Lähtikö lapasesta?

[Ståhlbergin hevosmies hirnuu]

                                                                                         Kyösti Salovaara, 2017.

Katselee sääkarttaa. Kuvia ja viivoja, koodeja ja symboleja.

    Yrittää ymmärtää. Pilviä, pisaroita ja pikimustaa keliä.

    Meri läikkyy tummana. Sateiden pullistama Vantaanjoki syöksyy mereen voimansa tuntien.

    Katselee Hesarista presidenttiehdokkaiden pärstäkuvia. Arvojen asteikko, nelikenttä, koordinaatit korvien ympärillä kuin hintalappu.

    Nykyinen presidentti melkein origossa. Silmistä ylöspäin konservatiivi, suun seuduilla viekas liberaali, muuten vähän vasemmalla, entinen porvari tämäkin. Puhuu mitä puhuu, ajattelee mitä ajattelee.

    Kaksijakoinen maailma, yhteinen kupla, katto ei ole korkealla eikä seinät leveällä. Puhutaan mitä kansa haluaa. Luullaan että se haluaa että puhutaan mitä sen luullaan haluavan.

    Ei yllätyksiä, homma ei karkaa lapasesta.

    Kaukaa katsottuna piste avaruudessa.

Lähtikö nyt lapasesta?

    Kysyttiin ystävältä joka laitteli jouluvalot rivitalopihaansa pimeää Suomea koristaakseen.

    Lähtikö nyt lapasesta, kysyttiin kun ihmiset ryntäsivät pimeänä perjantaina ostoksille. Eräs presidenttiehdokas jakoi ämpäreitä: karnevaalin härmäläinen understatement.

    Pitää valita kestävä kehitys tai karnevaali. Valitaan karnevaali kestävästi. Tarkoittaa että moralisoidaan ja viedään raha kauppaan.

    Suomalaisen takissa on aina kaksi puolta, päällinen ja vuori ja niitä sopii kääntää tarpeen mukaan.

    Laitoin itsekin jouluvaloja pihapuihin ja pensaisiin.

    Lähtikö lapasesta?

    Ei tarvitse kysyä.

    Talitintti tuli heti ihmettelemään onko led-tuikku jotakin syötävää.

    Ei ole mutta syötävän kaunista kuitenkin.

    Saako noin sanoa?

Horjutaan tyylilajissa. Sitä on hankala löytää marraskuussa.

    Sitten kun päivä ryhtyy pitenemään, kaikki helpottuu. Sanojakin löytää helpommin kun ei tarvitse lamppua.

    Luonnontieteilijät ovat ihmetelleet miksi Suomessa julkaistaan tietokirjoja historiasta ja politiikasta mutta ei juuri lainkaan luonnontieteistä. Toiset, siis naistoimittajat, ovat kummastelleet miksi julkaistaan vain elämäkertoja miehistä eikä naisista juuri lainkaan.

    Siitä puhe mistä puute, sanottiin ennen.

    Se joka ratikalla ajaa, ratikoista puhuu.

    Mutta onhan tuo Kari Enqvist ainakin vähän oikeassa moittiessaan Ykkösaamun kolumnissa (22.11) suomalaisia omaan napaan käpertymisestä. Pienillä mailla on tapana käpertyä.

    Enqvist sanoo, että Suomessa turvaudutaan tuttuun historiaan ja sitä kaivellaan yhä uudestaan. Luonnontieteen maailman kaivaminen on paljon vaikeampaa, sieltä voi löytyä rajattomia yllätyksiä ja kukapa haluaa yllättyä, jos voi kierrättää omaa historiaansa yhä uudestaan, muka uusia näkökulmia etsien? Luonnonlait eivät tunne kansallisvaltioita.

    ”Kun esimerkiksi tarkastelee menneiden vuosien Tieto-Finlandia-ehdokkaita ja -voittajia, silmään pistää politiikan, historian ja yhteiskuntatieteiden murskaava ylivoima.” Enqvist syyttää tilanteesta myös toimittajia, julkisen sanan portinvartijoita, jotka eivät tiedä paljon mitään luonnontieteistä: ”Jos he olisivat olleet innostuneita pelkästään fysiikasta ja tähtitieteestä, heistä ei olisi koskaan tullut toimittajia.”

    Enqvist vertaa historiaa D-vitamiinin: sitä tarvitaan jonkin verran mutta annosta suurentamalla ei saavuteta hyötyä.

    Enqvist leukailee, että jos nyt joku kirjoittaisi kirjan hevosmiehestä, joka hoiti K.J. Ståhlbergin hevosta, kuviteltua tai todella hirnuvaa, toimittajat repäisisivät takkinsa ja puhkuisivat kansallismielistä intoa.

    Miksi avaruus, aine ja molekyylit unohtuvat, eivät saa julkisuutta?

    Ehkäpä siksi että ihmisiä kiinnostaa ihmisen tarina, eikä niinkään luonto, joka ei ole tarina lainkaan vaan pelkkää sattuman kauppaa. Sitä paitsi ihmiset pitävät sovinnaisesta. Tämän viikon Tieto-Finlandia -ehdokkaat täyttävätkin sovinnaisuuden vaatimuksen.

    Luulen niin, en tiedä. Onneksi kukaan ei pakota lukemaan Finlandia-palkintoehdokkaita. Saa valita. Ottaa tai väistää. Ryhdyinkin sunnuntaina lukemaan Nelson DeMillen uutta jännäriä The Cuban Affair. Melkein kuin Kirjavaa satamaa tai Casablancaa lukisi. Jos nyt elokuvaa pystyy ”lukemaan”.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Kun... kun aika rientää.

   Viime sunnuntaina tuli kuluneeksi tasan 75 vuotta Casablancan ensi-illasta 26.11.1942.

    Michael Curtizin ohjaama elokuva on kummallinen taideteos: täynnä kliseitä ja ylinokkelia repliikkejä, jotka saavat katsojan liikuttumaan. Ehkä kaikki johtuu Ingrid Bergmanin  surumielisestä kauneudesta ja Humphrey Bogartin itseironisesta katseesta. Tai sitten loistavista sivuosanäyttelijöistä. Tai tarinasta, jossa pahaa Saksaa pakenevat ihmiset kokoontuvat viimeiselle rannalle Marokkoon yrittäessään päästä vapaaseen Amerikkaan. Tai sankarin kyynisestä elämänasenteesta, joka peittää sentimentaalisen tunteen.

