin peltoinen maisema, jota maantie halkoo.

Valtio-opin yliopistonlehtori Mikko Lahtinen puolestaan vähätteli asian merkitystä sillä perusteella, että taistolaiset olivat vasemmiston pieni vähemmistöliike. Lahtinen unohtaa, että esimerkiksi Leninillä oli hyvin pienen porukan tuki vallankumoukselleen.

    Taistolaiset eivät tehneet terroritekoja eivätkä olleet väkivaltaisia, Lahtinen sanoo. ”Väkivaltatoimien sijaan taistolaiset keskittyivät puolustamaan hyvinvointivaltiota, tiedettä ja teknologiaa”, Lahtinen puolustelee taistolaisia Vaaralan artikkelissa. ”Kaikkea tällaista modernia.”

    Kaikkea tällaista modernia!

    Hyvinvointivaltio syntyi SDP:n, maalaisliiton (keskustapuolue) ja ammatti- ja työnantajajärjestöjen sopimuksilla. Kansandemokraattisen liikkeen sosialistit olivat mukana perustamassa sitä, mutta kommunistien jyrkkä siipi, taistolaiset, stalinistit, vastustivat kaikenlaisia tupoja ym. sopimuksia työnantajien kanssa kuin ruttoa.

    Vallankumous pitää tehdä kerralla, ei sopimalla. Taistolaiset odottivat vallankumousta. Heillä ei ollut aikaa/halua hyvinvointivaltion ”rakentamiseen”.

    Ihminen ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, mutta historianlehtori on keksinyt tavan, jolla luodaan kaksi erilaista, yhtä aikaa havaittavissa olevaa historiaa.

    Miksi taistolaisen, stalistinisten liikkeen totalitaarinen perusajatus unohtuu?

Kyösti Salovaara, 2018.

Kirjahyllyssäni on Rauno Setälän vuonna 1970 ilmestynyt teos Uusstalinistin uskontunnustus – Lähtökohtia 70-luvun luokkataisteluun.

    Samalla kun Setälä kuvasi oman kehittymisensä porvarispojasta ensin tunteelliseksi sosialistiksi ja sitten oikeaoppiseksi kommunistiksi, stalinistiksi, tuo kirja antaa mainion kuvan kommunistien, ja sitä mukaa taistolaisten – vaikkei tuota sanaa kai kirjasta löydykään – ajatusmaailmalle ja siitä johdetulle toiveelle vallankumouksesta, jota ei tehdä parlamentissa, niin kuin Setälä painokkaasti korostaa, vaan muualla. ”Kivääri ovat eri mallia kuin Venäjällä 1917 tai kiväärejä ei tarvita lainkaan”, Setälä vinoilee aatteensa voimaannuttamana.

    Setälän kirja ilmestyi hetkellä jolloin osa yleisvasemmistolaisesta liikkeestä hakeutui kommunistien syliin. Setälä huomauttaa, että myös kansandemokraattisessa liikkeessä kommunismiin herännyttä älymystöä karsastettiin: ”Liikkeen piirissä on viime aikoina (epävirallisesti) arvosteltu voimakkaasti ja moralistisin äänenpainoin sivistyneistöä uusdogmatismista, uusstalinismista, uusautoritaarisuudesta, uusdogmaattisesta pietismistä – ja tuettu näin itse asiassa porvarillisessa lehdistössä käynnistettyä ’stalinisminvastaista’ kampanjaa, jonka tavoitteena on ensi sijassa kansandemokraattisen liikkeen sisäisen eripuran lietsominen.”

    Siinä missä Setälä hahmottaa kommunistisen liikkeen luonnetta aina oikeassa olevana poliittisena liikkeenä joka kieltää eri mieltä olevilta oikeuden omaan mielipiteeseen, hän tulee myös kuvanneeksi yleisemminkin erilaisten totaalitaaristen ajatusmallien luonnetta ja tapaa toimia. Sanoja muuttelemalla ja korvaamalla Setälän ”uskontunnustus” kävisi monen modernin yhdenasianliikkeen tai ryhmittymän - oikealla ja vasemmalla - ”ohjelmajulistukseksi”.

    Keskeisintä on tajuta, että kommunistit eivät pyrkineet yhteiskuntaan, jossa vallitsee mielipiteiden vapaus.

    Setälä muistutti, että ”leniläiselle kommunistiselle puolueelle on ominaista ideologinen yhtenäisyys, monoliittisuus. Puolue ei voi olla erilaisten katsomusten vapaa foorumi. Se ei voi olla erilaisten vallankumouksellisten näkemysten alkuitu, kuten garaydylaiset Ranskassa ja uusvasemmistolaiset Suomessa vaativat. Se voi rakentaa toimintansa yksinomaan marxismi-leninismin periaatteiden pohjalle. Sen on käytävä lakkaamatonta taistelua kaikkia niitä näkemyksiä vastaan, jotka asettavat marxismi-leninismin periaatteet kyseenalaiseksi. Sen toiminta ei perustu erilaisten sosialististen näkemysten suosimiseen ja sallimiseen, vaan ennen kaikkea ideologisen yhtenäisyyden vaalimiseen.”

