torstai 9. marraskuuta 2017

Sanojen kieltäminen sanoilla

[soista ja surkeaa]


                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Maiseman kieli...


Haistelin Paavo Haavikon runokokoelmaa silmät kiinni. Pehmeäkantinen nuhjuinen teos tuoksui vanhalta paperilta ja elämältä.
    En päässyt nuuskimalla perille mistä Haavikko kirjoitti.
    Avasin silmät. Teos oli painettu vuonna 1973. Omistuskirjoitus kertoo, että sain sen isältä ja äidiltä kyöstinpäivälahjaksi kesällä 1979.
    He ovat kuolleet. Haavikko on kuollut.
    Sanoja ei tapa mikään, eivät edes kielen säädyllisyydestä huolta kantavat kielipoliisit.
    Mutta miltä talvi tuoksuu? Vai haiseeko se? Mikä on lumen haju ja pakkasen tuoksu? Entä pimeys: haiseeko se yksinäisyydeltä?
    Onko minulla lainkaan hajua mitä haluan sanoa?


Kieli on maailman mieli. Päähän sijoitettuna. Koska päitä on monta, ei ole olemassa yhtä maailman mieltä vaan monta.
    Kieli on myös menneisyyttä. Se on sitä oikeastaan enemmän kuin tätä hetkeä, sillä vanhat sanat elävät pitkään, senkin jälkeen kun niiden alkuperäistä merkitystä ei tiedä juuri kukaan.
    Sanoja tulee ja menee, se on kielen evoluutiota.
    Luin englantilaisesta lehdestä tuoreesta tutkimuksesta. Tutkijat olivat selvitelleet englanninkielen vahvojen ja heikkojen verbien kehitystä.  Yllättävä tulos kertoi, ettei kielen evoluutiossa ollut juuri mitään ”järkeä”, sillä sanat näyttävät löytävän muotonsa sattuman kaupalla, ei minkään rakenteellisen ominaisuuden perusteella. Englanninkielen evoluution logiikkaa on se ettei ole logiikkaa.
    Niinpä kielen muutoksia ei kannata vastustaa, koska muutoksessa ei mitään suunnitelmaa. Se vaan tapahtuu.
    Ei ole oikeita sanoja eikä lauseita.
    On vain sanoja ja lauseita.


Suomenkieli on Suomen mieli.
    Onko kieli enemmän kuin sanat ja niiden järjestys?
    Monen sortin kielipoliisit pyrkivät väittämään, että kieli on muutakin kuin sanoja ja niiden merkityksiä; että kielikoodilla on itsessään valtaa.
    Huvitti kun luin iltapäivälehdestä, että legendaarinen urheiluselostaja Anssi Kukkonen oli kieltänyt pääministeriä sanomasta, että hallitus saa jotakin aikaiseksi. Kukkosen mukaan hyviä ja huonoja asioita saadaan aikaan.
    Tietysti Kukkonen oli väärässä. ”Saadaan aikaiseksi” on ikivanhaa murretta ja on vain sattumaa ettei sitä muotoa aikanaan valittu kirjakieleksi. Kotkassa on totuttu saamaan aikaiseksi, muualla ehkä sitten ei niinkään. Kotkassa myös alettiin lukemaan, yhä uudestaan, hyviä kirjoja ja huonompiakin. Muistan kuinka Timo Hämäläinen kapakkapöydässä korjasi joka kerta lauseeni, jos sanoin että alan lukemaan Hannu Salamaa tai Christer Kihlmania. ”Lukea”, Hämäläinen korjasi.
    Yhä uudestaan.
    Oppi meni työläästi perille. Turhaa vaivaa sinänsä, koska nyt on luvallista alkaa lukemaan jopa Paavo Haavikkoa. Olisi kannattanut hikoilla jonkin tähdellisemmän asian parissa.