    Ironista on, että kun elokuvan kertomuksessa nämä ihmiset ovat Vichyn Ranskan ja natsien vankina Casablancassa, niin oikeassa todellisuudessa liittoutuneet olivat muutama viikko ennen filmin ensi-iltaa nousseet maihin Pohjois-Afrikassa ja myös Casablanca oli vapautettu.

    Aina kun alakulo valtaa mielen, kannattaa katsoa Casablanca. Ainakin minä katson.

Ståhlbergin hevonen hirnuu.

    Presidenttiedokkaiden arvomaailma käpertyy ja samankaltaistuu. Helsingin Sanomien vaalikoneen perusteella Suomessa ei ole enää oikeistolaisia eikä konservatiivisia vaihtoehtoja. Punavihreässä kuplassa maailma näyttää punavihreältä. Kuinkas muuten? Kaikkina aikoina jollakin tietyllä ajatusmallilla on hegemonia. Yleensä se käyttäytyy ylimielisesti eikä kysele muiden mielipidettä.

    Liberalismi on voittanut, kaikki ovat nykyään "liberaaleja" eikä oikeaa liberalismia enää esiinny, väitti Englannin Liberaalidemokraattisen puolueen entinen puheenjohtaja Tim Farron esitelmässä, jonka The Guardian julkaisi tiistaina.

    Farron sanoi, että liberalismin ytimessä on (pitäisi olla) lupaus saada loukata ja velvollisuus sietää loukkauksia. Hän lainasi George Orwellia, jonka mukaan liberalismi tarkoittaa, jos se jotain tarkoittaa, oikeutta kertoa kanssaihmisille jotakin mitä he eivät halua kuulla.

    Nyt tämä liberaali ydin on kuivettunut; Farron vertasi ylemmyydentuntoista liberaalia kuplaa entisen ajan kirkkoon, joka ei perimmiltään hyväksynyt toisinajattelijoita. Tämän hetken liberaalit olettavat että kaikilla on samat arvot; ja niitä joilla ei ole, karsastetaan ja pidetään ilkeinä ja vihaisina. Näennäisesti liberaali hype ei siedä aitoa erilaisuutta.

    Samalla kun kehitys kehittyy, ihminen muuttuu yllättävän vähän. Pyrkimys määritellä muiden ihmisten elämä samanlaiseksi kuin oma elämä on, saattaa periytyä ihmisheimon evoluutiosta: laumassa tulee sopetua lauman liikkeisiin.

    Uusia asioita ilmestyy vanhoissa kaavuissa.

    Heinäsirkoilta katkotaan jalat ja niistä tehdään leipää. Eläinten suojelijat eivät huolestu: heinäsirkalla ei ole tunteita. Hyttyssoppaa keitetään kohta koulujen ja virastojen kuppiloissa; lupiininakkeja saa syödä mahansa täyteen.

    Joku terveysviranomainen uhkasi eilen panevansa hampurilaisille rangaistusveron tai kieltävänsä niiden syömisen muilla keinoin. Tätien holhousvimma ylittää itsensä. Moraalitonta Aku Ankkaa ei saatu aikoinaan kiellettyä, mutta hampurilaisten kieltäminen on vain ajan kysymys Suomessa. Silläkin saattaa päästä New York Timesin etusivulle.

    Pitää lukea enemmän historiaa ollakseen välittämättä siitä.

    Pitää puhua enemmän vapaudesta ollakseen toteuttamatta sitä.

    Pitää…

    ...uskoa Goetheen, esimerkiksi. ”Nuoruutemme on viinitön humala”, mietiskeli Goethe V.A. Koskenniemen suomentamana. ”Vanhuus jos itsensä nuoreks juo, / hyveistä verrattomin on tuo. / Elämä suruista huolen pitää, rypäleistä lohdutus itää.”

    Ihmisen ei kannata syyllistää käyttäytymisestään muita ihmisiä, Goethe opettaa: ”Jos et tahdo sa ostaa rihkamoita, / niin älä sa juokse markkinoita.”

    Tekopyhyyden markkinoilla riittää kuhinaa Suomessa.

Lähtikö lapasesta?

    Täytyy myöntää että lähti.

    Mutta joulu on vain kerran vuodessa, säädyllinen karnevaali.

    Laskiaisena syödään pullaa kun Riossa bailataan. Itsenäisyyspäivänä istutaan sisällä kynttilänvalossa ja katsotaan edusherrojen ja rouvien juhlimista. Eikä herroja ja rouvia edes hävetä. Eivät osaa. Joku seisoo linnan pihalla ja katselee valaistuja ikkunoita: uusi aatelisto tanssii valssia.

    Juhannuksena sataa aina, vapustakaan ei tiedä.

    Tuulelta ei saa vastausta.

    Siksi Goethe lohduttaa:

Et toivoa taitais sa enää muuta

kuin että makkarat kiertäisi viinipuuta.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Mielin kielin

[humppaa vai rockia?]

                                                                                           Kyösti Salovaara, 2017.
Suomalaista kulttuuria Espanjassa.
Marko Maunuksela, Fuengirola.

Tämä kielikysymys ei päästä otteestaan.

    Johtuneeko siitä, että kieli on ”kaikki” mitä meillä on? Tai ainakin kaikki silloin kun haluamme kertoa jostakin, kuunnella jotakin, oppia jotakin ja jopa unohtaa jotakin. Tuntemisen kieli on lauluissa ja lauseissa.

    Kieli on kulttuuria, kulttuuri on kieltä – ja kulttuuri puolestaan on tapoja, hyviä ja huonoja ja pääosin yhdentekeviä ja joka tapauksessa harmittomia.

    Pessimisti saattaa tokaista ettei ihmiseläimellä harmittomia tapoja olekaan, mutta jos tunnustaa kuuluvansa ihmiskuntaan, pitää myös ihmisen tavat hyväksyä. Me olemme tapoja, ihmisinä.

    Kieli on monipuolinen työkalu.

    Mutta onko kielellä sisällään myös mieli?

Kieli on paikan mieli, kirjoitti Hannu Niklander Kanava-lehdessä. Kielen ylivalta johtaa ajattelun orjuuteen.

    Niklanderin mielestä kieli on enemmän kuin viestien välittämisen työkalu. Kielellä on mieli, joka voi olla paha tai hyvä.

    Niklander otsikoi juttunsa kertomalla, että Suomessa ovat Ikkunat kiinni englanniksi; että ”yhden vieraan kielen ylivalta ei ole kansainvälisyyttä vaan ylikansallisuutta. Se ei ole yhteistyö- vaan alistussuhde.”