    Totalitaarisessa yhteiskunnassa sana pluralistinen kielletään.

Ehkä olen kohtuuton.

    Kenties Noora Vaarala todella yritti selvittää mitä taistolaisuus oli ja miksi sitä edelleen käytetään leimakirveenä, kun jokin ajatuskonsepti huomataan dogmaattiseksi ja suvaitsemattomaksi, vaikka tuolla konseptilla olisi kuinka ihanteellisia tavoitteita.

    Olen huomaavinani, että tässä saattaa avautua sukupolvien välinen aito kuilu. Me vanhemmat, eikä välttämättä viisaammat, sukupolvet tiedämme vaan niin paljon enemmän pelkästä arkipäivän kosketuksesta.

    Se että historiantutkijat eivät viitsi paneutua historiaan mahdollisimman objektiivisesti, on huolestuttavaa. Onko humanistinen tutkimus yhä pelkkää politiikkaa?

    Kaikkea ei voi eikä tarvitse tietää.

    Kuten viitisen viikkoa sitten kerroin, tein ”pyhiinvaellusmatkan” Sergio Leonen elokuvan Hyvät, pahat ja rumat loppukohtauksen filmauspaikalle. Sen jälkeen tuo elokuva tuli esille parissa lyhyessä keskustelussa kahden keski-ikäisen espanjalaisen kanssa, toinen heistä oli asunnon vuokraaja Salamancassa ja toinen taksikuski Malagassa, eikä Leonen elokuva sanonut heille mitään, siitä puhumattakaan että he olisivat tienneet, että Espanjassa (monessa paikassa) filmattiin näitä westernejä.

    Ehkä Sergio Leonen elokuvat ovat täysin tuntemattomia myös nuorille suomalaisille, vaikka minä kuvittelen että ne kuuluvat kaikkien ”sivistyneitten” ihmisten elokuvakokemukseen.

    Kun itseään katsoo, ei muita näe!

    Kun itseään kuuntelee, kuka puhuu ja ketä kuunnellaan?

    ”Pyrimme aina olemaan jotain sellaista mitä emme ole tai mitä olemme joskus olleet mutta emme voi enää ikinä olla”, filosofi Gilles Deleuze huokaa Laurent Binetin dekkarissa Kuka murhasi Roland Barthesin?

    Ajan autoa ja minusta tuntuu, että istun takapenkillä.

Kyösti Salovaara, 2018.

Käsittämättömän kaunis

[järjettömän ruma]

                                                                                                 Kyösti Salovaara, 2017.

Hyvää huomenta Suomi!

    Kuinka sujuu?

    Ahdistaako?

    Sanoitko talvelle näkemiin?

    Joko rakkikoirat räksyttävät vallan portailla?

    Vai eikö niitä vielä päästetty vapaaksi?

    Onko vapauksia niin monta, ettet tiedä mistä valita?

Yleisradion johtamiskulttuuria ja journalismin riippumattomuutta selvittänyt Olli Mäenpää vetosi median rooliin vallan vahtikoirana. On myös käytetty värikkäämpää ilmaisua vallan rakkikoirista.

    Genetiivi hämää, johtaa harhaan.

    Rakkikoiran tehtävänähän on räksyttää vääränlaisesta vallan käyttämisestä eikä suinkaan käydä niiden kimppuun, jotka valtaa kritisoivat. ”Vallattomien rakkikoira” kertoisi tarkoituksen paremmin.

    Ongelmallisempaa on, genetiivistä riippumatta, kenen asialla vallan rakkikoira räksyttää. Ovatko toimittajat, nämä ”valtaa” vahtivat ja sille hampaitaan näyttävät objektiivisia vai subjektiivisia toimijoita?

    Kuka vahtii vallan vahtijoita? Kenen narussa rakkikoira kulkee?

    Kaappaako media sitä paitsi käyttämättömän vallan itselleen? Valta ei jää koskaan käyttämättä; se vaan vaihtaa paikkaa. 

    Yleinen mielipide mediassa – median palkollisten kesken – näyttää olevan ettei poliitikoilla eikä talouselämän päättäjillä ole oikeutta arvostella mediaa, sanoipa se mitä tahansa.

    Populismista muita moittiva media haksahtaa tämän tästä itse populismiin, myös ns. laatujournalismi.

Ilta-Sanomat otsikoi sunnuntaina: ”Käsittämättömän kaunis Jenni Vartiainen kertoi Suomen pisteet.”

    Vallan vahtikoira näyttää myös hempeilevän.

    Oliko ilmaisu asiallinen? Suurin kirjaimin sanottu arvio erään ihmisen ”käsittämättömästä kauneudesta”?

    Vai oliko se pelkkä hyvää tarkoittava rasistinen heitto?

    Kirjoittaako sama toimittaja jostakin poliitikosta että ”järjettömän ruma N.N munasi itsensä eduskunnassa”? Jos kirjoittaa, meneekö sekin julkisen myllyn läpi jälkiä jättämättä?

