Pyllistetään sanojen merkityksille

[objektiivisen subjektiivista]

Kyösti Salovaara, 2019.
Jugendtyylinen kissatalo valmistui Riikaan v. 1909.

Sanat vangitsevat miettimään, kuvat katsomaan.

    Molemmissa merkitykset hilseilevät kuin maali vanhan talon seinässä.

    Riika on vanha kaupunki Latviassa. Otan valokuvia sattumanvaraisina katsahduksina. Historia tunkee esille. Sen voi välttää katsomalla muualle. Stalinin ”tyylin” pilvenpiirtäjän juurella kaupataan rättejä ja eroottista toritaidetta. Kollaasi komentotaloudesta kohti vapautta?

    Riian kaduilla ihmiset kääntävät katseensa vastaantulijasta. Eivät halua osallistua. Entisen Neuvostoliiton totalitaarinen menneisyys kopisee askelissa. Ollaan edelleen valppaita, vaikka nyt kävellään vapaina.

    Tai sitten kuvittelen. Näen mitä tahdon.

    Vähitellen opin ottamaan ”huonoja” valokuvia, jotka paljastavat. Syntyykö huonoista kuvista uudenlaista ”taidetta”: sekavia asetelmia mielen maisemasta?

    Riian kissatalosta kerrotaan tarinoita. Varakas kauppias ei päässyt kauppiaskillan jäseneksi. Hän rakennutti talon, jonka katolla kissat pyllistävät kauppiaskillalle. Toistakin kerrotaan. Juttuja historiasta, taloista ja valtiaista, mahtimiehistä ja kauppapuksuista.

    Merkitykset hilseilevät. Sanat pyllistävät todellisuudelle.

Sanotaan että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Toisaalta yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa. Näin järkeili Erno Paasilinna.

    Siispä meillä on jo kaksituhatta väitettä sanasta ja kuvasta, tosia ja valheita tai siltä väliltä.

    Sanojen merkitykset hilseilevät kuin maali vanhan talon seinässä. Tältä tuntui seurata hallituskriisiä. Antti Rinteen hallitus kaatui sanoihin, ei tekoihin. Ei kerrottu mitä ajateltiin. Ei sanottu mitä tehtiin. Puhuttiin toista.

    Luottamus – komea sana. Kunhan tietää mitä se tarkoittaa. Antti Rinteeltä loppui luottamus. Eikä Rinne luottanut Sirpa Paateroon. Kun luottamus meni kaksi kertaa, Paatero erosi ja Rinne sitten.

    Mutta kuin tuhkassa kytevistä kekäleistä he nousivat uudelleen vallan koturneille. Paaterosta tuli uuden hallituksen ministeri. Rinne äänestettiin eduskunnan ensimmäiseksi varapuhemieheksi, valtiojärjestyksen ja etiketin mukaan merkittäväksi ”luottamusmieheksi”.

    Kukaan ei enää tiedä mitä sana ”luottamus” tarkoittaa. Väitetään että luottamusta joko on tai ei. No onko? Vaiko ei?

    ”Yhtä ainakin voi toivoa”, summasi Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Jussi Pullinen (HS, 9.12): ”Kun poliitikot käyttävät sanoja kuten ’luottamus’, he voisivat kertoa meille, mitä he tarkalleen ottaen tarkoittavat.”

    Vai onko helpompaa antaa sanojen merkityksien hilseillä?

Kyösti Salovaara, 2019.
Totalitäärinen menneisyys hilseilee
Baltian "Pariisissa".

Muuttuiko hallitustragedia farssiksi?

    Media hehkuu kuin induktiohella. Mitä enemmän siihen koskee, sitä kuumemmaksi se käy.

    Uusi pääministeri Sanna Marin tulkitaan mediassa ja somessa äärimmäisen vasemmistolaiseksi liberaaliksi. Mediassa puretaan vaalikoneiden vastauksia. Marin näyttäytyy vihreämpänä kuin vihreät, sosialistisempana kuin sosialistit. Sitten Hesari julkaisee vaalikonevastauksiin perustuvan kaksiulotteisen arvograafin, jossa Sanna Marin on liberaaleista liberaalein.

    Miten se on mahdollista? Voiko äkkijyrkkä sosialisti olla liberaali?

    Mitä sana merkitsee ylisummaan? Liberaali lienee vapaamielisen synonyymi, tarkoittaa melkein samaa. Vai tarkoittaako sittenkään? Sotketaanko tässä amerikkalaisen poliittisen keskustelun tarkoittama ”liberaali”, joka merkitsee ”vasemmistolaista” suomalaiseen sanan merkitykseen, joka tarkoittaa vapaamielistä ja avarakatseista, siis ahdasmielisen vastakohtaa?

    Vaalikoneen vastauksissa Sanna Marin on valmis kieltämään ja rajoittamaan liberaaliin yhteiskuntaan kuuluvia perusvapauksia, kuten vapautta liikkua ja oikeutta itse päättää mitä syö. Marin on valmis kiristämään verotusta valtion hyväksi yksilön vapauksia vastaan.

    Voiko Marinin kaltainen sosialisti olla liberaali?

    Jos voi, kuka on antanut tämän merkityksen sanalle?

    Tieto on valtaa. Vielä suurempaa valtaa käyttää se joka pääsee leipomaan sanalle merkityksen.

Vapaus ja vapauden tunne ovat yksilön suhde muuhun maailmaan, konkreettiseen ja henkiseen. Se ei ole valtion eikä kunnan eikä luonnon näkökulma, asenne. Valtio, kunta ja luonto ovat kollektiivin kehys, jossa yksilö on tai tuntee olevansa vapaa. Liberaali ihminen suo kaikille ihmisille vapauden olla vapaa. Lupaa siihen ei tarvitse kysyä papilta eikä poliitikolta.