    Hieman historiattomasti - ja kapitalismin salaliittoa liioitellen -  Niklander tuijottaa toisen maailmansodan voittajiin ja häviäjiään. Saksan kieli pistettiin Niklanderin mielestä pannaan, koska Saksa oli tehnyt niin paljon ”pahaa”. ”Englannilla taisteltiin paitsi Saksaa ja sen uutta nousua, myös Neuvostoliittoa vastaan. Englannin kieli on Troijan hevonen, jolla Yhdysvallat tunkeutui eurooppalaisten mieleen.”

    ”Tuleeko meistä englantia jankuttamalla anglosakseja?” Niklander kysyi.

    ”Ei ja kyllä”, hän vastasi. Nykynuorilla on anglosaksiset silmälaput. Kohta he ovat keski-ikäisiä englanninnoksia.

    Niklander näyttää sijoittuvan siihen ”kansallismielisten” ajattelijoiden joukkoon, jossa tuumaillaan, että kieltä pitää säädellä ja rajoittaa monella tavalla. Tarvitaan kieliopin vartijoita, vaaditaan että kielen sanasto on moraalisesti kunnollista ja säädyllistä ja lopuksi edellytetään, että kansallisvaltion rajat määrittelevät kielen avulla kansallisen hengen ja sielun.

    Vapaus hyvä, kontrolli vielä parempi.

Suomen mieli, suomalainen kieli - metafyysinen unelma.

    Viime viikon keskiviikkona kävelin Paseo Maritimoa pitkin kuuntelemaan Marko Maunukselan tanssi-iltaa Espanjalaisessa rantakaupungissa. 

    Maunuksela on tangokuningas vuodelta 2010. Mutta kiinnostavampaa on, että hän juontaa arkipäivisin Ylellä iskelmäohjelmaa Paikka auringossa - lauluja Pohjantähden alta. Keskipäivän jälkeen yhden ja kahden välillä (yöllä uusintana samoilla kellonlyönneillä) kuultava ohjelma on muuttanut omaakin päivärytmiäni – kuuntelen Maunukselaa aina kun mahdollista.

    Iskelmäohjelmassaan Maunuksela soittaa suomeksi laulettua musiikkia, myös käännöskappaleita. Fuengirolalaisessa yökerhossa hän lauloi suomalaisia tangoja, valsseja ja tietysti humppaa.

    Mutta onko supisuomalaisia lauluja olemassakaan?

    Maunukselan esitys oli iloinen ja hyväntuulinen. Tuli tunne että esittäjä tietää tulkitsevansa surullisia ja alakuloisia lauluja ja ottaa alakuloon etäisyyttä, jolloin tulkintaan tulee kaksoislataus: laulun kaihoisa sanoma ja sen ironinen tulkinta.

    Illan päättyessä kysyin Maunukselalta, onko hymyilevä ironia tarkoituksella tehtyä.

    Hän katsoi minua hieman hämmentyneenä.

    Taisin puhua kriitikoiden kieltä. Se ei selitä todellisuutta. Pelkästään kriitikon mielen maisemaa.

    Yhtä kaikki Maunukselan tanssi-ilta oli yhtä riemullinen kuin kesällä näkemäni ja kuulemani Ilkka Vainion ja Janus Hanskin mahtipontinen show Kotkan Meripäivillä. Sekin oli ironiaa täynnään, mutta eri tavalla kuin Marko Maunukselan hiljainen, mukaansatempaava hyväntuulisuus. Vainio ryntäili härkämäisesti Kairon lavalla kuin Tom Jones ja Mick Jagger yhteenkasvaneena, ja absurdi itseironia syntyi siitä että Vainio tiesi ettei laula kuin Jones eikä riehu kuin Jagger.

    Mitä enemmän suomalaisuuteen syöksymme, sitä kauemmaksi maailmalle ajaudumme!

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Suomalaista kulttuuria Kairossa.
Ilkka Vainio, Janus Hanski ja Viihteen Kenttämiehet.

Historiaa katsoessa sävyt katoavat, viivat oikenevat ja yksityiskohdat menettävät merkityksensä, ja käy niin että näemme menneisyyden vain nykyisyyden selittäjänä, ikään kuin kaikki virtaisi yhteen suuntaan.

    Toisin kuin Niklander väittää, anglosaksinen kulttuuri ei valloittanut Europpaa välittömästi eikä yhdellä iskulla toisen maailmansodan jälkeen. Se tapahtui jo aikaisemmin, pikku hiljaa. Ja kulttuurinen evoluutio jatkui hiljalleen nykyhetkeä päin. Siinä Niklander on oikeassa, että sen jälkeen mikään toinen kulttuuri ei ole valloittanut Eurooppaa; ehkä ei koskaan valloitakaan ellei sitten kiinalainen tai islamilainen kulttuuri iske jälkeään tänne jopa väkivalloin.

    ”Tulva-aallon lailla vyöryy 1920-luvun Eurooppaan uuden tanssimelodiikan ja uuden rytmin kuohu: jazz..!”

    Näin kirjoitti T. Vaaskivi esseekokokoelmassa Huomispäivän varjo vuonna 1938.

    Ensimmäisen maailmansodan jälkeen taide-elämä ja kulttuuri kaikkineen koki vallankumouksen. Tuli jazz, tuli kubismi, tuli uusi teatteri – tulivat kansainväliset virtaukset. Saatiin radio yhä useampaan torppaan; kuultiin elokuvissa ääniä, puhetta ja soittoa.

   ”Tasainen, yksitoikkoisesti polkeva musiikki, jossa 4/4-tahti vallitsee, säveljaksojen nopeat vaihdot ja juoksutusten kimeä rummutus soittavat väsyneelle maailmalle uutta olemassaolon huumaa”, Vaaskivi huokaili. ”Jazz vetoaa sukupolveen, joka palvoo moottoreita, vetureita ja voima-asemia, joka vaihtaa urkujen pillit tehtaanpiippuihin ja albatrossin zeppeliinin.”

    Uusi musiikki tuli Amerikasta mutta kaiutti viidakoiden rytmiä.

    Uusi romantiikka, uudenlaiset ihmiset, uudenlaiset soittimet!

