Myös mammutit kuolevat

[Jörn Donner 1933-2020]

Voidakseen luoda on tuomittu yksinäisyyteen, väliaikaisesti sen voi murtaa luuloteltu tai todellinen yhteenkuuluvaisuus.

…

Suuret taiteilijat suhtautuvat kirjoittamiseensa vakavasti, eivät ehkä elämään. Ehkä ne kaksi sulkevat toisensa pois. On sitä paitsi raskasta kirjoittaa. Siinä kuivuu tunteellisesti, koska elää kirjainten välityksellä.

…

Mikä on vapaan intellektuellin paikka ja tehtävä maailmassa? Voin vastata vain toistamalla, että vapaan ainoa paikka ja oikeutus maailmassa on hänen vapautensa, ja tukahduttamalla vapauden hän tukahduttaa itsensä, tuhoaa perustan jolla seisoo.

…

Miksi oikeastaan halveksia tai aliarvostaa ns. tavallisten ihmisten elämää töineen, perheineen, eläkkeelle jäämisineen, harrastuksineen, matkoineen?

    Miksi ei.

    Useimmat haluavat elää juuri niin, mutta mistä se halu on tullut onkin toinen kysymys, sillä eiväthän he ole keksineet televisiota, suihkukoneita, Thaimaata jne. Eivät myöskään kuntosaleja jos niikseen tulee.

…

Miksi pitäisi olla niin paljon arvokkaampaa olla minunlaiseni ns. intellektuelli? Enhän minä ole keksinyt mitään, paras tai enin mitä olen mahdollisesti tehnyt on ollut eräänlaista valistustyötä, joskus täysin merkityksetöntä.

-Jörn Donner: Mammutti. 2013.

Eilen, Runebergin päivänä, Jörn Donner olisi täyttänyt 87 vuotta. Hän kuoli viikko sitten torstaina.

    Tapasin Jörn Donnerin silmästä silmään kaksi kertaa. En ollut hänen tuttunsa enkä ystävänsä. ”Suhde” Donneriin perustui pelkästään siihen mitä luin, mitä katsoin, mitä kuuntelin.

    Tällainen suhde lienee helpoin selittää ja tulkita.

    Ensimmäisen kerran istuin hetken Donnerin kanssa samassa pöydässä Eino Leinon seuran kokouksessa vuonna 1978 tai 1979. Pöydässä oli monta muutakin ihmistä, mutta taisin olla ainoa, joka tohti epäillä pystyykö Donner kirjoittamaan kymmenosaisen romaanisarjan. Hän kertoi aikomuksestaan siinä vieressä istuessaan. Donner suhtautui epäilyyni hyväntahtoisesti. Tietenkin olin väärässä. Sarjasta tulikin sitten 11 osainen. Suomalaista Balzacia parhaimmillaan.

    Tuohon aikaan Arto Kytöhongasta oli tullut Parnasson toimittaja Tuomas Anhavan ja Jarkko Laineen avuksi. Minä olin aloittanut Parnasson avustajana samoihin aikoihin.

    Kun Donner oli poistunut ja Kytöhonka saapunut kokoukseen, joku sanoi: ”Nyt näkyy keneltä Kytöhonka on pöllinyt hiusmallinsa.”

    Jostakin syystä Donnerin julkinen habitus toi mieleeni Marlon Brandon. Oliko jäljittely tarkoituksellista, en tiedä.

Angela ja rakkaus -
osa kansipaperista.
 Otava, 1981.

Eino Leinon seuran kokouksen aikoihin löysin kirjailija Donnerin. Tapahtuiko se tuossa kokouksessa vai olinko jo sitä ennen lukenut yhden Donnerin romaaneista, en muista, en pysty sanomaan.