    Terävästi purevassa esseekokoelmassaan Olette kaikki väärässä Heikki Pursiainen käy sosialistin kanssa keskustelua siitä mitä liberaalina oleminen tarkoittaa, ja milloin on mahdollista olla liberaali. ”Sori, Teivo Teivainen, sosialisti ei voi olla liberaali”, Pursiainen otsikoi esseensä, jossa lähtökohtana on Hesarin vaalikoneen xy-koordinaatisto, missä yhdellä akselilla vastaajia luokiteltiin konservatiiveiksi vs. liberaaleiksi ja toisella akselilla vasemmistolaiseksi vs. oikeistolaiseksi.

    Pursiaisen mielestä käsitteeseen liberaali pitää kuulua myös taloudellinen (ja aineellinen) ulottuvuus. Ei voi olla liberaali, jos haluaa rajoittaa vapaata kaupankäyntiä, yksityistä omistusta, markkinataloutta. Liberalismiin kuuluu peruslähtökohtana se, että ”jokaisella ihmisellä on oikeus tavoitella omia päämääriään, omia tärkeitä asioitaan, pyrkiä omasta mielestään hyvään elämään.”

    Hyvä yhteiskunta tarjoaa ihmiselle parhaat mahdollisuudet tähän, Pursiainen lisää. Ja sanoo, että hajautettu omistus on välttämätöntä vapauksien säilymiselle: ”Jos resurssit keskittyvät valtion kontrolliin, vaikka tämä olisi demokraattinenkin, seurauksena on vapaudelle myrkyllinen vallan keskittyminen.”

    Voiko Sanna Marinia kutsua liberaaliksi?

    Ei voi, jos hänen julkiset kannanottonsa ottaa todesta, jos sanat merkitsevät sitä mitä niiden luullaan merkitsevän. Mutta mehän emme tiedä mitä Marin todella ajattelee.

Kyösti Salovaara, 2019.
Vuoden 1905 vapaustaistelijoiden patsas,
 taustalla Latvian kansalliskirjasto. Historian kerrostumia:
Tsaarin Venäjä, kommunistien Neuvostoliitto, vapaa Latvia
Väinäjoen rannalla.

Kaikki filosofia on kielen kritiikkiä, Ludwig Wittgenstein sanoi.

    Mitä poliittinen puhe sitten on? Onko siinä tarkoitus kertoa vai peittää? Ohjata vai eksyttää? Vietellä vai karkottaa?

    Voiko oikeiden sanojen merkityksiä säätää poliittiseen tilanteeseen sopivaksi?

    Tällä viikolla Ylen ykkösaamussa (radiossa) haastateltiin uuden hallituksen valtionvarainministeriä, keskustapuolueen Katri Kulmunia, joka korosti että hallituksen pitää edistää paikallista sopimista yritystoiminnan kilpailukyvyn edistämiseksi. Haastattelun päätyttyä Ylen toimittaja ihmetteli, miten Kulmunin ”oikeistolainen” mielipide paikallisen sopimisen edistämisestä sopii vasemmistolaisen Sanna Marinin hallituksen linjaan.

    Toimittajan huomautus on käsittämätön. Mitä tekemistä paikallisella sopimiselle on sen enempää oikeistolaisuuden kuin vasemmistolaisuudenkaan kanssa? Onko avioliittosopimuskin ”oikeistolaista” politiikkaa? Jos on, mitä politiikkaa on asunnon vuokrasopimuksen allekirjoittaminen? Erittäin paikallista ja sitä mukaa, Ylen antamalla merkityssisällöllä, oikeistolaista toimintaa. Niinkö?

    Sanojen merkitykset hilseilevät.

    ”Voiko valtiovalta tietää yksittäistä ihmistä paremmin, mikä tälle ihmiselle on hyvinvointia ja mikä ei?” kysyi Ruurik Holm teoksessaan Yksilönvapaus. Vaikka joskus ehkä voi, yleisesti ottaen ”on kuitenkin vaikea nähdä, millä perusteella valtiolla olisi oikeus tehdä pakottavia päätöksiä sen suhteen, mikä kullekin yksilölle on parhaaksi, jos yksilö itse ei tällaista oikeutta ole valtiolle luovuttanut.”

    Holm sanoo, että on jo lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ’todelliset’ tarpeet ja halut. ”Jokainen ihminen on itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle.”

    Miksi valtiokollektiivin ylivaltaa ja komentovaltaa kannattavia poliitikkoja harhaannutaan sanomaan ”liberaaleiksi”? Onko se valepuku? Troijan puuhevonen? Ja jos on, niin missä tarkoituksessa?

Kun sanojen merkityksiä vaihdetaan suhdanteisiin sopivaksi, kun niitä käännellään kuin lettuja paistinpannulla, niin ketä tästä pitäisi syyttää? Poliitikkoja vai mediaa? Molempia vai ei ketään?

    Kun pyllistää yhtäälle, kumartaa toisaalle.

    Karusellissa voi pyllistää ja kumartaa vuorotellen kaikkiin suuntiin.

    Ihmiset käyttävät kieltä omaksi hyväkseen. Myös poliitikot ja toimittajat käyttävät kieltä. Johtopäätös: hekin ovat ihmisiä!

    Roland Barthes  - ranskalainen merkkien ja merkityksien tutkija - oli sitä mieltä, ettei ole olemassakaan realistista kirjoitusta, joka voisi raportoida tosiasiat puolueettomasti. Kielenkäyttö, sanojen merkityksen ymmärtäminen, kantaa mukanaan kulttuurikoodeja, joiden alaisuudessa kirjoittaminen ja sanominen tapahtuu. Maailma tulee ilmi kulttuurikoodien läpi, ei niiden ohi.

    Barthesin mielestä ihminen on kieltä käyttäessään ”kielen vanki”. ”Barthesin mukaan emme voi koskaan tuntea todellisuutta itsessään, koska voimme tavoittaa sen vain omien kulttuurikaavojemme ja kulttuurikoodiemme kautta”, tiivistää Damien Lecarpentier Barthesin ajatuksen esseessä Strukturalismista pragmatismiin teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria.