    ”Valittava, metallinen puhallinsoitin, jonka köyhä belgialainen muusikko Saxe yli puoli vuosisataa sitten keksi, anastaa orkestereissa aseman viululta. Pariisin työttömät neekerit perustavat jazzbandeja, ansaitsevat elatuksensa ammattitanssijoina tai ammattirakastajina… Kaikissa teattereissa kaikuu saksofonien ikävöivä altto ja banjojen liukuva musiikki: Johnny spielt auf! Neekerirytmien voittokulku on huipussaan.”

    Englanninkieli valloitti kansainvälistä musiikkiskeneä jo 1920-luvulla. Saksalaisen, italialaisen ja ranskalaisen laulun se syrjäytti globaalilta markkinalta kokonaan vasta 1960-luvun jälkeisenä aikana. Paikalliset laulut eivät hävinneet, mutta niitä ei enää "kuljeteta" rajojen yli.

Nyt siis olemme ”englantia” eikä kohta mitään muuta. Yleisradio vielä soittaa muutamissa ohjelmissaan keskieurooppalaisia sävelmiä, mutta vain muistojen bulevardeilla, ei nykyaikaa kuvittaen eikä säestäen.

    Kielen mieli, ylivallan askeleet? Vai pelkkää näköharhaa koko juttu?

    Tuohtumuksessa unohtuu ettei kieli valu ylhäältä alas, ei edes USA:sta Suomeen vastoin tahtoa, halua, toivetta. 

    Sekin unohtuu, että amerikkalaista kirjallisuutta käännettiin Suomessa jo 1920-luvulla runsaasti. Ja se että amerikkalaiset kirjailijat valtasivat Pariisin ja Madridin näyttämön sotien välisenä aikana – ehkä siksi ettei Yhdysvalloissa saanut vapaasti viinaa, mutta yhtä kaikki…

    Kannattaa myös muistaa kuinka ranskalainen älymystö ihaili sodan jälkeen kovaksikeitettyä amerikkalaista rikosromaania. He imivät amerikkalaisuuden omiin elokuviinsa, ikään kuin ranskalaisuus olisi vetänyt viimeistä hengenvetoaan amerikkalaisen b-luokan kirjallisuuden kautta. Sitä paitsi, eikö 1950- ja 1960-luku olleetkin italialaisen ja ranskalaisen uuden elokuvan loistoaikaa?

    Kuvaa hämärtää sekin, että Euroopassa on tehty koko ajan – ja tehdään varsinkin juuri nyt – paljon ”parempia” ja merkittävämpi tv-sarjoja ja elokuvia kuin Yhdysvalloissa. Suomalaiset kriitikot jaksavat esimerkiksi moittia saksalaisten rikosdraamojen pikkuporvarillista kliinisyyttä, mutta se ei kai todista muuta kuin, että he eivät edes katso saksalaisia elokuvia. Yle näytti juuri Kriminalisti-sarjan (Der Kminalist, 2006-2017) 11. tuotantokauden jaksot ja niissä nuorten berliiniläisten syrjäytymistä tarkasteltiin niin monipuolisesti ja koskettavasti että välillä pahaa teki – teki pahaa modernin urbaanin maailman puolesta.
    Entäpä koulujen kieli? Kun menin 1958 Kotkan lyseoon, siellä kehoitettiin valitsemaan saksa pitkäksi kieleksi, jos halusi myöhemmin opiskella lääkäriksi. Vielä 1960-luvulla teknillisessä korkeakoulussa luettiin saksankielisiä oppikirjoja.
    Mitä sitten tapahtui?
    Globalisoiduttiin myös henkisesti? 
    Kun ihmiset vapautuivat kansallisvaltioiden rajojen ahdistavasta piiristä, tarvittiin myös yhteistä kieltä. Jos historia olisi tapahtunut toisin, jos sattumalta Ranska ei olisi myynyt Louisianaa ja Espanja Floridaa Yhdysvalloille, ja jos Meksiko olisi pystynyt pitämään Kalifornian ja Texasin, ehkä globaalina valtakielenä nyt olisi espanja tai ranska eikä brittien englanti. 

Mutta englanti rulettaa!

    Maailma on monensuuntaisten virtausten loputon meri. Aaltojen voiman voi yrittää kieltää, mutta se ei onnistu komentamalla. Tilastot kertovat, että esimerkiksi Yhdysvaltoihin muutti vuosina 1949-61 43000 insinööriä ja tiedemiestä. Suuri osa muuttajista tuli kehitysmaista. Ja vuosina 1964-65 Amerikan sairaaloissa työskenteli noin 41000 valmista tai valmistuvaa lääkäriä, joista 11000 oli suorittanut tutkintonsa ulkomaisissa yliopistoissa.
    Ja tuolloin oltiin vasta integraation alkutaipaleella!
    Suomalaisuus, ranskalaisuus, italialaisuus, espanjalaisuus – katoavaa kansanperinnettäkö?

    On tietysti huikean ironista, että silloin kun vain eliitti pääsi matkustamaan Suomesta Eurooppaan, radio soitti hyvin paljon eurooppalaista musiikkia, suoraan sellaisenaan tai käännettynä.

    Nyt kun rahvas matkustaa hullun lailla pitkin Eurooppaa ja maailmaa, ei radiossa soiteta kotimaisen musiikin lisäksi mitään muuta kuin englanninkielisiä lauluja, aivan kuin ulkomailla käyviä ihmisiä ei lainkaan kiinnostaisi ne paikat ja maat joissa ovat kohdanneet paikallisen kielen ja mielen.

    Karistaako uusi globaali ihminen tällä tavalla kansallisvaltion rajat päästään ja ikään kuin julistaa ettei kansoja enää olekaan? On vain ihmisiä, eri puolilla ja erilaisissa paikoissa.

Kaikkea ei voi selittää vaikka kuinka haluaisi.

   ”Mutta”, huomautti ranskalainen Claude Julien 1960-luvun lopulla, ”Amerikan imperiumin nerokkuus on siinä, että se ei aseta äärimerkkejä vaikutusvallalleen. Mikään kartta ei pysty näyttämään sen rajoja. Siksi se muistuttaa niin vähän klassisia siirtomaaimperiumeja, että sitä on välistä miltei mahdoton tajuta, ja että se itsekin näyttää epäilevänsä omaa olemassaoloaan.”

