torstai 30. marraskuuta 2017

Lähtikö lapasesta?

[Ståhlbergin hevosmies hirnuu]


                                                                                         Kyösti Salovaara, 2017.


Katselee sääkarttaa. Kuvia ja viivoja, koodeja ja symboleja.
    Yrittää ymmärtää. Pilviä, pisaroita ja pikimustaa keliä.
    Meri läikkyy tummana. Sateiden pullistama Vantaanjoki syöksyy mereen voimansa tuntien.
    Katselee Hesarista presidenttiehdokkaiden pärstäkuvia. Arvojen asteikko, nelikenttä, koordinaatit korvien ympärillä kuin hintalappu.
    Nykyinen presidentti melkein origossa. Silmistä ylöspäin konservatiivi, suun seuduilla viekas liberaali, muuten vähän vasemmalla, entinen porvari tämäkin. Puhuu mitä puhuu, ajattelee mitä ajattelee.
    Kaksijakoinen maailma, yhteinen kupla, katto ei ole korkealla eikä seinät leveällä. Puhutaan mitä kansa haluaa. Luullaan että se haluaa että puhutaan mitä sen luullaan haluavan.
    Ei yllätyksiä, homma ei karkaa lapasesta.
    Kaukaa katsottuna piste avaruudessa.


Lähtikö nyt lapasesta?
    Kysyttiin ystävältä joka laitteli jouluvalot rivitalopihaansa pimeää Suomea koristaakseen.
    Lähtikö nyt lapasesta, kysyttiin kun ihmiset ryntäsivät pimeänä perjantaina ostoksille. Eräs presidenttiehdokas jakoi ämpäreitä: karnevaalin härmäläinen understatement.
    Pitää valita kestävä kehitys tai karnevaali. Valitaan karnevaali kestävästi. Tarkoittaa että moralisoidaan ja viedään raha kauppaan.
    Suomalaisen takissa on aina kaksi puolta, päällinen ja vuori ja niitä sopii kääntää tarpeen mukaan.
    Laitoin itsekin jouluvaloja pihapuihin ja pensaisiin.
    Lähtikö lapasesta?
    Ei tarvitse kysyä.
    Talitintti tuli heti ihmettelemään onko led-tuikku jotakin syötävää.
    Ei ole mutta syötävän kaunista kuitenkin.
    Saako noin sanoa?


Horjutaan tyylilajissa. Sitä on hankala löytää marraskuussa.
    Sitten kun päivä ryhtyy pitenemään, kaikki helpottuu. Sanojakin löytää helpommin kun ei tarvitse lamppua.
    Luonnontieteilijät ovat ihmetelleet miksi Suomessa julkaistaan tietokirjoja historiasta ja politiikasta mutta ei juuri lainkaan luonnontieteistä. Toiset, siis naistoimittajat, ovat kummastelleet miksi julkaistaan vain elämäkertoja miehistä eikä naisista juuri lainkaan.
    Siitä puhe mistä puute, sanottiin ennen.
    Se joka ratikalla ajaa, ratikoista puhuu.
    Mutta onhan tuo Kari Enqvist ainakin vähän oikeassa moittiessaan Ykkösaamun kolumnissa (22.11) suomalaisia omaan napaan käpertymisestä. Pienillä mailla on tapana käpertyä.
    Enqvist sanoo, että Suomessa turvaudutaan tuttuun historiaan ja sitä kaivellaan yhä uudestaan. Luonnontieteen maailman kaivaminen on paljon vaikeampaa, sieltä voi löytyä rajattomia yllätyksiä ja kukapa haluaa yllättyä, jos voi kierrättää omaa historiaansa yhä uudestaan, muka uusia näkökulmia etsien? Luonnonlait eivät tunne kansallisvaltioita.
    ”Kun esimerkiksi tarkastelee menneiden vuosien Tieto-Finlandia-ehdokkaita ja -voittajia, silmään pistää politiikan, historian ja yhteiskuntatieteiden murskaava ylivoima.” Enqvist syyttää tilanteesta myös toimittajia, julkisen sanan portinvartijoita, jotka eivät tiedä paljon mitään luonnontieteistä: ”Jos he olisivat olleet innostuneita pelkästään fysiikasta ja tähtitieteestä, heistä ei olisi koskaan tullut toimittajia.”
    Enqvist vertaa historiaa D-vitamiinin: sitä tarvitaan jonkin verran mutta annosta suurentamalla ei saavuteta hyötyä.
    Enqvist leukailee, että jos nyt joku kirjoittaisi kirjan hevosmiehestä, joka hoiti K.J. Ståhlbergin hevosta, kuviteltua tai todella hirnuvaa, toimittajat repäisisivät takkinsa ja puhkuisivat kansallismielistä intoa.
    Miksi avaruus, aine ja molekyylit unohtuvat, eivät saa julkisuutta?
    Ehkäpä siksi että ihmisiä kiinnostaa ihmisen tarina, eikä niinkään luonto, joka ei ole tarina lainkaan vaan pelkkää sattuman kauppaa. Sitä paitsi ihmiset pitävät sovinnaisesta. Tämän viikon Tieto-Finlandia -ehdokkaat täyttävätkin sovinnaisuuden vaatimuksen.
    Luulen niin, en tiedä. Onneksi kukaan ei pakota lukemaan Finlandia-palkintoehdokkaita. Saa valita. Ottaa tai väistää. Ryhdyinkin sunnuntaina lukemaan Nelson DeMillen uutta jännäriä The Cuban Affair. Melkein kuin Kirjavaa satamaa tai Casablancaa lukisi. Jos nyt elokuvaa pystyy ”lukemaan”.