    Mutta kun sosialisti (poliitikko tai toimittaja) väittää olevansa liberaali, yrittääkö hän kääntää Barthesin ajatuksen nurinniskoin ja tehdä kuulijoistaan ja lukijoistaan oman kielensä ja niille antamiensa ”itsevaltaisten” merkityksien vankeja ja uhreja?

Kyösti Salovaara, 2019.
Latvian tiedeakatemian pilvenpiirtäjä
1950-luvun lopulta.
Stalinismin ja eroottisen
toritaiteen liberaali anakronismi.

Ruurik Holm: Yksilönvapaus. Tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Damien Lecarpentier: Johdanto: Strukturalismista pragmatismiin. Teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Toim. Miikka Pyykkönen & Ilkka kauppinen. Gaudeamus, 2015.

Heikki Pursiainen: Olette kaikki väärässä. Yhteiskunnallinen keskustelu Suomessa. Tammi, 2019.

Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. Suom. Heikki Nyman. WSOY, 1971.

Läpinäkyvästi

[käsipohjaa]

Kyösti Salovaara, 2018. (*)

Auringonpaisteessa väreilevän pinnan alla kivipohja loistaa kuin kaunis koru.

    Vesi on läpinäkyvää, kirkkaimmillaan hajutonta ja mautonta. Vaikka se ei ole periaatteessa minkään näköistä, se luo vedenalaiselle rantakivikolle uudenlaisen ilmeen. Hiekkaisessa kohdassa aaltojen pienoiskuva. Rantaan ajautuneet roskat kuin viimeisellä rannalla.

    Ihminen on aina rannalla, vaikka purjehtisi meren yli. Merelle ei jäädä asumaan. Urheat seikkailijat haaveilivat toisenlaisista rannoista ja kun löysivät ne, tekivät niistä samanlaisia.

    Päivästä toiseen vesi hioo kiviä ja kallioita. Veden kirkastamat kuviot muuttuvat.

Vesi on elämän alku ja loppu, elämän voimaanpanija.

    Mutta jos vesi ei toisaalta ole mitään, ei haise, ei maistu eikä oikein näykään, miten se voi luoda elämää?

    Seuravaaksi kysytään mitä elämä sitten on? Eihän sitäkään näe eikä sitä voi maistaa, sekin on väreilevä pinta jonka läpi näkyy ihmisiä, eläimiä, kasveja ja kiviä rantasorassa.

    Luonnossa vesi ei ole aivan puhdasta. Siinä näkyy ja maistuu ympäristön ainekset. Onko ihmisen elämä samanlainen heijastuma, sekään ei ole ihan puhdas, ei ihan mauton paitsi sitten kun prosessi loppuu.

    Elämä on pelkkä sana, kaikki muu sitten toimintaa.

Lapset uivat käsipohjaa ennen kuin oppivat.

    Mitä aikuiset uivat?

    Yleisradio itsesensuroi Herra Heinämäen suositun lastenohjelman.  Siinä on kai nykyiseen maailmaan kuulumaton intiaanihahmo.

    Vieläköhän Tex Willereitä saa myydä divareissa? Vai joko suvaitsevat ovat kiertäneet niissäkin mustan pensselin kanssa?

    On cool asua vapaamielisessä Suomessa.

    Herra Heinämäen kiellon sai aikaiseksi yksi ihminen twitterissä. Hän tuntui olevan ylpeä pystyessään vaikuttamaan Ylen ohjelman sensurointiin. Niin taisi olla sekin bloggaaja, joka sai viime jouluna Stockmannin kieltämään omat tiernapoikansa sillä perusteella, että niissä valkoihoinen näyttelee neekeriä.

    Voi sitä kansallisteatterin näyttelijää joka joutuu esittämään murhaajan roolin!

    Suvaitsevaisuus ei nykyään tarkoita suvaitsevaisuutta.

    Vesi ei sittenkään ole aina hajutonta eikä mautonta. Joskus se haisee pahalle ja maistuu karvaalta.

Kyösti Salovaara, 2018.

Vapamielisyys, liberaali elämänasenne on vähän kuin kirkas vedenpinta. Sitä joko on tai ei ole. Hercule Poirot sanoo tuoreessa elokuvassa: On oikeaa ja väärää eikä niiden välissä ole mitään!

    Erään tutkimuksen mukaan riittää kymmenen prosentin kokoinen ihmisryhmä ohjaamaan enemmistön mielipiteitä haluamaansa suuntaan, kunhan tuo ihmisryhmä toimii ehdottomasti, touhukkaasti ja militantisti ajamansa asian puolesta.

    Niin sanotut suvaitsevaiset käyttäytyvät tuolla tavalla. Mutta voiko suvaitsevaksi itseään sanova ja liberaalina itseään pitävä olla militantti jonkin asian puolesta? Määritelmän mukaan ei, mutta käytännössä kyllä, sillä sanathan eivät ole todellisuus vaan niiden tulkinta.

    Helsingin Sanomissa julkaistiin Taloustutkimuksen kysely, jonka mukaan nukkuvat äänestäjät ovat pääosin konservatiiveja. Liberaalit äänestävät vaaleissa, konservatiivit nukkuvat.

    Tulos on hieman yllättävä, koska varsinkin vasemmistossa on aina valiteltu, että vaaleissa nukkuminen auttaa porvareita. Äänestysvilkkauden nousemista on pidetty vasemmiston kannalta hyödyllisenä. Tässähän on sisäänkirjoitettuna ajatus, että vasemmistolaisuus on jotakin radikaalimpaa (jopa liberaalimpaa?) kuin oikeistolaisuus.

    Mutta mitä mielipidekysely oikein tuo esille? Vastaajista ja kysyjistä?

    Siellä oli esimerkiksi tällainen väittämä: ”Yleisesti ottaen Suomessa poljetaan vähemmistöjen oikeuksia ja mennään liikaa heteronormatiivisen enemmistön ehdoilla.”

