[Ståhlbergin hevosmies hirnuu]
Kyösti Salovaara, 2017. |
Katselee
sääkarttaa. Kuvia ja viivoja, koodeja ja symboleja.
Yrittää
ymmärtää. Pilviä, pisaroita ja pikimustaa keliä.
Meri
läikkyy tummana. Sateiden pullistama Vantaanjoki syöksyy mereen voimansa tuntien.
Katselee
Hesarista presidenttiehdokkaiden pärstäkuvia. Arvojen asteikko,
nelikenttä, koordinaatit korvien ympärillä kuin hintalappu.
Nykyinen
presidentti melkein origossa. Silmistä ylöspäin konservatiivi,
suun seuduilla viekas liberaali, muuten vähän vasemmalla, entinen
porvari tämäkin. Puhuu mitä puhuu, ajattelee mitä ajattelee.
Kaksijakoinen
maailma, yhteinen kupla, katto ei ole korkealla eikä seinät
leveällä. Puhutaan mitä kansa haluaa. Luullaan että se haluaa
että puhutaan mitä sen luullaan haluavan.
Ei
yllätyksiä, homma ei karkaa lapasesta.
Kaukaa
katsottuna piste avaruudessa.
Lähtikö
nyt lapasesta?
Kysyttiin
ystävältä joka laitteli jouluvalot rivitalopihaansa pimeää
Suomea koristaakseen.
Lähtikö
nyt lapasesta, kysyttiin kun ihmiset ryntäsivät pimeänä
perjantaina ostoksille. Eräs presidenttiehdokas jakoi ämpäreitä: karnevaalin härmäläinen understatement.
Pitää
valita kestävä kehitys tai karnevaali. Valitaan karnevaali
kestävästi. Tarkoittaa että moralisoidaan ja viedään raha
kauppaan.
Suomalaisen
takissa on aina kaksi puolta, päällinen ja vuori ja niitä sopii
kääntää tarpeen mukaan.
Laitoin
itsekin jouluvaloja pihapuihin ja pensaisiin.
Lähtikö
lapasesta?
Ei
tarvitse kysyä.
Talitintti
tuli heti ihmettelemään onko led-tuikku jotakin syötävää.
Ei
ole mutta syötävän kaunista kuitenkin.
Saako
noin sanoa?
Horjutaan
tyylilajissa. Sitä on hankala löytää marraskuussa.
Sitten
kun päivä ryhtyy pitenemään, kaikki helpottuu. Sanojakin löytää
helpommin kun ei tarvitse lamppua.
Luonnontieteilijät
ovat ihmetelleet miksi Suomessa julkaistaan tietokirjoja historiasta
ja politiikasta mutta ei juuri lainkaan luonnontieteistä. Toiset,
siis naistoimittajat, ovat kummastelleet miksi julkaistaan vain
elämäkertoja miehistä eikä naisista juuri lainkaan.
Siitä
puhe mistä puute, sanottiin ennen.
Se
joka ratikalla ajaa, ratikoista puhuu.
Mutta
onhan tuo Kari Enqvist ainakin vähän oikeassa moittiessaan
Ykkösaamun kolumnissa (22.11) suomalaisia omaan napaan
käpertymisestä. Pienillä mailla on tapana käpertyä.
Enqvist
sanoo, että Suomessa turvaudutaan tuttuun historiaan ja sitä
kaivellaan yhä uudestaan. Luonnontieteen maailman kaivaminen on
paljon vaikeampaa, sieltä voi löytyä rajattomia yllätyksiä ja kukapa haluaa
yllättyä, jos voi kierrättää omaa historiaansa yhä uudestaan,
muka uusia näkökulmia etsien? Luonnonlait eivät tunne kansallisvaltioita.
”Kun
esimerkiksi tarkastelee menneiden vuosien Tieto-Finlandia-ehdokkaita
ja -voittajia, silmään pistää politiikan, historian ja
yhteiskuntatieteiden murskaava ylivoima.” Enqvist syyttää
tilanteesta myös toimittajia, julkisen sanan portinvartijoita, jotka
eivät tiedä paljon mitään luonnontieteistä: ”Jos he olisivat
olleet innostuneita pelkästään fysiikasta ja tähtitieteestä,
heistä ei olisi koskaan tullut toimittajia.”
Enqvist
vertaa historiaa D-vitamiinin: sitä tarvitaan jonkin verran mutta
annosta suurentamalla ei saavuteta hyötyä.