                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.


   Viime sunnuntaina tuli kuluneeksi tasan 75 vuotta Casablancan ensi-illasta 26.11.1942.
    Michael Curtizin ohjaama elokuva on kummallinen taideteos: täynnä kliseitä ja ylinokkelia repliikkejä, jotka saavat katsojan liikuttumaan. Ehkä kaikki johtuu Ingrid Bergmanin  surumielisestä kauneudesta ja Humphrey Bogartin itseironisesta katseesta. Tai sitten loistavista sivuosanäyttelijöistä. Tai tarinasta, jossa pahaa Saksaa pakenevat ihmiset kokoontuvat viimeiselle rannalle Marokkoon yrittäessään päästä vapaaseen Amerikkaan. Tai sankarin kyynisestä elämänasenteesta, joka peittää sentimentaalisen tunteen.
    Ironista on, että kun elokuvan kertomuksessa nämä ihmiset ovat Vichyn Ranskan ja natsien vankina Casablancassa, niin oikeassa todellisuudessa liittoutuneet olivat muutama viikko ennen filmin ensi-iltaa nousseet maihin Pohjois-Afrikassa ja myös Casablanca oli vapautettu.
    Aina kun alakulo valtaa mielen, kannattaa katsoa Casablanca. Ainakin minä katson.


Ståhlbergin hevonen hirnuu.
    Presidenttiedokkaiden arvomaailma käpertyy ja samankaltaistuu. Helsingin Sanomien vaalikoneen perusteella Suomessa ei ole enää oikeistolaisia eikä konservatiivisia vaihtoehtoja. Punavihreässä kuplassa maailma näyttää punavihreältä. Kuinkas muuten? Kaikkina aikoina jollakin tietyllä ajatusmallilla on hegemonia. Yleensä se käyttäytyy ylimielisesti eikä kysele muiden mielipidettä.
    Liberalismi on voittanut, kaikki ovat nykyään "liberaaleja" eikä oikeaa liberalismia enää esiinny, väitti Englannin Liberaalidemokraattisen puolueen entinen puheenjohtaja Tim Farron esitelmässä, jonka The Guardian julkaisi tiistaina.
    Farron sanoi, että liberalismin ytimessä on (pitäisi olla) lupaus saada loukata ja velvollisuus sietää loukkauksia. Hän lainasi George Orwellia, jonka mukaan liberalismi tarkoittaa, jos se jotain tarkoittaa, oikeutta kertoa kanssaihmisille jotakin mitä he eivät halua kuulla.
    Nyt tämä liberaali ydin on kuivettunut; Farron vertasi ylemmyydentuntoista liberaalia kuplaa entisen ajan kirkkoon, joka ei perimmiltään hyväksynyt toisinajattelijoita. Tämän hetken liberaalit olettavat että kaikilla on samat arvot; ja niitä joilla ei ole, karsastetaan ja pidetään ilkeinä ja vihaisina. Näennäisesti liberaali hype ei siedä aitoa erilaisuutta.
    Samalla kun kehitys kehittyy, ihminen muuttuu yllättävän vähän. Pyrkimys määritellä muiden ihmisten elämä samanlaiseksi kuin oma elämä on, saattaa periytyä ihmisheimon evoluutiosta: laumassa tulee sopetua lauman liikkeisiin.
    Uusia asioita ilmestyy vanhoissa kaavuissa.
    Heinäsirkoilta katkotaan jalat ja niistä tehdään leipää. Eläinten suojelijat eivät huolestu: heinäsirkalla ei ole tunteita. Hyttyssoppaa keitetään kohta koulujen ja virastojen kuppiloissa; lupiininakkeja saa syödä mahansa täyteen.
    Joku terveysviranomainen uhkasi eilen panevansa hampurilaisille rangaistusveron tai kieltävänsä niiden syömisen muilla keinoin. Tätien holhousvimma ylittää itsensä. Moraalitonta Aku Ankkaa ei saatu aikoinaan kiellettyä, mutta hampurilaisten kieltäminen on vain ajan kysymys Suomessa. Silläkin saattaa päästä New York Timesin etusivulle.
    Pitää lukea enemmän historiaa ollakseen välittämättä siitä.
    Pitää puhua enemmän vapaudesta ollakseen toteuttamatta sitä.
    Pitää…
    ...uskoa Goetheen, esimerkiksi. ”Nuoruutemme on viinitön humala”, mietiskeli Goethe V.A. Koskenniemen suomentamana. ”Vanhuus jos itsensä nuoreks juo, / hyveistä verrattomin on tuo. / Elämä suruista huolen pitää, rypäleistä lohdutus itää.”
    Ihmisen ei kannata syyllistää käyttäytymisestään muita ihmisiä, Goethe opettaa: ”Jos et tahdo sa ostaa rihkamoita, / niin älä sa juokse markkinoita.”
    Tekopyhyyden markkinoilla riittää kuhinaa Suomessa.