    Ja laajemmin kysyen: kuinka tämmöiseen journalismiin, sen alustana olevaan mediaan voi suhtautua vakavasti? Eikö tästä ole vain himpun verran matkaa rotuajatteluun? Siihen että ihmisiä aletaan jakaa hyviin ja pahoihin ulkonäön ja käyttäytymisen perusteella? Lihavat laihdutuskuurille valtion pakkokeinoin! Juopot vesikuurille kunnallisilla toimenpiteillä! Yksinäiset seurojentalolle poliisin kuskaamana! Lihansyöjät kasvisravintolaan sotaväen saattamana!

    Onko yksilönvapaus koetuksella?

    Pitääkö lihavat, laiskat ja rumat viedä keskitysleirille opettelemaan paremmille tavoille?

Karl Marx kirjoitti, että lehdistön vapaus on siinä ettei siitä tule elinkeinoa.

    ”Kirjailija”, Marx sanoi, ”joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi, ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta ulkonaista epävapautta – sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo itse olemassaolonsakin rangaistukseksi.”

    Marx oli idealisti. Sitäkin hän oli.

    Hän ajatteli, että yksilön vapaus alkaa vasta sieltä missä ei enää tarvita välttämätöntä työtä aineellisen olemisen turvaamiseksi. Tuollainen ajatus tuntui utopistiselta 1800-luvulla. Vuonna 2017 se on lähempänä kuin arvaakaan.

    Mutta työnjaon kehittymisen prosessia Marx ei osannut ennustaa, vaikka siitä niin paljon puhui.

    Nykyään kaikki on eriytynyttä, ammattimaista, jopa taide ja kulttuuri. Marx sitä vastoin haaveili jonkinlaisen renessanssi-ihmisen syntymisestä – että kommunistisessa yhteiskunnassa jokainen työläinen on taiteilija niin halutessaan.

    Toisin on käynyt. Sekatyömiehiä ei näy missään. Urheilijatkin ovat nykyään erikoisammattimiehiä ja naisia. Renessanssi-ihmiseen ei usko kukaan. Sellainen ihmistyyppi ei ole muodissa.

    Journalismi on siis ammattilaisten käsissä.

    Jostakin syystä nykyään kysytään harvoin, kenen lauluja toimittajat laulavat.

Maailma on niin pullollaan ironiaa että ihan naurattaa.

    Hyvää huomenta Suomi – naurattaako?

    Keskiviikkona Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen lainasi Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla Jacques Attalia, joka on todennut, että maailma kehittyy pääosin yhteen suuntaan: ”yksilönvapaus ja liberaalidemokraattiset arvot ovat aina ja kaikkialla saaneet vähitellen lisää jalansijaa.”

    Rahkonen päätteli tästä, että pitkän päälle populismi häviää kansainvälisyyttä korostavalle liberaalidemokratialle.

    Näinkö on? Vai onko näin vain pilkahduksena idealistin silmäkulmassa?

    Ovatko esimerkiksi vihreät poliitikot ”liberaaleja” halutessaan kieltää suuren osan arkipäivän elämään kuuluvista nautinnoista? Tosin he sanovat tekevänsä sen hyvässä tarkoituksessa – maapallon pelastamiseksi.

    En kyllä tiedä kenelle he sen pelastavat, mutta se on toinen juttu.

    Onko esimerkisi Helsingin Sanomat liberaalidemokraattinen sanomalehti hyökätessään viikottain yhä uudestaan (olen seurannut tätä tarkasti) juoppojen, lihansyöjien ja lihavien kimppuun paheksuen, uhkaillen ja maanitellen?

    On vapauksia ja VAPAUKSIA!

    On liberaaleja ja vieläkin vapaamielisempiä!

    Jostakin syystä nykyinen toimittajakunta ei näytä kovinkaan vapaamieliseltä, mutta ehkä tarkastelen asiaa väärästä näkökulmasta, omasta itsestäni käsin. Ehkä minun pitäisi katsoa ihmiseen ja yksilöön toisesta suunnasta, valtiosta päin.

    Pitäisikö?

    Kumpi oikeastaan on subjekti ja kumpi objekti? Kumman pitäisi olla?

    Ironia lienee siinä, että mitä enemmän liberaalidemokraattisen yksilön syntymisestä puhutaan, sitä halukkaampia ollaan sekä poliitikassa että journalismissa rajoittamaan yksilön vapauksia silloin kun ne koetaan vastakkaiseksi eräänlaiselle utopia-hyvinvointivaltiolle. Uuteen kuosiin puettu ”arjalainen” ihminen nousee historian hämärästä hyvinvointivaltion ihanteeksi.

    Johtoajatus on kuulunut yli 200 vuotta: Vapaus, veljeys, tasa-arvo!

    Tiukan paikan tullen ”vapaus” vedetään yli.

Hyvää huomenta Suomi!

    Vieläkö ahdistaa?

    Jos olet ruma, älä katso peiliin.

    Jos olet lihava, älä mene ulos.