    Sitä ennen Donner oli tv:ssä Jatkoajan nojatuolissa kiemurteleva ja herjauksia heittelevä intellektuellihäirikkö, jonka puheet ja eleet naurattivat, saivat hyvälle tuulelle. Sen lisäksi Donner herätti huomiota elokuvillaan, joissa esiintyi itse ”merkittävänä rakastajana” ja ”suurenmoisena panomiehenä”.

    Kirjoja kirjoittava Donner oli kuitenkin toisenlainen mies: vakava, keskittynyt, kieltä ja todellisuuden kuvaa haastava taiteilija.

    Donner kaiketi pyrki elokuvillaan luomaan Suomessa eurooppalaista taide-elokuvaa ja sortui liioitteluun. Elokuvan kieli on liian altis muodon ja ulkoisen ilmeen ”pahoinpitelylle”. Tuohon aikaan euroopalainen taide-elokuva karsasti tarinan kertomista. Oli hienoa välttää tarina ja työntää katsoja luotaan. Se oli taidetta. Vieraannuttaminen oli taiteen muotia.

    Onko niin vieläkin? En osaa arvioida.

    Ja ehkä Donnerin elokuvat pitäisi katsoa uudestaan. Kenties niistä löytyisi enemmän kuin mieleen on jäänyt.

    Romaania kirjoittava Donner ei voinut leikkiä ulkoisilla tekijöillä: raapia itseään kameran edessä ja muikistella suutaan Brandon tyylillä. Romaania kirjoittaessa piti etsiä sanoja ja lauseita tosissaan, yksin maailmalta karussa, joskus tukholmalaisessa asunnossa missä ei ollut juuri minkäänlaista sisustusta eikä ystäviä tai tuttuja häiritsemässä kirjoittamista. Perin yksinäistä puuhaa, niin Donner sanoi.

Toisen kerran tapasin Donnerin Kalevi Sorsan järjestämillä kutsuilla loppukeväästä 1991. Olin tehnyt kaksi kirjaa Sorsan kanssa, isäni Osmo oli juuri kuollut ja olin lähdössä parin päivän päästä Lissaboniin lomamatkalle. Sorsan kutsuilla oli kultuuriväkeä lattiasta kattoon, kuten Elina Salo, Veijo Meri, Erkki Junkkarinen, Kimmo Kaivanto (ilman Kyösti-nimistä koiraansa) ja Heikki Sarmanto.

    Tietenkin tuppauduin jossakin vaiheessa samaan pöytään Donnerin kanssa. En muista mistä puhuttiin. Tuskin mistään tärkeästä. Donner keräsi ympärilleen kulttuuriväkeä. Hänen pöytäänsä oli tunkua.

    Retrospektiivisesti Donneria on mahdoton arvioida noin vaan, muutaman kirjan, elokuvan tai tv-esiintymisen perusteella. Ajan viivat suoristavat ihmiskuvaa kohtuuttomasti. Donnerissa oli niin monta miestä, yksityistä ja aikalaisille yhteistä, ettei kukaan, en ainakaan minä, pysty johdonmukaiseen yhteenvetoon, joten jätän yrittämättä.

    Kun mammutti kuolee, tilalle ei välttämättä tule ketään.

    Tänään, meidän ajassamme ei ole yhtään Donnerin kaltaista ”kulttuurieläintä” ja poliittista vaikuttajaa. Luulen ettei enää tulekaan. Eikä se johdu lahjakkuuden puutteesta vaan todellisuuden muuttumisesta. Yhtenäisten kulttuurien ja niissä vaeltavien mammuttien aika on mennyt.

Niinpä otan tähän oikeassa ajassa kirjoitetun kirja-arvostelun Donnerin romaanista Itsenäisyyspäivä. Kirjoitin sen vuonna 1983. Tuokin juttu on osittain pelkkää liioittelua ja sanahelinää, mutta se on kirjoitettu silloin kun Donner eli voimakasta luomiskauttaan ja oli noussut hyväksyttyjen sfääriin. Aikalainen on aina vähän väärässä, mutta aikalaisen ääni vuosien takaa on lahjomaton hyvässä ja pahassa, ollessaan oikeassa ja yhtä lailla väärässä.