Lähtikö lapasesta?
    Täytyy myöntää että lähti.
    Mutta joulu on vain kerran vuodessa, säädyllinen karnevaali.
    Laskiaisena syödään pullaa kun Riossa bailataan. Itsenäisyyspäivänä istutaan sisällä kynttilänvalossa ja katsotaan edusherrojen ja rouvien juhlimista. Eikä herroja ja rouvia edes hävetä. Eivät osaa. Joku seisoo linnan pihalla ja katselee valaistuja ikkunoita: uusi aatelisto tanssii valssia.
    Juhannuksena sataa aina, vapustakaan ei tiedä.
    Tuulelta ei saa vastausta.
    Siksi Goethe lohduttaa:
Et toivoa taitais sa enää muuta
kuin että makkarat kiertäisi viinipuuta.


                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.


9 kommenttia:

  1. Tieto-Finlandia-ehdokkaita olen usein minäkin ihmetellyt. Politiikka ja historia kenties jylläävät, mutta mikseivät siis edes ehdokaslistoille tahdo päästä monet arvostamani alan kirjoittajat (esimerkikisi Matti Klinge, Osmo Soininvaara ja taannoin Max Jakobson). Onko kuplien sisällä kuplia?

    Toisaalta voi muistaa, että sekä Kari Enqvist että Esko Valtaoja ovat voittaneet Tieto-Finlandian. Molempia myös kannattaa ehdottomasti lukea ja syventää näin luonnontieteellistä sivistystään. Maailmankaikkeus on näet monimutkainen juttu.

    He ovat molemmat myös erinomaisia joskin hyvin erilaisia kirjoittajia: Enqvist on aina yhtä riemastuttavan synkkä ja Valtaoja partiopoikamaisen innostunut. Jotenkin näin osuvasti he ovat toisiaan kuvanneet.

    VastaaPoista
  2. Voisi ehkä vielä lisätä, että ainakaan Tieto-Finlandian aiheena ollut Pentti Linkola ei ole sovinnainen.

    VastaaPoista
  3. Joo, Linkola ei ei ole sovinnainen, hänen ajattelunsa (kirjoituksensa) eivät ole sovinnaisia vaan melkein aggressiivisesti epäsovinnaisia ja ihmistä vihaavia, mutta: Kun kuuntelee mitä elämäkerran kirjoittaja sanoo, hän näyttää jopa syyttelevän niitä, jotka ottavat Linkolan ajatukset "todesta" ja vaatii että Linkola ihmisenä - koska on huumorintajuinen ja mukava mies - ikään kuin irroitetaan kokonaan julkisesta ajattelustaan. Eikö tämä nimenomaan ole aika sovinnainen tapa kirjoittaa elämäkerta?