Toukokuussa 1933 natsien opiskelijajärjestöt polttivat vaaralliseksi kokemiaan kirjoja Bebelplatzilla Berliinissä.
    He ajattelivat, että todellisuus katoaa, kun sanat kieltää, muuttaa, pesee puhtaaksi. Että koodin hävittämällä katoaa myös todellisuus, jonka kuvaksi koodi on keksitty, päätelty, järjestetty.
    Tuntuu tyhmältä ajatella, että sanan kieltäminen hävittää asian tai esineen tai olennon tai ajatuksen, jota sana kuvaa. Aika taikauskoista – eikö vaan? Edistyksellistä voodoota!
    Muutama viikko sitten Aamulehti kertoi hävittävänsä sivuiltaan ”mies”-loppuiset sanat. Noin tekemällä – kieltämällä sanan sanalla – ajateltiin että myös todellisuus muuttuu; että esimiehet, takamiehet, talonmiehet, palomiehet, puhemiehet, siviilipalvelusmiehet, asiamiehet, lakimiehet, maanmiehet ynnä muut miehet lakkaavat olemasta kun sana lopetetaan, teurastetaan, unohdetaan.
    Hevosia kuohitaan – voiko myös kielen kuohita? Jos voi, mihin sellaista kieltä käytetään?
    Viime viikolla eräs helsinkiläinen päiväkoti ilmoitti hävittävänsä isänpäivän, koska päiväkodissa käy lapsia, joilla ei ole isää. Samoin hävitetään äitienpäivä, sillä äidittömiäkin on. Tästä eteenpäin vietetään läheisenpäivää.
    Jos ollaan tarkkoja, päiväkoti oli väärässä. Tietääkseni jokaisella ihmisellä edelleen on isä ja äiti. Ellei Helsingissä sitten synny ihmisenkaltaisia olentoja muualtakin, robotinpoikasia. Onko sana ”poikasia” muuten sallittua kieltä sekään? Saako talihärällä olla poikasia vai onko tuollaisen kirjoittaminen tasa-arvon loukkaamista?
    Helsinkiläisen päiväkodin johtaja perusteli, että kun ”maailma muuttuu, täytyy meidänkin muuttua”. Päiväkodissa muutos aloitettiin kielen tuhoamisella, sanojen kieltämisellä, samalla tavalla kuin natsinuoriso teki Bebelplatzilla.
    Mutta Helsingissäkään ei huomattu, että kieli on vain koodi eikä maailma sellaisenaan. Koodin voi tuhota mutta maailma säilyy. Isät ja äidit eivät katoa kutsumalla niitä ”läheisiksi”.
    Sitä paitsi: voiko tai saako maailman pluralismin hävittää edes tasa-arvon nimissä? Onko erilaisuuden kieltäminen tasa-arvon toteutumista? Jos on, minkälaiseen yhteiskuntaan ollaan pyrkimässä? Käänteisestikö samanlaiseen kuin mihin natsinuoriso pyrki?