Enqvist
leukailee, että jos nyt joku kirjoittaisi kirjan hevosmiehestä,
joka hoiti K.J. Ståhlbergin hevosta, kuviteltua tai todella
hirnuvaa, toimittajat repäisisivät takkinsa ja puhkuisivat
kansallismielistä intoa.
Miksi
avaruus, aine ja molekyylit unohtuvat, eivät saa julkisuutta?
Ehkäpä
siksi että ihmisiä kiinnostaa ihmisen tarina, eikä niinkään
luonto, joka ei ole tarina lainkaan vaan pelkkää sattuman kauppaa.
Sitä paitsi ihmiset pitävät sovinnaisesta. Tämän viikon Tieto-Finlandia -ehdokkaat täyttävätkin sovinnaisuuden
vaatimuksen.
Luulen
niin, en tiedä. Onneksi kukaan ei pakota lukemaan Finlandia-palkintoehdokkaita. Saa valita. Ottaa tai väistää. Ryhdyinkin sunnuntaina lukemaan Nelson
DeMillen uutta jännäriä The Cuban Affair. Melkein kuin
Kirjavaa satamaa tai Casablancaa lukisi. Jos nyt
elokuvaa pystyy ”lukemaan”.
Kyösti Salovaara, 2017. |
Kun... kun aika rientää.
Viime
sunnuntaina tuli kuluneeksi tasan 75 vuotta Casablancan
ensi-illasta 26.11.1942.
Michael
Curtizin ohjaama elokuva on kummallinen taideteos: täynnä
kliseitä ja ylinokkelia repliikkejä, jotka saavat katsojan
liikuttumaan. Ehkä kaikki johtuu Ingrid Bergmanin surumielisestä kauneudesta ja Humphrey Bogartin itseironisesta katseesta. Tai
sitten loistavista sivuosanäyttelijöistä. Tai tarinasta, jossa
pahaa Saksaa pakenevat ihmiset kokoontuvat viimeiselle rannalle Marokkoon yrittäessään päästä vapaaseen Amerikkaan. Tai
sankarin kyynisestä elämänasenteesta, joka peittää
sentimentaalisen tunteen.
Ironista
on, että kun elokuvan kertomuksessa nämä ihmiset ovat Vichyn
Ranskan ja natsien vankina Casablancassa, niin oikeassa
todellisuudessa liittoutuneet olivat muutama viikko ennen filmin
ensi-iltaa nousseet maihin Pohjois-Afrikassa ja myös Casablanca oli
vapautettu.
Aina
kun alakulo valtaa mielen, kannattaa katsoa Casablanca. Ainakin minä
katson.
Ståhlbergin
hevonen hirnuu.
Presidenttiedokkaiden
arvomaailma käpertyy ja samankaltaistuu. Helsingin Sanomien
vaalikoneen perusteella Suomessa ei ole enää oikeistolaisia eikä
konservatiivisia vaihtoehtoja. Punavihreässä kuplassa maailma
näyttää punavihreältä. Kuinkas muuten? Kaikkina aikoina jollakin
tietyllä ajatusmallilla on hegemonia. Yleensä se käyttäytyy
ylimielisesti eikä kysele muiden mielipidettä.
Liberalismi on voittanut, kaikki ovat nykyään "liberaaleja" eikä oikeaa liberalismia enää esiinny, väitti Englannin Liberaalidemokraattisen puolueen entinen puheenjohtaja Tim Farron esitelmässä, jonka The Guardian julkaisi tiistaina.
Farron sanoi, että liberalismin ytimessä on (pitäisi olla) lupaus saada loukata ja velvollisuus sietää loukkauksia. Hän lainasi George Orwellia, jonka mukaan liberalismi tarkoittaa, jos se jotain tarkoittaa, oikeutta kertoa kanssaihmisille jotakin mitä he eivät halua kuulla.
Nyt tämä liberaali ydin on kuivettunut; Farron vertasi ylemmyydentuntoista liberaalia kuplaa entisen ajan kirkkoon, joka ei perimmiltään hyväksynyt toisinajattelijoita. Tämän hetken liberaalit olettavat että kaikilla on samat arvot; ja niitä joilla ei ole, karsastetaan ja pidetään ilkeinä ja vihaisina. Näennäisesti liberaali hype ei siedä aitoa erilaisuutta.