    Suitsutuksestani huolimatta, suhtauduin välillä, esimerkiksi vuonna 1980, kriittisesti Donnerin muihin kirjoituksiin. Silloin Donner julkaisi päiväkirjamaisen Ihmisen ääni -teoksen, jonka hän kertoi kirjoittaneensa lentokoneissa ja hotellihuoneissa eri puolella maailmaa.

    ”Päiväkirjan pitäjänä Donneria ei kannata ottaa vakavasti”, sanoin Demarissa 14.5.1980. Juttuni otsikko kuului: Ajattelematon ajatteleva Donner.

    Syytin Donneria siitä, että lentokoneesta (vertauskuvallisesti) maailma näyttää erilaiselta kuin maan pinnalta. Moitin että hän oli hypännyt muodikkaan älymystön porukkaan, johon kuului kaiken maailman ”silvasteja, steinbockeja, taivalsaaria, heiskasia, pietilöitä jne.” ynnä eräs Erno Paasilinna. ”Siinä se on: suomalainen uusfeodaalinen älymystö. Suomalaisen älymystön smpläistynyt kärkijoukko.”

    Mutta Andersin perheen kronikkaa kirjoittava Donner ei ollut kulttuuriopportunisti eikä muotiälykkö vaan vakava taiteilija. Sarjaan tuli lopulta 11 romaania - noin neljännesvuosisadan mittaisen kirjailijan urakan tuloksena.

    Aika näyttää miten nuo romaanit kestävät tuulen ja sateen, myrskyn ja auringon.

    Tässä kuitenkin tuntemuksia vuodelta 1983. Jörn Donner oli silloin 50-vuotias ja minä olin 36.

Jännittävä kuin melodraama

Jörn Donner: Itsenäisyyspäivä. Suom Seppo Heikinheimo. Otava, 88 mk.

Jostakin syystä minä tunnen tarvetta puolustaa Jörn Donnerin kirjailijanlaatua.

    Ehkä Donner on minulle tekosyy. Jospa minä puolustelenkin itseäni, omia käsityksiäni kirjallisuudesta.

    Ehkä tämä kaikki johtuu ajastamme.

    Voi olla, että minä olen pettynyt suomalaiseen älymystöön, joka kuvittelee olevansa enemmän kuin me muut. Ehkä minä olen kyllästynyt kirjailijoihin ja taiteilijoihin, jotka väittävät olevansa parempia ihmisiä kuin me muut. Ehkä minä vain olen kyllästynyt keskusteluun ”kovista” ja ”pehmeistä” arvoista, semminkin kun tässä keskustelussa kovat ja pehmeät tosiasiat on sekoitettu mielettömäksi jargoniksi, jota uuden ajan papit ja papittaret saarnaavat korokkeiltaan. Tai ehkä minä olen kyllästynyt yksioikoiseen ajatteluun hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä.

    Donner poikkeaa suomalaisista kirjailijoista. Hän ei väitä omistavansa tietoa ehdottomasta totuudesta. Hän ei uskottele, että taide on tärkeämpää kuin elämä. Se tarkoittaa, että Donner kirjoittaa todellisuudesta, muustakin kuin omastaan. ”Olen sen johdosta sitä mieltä”, Gabriel Berggren, Itsenäisyyspäivän päähenkilö ajattelee, ”että monet taiteilijat voisivat ottaa oppia teollisuudesta, mutta sanoessani niin tiedän, ettei kukaan kuuntele minua, koska älymystön parissa suhtaudutaan hyvin usein ymmärtämättömästi niihin runollisiin seikkailuihin, joita teollinen kehitys tarjoaa… Massamarkkinat ovat perimmäinen tavoite osalle taidetta (paitsi silloin kun tuotetaan yksittäiskappaleita) ja teollisuutta. Silloin voisi kuvitella, että taiteen tuotteet noudattavat samoja menekin ja kysynnän lakeja kuin teollisuudessakin, mutta taiteilijat eivät tietääkseni halua kuullakaan tällaista vertausta. He eivät halua antaa markkinoiden ohjata itseään. He haluavat ohjata markkinoita. He luulevat tietävänsä asian parhaiten, mikä on vaarallinen kuvitelma.”