    Kun Marko Maunuksela vetäisee vauhdikkaan humpan espanjalaisessa rantakaupungissa, kuulija ei heti tajua, että tässähän soi sotien välisen jazzin rytmit, saksalaisella poljennolla vahvistettuna. Ja koska jazzin ja rock-musiikin juuret palautuvat Afrikan rytmeihin ja lyömäsoittimien loputtomaan vitaalisuuteen, koko kysymys kansallismielisestä kielestä ja mielestä sulaa pois ikään kuin päätyisimme yhteiseen alkukotiin jonnekin etäälle ja hyvin kaukaiseen aikaan.

    Kuinka monta kieltä tarvitaan jotta ihminen voi tuntea itsensä ihmiseksi? Miksi monien kielien maailma olisi parempi kuin yhteisen kielen maailma?

    Bertolt Brecht kirjoitti kesällä 1940 maanpaossa Saksasta ollessaan runon suomalaiselle maisemalle ja lopetti sen usein toistettuun lauseeseen: ”Vaikenee kansa kahdella kielellään.” 

    Vaikeneeko Suomi nyt, syksyllä 2017, kolmella kielellään?

Saksalaista kulttuuria Suomessa.
Christian Berkel Kriminalistin pääosassa.
Yle  Tv1 -  kuvakaappaus.

>>>

Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956. Suom. Brita Polttila, myös Arvo Turtiainen ja Elvi Sinervo. Tammi, 1973.

Claude Julien: Imperiumin kasvot. (L'Empire américain, 1968.) Suom. Kalle Salo. Otava, 1970.

Hannu Niklander: Ikkunat kiinni englanniksi. Kanava, 7/2017.

T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo. Länsimaiden tragedia. K.J. Gummerus, 1938.

Toinen kotimaa

[valohoitoa]

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

Tiistaina söin pizzaa pesetan muistomerkin lähellä.

    Ilma oli muuttunut. Pohjoinen viima hyydytti lämpimät päivät. Pohjoisesta virtaa kylmää ilmaa ja kovaa kuria Välimerelle asti.

    Kuka haluaa olla aina pilkun piip? No, suomalaiset ja ruotsalaiset joka tapauksessa.

    Pesetan muistomerkki on rannassa. Siitä aukeaa meri Afrikkaan. Ja itäisille maille. Joskus aikaisemmin raha oli valtion ja kotimaan merkki. Suomen markka, Espanjan peseta, Ranskan frangi.

    Kun kaikki maksetaan euroissa, missä kotimaa on?

Sunnuntaina aurinko paahtoi kesäisesti. Lämpöä piisasi jotain 24 astetta.

    Muuan vanhempi mies meni uimaan Torreblancan rannalta.

    Ottamassani kuvassa näkyvät elämän ääripäät. Etualalla mies ui kohti Benalmadenaa, joka alkaa harjanteen rakennusrivien takana. Kaukana siintävät Sierran Nevadan vuoriston lumiset huiput. Kesä ja talvi samassa kuvassa.

    Espanjalainen maisema on ääripäiden figuuri.

    Mutta tärkeintä on huikaiseva valo. Marraskuun valossa rakennukset ovat teräväpiirtoisia palikoita kuin arkkitehdin pienoismallissa. Vuorien rinteet erottuvat niin veitsenterävinä, että niillä voisi ajaa partansa.

    Selvästi näkyvä näkyy selvästi.

    Ei ihme että taiteilijat ovat saapuneet Välimerelle valon perässä. Huonompiakian harrastuksia on.

    Melkein tyyni meri kimaltaa auringon kilossa kuin miljoona tonnia puhdasta valoa.

    Niin että hyvin punnittuja ajatuksia valosta.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Välimeri ja lumiset vuoret.

Serkkuni Maija toivotti ”hyvää matkaa toiseen kotimaahanne”.

    Hän liioitteli ystävällisesti, monessakin mielessä.

    Espanja ei liene kotimaani, vaikka tänä vuonna olen viettänyt Espanjassa noin kaksi kuukautta, en tosin yhteen menoon enkä yhdessä paikassa. Mitä kotimaalla sitä paitsi tarkoitetaan? Onko se sama asia kuin isänmaa tai äidinmaa tai jopa kansakunnan kotipaikka?

    Koti, kotikortteli, kotikatu, kotikaupunki – siinäkö kotimaan paikka, fyysinen ja vähän henkinen? Mutta moderni ihminen saattaa ihmetellä jos joku väittää, että hänellä on vain yksi kotimaa.

    Jokaisella kirjoja lukevalla ja elokuvia katsovalla on monia kotimaita, kulttuurien tyyssijoja. Jos seuraat kansainvälistä jalkapalloa, tunnet kenties paremmin Manchester Cityn ja Arsenalin tai Barcelonan ja Madridin pelaajat kuin Ilveksen ja Kupsin. Maailman media on meidän kotimaamme, ilman rajoja ja passia, halusit tai et.

    Internet on samanlaista infraa kuin kotikatu ja kaupunkisi kaupalliset korttelit. Tosin internetissä pääset nopeammin perille kuin kotikadulla. Ja ihmeitä piisaa enemmän.

    Maailma avautuu sulkeutuakseen.

    Näin väitti Kanava-lehdessä Hannu Niklander, jonka mielestä suomalaiset sulkevat ikkunat Eurooppaan opiskelemalla pelkästään englantia. Se on pakkoenglantia, Niklander sanoi, amerikkalainen juoni

Kyösti Salovaara, 2017.

kielen valepuvussa, Troijan puuhevonen, jonka sisällä amerikkalainen kapitalismi valloittaa muun maailman.

    Niklander puolusti kotimaataan, jonka ajatteli määrittyvän kielestä, kielellä, kieleksi. Hän saattoi olla oikeassa, mutta amerikkalaisen salaliiton merkitystä hän liioitteli. Se on fiktiota. Kukaan ei pakota lukemaan englanninkielistä kirjallisuutta, katsomaan amerikkalaisia tv-sarjoja, uskomaan Hollywoodin unelmiin.

    Aurinko paistaa Välimerellä. Valohoitoa koko sielulle. Kielien meri, paikat ja vuorien rinteet. Saa tulla ja olla.

    Saa olla ihan hiljaa jos haluaa. Turistina turistien joukossa.

Kotimaassa, siinä oikeassa, luin ennen matkaa Jörn Donnerin mammuttimaista Mammuttia (2012). Aloittelin sen vuosia sitten. Saa nähdä koska lopettelen.

    Lukemisen verkkaisuus ei johdu Donnerin tavasta kirjoittaa.