Modernin maailman kulttuurinen moninaisuus on monelle ihmiselle vaikea paikka.
    Eniten hämmästyttää, että se on vaikea paikka ns. liberaaleille, edistyksellisille ihmisille, niille joiden huulilta kuulemme kaksi kertaa päivässä Ranskan vallankumouksen loitsun: Vapaus, veljeys, tasa-arvo!
    Vuosien saatossa loitsun ensimmäinen sana vapaus, joka siis pyhittää kaiken, on tippunut pois kuin eno veneestä. Tasa-arvo ymmärretään vulgääristi, aivan kuin sillä olisi lähtökohtaisesti tarkoitus kieltää erilaisuus ja moninaisuus.
    Selaillessani Miikka Pyykkösen ja Ilkka Kauppisen toimittamaa kirjaa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria (Gaudeamus, 2015) sattui silmään – eikä muuten tehnyt kipeää – osuva selitys hyvää tarkoittavien ihmisten modernille epätietoisuudelle.
    Surffailin kirjan sivuilla, en lukenut.
    Ilkka Kauppinen käsittelee omassa ”jutussaan” Luc Boltanski – kritiikin sosiologian ja kriittisen sosiologian välimaastossa kahden sosiologin, Luc Boltanskin ja Laurent Thévenotin ajatuksia monimutkaisten (=modernien) yhteiskuntien oikeuttamisarvojärjestelmistä.
    Kuulostaa kiemuraiselta, mutta ainakin intuitiivisesti ajatuksen ymmärtää.
    Nykyisenkaltainen yhteiskunta on erilaisista sosiaalisista sfääreistä muodostuva useiden arvojärjestysten tila. ”Pluralistisessa yhteiskunnassa kehkeytyy konflikteja ja kiistoja”, Kauppinen selittää, ”kun ihmiset nojautuvat erilaisiin arvojärjestyksiin ja niiden mukaisiin oikeuttamistapoihin arvioidessaan omien tai toisten näkökantojen ja sosiaalisten käytäntöjen hyväksyttävyyttä.”
    Monimutkaisessa yhteiskunnassa kilpaillaan siis siitä, millainen legitiimi sosiaalinen järjestys on ”oikea” ja mikä on ”arvokasta”.
    Boltanskin ja Thévenotin mukaan ei ole olemassa yhtä periaatetta ylitse muiden, josta käsin oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida: ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää tietysti yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”
    No, eikö tuossa ole tieteen kielellä määritelty mitä tarkoitetaan sosiologisella tai kulttuurisella kuplalla, jonka sisältä on melkein mahdoton ymmärtää ja hyväksyä toisen kuplan arvoja?
    Vielä tärkeämpi huomio on ettei ole olemassa mitään ehdotonta hyvän tai tasa-arvon tai oikeanmukaisuuden normia, johon kuplassa voitaisiin vedota omien käsityksien perusteluna.
    Tästä voitaisiin myös päätellä, että kun tulevien presidentinvaalien ehdokkaat korostavat pyrkivänsä arvojohtajiksi, he ovat väärässä jos kuvittelevat, että on olemassa vain yksi hyväksyttävä arvokupla tai Boltanskin kielellä sanottuna yksi ja yhteinen arvosfääri. Mutta jos presidentti sitten pyrkii kaikkien arvosfäärien johtajaksi, niin eikö se ole mission impossible?


Soista ja surkeaa, sanoi Ihaa, pessimisti kun oli.
    Sanoiko oikeasti, en tiedä, koska käsillä ei ole nyt A.A. Milnen Nalle Puhia. Ehkä muistan oikein, kenties väärin. Jos väärin, tämä on tyypillinen ”factoid”, sillä kun kirjoittaa tuon lauseen Googlen hakukenttään, se ponnahtaa netistä esille aikaisemmista kirjoituksistani.
    Mutta Ihaan ajatus sopii kuvastamaan tunnelmaa kuplien Suomessa. Värejä vähennetään, sävyjä kielletään. Ihminen rakentaa itsestään robottia. Kaikki robotit ovat onnellisia, koska ne ovat keskenään samanlaisia.
    Huolestunut aikuinen ihmettelee millaisia lapsia (tai robotteja) päiväkodeissa kasvatetaan. Sellaisiako jotka eivät näe, että maailmassa on erilaisuutta ja moninaisuutta. Lapsiasiamieskin moitti helsinkiläisiä kielen kieltäjiä: ei lapsien silmiä saa sulkea erilaisuudelta, pettymyksiltäkään.
    Ehkä huolestun turhaan. Kieltä ei voi kahlita eikä sanoja kieltää vaikka kuinka yrittäisi. Mutta maailman voi toki yrittää muuttaa sellaiseksi paikaksi, minkä kuvaamiseen ei enää tarvita moninaista kieltä, erilaisia sanoja. Natsit yrittävät sitä Saksassa ja melkein onnistuivat. Totalitaarista uus-kieltä luotiin myös Neuvostoliitossa.
    Alkaako päiväkodeista uudenlainen kumous pluralistisen yhteiskunnan kuihduttamiseksi? 
    George Orwell sanoi, että "hyvä proosa on kuin ikkunalasi".
    Hyvin sanottu. Tämä pätee laajemmin myös kieleen. Kirkaan lasin läpi todellisuus näkyy. Lasia tuhrimalla todellisuus ei katoa vaan sumentuu.


                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
... Suomen mieli?


13 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus, Kyösti. Samaa mieltä. (Sellainenhan on hyvä, josta on samaa mieltä...)