    Jos olet ujo, ryhdy kirjoittamaan tällaisia pakinoita.

    Niiden julkaisemista ei kiellä kukaan.

    Vielä.

                                      Kyösti Salovaara, 2017.

Uusi arjalaisuus?

______________________________________________________________

Samanmielisyyden sietämätön keveys

[tiiliskivikuplassa]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.

Tiiliseinässä on tiiliä.

    Älymystöön kuuluu älypäitä.

    Eliitti muodostuu etuoikeutetuista.

    Tavallinen kansa on ryhmä tavallisia ihmisiä.

    Kaupungissa asuu kaupunkilaisia.

    Konformismi tarkoittaa ryhmään sopeutumista, samalla tavalla ajattelua.

    Sitähän me kaikki haemme: omaa kuplaamme. Välillä tuntuu että olen kuplassani yksin enkä jaksa väitellä itseni kanssa.

    Mutta juuri kukaan ei halua myöntää tavallisuuttaan. Siitäkin olemme yhtä mieltä. Punainen pipo päässä erottuu joukosta. Kunnes kaikilla on se.

    Ajatusleikki sallitaan tiettyyn pisteeseen asti. Sen jälkeen ei ole paluuta.

Maailman kaikkien ihmisten veljeys on luotavissa vain kitschin varaan, kirjoitti Milan Kundera.

    Kun lähellä on kamera, Kundera pilkkasi, poliitikko juoksee oitis lähimmän lapsen luokse ja nostaa tämän ilmaan ja suutelee lasta poskelle. ”Kitsch on kaikkien poliitikkojen, kaikkien poliittisten puolueiden esteettinen ihanne.”

    Ettei vain Kundera sittenkin puhunut ”kukkahattutädeistä”? Punavihreän kuplan eliitistä? Niistä suvaitsevaisista? Trendikkäistä kaupunkilaisista?

    Pahinta Kunderan mielestä on, kun vallan saa yksi poliittinen suuntaus, totalitaarinen kitsch. Totalitaarisella Kundera tarkoitti sitä, että kaikki kitschiä häiritsevä kitketään elämästä, yhtä hyvin yksilöllisyyden ilmaukset kuin jokainen epäilys ja ivakin. ”Kitschin valtakunnassa kaikkeen on suhtauduttava vakavasti.” Totaalisen kitcshin valtakunnassa ”muista erottautuminen on hymyilevän veljeyden kasvoille sylkäisty ruikka”.

    Kun katselin/kuuntelin viime viikolla eri foorumeilla ”älymystömme” käymää ”keskustelua” vihapuheesta, kaksoiskansalaisuudesta, Yleisradion sananvapaudesta ja ties miestä, en osannut muotoilla kokemustani yhtä hyvin kuin Kundera.

    Mutta nyt, tarkemmin ajatellen, tästähän on kysymys: siitä että hyvää tarkoittava eliitti pyrkii ”totalitaarisen kitschin valtakuntaan”. Se puhuu lempeän tiukalla äänellä suvaitsemattomuudesta, mutta ei näytä itse lainkaan suvaitsevan erilaisia mielipiteitä, väittelyä.

    Tästä syystä en halua kutsua punavihreän kuplan asukkeja ”suvakeiksi”. Suvaitseminen tarkoittaa suvaitsemista, oikeasti. Mutta ylipäänsä tämän totisesti hymyilevän – ja aitoa erilaisuutta huonosti sietävän – porukan määritteleminen on hankalaa, koska ”punavihreä” viittaa liikaa poliittiseen ideologiaan ja ”kukkahattutäti” turhan paljon sukupuoleen. Älymystöäkin tässä on vain kohtuullisesti eikä eliittikään kitsch-veljeskunnan laatua selitä.

Odotin mielenkiinnolla viime torstain keskustelua vihapuheesta. Yle rummutti etukäteen, että nyt selvitetään missä sananvapaus loppuu ja lain vastainen vihapuhe alkaa.

    Ei selvitetty.

    Paikalle oli kutsuttu joukko samanmielisiä, joille tärkeintä oli ilmaista olevansa samaa mieltä kuin naapurinsa. Itse asia kierrettiin hurskastelemalla, jopa rangaistuksien koventamista vaatimalla.

    Onneksi joukossa oli yksi toisinajattelija, Jarkko Tontti, joka suhtautui sananvapauden rajoittamisen mahdollisuuteen niin kuin siihen pitääkin suhtautua. Pohtien, älykkäästi, epäillen.

    Kun muut vaativat selvää ja tiukkaa, poliisin ja oikeuslaitoksen vahtimaa rajaa sille mitä saa sanoa ja mitä ei, Tontti huomautti että siellä missä tuo raja ”tiedetään”, siellä toimittajat istuvat vankiloissa ja demokratia pihisee henkitoreissaan.

    Ongelmana on tietysti ”some”, mutta se ei kuitenkaan synnytä vihaa vaikka levittää vihapuhetta, paitsi siinä mielessä että jokaisessa kuplassa tyhmyys tiivistyy.