    Hän osaa kirjoittaa osaamisen kaikissa merkityksissä. Mammutti on kuin fiktiivinen muistomerkki, vähän toisenlainen kuin pesetan patsas tuolla rantakadulla. Siis enemmän tulkintaa, kysymyksiä.

    Donneria lukiessa alkaa tosin ihmetellä kuinka vähän hän kertoo kirjoittamisen prosessissa siihen nähden kuinka paljon hän kirjoitti nuoruutensa ja keski-ikänsä parhaina vuosina. Toisaalta Donner kertoo paljon naisistaan kertomatta heistä paljoakaan. Idea tulee selväksi, kuitenkin. Lukija ihmettelee miten (ja missä) naissuhteidensä välissä Donner oikeastaan ehti kirjoittaa niin paljon. Tai toisinpäin, miten hän kirjoittamisensa ja elokuvahommiensa ohessa ehti niin monen naisen kanssa sänkyyn – kerran New Yorkissakin vihreäkyntisen elokuvaohjaajan kanssa.

    Sen jälkeen vihreävarpaisia ei näkynyt.

Missä on taiteilijan kotimaa?

    Romaanin sivuilla, elokuvan leikkauspöydässä, maalauksen figuureissa?

    Donner sanoo, muistaakseni, että todella suuret kirjailijat eivät ota elämää vakavasti, koska keskittyvät kirjoittamiseen. Niin suuri kirjailija Donner ei taida olla – tai ainakaan hän ei itse pidä Donneria niin suurena. Entä tavallinen ihminen - pitääkö hänen ottaa elämä vakavasti? Jos pitää, miksi? Kenties heimon ja suvun takia, ihmiskunnan?

    ”Voidakseen luoda on tuomittu yksinäisyyteen”, Donner kirjoittaa Mammutissa, ”väliaikaisesti sen voi murtaa luuloteltu tai todellinen yhteenkuuluvaisuus.”

    Tässä Donner ehkä määrittelee kotimaan itselle ja muille.

    Mutta onko kosmopoliitti Donner koskaan ollut missään ”kotimaassa”?

    Hänellä oli hieno työ Tukholmassa elokuvainstituution palveluksessa ja hän asui kodissa, jota ei välittänyt sisustaa omakseen. Kun erään kirjan deadline lähestyi eikä työ edennyt, Donner muutti tukholmalaiseen hotelliin, jossa täydellisen vierauden keskellä pystyi syventymään kirjoittamiseen.

    Ja yhä uudestaan yhä merkityksettömmimmissä paikoissa Donner kirjoittaa kirjoja ja suunnittelee elokuvia. Kotimaan kamaralla hän ei tunnu pystyvän luovaan tekoon – paitsi naisten ja silakoiden parissa.

    Ja sitten Donner tunnustaa olevansa henkisesti sukua Raymond Chandlerin romaanisankarille Philip Marlowelle.

    ”Joskus hän [Jörn Donner] on ehkä ajatellut Chandlerin kertojaa, yksityisetsivä Marlowea ja tämän ja rikkaan Linda Loringin suhdetta, joka osoittautuu yhteensovittamattomaksi. Nainen kuvittelee hänen luopuvan vaivalloisesta elämästään. Se ei onnistu. Vuonna 1995 J sattuu matkallaan hienolta taloltaan Moraga Drivelta Suomen konsulaattiin kulkemaan Loring Avenuen ohi, mikä muistuttaa häntä päivittäin Marlowen ja Linda Loringin epäsymmetrisisestä rakkaustarinasta. Ehkä symmetria puuttui myös J:n ja Jeannetten väliltä.”

    Donner ei luovu vaivalloisesta taiteilijanelämästään edes rikkaan vaimon hyväksi. Kirjoittaminen on hänen kotimaansa.

                                                         S.I. 2017.
Espanja on myös karu maisema.

Mitä sitten tulee Raymond Chandleriin, tämä kaipasi koreassa Kaliforniassa lapsuutensa ja nuoruutensa Englantia niin voimakkaastí, että se koski yön pitkinä tunteina kuin puukko sydämessä.

    Chandlerhan syntyi Amerikassa, mutta vanhempien avioliiton hajottua, kasvoi sukulaisten tykönä Englannissa. Palattuaan syntymämaahansa hän menestyi Yhdysvalloissa jonkinmoisena öljy-yhtiöiden johtajana, mutta menetti lopulta työpaikkansa.

   Chandler ajeli sitten 1930-luvun alkuvuosina autolla vaimonsa Cissyn kanssa Kalifornian rantateitä, kuunteli aaltojen hyrskyjä ja luki dekkarilukemistoja ja harjoitteli itse kirjoittamaan jännitysnovelleja.

    Tuohon aikaan, vuoden 1932 paikkeilla, kun hänen vanheneva vaimonsa oli jo yli kuudenkymmenen ja hänellä itsellään koko kirjailijan ura vielä edessäpäin, Chandler kirjoitti muistivihkoonsa runon Nocturne from Nowhere, missä pakahduttavasti kaipaa oikeaa kotimaataan ja oikeaa rakkauttaan, todeten ettei kummallakaan ole mahdollisuutta toteutua:

…

Ei ole maata yhtä kaunista

kuin Englanti jonka kuvittelen öisin

tässä kirkkaassa ja kurjassa maassa

maanpaossa ja kauhuissani.

Ei ole naista yhtä hellää kuin se nainen

joka katsoo ruiskukansinisin silmin

katseessa pettymyksen lumo

ja lupaus mahdottomasta paratiisista.

…

Siksi yösydännä hetkiseksi

tahdon palata

siihen pehmeään, uljaaseen tulevaisuuteen

joka ei ole mennyt,

koska sitä ei ollutkaan,

vaan silti on kadotettu ikuisesti…

(suom. Leena Tamminen.)

Vanhahko mies ui Välimeressä Sierra Nevadan lumipeitteisiä huippuja kohti.

    Rannalla turisti katselee vieraana maailman menoa.

    Espanjalaiset suhtautuvat turistiin välillä huvittuneen ystävällisesti ja toisinaan pysähtyvät jalkakäytävälle parveksi kuin estääkseen kaiken ulkopuolisen vaikutuksen.

    Ihmisellä on monta kotimaata – niin monta että kaikissa voi tuntea itsensä vieraaksi, turistiksi. 

    Hyvää ruokahalua, buen provecho – tarjoilija toivottaa ja hymyilee. Turistiakin naurattaa, semminkin kun hän oivaltaa että sanalla ”valohoitoa” on monta merkitystä, positiivisia ja negatiivisia.