Samalla kun kehitys
kehittyy, ihminen muuttuu yllättävän vähän. Pyrkimys määritellä muiden ihmisten elämä samanlaiseksi kuin oma elämä on, saattaa periytyä ihmisheimon evoluutiosta: laumassa tulee sopetua lauman liikkeisiin.
Uusia asioita ilmestyy vanhoissa kaavuissa.
Heinäsirkoilta
katkotaan jalat ja niistä tehdään leipää. Eläinten suojelijat
eivät huolestu: heinäsirkalla ei ole tunteita. Hyttyssoppaa
keitetään kohta koulujen ja virastojen kuppiloissa; lupiininakkeja
saa syödä mahansa täyteen.
Joku
terveysviranomainen uhkasi eilen panevansa hampurilaisille
rangaistusveron tai kieltävänsä niiden syömisen muilla keinoin.
Tätien holhousvimma ylittää itsensä. Moraalitonta Aku Ankkaa ei
saatu aikoinaan kiellettyä, mutta hampurilaisten kieltäminen on
vain ajan kysymys Suomessa. Silläkin saattaa päästä New York
Timesin etusivulle.
Pitää
lukea enemmän historiaa ollakseen välittämättä siitä.
Pitää
puhua enemmän vapaudesta ollakseen toteuttamatta sitä.
Pitää…
...uskoa
Goetheen, esimerkiksi. ”Nuoruutemme on viinitön humala”,
mietiskeli Goethe V.A. Koskenniemen suomentamana. ”Vanhuus
jos itsensä nuoreks juo, / hyveistä verrattomin on tuo. / Elämä
suruista huolen pitää, rypäleistä lohdutus itää.”
Ihmisen
ei kannata syyllistää käyttäytymisestään muita ihmisiä, Goethe
opettaa: ”Jos et tahdo sa ostaa rihkamoita, / niin älä sa juokse
markkinoita.”
Tekopyhyyden
markkinoilla riittää kuhinaa Suomessa.
Lähtikö
lapasesta?
Täytyy
myöntää että lähti.
Mutta
joulu on vain kerran vuodessa, säädyllinen karnevaali.
Laskiaisena
syödään pullaa kun Riossa bailataan. Itsenäisyyspäivänä
istutaan sisällä kynttilänvalossa ja katsotaan edusherrojen ja rouvien juhlimista. Eikä herroja ja rouvia edes hävetä. Eivät osaa. Joku seisoo linnan pihalla ja katselee valaistuja ikkunoita: uusi aatelisto tanssii valssia.
Juhannuksena sataa aina, vapustakaan ei tiedä.
Tuulelta
ei saa vastausta.
Siksi Goethe lohduttaa:
Et
toivoa taitais sa enää muuta
kuin
että makkarat kiertäisi viinipuuta.
Kyösti Salovaara, 2017. |
Tieto-Finlandia-ehdokkaita olen usein minäkin ihmetellyt. Politiikka ja historia kenties jylläävät, mutta mikseivät siis edes ehdokaslistoille tahdo päästä monet arvostamani alan kirjoittajat (esimerkikisi Matti Klinge, Osmo Soininvaara ja taannoin Max Jakobson). Onko kuplien sisällä kuplia?
VastaaPoistaToisaalta voi muistaa, että sekä Kari Enqvist että Esko Valtaoja ovat voittaneet Tieto-Finlandian. Molempia myös kannattaa ehdottomasti lukea ja syventää näin luonnontieteellistä sivistystään. Maailmankaikkeus on näet monimutkainen juttu.
He ovat molemmat myös erinomaisia joskin hyvin erilaisia kirjoittajia: Enqvist on aina yhtä riemastuttavan synkkä ja Valtaoja partiopoikamaisen innostunut. Jotenkin näin osuvasti he ovat toisiaan kuvanneet.
Voisi ehkä vielä lisätä, että ainakaan Tieto-Finlandian aiheena ollut Pentti Linkola ei ole sovinnainen.
VastaaPoistaJoo, Linkola ei ei ole sovinnainen, hänen ajattelunsa (kirjoituksensa) eivät ole sovinnaisia vaan melkein aggressiivisesti epäsovinnaisia ja ihmistä vihaavia, mutta: Kun kuuntelee mitä elämäkerran kirjoittaja sanoo, hän näyttää jopa syyttelevän niitä, jotka ottavat Linkolan ajatukset "todesta" ja vaatii että Linkola ihmisenä - koska on huumorintajuinen ja mukava mies - ikään kuin irroitetaan kokonaan julkisesta ajattelustaan. Eikö tämä nimenomaan ole aika sovinnainen tapa kirjoittaa elämäkerta?