    On oikeasti ihmisiä, jotka ovat alkaneet käyttää kaikista miehistä ja naisista sanoja miesoletettu ja naisoletettu, koska koskaanhan ei voi olla varma. Luulin ensin, että tällainen on vitsiä, mutta minuakin on korjattu tässä asiassa.
    Tällä asenteella kaikkeen pitää lisätä oletettu, lapsioletettu (voi olla lapsen näköinen aikuinen), terveoletettu (piilevät sairaudet), mukavaoletettu (salavinoilija).

    Jotain kertoo muuttuvasta maailmankäsityksestä sekin, että saudit antoivat kansalaisuuden Sophia-robotille ja kaiken lisäksi enemmän oikeuksia kuin on ... nyt pitää miettiä... hmm, öö-öö oikeilla naisilla, naiseksi oletetuilla ihmisillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki huomasin että sinulla oli samasta aiheesta hyvä juttu ja keskustelu käynnissä, mutta koska olin miettimässä tätä omaa, yritin välttää syventymästä siihen ja osallistumasta - olisi pitänyt keksiä sitten toinen aihe itselleni, hah.

      Joo, tämä maailma on kummallinen juttu, tosin kiehtovakin. Ehkä Suomessa uusitaan koko henkilötunnus-järjestelmä, jotta "kolmannelle" sukupuolelle (ja neljännelle, kai semmoinenkin syntyy sen jälkeen kun kolme on hyväksytty) saadaan ikioma tunniste. Äärimmäisten pikkuryhmien eräänlainen "terrori" kuuluu meidän aikaamme. Miksi - sitä sopii ihmetellä. Eräs selitys saattaa olla tuossa ranskalaisten sosiologien arvosfääri-pluralismissa; vaikka niitä on useita, yhteiskunta elää edelleen ikään kuin olisi vain yksi eikä sitten osaa suhtautua tilanteeseen, vaan pakottaa monet sfäärit sopeutumaan jonkin pikkuryhmän toiveisiin, näennäisen tasa-arvon nimissä. Oikeampaa saattaisi olla kaikki sopeutuvat tilanteeseen ja saavat olla mitä ovat. Järkeäkin saa käyttää, kai.

      Poista
    2. Joo, tämä on sellainen aihe, että tästä riittää kyllä moneenkin kirjoitukseen.

      Ikävä juttu on myös se, että niuhottava asenne ja pikkujuttuihin takertuminen peittää isot korjattavat asiat. Feminismissä olisi mm. naisurheilijoiden arvostus rahoja jaettaessa iso asia, jotkut ammattinimikkeet ja kaikenmaailman bodyshamingit ja fatshamingit pikkunäpertelyä.

      Saksassa on nyt otettu käyttöön kolmas sukupuoli. Mietin, miten se asettuu heidän der, die, das -kielisysteemiin ja milloin määrittely oikein tapahtuu. Vastasyntynyt ei pääse itse sanomaan, mikä haluaa olla ja ei kai sitä kolmatta sukupuolta nyt pelkästään erikoisemmista sukupuolielimistä pidä määritellä.
      Intersukupuolsiuus on harvinaista ja ongelmallista. Hienotunteisuus pitäisi säilyttää, vaikka kuinka avoimuutta korostetaan.

      Poista
  2. Suosittelen lukemista: Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö. Siellä tulee selvitetyksi aika seikkaperäisesti (ilman että oikeastaan ymmärsin koko aikana miten se elämä sujui) miten kaksineuvoiset lapset selviävät elämässään myöhemmin.

    Minä en rupea käyttämään noita -oletettuja, se kuulostaa mahtipontiselta oikeassa olemiselta tai sen välttelyltä että olisikin väärässä. Olen valmis myöntämään että kaksineuvoinen on väärä sana. Mutta ei se oikea sekään ole että on kolmas sukupuoli.

    Royn kummassakin kirjassa on niin hurja ihmiskarnevaali menossa että huimaa. Lisäksi ne ovat poliittisia, mikä ei varmaan ole kovin korkeassa kurssissa. Jostain luin että Roy menetti mahdollisuutensa Booker-palkintoon, koska Amerikalle (en ole varma tarkoitettiinko esimerkiksi kumpaakin Amerikan osaa, etelää ja pohjoista vai vain Pohjois-Amerikkaa) annettiin oikeus ehdottaa ehdokkaita. Yhdysvalloissa taitaa olla eniten kustannusyhtiöitä.