    Tämä tietysti sanottuna sillä varauksella etten ole lukenut ko. teosta.

    Mutta jotenkin kuvaavaa ns. kulttuuripiireille tuo on.

    Otetaanpa esimerkiksi Finlandiavoittajan provosoiva heitto suomalaisista junteista; sitähän Hesarin Jukka Petäjä puolustelee suurin kirjaimin (kuin omaa lastaan) eikä suostu ymmärtämään että asiaan voisi suhtautua toisinkin. Jokin viikko sitten Petäjä kritisoi tietokirjafinlandian ehdokkaita, nyt on laulu muuttunut täysin - ehkä joku Hesarin johdosta tai sitten kulttuurikuplan piiristä palautti hänet ojennukseen. (Hurmehan toki kirjoitti "romaanin".)

    Sinänsähän Hurme toteutti pakinassani esittämääni liberalismin ideaa: sano jotakin mitä kaikki eivät halua kuulla. Mutta kun sitten Sampo Terho esitti kritiikkiä, Hurmeesta ei enää ollutkaan vapaamielistä miestä kuuntelemaan sitä argumenttia. Eikä Petäjästä, sillä Terhon haastattelu Ylellä eilen oli täysin järkevä, niinkin voi asian nähdä.

    Jos on leikillistä sanoa "opetelkaa ruotsia, juntit", yhtä "leikillinen" huudahdus maahanmuuttajalle (jonka voisi kuulla jonkun "halla-ahon suusta) "opettele suomea, neekeri", pitäisi sietää vaikkei ajatusta hyväksyisikään. Mutta tätä jälkimmäistä liberaalikuplassa ei hyväksytä (niin kuin Tim Farron hyvin kuvailee), koska vain omat arvot hyväksytään - eikä sitä myöten olla aidosti liberaaleja.

    Yritin muuten eilen saada yllä olevan argumentoinnin Hesarin keskusteluun - ei mennyt läpi! (Vaikka muuten ihan vihaisetkin puheenvuorot menivät läpi. Luulen että leppoisa piruiluni vapaamielisten toispuoliseen käyttäytymiseen, oli liian kerettiläinen.)

    VastaaPoista
  4. Eivät kai Linkolan kirjoitukset ihmistä vihaa? Hänen tuskansa nousee luonnon tuhoutumisesta, ja siksi hän, ajatuksellisesti, hakee keinoja pysäyttää tämä väärään suuntaan menevä tapahtumakulku.

    Linkolan mukaan, käsittääkseni, suuri tragedia nousee siitä, että ihmiskunnan tieteellinen, teknolginen ja aineellinen kehitys, jota yleensä pidämme niin suurena saavutuksena (minäkin), samanaikaisesti johtaa luonnon ja ihmiskunnan tuhotumiseen.

    Tämä ajatus on niin kauhea ja pelottava, että valtaosa ihmisistä torjuu sen ja leimaa Linkolan pahaksi ihmiseksi, hulluksi ihmisvihaajaksi, sen sijaan että argumentoisi Linkolan logiikkaa vastaan. Tämä jos mikä on sovinnaista.

    Ei Linkolaa pidä irrottaa ajatuksistaan, mutta hänen ajatuksensa kannattaisi ottaa vakavasti. Minä en osaa Linkolan ajatusten suurta linjaa perustellen kiistää, vaikka toivoisinkin siihen pystyväni, enkä ole nähnyt muidenkaan sitä tekevän. Siksikin Linkola on tärkeä, ja aion elämäkerran ilman muuta lukea.

    Vaikka Kyösti lankeaa siis Linkolan suhteen sovinnaisuuteen, pidän kovasti siitä miten hän puhkoo vapaamielisten kulttuuripiirien kuplia, osoittaa näiden ajattelun aukkoja.

    Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus ei tietenkään näitä näkemyksiä, heihin itseensä kohdistuvia, julkaise. Avoin keskustelu ei ole helppoa kenellekään.

    VastaaPoista
  5. Noinhan se asiallisesti on, Pekka. Linkolan vihan - jos sitä nyt vihaksi haluaisi sanoa - kohteena on "hyvinvointivaltion" tehokkuus luonnon tuhoamisessa. Mutta jos Linkolan kritiikin ottaa todesta,täytyy myös myöntää ettei humanistinen, pehmeä ihminen ole Linkolan sankari.