VastaaPoistaTämä tietysti sanottuna sillä varauksella etten ole lukenut ko. teosta.
Mutta jotenkin kuvaavaa ns. kulttuuripiireille tuo on.
Otetaanpa esimerkiksi Finlandiavoittajan provosoiva heitto suomalaisista junteista; sitähän Hesarin Jukka Petäjä puolustelee suurin kirjaimin (kuin omaa lastaan) eikä suostu ymmärtämään että asiaan voisi suhtautua toisinkin. Jokin viikko sitten Petäjä kritisoi tietokirjafinlandian ehdokkaita, nyt on laulu muuttunut täysin - ehkä joku Hesarin johdosta tai sitten kulttuurikuplan piiristä palautti hänet ojennukseen. (Hurmehan toki kirjoitti "romaanin".)
Sinänsähän Hurme toteutti pakinassani esittämääni liberalismin ideaa: sano jotakin mitä kaikki eivät halua kuulla. Mutta kun sitten Sampo Terho esitti kritiikkiä, Hurmeesta ei enää ollutkaan vapaamielistä miestä kuuntelemaan sitä argumenttia. Eikä Petäjästä, sillä Terhon haastattelu Ylellä eilen oli täysin järkevä, niinkin voi asian nähdä.
Jos on leikillistä sanoa "opetelkaa ruotsia, juntit", yhtä "leikillinen" huudahdus maahanmuuttajalle (jonka voisi kuulla jonkun "halla-ahon suusta) "opettele suomea, neekeri", pitäisi sietää vaikkei ajatusta hyväksyisikään. Mutta tätä jälkimmäistä liberaalikuplassa ei hyväksytä (niin kuin Tim Farron hyvin kuvailee), koska vain omat arvot hyväksytään - eikä sitä myöten olla aidosti liberaaleja.
Yritin muuten eilen saada yllä olevan argumentoinnin Hesarin keskusteluun - ei mennyt läpi! (Vaikka muuten ihan vihaisetkin puheenvuorot menivät läpi. Luulen että leppoisa piruiluni vapaamielisten toispuoliseen käyttäytymiseen, oli liian kerettiläinen.)
Eivät kai Linkolan kirjoitukset ihmistä vihaa? Hänen tuskansa nousee luonnon tuhoutumisesta, ja siksi hän, ajatuksellisesti, hakee keinoja pysäyttää tämä väärään suuntaan menevä tapahtumakulku.
VastaaPoistaLinkolan mukaan, käsittääkseni, suuri tragedia nousee siitä, että ihmiskunnan tieteellinen, teknolginen ja aineellinen kehitys, jota yleensä pidämme niin suurena saavutuksena (minäkin), samanaikaisesti johtaa luonnon ja ihmiskunnan tuhotumiseen.
Tämä ajatus on niin kauhea ja pelottava, että valtaosa ihmisistä torjuu sen ja leimaa Linkolan pahaksi ihmiseksi, hulluksi ihmisvihaajaksi, sen sijaan että argumentoisi Linkolan logiikkaa vastaan. Tämä jos mikä on sovinnaista.
Ei Linkolaa pidä irrottaa ajatuksistaan, mutta hänen ajatuksensa kannattaisi ottaa vakavasti. Minä en osaa Linkolan ajatusten suurta linjaa perustellen kiistää, vaikka toivoisinkin siihen pystyväni, enkä ole nähnyt muidenkaan sitä tekevän. Siksikin Linkola on tärkeä, ja aion elämäkerran ilman muuta lukea.
Vaikka Kyösti lankeaa siis Linkolan suhteen sovinnaisuuteen, pidän kovasti siitä miten hän puhkoo vapaamielisten kulttuuripiirien kuplia, osoittaa näiden ajattelun aukkoja.
Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus ei tietenkään näitä näkemyksiä, heihin itseensä kohdistuvia, julkaise. Avoin keskustelu ei ole helppoa kenellekään.
Noinhan se asiallisesti on, Pekka. Linkolan vihan - jos sitä nyt vihaksi haluaisi sanoa - kohteena on "hyvinvointivaltion" tehokkuus luonnon tuhoamisessa. Mutta jos Linkolan kritiikin ottaa todesta,täytyy myös myöntää ettei humanistinen, pehmeä ihminen ole Linkolan sankari.