    Nyt vasta havahduin: mitä sitten on intersukupuolisuus? Joka tapauksessa näillä kahdet lisääntymiselimet (no, suunnilleen ilmeisesti) omaavilla ihmisillä on oma kastinsa, jonka nimi on hijra. Mikä nyt ei kyllä kerro eurooppalaisista saati saksalaisista yhtään mitään, anteeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ennen interseksuaalisuutta puhuttiin hermafrodiiteista, ja minusta hijrat ovat juuri näitä.

      Luulen, että kolmannesta tai monista sukupuolista puhuvat eivät aina edes tarkoita heitä, joilla ero näky fyysisenä, vaan myös sellaisia joista vain tuntuu, ettei ole kumpikaan perinteisistä sukupuolista. Käytetään myös termiä muunsukupuolinen.

      Mutta ei kai sitä henkilötunnusta voi noin vain muuttaa mutu-tuntumalla, jos alkaa tuntua siltä, ettei viihdy sinä mikä on tai on ollut.

      Poista
    2. Ripsa, näin kerran dokumentin näistä hijroista. Osa heistä oli kyllä siinä ryhmässä myös transsukupuolisia, miehiä, jotka olisivat halunneet kaikki mahdolliset operaatiot muuttuakseen naisiksi, mutta siihen heillä ei ollut varaa. Osa halusi olla juuri sellaisia miksi oli syntynyt ilman leikkelyjä eli poikkeuksellisessa syntymäkehossaan tyytyväisiä ja ehjiä intersukupuolisia. Jos olen asian oikein ymmärtänyt, niin näitä on hyvin vähän ja aiemmin tehtiin hyvää tarkoittaen pahasti, kun erikoisuutta korjattiin jo vauvana jompaan kumpaan suuntaan. Heillä on kasvaessaan tunne, että jotain puuttuu.

      Poista
  3. Marjatta, kiitos! Tuo kyllä jo selvensi käsitteitä paljon!

    Viime viikolla tuli telkkarista trans-ihmisistä juttua ja ainakin minua järkytti varsinkin sen yhden trans-ihmisen ilmiselvä hirveä ahdistus. Tuli mieleen se, että jos Suomen lakia noudattaen korjausleikkauksia ja hormonihoitoja saavat ihmiset joutuvat luopumaan lisääntymisestä. Siitähän Suomi on saanut huomatuksen.

    Intia on aivan eri tarina varmaan kaikilla tavoin. No ei ihan kaikilla, koska kyllä minä suunnilleen pysyin Arundhati Royn kertomuksen kintereillä. Ihmiset ovat ihmisiä. Pääasiaksi taitaa jossain määrin nousta se, että Intian perustuslain mukaan kasteja ei ole, mutta ne ovat mitä suurimmassa määrin olemassa.

    Jäin oikeasti ihmettelemään sitä, että hijrat ovat sitten kasti. Että miten ihmeessä se yhteiskunta toimii, jos yhden ominaisuuden vuoksi pannaan rajat ihmisen ympärille? Sehän on kumminkin silloin kahlehtimista!

    Jos olisi elämää vielä toisen elämän verran, mitä todennäköisimmin yrittäisin muuttaa Intiaan. Siellä elämä kuulostaa jotenkin väkevämmältä kuin meidän... Siis tuo huomautus löi tuota edellisen kappaleen johtopäätöstä korville. Sellaiseksi taidan Intian ajatella.

    VastaaPoista
  4. Niinpä - alussa oli sana. Sanasta ja sanoista riittää meille paljon iloa, joskin myös kovasti tunteiden kuohua.

    Murre-erot aiheuttavat joskus kiihkeää mielipiteenvaihtoa. Muutaman vuoden välein julkisuudessakin vängätään esimerkiksi siitä miten kutsua sitä polttopuuta, joka pesään laitetaan. Onko se klapi vai pilke vai halko vai mikä, kun oikeasti kyse nimenomaan on murteiden eroista. Minä opin lapsuudessani suvun miehiltä kutsumaan sitä haloksi, mutta saan silti monesti kuulla, että halko on metrinen puunkappale. No joo.