    Keskusteluun osallistunut Jyväskylän yliopiston professori väitti, että vihapuhe johtuu yhteisöllisyyden katoamisesta; että ennen oltiin suvaitsevaisempia. Ai että oltiin? Professorin historiattomuus kauhistuttaa, sillä eihän Suomessa olla koskaan oltu niin suvaitsevaisia kuin nyt. Ainakin päällisin puolin.

    Jos minulla olisi aikakone, kiinnittäisin professorin ja kukkahattutädit turvavöihin ja lähettäisin heidät kahville Esson baariin vuonna 1956. Siellä he saisivat posket punastellen osallistua keskusteluun nekruista, homoista, mustalaisista, susipareista, ryssistä, pultsareista ja Urho Kekkosesta. Silloin yhteisöt olivat homogeenisiä ja pieniä, suvaitsemattomuus suurta.

    Totalitaarisen kitschin valtakunnassa ei ole historiaa. On vain samanmielisten nykyhetki.

HS. 4.2.2017.
Tutkijatohtorin korva kuuntelee
"valeuutista" ja
ryhtyy analysoimaan todellisuutta
sen perusteella.

Onkohan eliitti mustasukkainen sosiaaliselle medialle, joka näyttää ”johtavan” julkista keskustelua? Senkö takia vakavasti otettava journalismikin heittäytyy käänteiseen populismiin?

    Viime viikolla Helsingin Sanomat munasi itsensä pahemman kerran.

    Lauantaina se julkaisi laajan artikkelin otsikolla Luottamus EU:hun laski, mediaan kasvoi. Tekstin kirjoitti yleensä asiallisen luotettava toimittaja Jukka-Pekka Raeste. Siinä haastateltiin Ylelläkin usein kuultavaa EU-tutkijaa Timo Miettistä.

    Artikkelin mukaan, HS:n teettämään kyselyyn perustuen, kansalaisten luottamus EU:hun on laskenut huomattavasti. Tutkijatohtori oli valmis selittämään muutosta talouskriisillä.

    Artikkelin tukena oli kyselyn tulokset taulukoituina. Ne eivät tukeneet lainkaan artikkelin sisältöä eikä sen henkeä. Taulukon mukaan luottamus EU:hun on kasvanut huomattavasti eikä laskenut.

    Ajattelin että taulukossa oli painovirhe; että luvut olivat vaihtaneet paikkaa.

     Sunnuntaina lehti korjasi virheen. Artikkeli oli kirjoitettu väärin. Taulukossa luvut olivat oikein: luottamus EU:hun on todellakin kasvanut eikä vähentynyt!

    Miten moisen ”valeuutisen” kirjoittaminen ja julkaiseminen onnistuu laatulehdessä?

    Inhimillisiä virheitä tapahtuu, tietysti. Mutta kuinka monen varmistavan lukijan läpi ”valeuutinen” kulki päätyäkseen lehteen? Artikkelin kirjoittaja oli itse ollut keräämässä grafiikkaa. Halusiko hän ajatella muodikkaan EU-kriittisesti?

    Entä sitten tutkijatohtori Miettinen – eikö hänkään ”tiennyt” että suomalaiset luottavat EU:hun yhä vankemmin? Vai oliko hän EU-kriitikkona (?) valmis uskomaan vääriä tietoja, jotka tukivat hänen omia mielipiteitään, tieteestä viis?

    Esko Aho sanoi muutama viikko sitten Ylen haastattelussa, että media ei enää suhtaudu kunnioittavasti demokratian instituutioihin; että media toimii samoilla keinoilla kuin populistit. Aho vinoili, että media käyttää haastatteluissaan yhä useammin asiantunteilijoita, joka ovat taustaltaan tiedemiehiä mutta puheessaan jotain muuta.

    Vakavan journalismin pitäisi turvata, että mielipiteet erotetaan faktoista; että kuulija ja lukija saa selvän siitä milloin välitetään tietoa, milloin spekulaatiota. Nykyään se on vaikeaa. Jopa laatujournalismissa.

Samanmielisyyden vaatimus ahdistaa. Tekee surulliseksi.

    Surullista on, että nimenomaan ns. älymystö liimautuu konformismiin. Sen vaatimiseen että kaikista hyvistä asioista kaikkien on oltava samaa mieltä.

    Ongelmana tässä yhteisen hiljaisuuden vaatimuksessa on, että yhteiskuntatodellisuudessa kenelläkään ei voi olla ehdotonta tietoa siitä mikä on ehdottomasti oikeaa ja hyvää. Ja vaikka arvailu osuisi oikeaan, sen luulisi edellyttävän keskustelua, väittelyä, pohtimista.

    Punavihreän kuplan ehdottomuus kauhistuttaa. Se on kitschiä.

    ”Miksi lapsille pakkosyötetään ideologiaa”, Sanna Ukkola kysyi Runeberginpäivänä Ylen nettisivulla. ”Milloin ideologia otti vallan tarhoissa ja kouluissa? Nyt pakkoruotsin rinnalle tulee pakkoporkkana ja pakkofeminismi... Tämä herättää tukun kysymyksiä. Feminismi, veganismi. Onko ismien paikka kouluissa?”