VastaaPoistaOnko hyvinvoinnin ja luonnon välinen ongelma ratkaisematon? Ehkä, ehkä ei.
Niin - onko hyvinvoinnin ja luonnon välinen ongelma ratkaisematon? En tiedä minäkään. Kysymys on kuitenkin niin tärkeä ja perusteltu, että se kannattaa ottaa vakavasti eikä vain inhottavana torjua.
VastaaPoistaOmien pohdiskelujensa tueksi voi lukea esimerkiksi Esko Valtaojan (hän on optimisti) ja Pentti Linkolan (pessimisti) kirjoja. Kumpaakaan ei kannata uskoa sinällään, mutta molemmat ovat erinomaisia kirjoittajia ja osaavat perustella näkemyksensä vakuuttavasti.
Totuus, joka on monimutkainen juttu, on sitten tuolla jossakin. Johtuneeko ikääntymisestäni vai maailman yhä lisääntyvistä jännitteistä, mutta minun itseni on yhä vaikeampi olla optimisti.
Mielestäni elämäkerta kuuluu elämäkertakirjallisuuteen, vaikka tietoa sisältäisikin. Onkohan tietokirjallisuuden käsitettä laajennettu, koska takavuosina kirjakauppiaat valittivat, että tietofinlandialla palkitaan kirjoja, jotka eivät käy kunnolla kaupaksi.
VastaaPoistaTulin hankkineeksi Linkola-elämäkerran pian kirjan ilmestyttyä, todetakseni vain, ettei se keskeiseltä anniltaan sisällä mitään sellaista, mistä minulla ei jo olisi mielipidettä. Muistelen, että tässä blogissa oli taannoin hyvinkin kattava analyysi Linkolan ajatuksista, niistäkin, jotka kuusikymmenluvulla pöyristyttivät minua.
Minulla sattuu olemaan metalliliiton Ahjo vuodelta 1986, jossa Jertta Roos käsittelee ohjelmaa, jonka Linkola oli laatinut vihreälle liikkeelle. Tämä eräänlainen hyvinvointivaltioiden kurjistamisohjelma maailmanlaajuisesti toteutettuna merkitsisi sitä, että elämä maapallolla saattaisi säilyä vielä vuoden 2030 jälkeenkin. Linkolan kello näytti tuolloin sekuntia vaille keskiyötä.
Niinpä niin - mitä elämäkerta oikeastaan tarkoittaa? Onko ihminen sitä mitä sanoo (kirjoittaa) vai sitä mitä tekee vai enempi vähempi molempia?
VastaaPoistaPitääkö Linkolan sanomiset ottaa todesta vai pelkkänä provokaationa?
Pääseekö elämäkerran kirjoittaja koskaan kohteensa pään sisään, edes vähäisessä määrin? Paul Auster taisi sanoa ettei ihminen itsekään pääse mielensä sisään, kuinka sitten joku naapuri.
Tätä elämäkerta-kirjallisuutta kannattaisi pohtia - niin kuin tietysti kaikenlaista muutakin. Ostin mustan perjantain merkeissä Panu Rajalan Eino Leino -elämkerran. Siellä Rajala kertoo kuinka keväällä 1909 Helsingin katukuvaan ilmestyi kävelykeppiä heilutteleva Leino: Hänellä oli pyöreät posket, hatun alta pursuavat kiharat hiukset ja viiksentyngät. Iloisesti virnistäen hän tervehti vastaantulijoita."
Olisi kiva tietää, mistä Rajala "tietää" Leinon virnistelleen usein. Onko se mainittu jossakin kirjassa tai kirjoituksessa? Virnistikö yhdelle vai todella monelle? Vai onko Rajala hieman värittänyt kertomusta, inhimillistänyt? (Kunhan luen teoksen, palaan siihen, ja ehkä tähän kysymykseen.)
Olen lukenut Rajalan Leinon. Rajalan tyylikeinoihin hänen "elämäkertatuotannossaan" kuuluu juuri tuo mainitsemasi "värittäminen", jota esiintyi kiusallisessa määrin esimerkiksi hänen Paavolais-kirjassaan. Rajala esittää runsaasti olettamuksia siitä, mitä henkilö mahdollisesti teki tai ajatteli. Enkä oikein ota uskoakseni, että ihmisellä on synnynnäinen taito säkeiden sepittämiseen, kuten Rajala Leinosta väittää.
VastaaPoista