    Tutkimuksen tilaaja ja toteuttaja pitivät väittämän kanssa samaa mieltä olevia liberaaleina ja eri mieltä olevia konservatiiveina. Konservatiivi siis hyväksyi väittämän, että ”yleisesti ottaen Suomessa paapotaan liikaa vähemmistöjä ja unohdetaan tavallisen, kunnollisen työtätekevän kansalaisen oikeudet”.

    Provokatiiviset väittämät valottavat kysymyksen esittäjän ajatusmaailmaa: Hänen mielestään esimerkiksi Herra Heinämäen ja tiernapoikien kieltäminen ja tuomitseminen on varmaankin ”liberaalia”, niiden salliminen taas "konservatiivista".

    Onko tutkijoiden ja toimittajien ajatus kääntynyt päälaelleen?

    Mielellään tuon kyselyn tulosta haluaa pitää ”totena”, mutta tarkoitushakuiset väittämät murentavat sen pohjaa kuin laine, joka lyö kaiken säpäleiksi. Onko muutosta haluava ihminen konservatiivi vai liberaali - vai kumpaa tahansa? Ilmaisiko neuvostoliittolainen tai kuubalainen sosialismi esimerkiksi liberaalia ajattelua? 

    Nyt 2000-luvulla enemmistön pitää yhä useammin kysyä vähemmistöltä lupaa ajatteluun ja käyttäytymiseen. Vähemmistöjen harrastama tyrannia ei kuitenkaan ole liberalismia. Suvaitsematon suvaitsevaisuus on kielioppivirhe.

    Enemmistöjä on helppo ohjailla haluttuun suuntaan – eihän ne muuten enemmistöjä olisikaan.

    

Historian pinnalla vesi väreilee, pohjassa näkyy ikiaikaisia kuvioita, jotka yhä muuttuvat.

    Ensi lauantaina tulee kuluneeksi 200 vuotta Karl Marxin syntymästä. Hän syntyi Trierissä Saksassa toukokuussa 1818 ja kuoli Lontoossa maaliskuussa 1883.

    Friedrich Engels, Marxin ystävä, työtoveri ja tutkimustyön rahoittaja piti puheen Marxin hautajaisissa Highgaten hautausmaalla. Hän tiivisti Marxin elämäntyön näin:

    ”Niinkuin Darwin keksi elimellisen luonnon kehityksen lain, niin keksi Marx ihmiskunnan historian kehityslain: sen siihen saakka ideologisten verhojen peittämän yksinkertaisen tosiasian, että ihmisten ennenkaikkea täytyy syödä, juoda, asua ja pukeutua ennenkuin he voivat harjoittaa politiikkaa, tiedettä, taidetta, uskontoa jne; että siis välittömien aineellisten elintarpeiden tuotanto ja siten kulloinkin vallitseva kansan tai ajanjakson taloudellinen kehitysaste muodostaa sen perustan, josta vastaavien ihmisten valtiolaitokset, oikeuskäsitykset, taiteelliset jopa uskonnolliset mielikuvat ovat kehittyneet ja josta niiden senvuoksi täytyy saada selityksensä – eikä päinvastoin, kuten tähän saakka on tapahtunut.” (**)

    Marx oli vallankumouksellinen renessanssi-ihminen.

    Me tavalliset ihmiset uimme käsipohjaa naama pohjaan päin.

    Nyt aprikoin: Voisiko käsipohjaa uida myös selällään?

Kyösti Salovaara, 2018.

(*) Veden kuvat otettu 26.4.2018 Espoon Haukilahdessa, Mellsteninrannassa.

(**) Suomennos vuodelta 1938.

Valitsen – siis olen

[Ostaisitko sandaalit Antti Rinteeltä?]

Kyösti Salovaara, 2018.
Valinta on parhaimmillaan mahdollisuus, ei pakkotilanne.

Saavut risteykseen.

    Pitää valita. Saat valita. Valitset.

    Jos on kiire, ohjaat auton moottoritielle. Kenties niitä kulkee rinnakkain kaksi, toinen ilmainen, toinen maksullinen. Haluatko ajaa ruuhkassa ilmaisella tiellä vai melkein yksin, kuin tien kuningas, maksutiellä?

    Mutta jos ei ole kiire, mikset ajaisi pienelle vuoristotielle tai maaseudun taloja ja peltoja kiertelevälle maisemareitille? Tärkeintä ei kenties olekaan se minne menet, vaan miten menet.

    Oleellista ei ole valinnan tulos vaan valinta itsessään.

Ihmiseksi tulemisen evoluutiota on kuvattu monella tavalla.

    Ihminen on sosiaalinen eläin. Ihminen on utelias. Ihminen keksii työkaluja. Ihminen ryhtyy puhumaan toiselle ihmiselle, kieli kehittyy, luodaan tarpeeseen. Ihminen ajattelee, suunnittelee, ennakoi.

    Mutta entäpä jos yksilönvapaus, pyrkiminen vapaaksi, valitsemaan oppiva eläin onkin kaikista tärkein muutos ihmisen evoluutiossa?

    Ranskan vallankumouksessa julistettiin: ”Vapaus, veljeys, tasa-arvo!”

    Jostakin syystä vapaudesta puhutaan nykyään harvoin, yksilönvapaudesta tuskin lainkaan.

    Yksilönvapaudesta puhuminen koetaan hyvinvointivaltiossa jollakin tavalla epäeettiseksi ja egoistiseksi. Yksilönvapauteen ja valinnanvapauteen suhtaudutaan hysteerisesti ja vainoharhaisesti, eikä tämä koske pelkästään vasemmistopuolueita ja vihreitä, joilla on oma kollektiivinen unelmansa.

    Miksi ihmisen perusolemuksesta, vapautta haluavasta ihmisestä puhutaan niin vähän? Miksi yksilönvapaudesta ei pidetä huolta poliittisissa ohjelmissa?