    Suomalainen elokuvanäyttelijätär ihmettelee kahvilassa, voiko Välimereen mennä uimaan – onko sen pohjassa hiekkaa vai jotakin muuta? Jos varvasta ei kastele, ei tiedä miltä meri tuntuu.

    Koiralla on neljä jalkaa. Ihminen kulkee pystyssä päin kunnes kompastuu.

    Kirjailija katsoo ikkunasta eikä näe kotimaataan, koska ei tiedä missä se on, missä ne ovat. Niitä on joka puolella eikä missään. Lauseen perään kirjoitetaan piste, kirjailija ajattelee ja ihastuu omaan ajatukseensa.

    Lauseen perään kirjoitetaan piste, myös Espanjassa.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Toinen kotimaa? Tunne vai järki?

Sanojen kieltäminen sanoilla

[soista ja surkeaa]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Maiseman kieli...

Haistelin Paavo Haavikon runokokoelmaa silmät kiinni. Pehmeäkantinen nuhjuinen teos tuoksui vanhalta paperilta ja elämältä.

    En päässyt nuuskimalla perille mistä Haavikko kirjoitti.

    Avasin silmät. Teos oli painettu vuonna 1973. Omistuskirjoitus kertoo, että sain sen isältä ja äidiltä kyöstinpäivälahjaksi kesällä 1979.

    He ovat kuolleet. Haavikko on kuollut.

    Sanoja ei tapa mikään, eivät edes kielen säädyllisyydestä huolta kantavat kielipoliisit.

    Mutta miltä talvi tuoksuu? Vai haiseeko se? Mikä on lumen haju ja pakkasen tuoksu? Entä pimeys: haiseeko se yksinäisyydeltä?
    Onko minulla lainkaan hajua mitä haluan sanoa?

Kieli on maailman mieli. Päähän sijoitettuna. Koska päitä on monta, ei ole olemassa yhtä maailman mieltä vaan monta.

    Kieli on myös menneisyyttä. Se on sitä oikeastaan enemmän kuin tätä hetkeä, sillä vanhat sanat elävät pitkään, senkin jälkeen kun niiden alkuperäistä merkitystä ei tiedä juuri kukaan.

    Sanoja tulee ja menee, se on kielen evoluutiota.

    Luin englantilaisesta lehdestä tuoreesta tutkimuksesta. Tutkijat olivat selvitelleet englanninkielen vahvojen ja heikkojen verbien kehitystä.  Yllättävä tulos kertoi, ettei kielen evoluutiossa ollut juuri mitään ”järkeä”, sillä sanat näyttävät löytävän muotonsa sattuman kaupalla, ei minkään rakenteellisen ominaisuuden perusteella. Englanninkielen evoluution logiikkaa on se ettei ole logiikkaa.

    Niinpä kielen muutoksia ei kannata vastustaa, koska muutoksessa ei mitään suunnitelmaa. Se vaan tapahtuu.

    Ei ole oikeita sanoja eikä lauseita.

    On vain sanoja ja lauseita.

Suomenkieli on Suomen mieli.

    Onko kieli enemmän kuin sanat ja niiden järjestys?

    Monen sortin kielipoliisit pyrkivät väittämään, että kieli on muutakin kuin sanoja ja niiden merkityksiä; että kielikoodilla on itsessään valtaa.

    Huvitti kun luin iltapäivälehdestä, että legendaarinen urheiluselostaja Anssi Kukkonen oli kieltänyt pääministeriä sanomasta, että hallitus saa jotakin aikaiseksi. Kukkosen mukaan hyviä ja huonoja asioita saadaan aikaan.

    Tietysti Kukkonen oli väärässä. ”Saadaan aikaiseksi” on ikivanhaa murretta ja on vain sattumaa ettei sitä muotoa aikanaan valittu kirjakieleksi. Kotkassa on totuttu saamaan aikaiseksi, muualla ehkä sitten ei niinkään. Kotkassa myös alettiin lukemaan, yhä uudestaan, hyviä kirjoja ja huonompiakin. Muistan kuinka Timo Hämäläinen kapakkapöydässä korjasi joka kerta lauseeni, jos sanoin että alan lukemaan Hannu Salamaa tai Christer Kihlmania. ”Lukea”, Hämäläinen korjasi.

    Yhä uudestaan.

    Oppi meni työläästi perille. Turhaa vaivaa sinänsä, koska nyt on luvallista alkaa lukemaan jopa Paavo Haavikkoa. Olisi kannattanut hikoilla jonkin tähdellisemmän asian parissa.

Toukokuussa 1933 natsien opiskelijajärjestöt polttivat vaaralliseksi kokemiaan kirjoja Bebelplatzilla Berliinissä.

    He ajattelivat, että todellisuus katoaa, kun sanat kieltää, muuttaa, pesee puhtaaksi. Että koodin hävittämällä katoaa myös todellisuus, jonka kuvaksi koodi on keksitty, päätelty, järjestetty.

    Tuntuu tyhmältä ajatella, että sanan kieltäminen hävittää asian tai esineen tai olennon tai ajatuksen, jota sana kuvaa. Aika taikauskoista – eikö vaan? Edistyksellistä voodoota!

    Muutama viikko sitten Aamulehti kertoi hävittävänsä sivuiltaan ”mies”-loppuiset sanat. Noin tekemällä – kieltämällä sanan sanalla – ajateltiin että myös todellisuus muuttuu; että esimiehet, takamiehet, talonmiehet, palomiehet, puhemiehet, siviilipalvelusmiehet, asiamiehet, lakimiehet, maanmiehet ynnä muut miehet lakkaavat olemasta kun sana lopetetaan, teurastetaan, unohdetaan.

    Hevosia kuohitaan – voiko myös kielen kuohita? Jos voi, mihin sellaista kieltä käytetään?

    Viime viikolla eräs helsinkiläinen päiväkoti ilmoitti hävittävänsä isänpäivän, koska päiväkodissa käy lapsia, joilla ei ole isää. Samoin hävitetään äitienpäivä, sillä äidittömiäkin on. Tästä eteenpäin vietetään läheisenpäivää.

    Jos ollaan tarkkoja, päiväkoti oli väärässä. Tietääkseni jokaisella ihmisellä edelleen on isä ja äiti. Ellei Helsingissä sitten synny ihmisenkaltaisia olentoja muualtakin, robotinpoikasia. Onko sana ”poikasia” muuten sallittua kieltä sekään? Saako talihärällä olla poikasia vai onko tuollaisen kirjoittaminen tasa-arvon loukkaamista?