    Vaikka tutkimukset todistavat, että luomuruoka ei ole yhtään terveellisempää eikä maukkaampaa kuin muu ruoka, punavihreä eliitti haluaa pakottaa kansalaiset luomuun. Ja ysiluokkalaisille jaettava kirja Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on Ukkolan mukaan pelkkää höpinää 2000-luvun Suomessa.

    Ideologia on väkevämpää kuin järki.

    Samanmielisyyden tavoittelu johdattelee totalitaarisen kitschin valtakuntaan.

Katselen tiiliseinää.

    Se näyttää koostuvan identtisistä palasista.

    Mutta tarkemmin katsoessaan näkee pieniä eroja eivätkä linjatkaan mene aivan suoraan. Yhdennäköisyyden sisältä löytyy vivahteita, vaikka on pyritty yhteen ilmeeseen.

    Vieläkö täällä uskaltaa olla eri mieltä, ihan omaa mieltään syyllistymättä vääränlaiseen puheeseen? Vieläkö punavihreän eliitin pyrkimystä ehdottomaan totuuteen saa epäillä? Vieläkö saa seistä omilla jaloillaan ja kulkea minne haluaa tai istua persuksillaan jos ei halua lähteä eikä seisoa?

    Vai pitääkö kysyä lupa?

    Varmuuden vuoksi lainaan Johann Wolfgang von Goethen pientä runoa nyt heti, kun se vielä on luvallista:

    ”Et toivoa taitais sa enää muuta

    kuin että makkarat kiertäisi viinipuuta!”

_________________________________

Goethe: Runoja. Suom. V.A. Koskenniemi. WSOY, 1922.

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys. Suom. Kirsti Siraste. WSOY, 1983.

Jukka-Pekka Raeste: Luottamus EU:hun laski, mediaan kasvoi. Helsingin Sanomat, 4.2.2017.

Oikaisu: Suomalaisten luottamus EU:hun on kasvanut. HS, 5.2.2017.

Sanna Ukkola: Miksi lapsille pakkosyötetään ideologiaa? Yle blogit, 5.2.2017.

Kuka puhuu...

[ja ketä kiinnostaa?]

”Järkeä vastaan ei ole silti luultavasti koskaan hyökätty niin rajusti kuin juuri omana aikanamme.”

    -Albert Camus, 1942

”Kun ihmisestä tulee oman elämänsä päähenkilö, elämä lakkaa olemasta kiinnostava.”

    -Pierre Lemaitre, 2011

Vuosi vaihtui uudeksi. Vanha pysyi.

    Sunnuntaina tasavallan presidentti hahmotteli osallisuutta, suoraselkäisyyttä, vastuuta ja mietti pahan varjoja.

    Edellisenä iltana väkijoukot kerääntyivät Helsingissä buuaamaan tasavallan hallituksen pääministerille. Sadannen vuoden yhteinen juhla aloitettiin vihalla ja hampaiden kiristelyllä. Laulajatähtöset kikattivat kansakunnan kaapin päällä.

    Oliko liikkeellä helsinkiläinen roskaväki vai tavallinen kansa?

    Sopivasti tuo tilaisuus pidettiin Helsingin Sanomien lasipalatsin varjossa. Lehtihän on tehnyt osansa Juha Sipilän maineen ryvettämiseksi. Ja on jälkikäteen ihmettellyt miten on mahdollista, että pääministerin suosio on romahtanut ja sädekehä himmentynyt.

    Sananvapaus on hieno arvo, särkymätön. Kahvikuppi menee palasiksi pudotessaan lattialle. Aika on kuin lattialle putoava kuppi. Sirpaleiden summa.

    Tämän viikon tiistaina Hesari kirjoitti, että politiikassa tarvitaan paksumpaa nahkaa kuin mitä Sipilällä on.

    Niinpä.

    Uusi spartalaisuus myy muutenkin hyvin.

Aina kun mediaa syytetään asiattomasta politikoinnista, se kertoo olevansa vain peili. Ei pidä syyttää peiliä kun naama näyttää vinolta.

    On tosin jäänyt epäselväksi mistä kansa ammentaa mielikuvansa jos ei mediasta. Keksiikö se ne omasta päästään?

    Puolueeton media uskottelee olevansa ”puolueeton”. Mitä se sillä tarkoittaa? Aikanaan Helsingin Sanomat ilmoitti olevansa puolueellinen EU:hun liittymisen suhteen. Se oli hieno ilmoitus. Kannatti kannattaa.

    Tänään lehdellä tuntuu olevan oma agenda monien asioiden suhteen, vaikka se ei ilmoita että minkä. Tai ehkä eri kirjoittajilla on omat agendansa. Koska en oikeastaan usko salaliittoihin, ei kai tämäkään pidä paikkaansa. Rivien välistä lukiessa löytää sellaista mitä ei ole asetettu.