    ”Isoin ongelma on kuitenkin se, että miten hukassa (Saksan) sosiaalidemokraatit ovat suhteessa kolmeen keskeiseen ideologiseen kysymykseen”, kirjoitti Anna-Liina Kauhanen Helsingin Sanomissa viime sunnuntaina haastatellessaan kansainvälisen politiikan professoria Henri Vogtia. 

    Tutkijan mukaan sosiaalidemokraatit eivät ole pysyneet mukana individualismin nousussa. ”He eivät saa analysoitua, miten olla samaan aikaan tasa-arvoinen, oikeudenmukainen ja yksilön vapauksia kunnioittava.”

    Suomalainen todellisuus ei eroa saksalaisesta.

Ruurik Holmin teos YKSILÖNVAPAUS tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi (Into, 2017) haastaa suomalaisen tabun, yksilönvapaudesta puhumisen (puhumattomuuden) monella tavoin, kiinnostavasti, älykkäästi ja tietysti myös vaikeaselkoisesti.

    Holm on teoreettinen filosofi. ”Filosofien tehtävänä on maailman selittäminen”, Holm kirjoittaa teoksen viimeisessä lauseessa. Joku filosofi, olikohan se Karl Marx, on kyllä sanonut että filosofien tehtävänä on maailman muuttaminen, mutta ehkä tuo olisi liikaa vaadittu.

    Jos pyrkii osallistumaan maailman muuttamiseen, saattaa menettää vapauden ajatella. Muutos on aina politiikkaa, ja politiikassa pitää tehdä valintoja, halusi tai ei.

    En tiedä olenko oikeassa, jos luonnehdin Holmia vasemmistolaiseksi jonka ajatusmaailma nojautuu angloamerikkalaisten filosofien vapautta ja yksilönvapautta käsitteleviin pohdiskeluihin. Marx ja Friedrich Engels eivät ole tämän kirjan johtotähtiä, vaikka heidätkin otetaan huomioon.

    Kirjan johdannossa Holm toteaa, että suomalaisessa keskustelussa viitataan angloamerikkalaisiin filosofeihin melko harvoin. ”Voi olla että maamme sosialidemokraattinen perinne on niin hallitseva, että liberaali ajattelu on tästä syystä vähemmän tunnettua. Silloinkin kun vapaudesta keskustellaan, se useimmiten ymmärretään oikeistoliberaalien lähtökohtien kautta. Kirjan pyrkimyksenä on osaltaan korjata tätä puutetta.”

    Yksilönvapauden tutkiminen ei todellakaan ole suomalainen aihe. Holmin kirjasta ei löydy netistä montaa arviointia. Radiossa häntä kyllä haastateltiin, ja sieltä sain ajatuksen teoksen lukemiseen.

Otan tähän vain muutamia lainauksia Ruurik Holmin teoksesta. Kirja on vielä lukuvaiheessa, joten ”lopullista” johtopäätöstä – jos sellainen sattuisi löytymään – ei voi vielä vetää.

    Sekin on todettava, että kun valitsen huomioita Holmin kirjasta, käytän omaa valinnanvapauden oikeuttani. Antamani käsitys saattaa olla puolueellinen ja vino, koska valitsen sitä mikä minua kiinnostaa, en sitä joka tuntuu yhdentekevältä.

    Tässä onkin kenties Holmin ajatusten päätulos: valinnanvapaus on aina myös yksilön preferensseihin liittyvää eikä ole olemassa mitään absoluuttista, objektiivista hyvinvointia edistävää valinnan kohteiden sapluunaa. Jos ihminen ei pidä kirjoista, hänen hyvinvointiaan ei paranna yhtään naapuritontille nouseva kirjasto, jossa on miljoona kirjaa. Tietenkin kirjasto kannattaa rakentaa, jos yhteisössä on muita kansalaisia jotka rakastavat kirjoja, mutta yhteisö ei voi määrätä kaikkia käymään kirjastossa eikä mitata yksilön kunnollisuutta sillä kuinka usein tämä käyttää kirjastoa.

    Yksilönvapauden arvostaminen ei Holmin mukaan tarkoita yhteisön poistumista näyttämöltä. Yhteisöä tarvitaan monin tavoin, jotta yksilönvapaus ylipäänsä olisi mahdollista. Mutta perimmiltään kyse on ihmisen haluista ja mahdollisuuksista toteuttaa niitä, kykenevyydestä valita siitä mitä itse haluaa eikä siitä mitä joku toinen tai joskus koko yhteiskunta toivoo sinun haluavan.

    Holm sanoo, että esimerkiksi omaisuuden jakautuminen kansalaisille on suorempaa vallanjakoa kuin valtio-omistus, sillä ”valtiollisessa omistamisessa todellisen vallankäyttäjän asemaan nousee virkamieskunta ja poliittinen eliitti”.

    Kun politiitikot ja virkamiehet haluavat ”virkansa puolesta” tehdä hyvää ja toimia ”kansan parhaaksi” hämärtyy ajatus siitä mitä yksilö lopulta saa ja voi päättää omaksi ”parhaakseen”.

    ”Voiko valtiovalta tietää yksittäistä ihmistä paremmin, mikä tälle ihmiselle on hyvinvointia ja mikä ei?” Holm kysyy haastavasti. Loppujen lopuksi jokainen ihmisyksilö on ”itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle”. Eikä ”mikään takaa, että valtiovalta toimii hyvää tarkoittavalla tavalla”.

    Yhteisen hyvän ylenmääräinen, valtiojohtoinen tavoittelu saattaa johtaa jopa totalitääriseen järjestelmään, missä yksilöllä on olemattoman vähän liikkumavaraa mutta niin ettei kansalainen itse tajua ”orjuuttaan”.