    Onko hyvinvoinnin ja luonnon välinen ongelma ratkaisematon? Ehkä, ehkä ei.

    VastaaPoista
  6. Niin - onko hyvinvoinnin ja luonnon välinen ongelma ratkaisematon? En tiedä minäkään. Kysymys on kuitenkin niin tärkeä ja perusteltu, että se kannattaa ottaa vakavasti eikä vain inhottavana torjua.

    Omien pohdiskelujensa tueksi voi lukea esimerkiksi Esko Valtaojan (hän on optimisti) ja Pentti Linkolan (pessimisti) kirjoja. Kumpaakaan ei kannata uskoa sinällään, mutta molemmat ovat erinomaisia kirjoittajia ja osaavat perustella näkemyksensä vakuuttavasti.

    Totuus, joka on monimutkainen juttu, on sitten tuolla jossakin. Johtuneeko ikääntymisestäni vai maailman yhä lisääntyvistä jännitteistä, mutta minun itseni on yhä vaikeampi olla optimisti.

    VastaaPoista
  7. Mielestäni elämäkerta kuuluu elämäkertakirjallisuuteen, vaikka tietoa sisältäisikin. Onkohan tietokirjallisuuden käsitettä laajennettu, koska takavuosina kirjakauppiaat valittivat, että tietofinlandialla palkitaan kirjoja, jotka eivät käy kunnolla kaupaksi.

    Tulin hankkineeksi Linkola-elämäkerran pian kirjan ilmestyttyä, todetakseni vain, ettei se keskeiseltä anniltaan sisällä mitään sellaista, mistä minulla ei jo olisi mielipidettä. Muistelen, että tässä blogissa oli taannoin hyvinkin kattava analyysi Linkolan ajatuksista, niistäkin, jotka kuusikymmenluvulla pöyristyttivät minua.

    Minulla sattuu olemaan metalliliiton Ahjo vuodelta 1986, jossa Jertta Roos käsittelee ohjelmaa, jonka Linkola oli laatinut vihreälle liikkeelle. Tämä eräänlainen hyvinvointivaltioiden kurjistamisohjelma maailmanlaajuisesti toteutettuna merkitsisi sitä, että elämä maapallolla saattaisi säilyä vielä vuoden 2030 jälkeenkin. Linkolan kello näytti tuolloin sekuntia vaille keskiyötä.

    VastaaPoista
  8. Niinpä niin - mitä elämäkerta oikeastaan tarkoittaa? Onko ihminen sitä mitä sanoo (kirjoittaa) vai sitä mitä tekee vai enempi vähempi molempia?

    Pitääkö Linkolan sanomiset ottaa todesta vai pelkkänä provokaationa?

    Pääseekö elämäkerran kirjoittaja koskaan kohteensa pään sisään, edes vähäisessä määrin? Paul Auster taisi sanoa ettei ihminen itsekään pääse mielensä sisään, kuinka sitten joku naapuri.

    Tätä elämäkerta-kirjallisuutta kannattaisi pohtia - niin kuin tietysti kaikenlaista muutakin. Ostin mustan perjantain merkeissä Panu Rajalan Eino Leino -elämkerran. Siellä Rajala kertoo kuinka keväällä 1909 Helsingin katukuvaan ilmestyi kävelykeppiä heilutteleva Leino: Hänellä oli pyöreät posket, hatun alta pursuavat kiharat hiukset ja viiksentyngät. Iloisesti virnistäen hän tervehti vastaantulijoita."

    Olisi kiva tietää, mistä Rajala "tietää" Leinon virnistelleen usein. Onko se mainittu jossakin kirjassa tai kirjoituksessa? Virnistikö yhdelle vai todella monelle? Vai onko Rajala hieman värittänyt kertomusta, inhimillistänyt? (Kunhan luen teoksen, palaan siihen, ja ehkä tähän kysymykseen.)

    VastaaPoista
  9. Olen lukenut Rajalan Leinon. Rajalan tyylikeinoihin hänen "elämäkertatuotannossaan" kuuluu juuri tuo mainitsemasi "värittäminen", jota esiintyi kiusallisessa määrin esimerkiksi hänen Paavolais-kirjassaan. Rajala esittää runsaasti olettamuksia siitä, mitä henkilö mahdollisesti teki tai ajatteli. Enkä oikein ota uskoakseni, että ihmisellä on synnynnäinen taito säkeiden sepittämiseen, kuten Rajala Leinosta väittää.

    VastaaPoista