    Olisikin ihmeellistä jos laatulehdellä olisi "poliittinen" agenda. Miksi median pitäisi yrittää muuttaa maailmaa? Eikö peilin ”puolueettomuus” olekaan enää hyve? Mistä esimerkiksi Helsingin Sanomat tietäisi mikä on ”ainoa oikea” teko maailman muuttamiseksi? Kenelle se pitää muuttaa sopivaksi? Spartalaisille vai elämän nautiskelijoille? Vai jollekin tunteettomalle instituutiolle? Paksunahkaiselle organisaatiolle?

    Jos journalistinen asento on muuttunut, liittyykö se jotenkin populismin tuulahduksiin, vaikka laatumedia irtisanoutuu pontevasti populismista?

    Ranskalainen filosofi Bernard-Henri Lévy osui muutama päivä sitten populismin ytimeen. Lévyn mukaan populistit ensinnäkin väittävät, että kansalaiset tietävät aina mitä tahtovat. Ja toiseksi populistit opettavat, että kun kansalainen haluaa jotakin, hän on aina oikeassa. Niinpä mikään ei saa estää toteuttamasta tästä seuraavaa oikeutettua vaatimusta. 

    Politiikka on usein kehäpäätelmien tavaratalo.

    Lévy tiivisti populismin demokratioiden vanhuudensairaudeksi.

    Minusta tuntuu (näyttää), että populismin kiistävä media käyttää itsekin populismin keinoja (käänteisesti) osallistuessaan poliittiseen keskusteluun.

Ajelin viime viikolla Kotkaan päin, Valkmusan suolle pienelle luontoretkelle.

    Aurinko paistoi keskiviikkoaamuna, vähän pakkasta, Pyhtään lähestyessä kevyt lumi peitti peltoja ja metsäaukioita. Maisema oli kaunis kuin karamelli.

    Sitten puhelin soi.

    Serkkuni Maija oli tuohtunut Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla olleeseen Paavo Raution kolumniin. ”Miten ne voivat kirjoittaa tuolla tavalla eläkeläisistä”, hän parahti. ”Eikö eläkeläiset Hesarin mielestä ole ihmisiä lainkaan?”

    Serkkuni kertoi, että meinasi soittaa heti jutun luettuaan lehden asiakaspalveluun lopettaakseen tilauksen, mutta hetken ajateltuaan alistui siihen, että jostakin maailman menoa on seurattava. Hesari on kahle josta ei pääse eroon, vaikka se kepittää meitä herkeämättä, serkkuni ajatteli.

    Yleensä hauskan terävästi kirjoittava Paavo Rautio oli Merkintöjä-pakinassaan harvinaisen totinen. Lehden tai yleisen ilmapiirin eläkeläisiä vastustava agenda ilmeisesti painoi hartioita. Jutun otsikossa kerrottiin pääasia: Aloite minulle ja aloite muille. ”Eläkealoite on näyttö egoismista – itsekkyydestä”, Rautio piruili, ”ja eutanasia-aloite altruismista – pyyteettömyydestä.”

    Ottamatta kantaa itse asiaan, kuulostaa kummalliselta väittää, että puolentoista miljoonan (1 500 000) suomalaisen eläke-etujen parantamiseen ja oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen pyrkivät aloite (jonka allekirjoitti yli 80 000 suomalaista) on perimmiltään moraalittoman ”itsekäs”.

    Elämän olosuhteiden parantaminen on siis itsekästä; kuoleman tavoittelu pyyteetöntä. Ehkä, ehkäpä, kenties - riippuu näkökulmasta. Ja ovatko nämä edes vastakohtia?

    Mutta yhtä kummallista on ajatella, niin kuin Rautio ja Helsingin Sanomat (monissa artikkeleissa, pääkirjoituksissa jne.) tuntuvat ajattelevan, että vain aktiivisesti työssäkäyvät kansalaiset ja ryhmät saavat pyrkiä oman asemansa parantamiseen. Tietysti tämäkin on pelkkää filosofiaa. Miten yhteiskunnassa syntyvä vauraus jaetaan? Jakamisen hetkellä filosofia muuttuu politiikaksi.

    Kuinka paljon eläkeindeksin laskentatavan muuttamisen vastustus heijastaa sivistynyttä ikärasismia? Jos vaaditaan, että vanhan ihmisen pitää tyytyä olevaan ja olla kiltisti kiitollinen, niin kysymys jatkuu, että kenelle? Kapina kuuluu nuorille, ei vanhoille. Sellaistahan elämänkulku on. 

    Sananvapauden kannalta saattaa silti olla ongelmallista ettei yleisestä linjasta (olipa se millainen tahansa minkä tahansa asian suhteen) poikkeava ajatus läpäise laatumedian kynnystä. Somessahan saa höpistä mitä haluaa – ketä kiinnostaa?

Kun Helsingin Sanomien – ja vaikkapa myös Yleisradion – agendaa yrittää ymmärtää, sieltä pelkistyy eräänlainen kukkahattutätien (*) uusi journalismi, joka asettuu tavallisen kansalaisen yläpuolelle. (Muuten, tällä journalismilla on vastineensa poliittisissa puolueissa, kaikissa niissä.)