    Holmin vahvuus on sanoa asia niin kuin se on, kaunistelematta. "Vaikka puhutaan kansanvallasta", Holm kirjoittaa, "vaaleissa kansa pikemminkin luovuttaa vallan pois itseltään. Äänestäessään vaaleissa kansalaiset vapautuvat päätöksenteon taakasta, mutta vastapainoksi alistuvat ulkoisen auktoriteetin valtaan."

Vapaus valita sisältää arvoa, joka ei perustu tarjolla olevan ja valituksi tulevan asian tai hyödykkeen ominaisuuteen.

    Tämä tarkoittaa, että valinnanvapaus on arvo sinänsä, arvokasta. Holmin mukaan valitsemisen mahdollisuus ja sen toteuttaminen, valitsemisen prosessi kuuluu ihmisen kasvamiseen, emansipaatioon sinänsä. Valitsemaan oppiva ihminen kasvaa ”paremmaksi” ihmiseksi, jopa onnellisemmaksi ihmiseksi.

    On tärkeää että yksilöllä on mahdollisuuksia valita, mutta yhtä tärkeää on että hänellä on kykeneväisyyttä valintaan. Jos sinulla ei ole rahaa, et voi marssia kauppaan valitsemaan etelän hedelmistä sitä joka sinulle maistuu. Kykeneväisyys tarkoittanee kuitenkin enemmän tiedollista ja tunteellista ominaisuutta kuin taloudellista. 

    Hieman vaikeaselkoisten päättelyjen kautta Holm päätyy ajatukseen, että oleellista ei ole resurssien oikeudenmukaisuus vaan kykeneväisyyksien oikeudenmukainen jakautuminen yhteiskunnassa. Kun yksilö kykenee täysivoimaisesti valitsemaan mahdollisuuksistaan, hän toteuttaa yksilönvapautta parhaimmillaan. Tässä tietysti voi miettiä, että onko todella näin; että onko autokaupassa sellainen yksilö yhtä vapaa valitessaan Skodan ja Toyotan väliltä kuin sellainen joka valitsee Ferrarin ja Porschen väliltä.

    Mutta: ”Hyvinvoinnin saavuttamisen vapaus voi olla tärkeämpää kuin hyvinvoinnin saavuttaminen.” Vapauksiaan ei ole pakko käyttää. Oleellista on vapauden mahdollisuus ja kyky valita siitä mitä haluaa.

    ”Jos yksilö ei halua mitään tai haluaa vähän”, Holm sanoo, ”hän ei silti välttämättä ole erityisen vapaa.” Orja ei ole hyvinvoiva ihminen sillä tempulla, että kertoo olevansa onnellinen orjana.

    ”Yhteiskuntapolitiikan fokuksena ei siis pitäisi olla suoraan ihmisten yhtäläiset resurssit vaan se, että heillä on tasa-arvoinen mahdollisuus saavuttaa heille tärkeitä asioita. Ensisijaista ei ole resurssien vaan kykenevyyksien tasa-arvo.”

Vaikka valtiovalta pystyisi tarjoamaan kaikki yksilön tarvitsemat palvelut ja tuotteet, silti markkinataloutta ehkä tarvitaan, koska ihmisen mahdollisuus ja kyky tehdä valintoja on syvimmiltään tuotteita ja palveluja tärkeämpi asia.

    Holm sanoo, että on ”lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtiovalta edistää hyvinvointia muulla tavoin kuin edistämällä ihmisten preferenssien toteutumista… Ei siis ole periaatteellisesti ongelmallista, jos valtiovalta on ihmisten elämän asiantuntijapalvelu. Sen sijaan on ongelmallista, jos valtio puuttuu ihmisten valintoihin.”

    ”Millä perusteella jokin toinen taho (esim. valtiovalta) voi tietää yksittäistä yksilöä paremmin, millaiset asiat edistävät tämän hyvinvointia?”

    Tämä Holmin monella eri tavalla muotoilema kysymys lienee teoksen tärkein kysymys.

    Jostakin syystä hyvinvointivaltion kaltainen yhteiskunta-apparaatti on tulvillaan ”tahoja”, jotka kuvittelevat, sen ohella että esittävät järkeviä ohjeita, tietävänsä miten yksilöiden pitää käyttäytyä tullakseen "hyvinvoiviksi", ja ne myös toimivat aktiivisesti pannakseen kuvitelmansa käytäntöön.  Näitä tahoja eivät ole vain poliitikot ja virkamiehet, vaan myös median toimijat (toimittajat), ammattiyhdistysliikkeen aktiivit, erilaisten terveysjärjestöjen operaattorit, luonnonsuojelun dogmaattiset militantit, yliopistojen professorit ja kärkkäät dosentit, kovan luokan feministit ja yllättävää kyllä myös eniten ihmisoikeuksista ääntä pitävät asiamiehet (ja naiset). Lista on loputon.

    Modernin, kansanvaltaisen ajan yksilö on ulkoapäin tulevien ”tahtojen” puserruksissa. Se kuuluu pelin henkeen.

    Kun Neuvostoliitossa satoi vettä, kaupoissa myytiin sandaaleja eikä saappaita tai sateenvarjoja.

    Onko hyvinvointivaltiossa nähtävissä samanlaista piittaamattomuutta ihmisten tarpeista? Ovatko kansalaiset lapsia, jotka eivät tiedä mitä tahtovat ja joita pitää opastaa joka askeleella?

    Ostaisitko ”Antti Rinteeltä” sandaalit?

    Mitä jos hän tuputtaa tilalle kumisaappaita, koska tietää sinua paremmin missä jalkineissa sinun on hyvä kulkea? Kauniit ilmat eivät ole ikuisia, "Rinne" perustelee, ei kannata vilustua ehdoin tahdoin. ”Antti Rinne” pelkää autonomista ihmistä, joka saattaa käyttäytyä arvaamattomasti. Siksi hän ei pidä halustasi ostaa sandaalit.