    Minun on hyvin vaikea ymmärtää, kun ilmeisen hyvää tarkoittavat ihmiset ovat poistamassa noita "mies"-loppuisia sanoja tai isän- tai äitienpäiviä. Ei ihme, että toisistaan erillisiä kuplia syntyy.

    Sanoilla on paljon perinteen voimaa. Tuntuu siltä, että nämä sanojen uudistajat, uuskielen kehittäjät, eivät ole ajatelleet asioita loppuun asti.

    VastaaPoista
  5. Joo, onhan tuo todella kummallista (hah) ettei ihminen "tajua" että halko on metrin mittainen halkaistu puukappale (kokonainen, pyöreä metrin mittainen puu ei ole halko).

    Meillä ihmisillä (ja nimenomaan ihmisillä) on välillä outo ajatus että esineet ja oliot itse kertovan meille nimensä - siis että halko tai klapi on oman "nimensä" meille kertonut. Tästä sitten päästään kiivailemaan oikeiden sanojen perään. Kieli on sopimus tai sovittu koodi, ei enempää, ei vähempää.

    Tietysti liioittelen pakinassa, mutta kyllähän meneillään on ihmeellinen kehitys vahtia ihmisten sanomisia ja kirjoittamisia. Ja ihmeellisintä on, että sanaa ovat vahtimassa ja rajoittamassa ihmiset jotka julistautuvat liberaaleiksi, suvaitsevaisiksi ja jopa ihan edistyksellisiksi. Jostakin syystä ei riitä että eri mielipiteistä kilvoiteltaisiin medioissa - "väärät" mielipiteet halutaan jopa kieltää.

    No, terveisiä valoisalta Välimereltä, rannoilta.

    VastaaPoista
  6. Kyösti, sinä onnellinen siellä taas, poissa näistä rähinöistä ja pimeydestä. Nauti!

    VastaaPoista
  7. No, onnellisia ihmisiä piisaa- Istuin tänään kahvilassa ja vieressä julkkisnäyttelijä kaipasi mereen mutta ei tiennyt onko pohjalla hiekkaa vai jotakin joka jalan tuhoaa.Hyvää pakinan aihetta, yämä.

    VastaaPoista
  8. Itse palasin viikonloppuna etelän valosta ja lämmöstä, joten on tässä taas vähän totuttelemista marraskuiseen Suomeen. Näin siitä huolimatta, että kovasti kuitenkin arvostan täällä monia asioita, jopa vuodenaikojen vaihtelua.

    Kyöstin tavoin minäkin usein ihmettelen sitä, miten vaikeaa kulttuurisen moninaisuuden hyväksyminen ihmisille on. Ja siis jopa edistyksellisille ja suvaitsevaisille ihmisille (toki se on vielä vaikeampaa suvaitsemattomille, mutta sen voi ajatella olevan jotenkin sisäänrakennettu heidän aatemaailmaansa).

    Hyvä huomio on myös tuo, että aikaamme kuuluu äärimmäisten pikkuryhmien "terrori". Esimerkiksi kouluissa ei saisi esiintyä mitään kristillisyyteen vivahtavaa, sillä toisuskontoiset tai uskonnottomat loukkaantuvat moisesta. Mistä moinen ehdottomuus? Eikö sitä mitenkään voi ajatella perinteikkäänä rikkautena, vaikkei itse uskoisikaan?

    Vaan onko meillä kaikilla omat sokeat kohtamme? Mikä on Kyöstin pimeä alue? Entä minun?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, on meillä.

      Sietämisen sietämisessä minullakin paljon tekemistä. Ja sen suhteen että nuoret toimittajta tuntuvat niin tyhmiltä ja tietämättömiltä että sitä oikein ihmettelee eikä meinaa millän hyväksyä. Mutta saattaa olla väärässä - omassa kaikkitietävyydessään, siis muka tietäväisyydessään.

      Heikkoina hetkinä pitää (pitäisi) ajatella, että elämä opettaa eikä tarvitse edes Siperiaan joutua.

      Poista