    En väitä, että kukkahattutätien journalismi leimaisi median sisällön laidasta laitaan. Mutta se näkyy niin kuin kukka hatun koristuksena. Ja voi olla niinkin, että kukkahattutädit ovat se moraalinen keskus, joka tarvitaan yhteiskunnan keskipakovoimien vastavoimaksi. 

    Tarkoitus on hyvä. Joka ei sitä ymmärrä, kärsiköön nahoissaan. Karttakepillä sormille ja sitä rataa. 

    Kukkahattutäti tietää kuinka persoja olemme makealle ja epäterveelliselle. Me syömme liikaa, juomme liikaa, liikumme liian vähän, luemme liian vähän hyviä kirjoja, tuhlaamme rahaa kauppakeskuksissa, emme osallistu riittävästi yhteiskunnan rakentamiseen, emme ymmärrä kuinka kalliiksi tulee hoitaa lapsia kotona (naiset töihin ja pennut päiväkoteihin, hemmetti), emme tajua että meidän tulisi lopettaa lihan syönti ja autoilla ajaminen.

    Eläkeläiset ovat tässä suhteessa se pahin joukko, koska heillä on aikaa tehdä pahaa 24/7 sekä makrotaloudelle että globaalille taloudelle. Sitä toimituksen kukkahattutäti ei kuitenkaan huomaa, että vanheneva ihminen elää jo laina-ajalla... ja jonakin päivänä, se voi olla tänään illalla tai huomenna auringon noustessa, askel pysähtyy ja ”turha” kulutus loppuu kuin seinään, pyyteettömästi.

    Kaupallisessa mediassa tilanne ei sittenkään ole näin musta-valkoinen.

    Luulen että myös Sanomatalossa kiemurrellaan moraalisen ja kaupallisen ristipaineen solmussa, jonka kirvoittamiseen Aleksanteri Suurikaan ei pysty.

    Yhtäällä on kukkahattutädin vankkumaton tietoisuus siitä, kuinka ihmisen pitää elää ollakseen kunnollinen ihminen. Toisaalla on taloudellinen paine, sillä mistäpä muualta lehti saisi mainostulonsa kuin ”epätervettä” elämää mainostavien yritysten kassasta. Samalla kun yhdellä sivulla paheksutaan uuden alkoholilain vapauttavia henkäyksiä, toisaalla testataan parhaita samppanjamerkkejä ja haarukoidaan sopivaa punaviiniä kinkun seuraksi. Samalla kun yhdessä pääkirjoituksessa paheksutaan lihan syömistä, toiselle sivulle repäistään koko sivun mainos viikonlopun pihvitarjouksista. Ja lihaisia ilmoitusliitteitä riittää.

    Elämä on ristiriitainen juttu. 

    Osallistuvaa uus-journalismia harrastava lehti on puun ja kuoren välissä: sisäisen pakon (moralismin) ja ulkoisen paineen (kustannusrakenteen vaatimus) ahdistama toimittaja on kuin suohon vajonnut Münchhausen, joka yrittää tukastaan vetämällä pelastaa itsensä ja hevosensa suosta kuivalle maalle.

    Eivät edes pakkaset pelasta.

    Mutta eläkeläisiä kannattaa kurmottaa. Ne eivät tee kapinaa. Tilaavat pirut lehteäkin, toisin kuin nuoriso.

Tämähän menee surkutteluksi.

    Jos Paavo Rautio kadotti huumorinsa, taitaa käydä niin minullekin.

    Vuosi vaihtui uuteen, vanha pysyi. Naurettava huomio.

    "Synkkinä aikoina /lauletaanko silloinkin", kysyi Bertolt Brecht, "silloinkin lauletaan / synkistä ajoista."

    Mutta eiväthän nämä ole synkkiä aikoja. "Loppiainen lopsahtaa, kaalikuppi kopsahtaa", sanottiin ennen. Ei sanota enää.

    Yksipuolinen, kaksipuolinen, toispuolinen, tasapuolinen, monipuolinen!

    Pelkkiä sanoja. Sitä paitsi: olenko minäkään tasapuolinen?

    Miksi pitäisi?

    Muidenkaan.

     

____________________________________________

(*) "Kukkahattutäti" ei ole sukupuolinen ilmaisu vaan henkisen, yhteistä hyvää tarkoittavan mutta ihmisen yksilöllisyydestä piittaamattoman asennoitumisen määrittely.

Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956. Valikoinut ja suomentanut Brita Polttila. Tammi, 1973, 4.p.

Albert Camus: Kapinoiva ihminen. Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971.

Pierre Lemaitre: Alex. (Alex, 2011.) Suom. Sirkka Aulanko. Minerva, 2015.

Paavo Rautio: Aloite minulle ja aloite muille. Helsingin Sanomat, 28.12.2016.

Bernard-Henri Lévy: ¿Qué es el populismo? El País, 30.12.2016.