    Helsinkiläisen päiväkodin johtaja perusteli, että kun ”maailma muuttuu, täytyy meidänkin muuttua”. Päiväkodissa muutos aloitettiin kielen tuhoamisella, sanojen kieltämisellä, samalla tavalla kuin natsinuoriso teki Bebelplatzilla.

    Mutta Helsingissäkään ei huomattu, että kieli on vain koodi eikä maailma sellaisenaan. Koodin voi tuhota mutta maailma säilyy. Isät ja äidit eivät katoa kutsumalla niitä ”läheisiksi”.

    Sitä paitsi: voiko tai saako maailman pluralismin hävittää edes tasa-arvon nimissä? Onko erilaisuuden kieltäminen tasa-arvon toteutumista? Jos on, minkälaiseen yhteiskuntaan ollaan pyrkimässä? Käänteisestikö samanlaiseen kuin mihin natsinuoriso pyrki?

Modernin maailman kulttuurinen moninaisuus on monelle ihmiselle vaikea paikka.

    Eniten hämmästyttää, että se on vaikea paikka ns. liberaaleille, edistyksellisille ihmisille, niille joiden huulilta kuulemme kaksi kertaa päivässä Ranskan vallankumouksen loitsun: Vapaus, veljeys, tasa-arvo!

    Vuosien saatossa loitsun ensimmäinen sana vapaus, joka siis pyhittää kaiken, on tippunut pois kuin eno veneestä. Tasa-arvo ymmärretään vulgääristi, aivan kuin sillä olisi lähtökohtaisesti tarkoitus kieltää erilaisuus ja moninaisuus.

    Selaillessani Miikka Pyykkösen ja Ilkka Kauppisen toimittamaa kirjaa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria (Gaudeamus, 2015) sattui silmään – eikä muuten tehnyt kipeää – osuva selitys hyvää tarkoittavien ihmisten modernille epätietoisuudelle.

    Surffailin kirjan sivuilla, en lukenut.

    Ilkka Kauppinen käsittelee omassa ”jutussaan” Luc Boltanski – kritiikin sosiologian ja kriittisen sosiologian välimaastossa kahden sosiologin, Luc Boltanskin ja Laurent Thévenotin ajatuksia monimutkaisten (=modernien) yhteiskuntien oikeuttamisarvojärjestelmistä.

    Kuulostaa kiemuraiselta, mutta ainakin intuitiivisesti ajatuksen ymmärtää.

    Nykyisenkaltainen yhteiskunta on erilaisista sosiaalisista sfääreistä muodostuva useiden arvojärjestysten tila. ”Pluralistisessa yhteiskunnassa kehkeytyy konflikteja ja kiistoja”, Kauppinen selittää, ”kun ihmiset nojautuvat erilaisiin arvojärjestyksiin ja niiden mukaisiin oikeuttamistapoihin arvioidessaan omien tai toisten näkökantojen ja sosiaalisten käytäntöjen hyväksyttävyyttä.”

    Monimutkaisessa yhteiskunnassa kilpaillaan siis siitä, millainen legitiimi sosiaalinen järjestys on ”oikea” ja mikä on ”arvokasta”.

    Boltanskin ja Thévenotin mukaan ei ole olemassa yhtä periaatetta ylitse muiden, josta käsin oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida: ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää tietysti yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”

    No, eikö tuossa ole tieteen kielellä määritelty mitä tarkoitetaan sosiologisella tai kulttuurisella kuplalla, jonka sisältä on melkein mahdoton ymmärtää ja hyväksyä toisen kuplan arvoja?

    Vielä tärkeämpi huomio on ettei ole olemassa mitään ehdotonta hyvän tai tasa-arvon tai oikeanmukaisuuden normia, johon kuplassa voitaisiin vedota omien käsityksien perusteluna.

    Tästä voitaisiin myös päätellä, että kun tulevien presidentinvaalien ehdokkaat korostavat pyrkivänsä arvojohtajiksi, he ovat väärässä jos kuvittelevat, että on olemassa vain yksi hyväksyttävä arvokupla tai Boltanskin kielellä sanottuna yksi ja yhteinen arvosfääri. Mutta jos presidentti sitten pyrkii kaikkien arvosfäärien johtajaksi, niin eikö se ole mission impossible?

Soista ja surkeaa, sanoi Ihaa, pessimisti kun oli.

    Sanoiko oikeasti, en tiedä, koska käsillä ei ole nyt A.A. Milnen Nalle Puhia. Ehkä muistan oikein, kenties väärin. Jos väärin, tämä on tyypillinen ”factoid”, sillä kun kirjoittaa tuon lauseen Googlen hakukenttään, se ponnahtaa netistä esille aikaisemmista kirjoituksistani.

    Mutta Ihaan ajatus sopii kuvastamaan tunnelmaa kuplien Suomessa. Värejä vähennetään, sävyjä kielletään. Ihminen rakentaa itsestään robottia. Kaikki robotit ovat onnellisia, koska ne ovat keskenään samanlaisia.

    Huolestunut aikuinen ihmettelee millaisia lapsia (tai robotteja) päiväkodeissa kasvatetaan. Sellaisiako jotka eivät näe, että maailmassa on erilaisuutta ja moninaisuutta. Lapsiasiamieskin moitti helsinkiläisiä kielen kieltäjiä: ei lapsien silmiä saa sulkea erilaisuudelta, pettymyksiltäkään.

    Ehkä huolestun turhaan. Kieltä ei voi kahlita eikä sanoja kieltää vaikka kuinka yrittäisi. Mutta maailman voi toki yrittää muuttaa sellaiseksi paikaksi, minkä kuvaamiseen ei enää tarvita moninaista kieltä, erilaisia sanoja. Natsit yrittävät sitä Saksassa ja melkein onnistuivat. Totalitaarista uus-kieltä luotiin myös Neuvostoliitossa.

    Alkaako päiväkodeista uudenlainen kumous pluralistisen yhteiskunnan kuihduttamiseksi? 
    George Orwell sanoi, että "hyvä proosa on kuin ikkunalasi".
    Hyvin sanottu. Tämä pätee laajemmin myös kieleen. Kirkaan lasin läpi todellisuus näkyy. Lasia tuhrimalla todellisuus ei katoa vaan sumentuu.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
... Suomen mieli?