    Kirjoitan ”Antti Rinteen” lainausmerkkeihin; en siksi etteikö Antti Rinne olisi todellinen henkilö vaan siksi että lainausmerkkien väliin voi sijoittaa kenen tahansa suomalaisen puoluejohtajan nimen.

    Yhteiskuntapolitiikassa yksityinen ja kollektiivinen kietoutuvat toisiinsa tavoilla, joita emme osaa edes kuvitella.

Kyösti Salovaara, 2018.
Aito valinta edellyttää haluttuja vaihtoehtoja ja
kykyä tehdä  itseä tyydyttävä valinta.

Lähtikö lapasesta?

[Ståhlbergin hevosmies hirnuu]

                                                                                         Kyösti Salovaara, 2017.

Katselee sääkarttaa. Kuvia ja viivoja, koodeja ja symboleja.

    Yrittää ymmärtää. Pilviä, pisaroita ja pikimustaa keliä.

    Meri läikkyy tummana. Sateiden pullistama Vantaanjoki syöksyy mereen voimansa tuntien.

    Katselee Hesarista presidenttiehdokkaiden pärstäkuvia. Arvojen asteikko, nelikenttä, koordinaatit korvien ympärillä kuin hintalappu.

    Nykyinen presidentti melkein origossa. Silmistä ylöspäin konservatiivi, suun seuduilla viekas liberaali, muuten vähän vasemmalla, entinen porvari tämäkin. Puhuu mitä puhuu, ajattelee mitä ajattelee.

    Kaksijakoinen maailma, yhteinen kupla, katto ei ole korkealla eikä seinät leveällä. Puhutaan mitä kansa haluaa. Luullaan että se haluaa että puhutaan mitä sen luullaan haluavan.

    Ei yllätyksiä, homma ei karkaa lapasesta.

    Kaukaa katsottuna piste avaruudessa.

Lähtikö nyt lapasesta?

    Kysyttiin ystävältä joka laitteli jouluvalot rivitalopihaansa pimeää Suomea koristaakseen.

    Lähtikö nyt lapasesta, kysyttiin kun ihmiset ryntäsivät pimeänä perjantaina ostoksille. Eräs presidenttiehdokas jakoi ämpäreitä: karnevaalin härmäläinen understatement.

    Pitää valita kestävä kehitys tai karnevaali. Valitaan karnevaali kestävästi. Tarkoittaa että moralisoidaan ja viedään raha kauppaan.

    Suomalaisen takissa on aina kaksi puolta, päällinen ja vuori ja niitä sopii kääntää tarpeen mukaan.

    Laitoin itsekin jouluvaloja pihapuihin ja pensaisiin.

    Lähtikö lapasesta?

    Ei tarvitse kysyä.

    Talitintti tuli heti ihmettelemään onko led-tuikku jotakin syötävää.

    Ei ole mutta syötävän kaunista kuitenkin.

    Saako noin sanoa?

Horjutaan tyylilajissa. Sitä on hankala löytää marraskuussa.

    Sitten kun päivä ryhtyy pitenemään, kaikki helpottuu. Sanojakin löytää helpommin kun ei tarvitse lamppua.

    Luonnontieteilijät ovat ihmetelleet miksi Suomessa julkaistaan tietokirjoja historiasta ja politiikasta mutta ei juuri lainkaan luonnontieteistä. Toiset, siis naistoimittajat, ovat kummastelleet miksi julkaistaan vain elämäkertoja miehistä eikä naisista juuri lainkaan.

    Siitä puhe mistä puute, sanottiin ennen.

    Se joka ratikalla ajaa, ratikoista puhuu.

    Mutta onhan tuo Kari Enqvist ainakin vähän oikeassa moittiessaan Ykkösaamun kolumnissa (22.11) suomalaisia omaan napaan käpertymisestä. Pienillä mailla on tapana käpertyä.

    Enqvist sanoo, että Suomessa turvaudutaan tuttuun historiaan ja sitä kaivellaan yhä uudestaan. Luonnontieteen maailman kaivaminen on paljon vaikeampaa, sieltä voi löytyä rajattomia yllätyksiä ja kukapa haluaa yllättyä, jos voi kierrättää omaa historiaansa yhä uudestaan, muka uusia näkökulmia etsien? Luonnonlait eivät tunne kansallisvaltioita.

    ”Kun esimerkiksi tarkastelee menneiden vuosien Tieto-Finlandia-ehdokkaita ja -voittajia, silmään pistää politiikan, historian ja yhteiskuntatieteiden murskaava ylivoima.” Enqvist syyttää tilanteesta myös toimittajia, julkisen sanan portinvartijoita, jotka eivät tiedä paljon mitään luonnontieteistä: ”Jos he olisivat olleet innostuneita pelkästään fysiikasta ja tähtitieteestä, heistä ei olisi koskaan tullut toimittajia.”

    Enqvist vertaa historiaa D-vitamiinin: sitä tarvitaan jonkin verran mutta annosta suurentamalla ei saavuteta hyötyä.

    Enqvist leukailee, että jos nyt joku kirjoittaisi kirjan hevosmiehestä, joka hoiti K.J. Ståhlbergin hevosta, kuviteltua tai todella hirnuvaa, toimittajat repäisisivät takkinsa ja puhkuisivat kansallismielistä intoa.

    Miksi avaruus, aine ja molekyylit unohtuvat, eivät saa julkisuutta?

    Ehkäpä siksi että ihmisiä kiinnostaa ihmisen tarina, eikä niinkään luonto, joka ei ole tarina lainkaan vaan pelkkää sattuman kauppaa. Sitä paitsi ihmiset pitävät sovinnaisesta. Tämän viikon Tieto-Finlandia -ehdokkaat täyttävätkin sovinnaisuuden vaatimuksen.

    Luulen niin, en tiedä. Onneksi kukaan ei pakota lukemaan Finlandia-palkintoehdokkaita. Saa valita. Ottaa tai väistää. Ryhdyinkin sunnuntaina lukemaan Nelson DeMillen uutta jännäriä The Cuban Affair. Melkein kuin Kirjavaa satamaa tai Casablancaa lukisi. Jos nyt elokuvaa pystyy ”lukemaan”.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Kun... kun aika rientää.

   Viime sunnuntaina tuli kuluneeksi tasan 75 vuotta Casablancan ensi-illasta 26.11.1942.

    Michael Curtizin ohjaama elokuva on kummallinen taideteos: täynnä kliseitä ja ylinokkelia repliikkejä, jotka saavat katsojan liikuttumaan. Ehkä kaikki johtuu Ingrid Bergmanin  surumielisestä kauneudesta ja Humphrey Bogartin itseironisesta katseesta. Tai sitten loistavista sivuosanäyttelijöistä. Tai tarinasta, jossa pahaa Saksaa pakenevat ihmiset kokoontuvat viimeiselle rannalle Marokkoon yrittäessään päästä vapaaseen Amerikkaan. Tai sankarin kyynisestä elämänasenteesta, joka peittää sentimentaalisen tunteen.

    Ironista on, että kun elokuvan kertomuksessa nämä ihmiset ovat Vichyn Ranskan ja natsien vankina Casablancassa, niin oikeassa todellisuudessa liittoutuneet olivat muutama viikko ennen filmin ensi-iltaa nousseet maihin Pohjois-Afrikassa ja myös Casablanca oli vapautettu.

    Aina kun alakulo valtaa mielen, kannattaa katsoa Casablanca. Ainakin minä katson.

Ståhlbergin hevonen hirnuu.

    Presidenttiedokkaiden arvomaailma käpertyy ja samankaltaistuu. Helsingin Sanomien vaalikoneen perusteella Suomessa ei ole enää oikeistolaisia eikä konservatiivisia vaihtoehtoja. Punavihreässä kuplassa maailma näyttää punavihreältä. Kuinkas muuten? Kaikkina aikoina jollakin tietyllä ajatusmallilla on hegemonia. Yleensä se käyttäytyy ylimielisesti eikä kysele muiden mielipidettä.

    Liberalismi on voittanut, kaikki ovat nykyään "liberaaleja" eikä oikeaa liberalismia enää esiinny, väitti Englannin Liberaalidemokraattisen puolueen entinen puheenjohtaja Tim Farron esitelmässä, jonka The Guardian julkaisi tiistaina.

    Farron sanoi, että liberalismin ytimessä on (pitäisi olla) lupaus saada loukata ja velvollisuus sietää loukkauksia. Hän lainasi George Orwellia, jonka mukaan liberalismi tarkoittaa, jos se jotain tarkoittaa, oikeutta kertoa kanssaihmisille jotakin mitä he eivät halua kuulla.

    Nyt tämä liberaali ydin on kuivettunut; Farron vertasi ylemmyydentuntoista liberaalia kuplaa entisen ajan kirkkoon, joka ei perimmiltään hyväksynyt toisinajattelijoita. Tämän hetken liberaalit olettavat että kaikilla on samat arvot; ja niitä joilla ei ole, karsastetaan ja pidetään ilkeinä ja vihaisina. Näennäisesti liberaali hype ei siedä aitoa erilaisuutta.

    Samalla kun kehitys kehittyy, ihminen muuttuu yllättävän vähän. Pyrkimys määritellä muiden ihmisten elämä samanlaiseksi kuin oma elämä on, saattaa periytyä ihmisheimon evoluutiosta: laumassa tulee sopetua lauman liikkeisiin.

    Uusia asioita ilmestyy vanhoissa kaavuissa.

    Heinäsirkoilta katkotaan jalat ja niistä tehdään leipää. Eläinten suojelijat eivät huolestu: heinäsirkalla ei ole tunteita. Hyttyssoppaa keitetään kohta koulujen ja virastojen kuppiloissa; lupiininakkeja saa syödä mahansa täyteen.

    Joku terveysviranomainen uhkasi eilen panevansa hampurilaisille rangaistusveron tai kieltävänsä niiden syömisen muilla keinoin. Tätien holhousvimma ylittää itsensä. Moraalitonta Aku Ankkaa ei saatu aikoinaan kiellettyä, mutta hampurilaisten kieltäminen on vain ajan kysymys Suomessa. Silläkin saattaa päästä New York Timesin etusivulle.

    Pitää lukea enemmän historiaa ollakseen välittämättä siitä.

    Pitää puhua enemmän vapaudesta ollakseen toteuttamatta sitä.

    Pitää…

    ...uskoa Goetheen, esimerkiksi. ”Nuoruutemme on viinitön humala”, mietiskeli Goethe V.A. Koskenniemen suomentamana. ”Vanhuus jos itsensä nuoreks juo, / hyveistä verrattomin on tuo. / Elämä suruista huolen pitää, rypäleistä lohdutus itää.”

    Ihmisen ei kannata syyllistää käyttäytymisestään muita ihmisiä, Goethe opettaa: ”Jos et tahdo sa ostaa rihkamoita, / niin älä sa juokse markkinoita.”

    Tekopyhyyden markkinoilla riittää kuhinaa Suomessa.

Lähtikö lapasesta?

    Täytyy myöntää että lähti.

    Mutta joulu on vain kerran vuodessa, säädyllinen karnevaali.

    Laskiaisena syödään pullaa kun Riossa bailataan. Itsenäisyyspäivänä istutaan sisällä kynttilänvalossa ja katsotaan edusherrojen ja rouvien juhlimista. Eikä herroja ja rouvia edes hävetä. Eivät osaa. Joku seisoo linnan pihalla ja katselee valaistuja ikkunoita: uusi aatelisto tanssii valssia.

    Juhannuksena sataa aina, vapustakaan ei tiedä.

    Tuulelta ei saa vastausta.

    Siksi Goethe lohduttaa:

Et toivoa taitais sa enää muuta

kuin että makkarat kiertäisi viinipuuta.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.