Nykyajan runoilija

Huomaan ajattelevani Donneria jälkiteollisen Suomen ensimmäisenä runoilijana.

    Tälle ajatukselle ei pidä nauraa.

    Tai saa sille nauraakin. Jos se helpottaa.

    Mutta Donner ei ole kuin Antti-Veikko Perheentupa, joka ilmoitti Helsingin Sanomissa vihaavansa tietoa ja uskovansa kysymyksiin. Perheentupa ei huomannut ettei uskova ihminen voi tehdä kysymyksiä, koska kysymykset syntyvät tiedosta ja tietämisestä. Uskovalla ihmisellä on vain vastauksia, ennalta määrättyjä. Se että epätieto on muodissa näkyy hyvin Helsingin Sanomien kolumnistin kynänjäljestä. Siellä päin tieto on huonossa huudossa.

    Miten tämä kuuluu Donneriin?

    Ei millään tavalla, toivottavasti.

    Yritän vain hahmotella, mitä Donner ei ole. Se tarkoittaa, että Donner ei romaaneissaan yritä kieltää todellisuutta. Siksi haluan sanoa häntä teollisen yhteiskunnan runoilijaksi.

    Donnerilla on riittävästi perspektiivin tajua. Se puuttuu liian monelta nykytaiteilijalta. Ei taidetta voi tehdä, niin kuin eilistä ei olisi olemassakaan. Ei taidetta pidä tehdä, niin kuin huominen olisi ainoa, mitä on jäljellä.

Gabriel ja Jakob

Donner ei tietenkään kirjoita työmiehistä tai työkoneista.

    Kuinka hän osaisikaan?

    Mutta hän kirjoittaa johtajista ja poliitikoista ja muusta väestä, joka on sidoksissa teolliseen tuotantoon. Hän kirjoittaa siitä todellisuudesta, josta hyvinvointimme on peräisin, halusimmepa me sitten myöntää sitä tai emme.

    Itsenäisyyspäivä on viides romaani tässä sarjassa, joka kertoo Andersin suvun historiasta. Tässä romaanissa eletään vuotta 1956. Teoksen päähenkilö Gabriel Berggren on 62-vuotias. Hän on ammattijohtaja Yhtyneessä Metallissa, Andersin suvun yrityksessä.

    Minusta näyttää, että Gabriel on Donnerin alter ego. Ilmeisesti hän ajattelee niin kuin Donner nykyään ajattelee.

    Mutta myös Jakob, Gabrielin vaimon [Angelan] veli, on Donnerin omakuva. Jakob ajattelee nuoren Donnerin ajatuksia. Gabriel on konservatiivi, Jakob on radikaali. Gabriel samaistuu yhteisöönsä, Jakob taistelee sitä vastaan.

    Itsenäisyyspäivä onkin romaani nuoren ja ”vanhan” Donnerin ajatuksista, niiden kohtaamisesta, ristiriidasta. Donner sovittaa yhteen radikalismin ja konservatismin, ja tuloksena on kuva todellisuudesta, oikean näköinen, ei mustavalkoinen.

Suomi on Suomi

Donnerin romaani on jännittävä. Se on melkein thrilleri, kuin melodraama.

    Hän ei kuitenkaan päästä tarinaa muuttumaan melodramaaksi. Se on sääli, sillä Donnerilla voisi olla Suomessa samanlainen asema kuin Graham Greenellä tai John le Carrélla on Englannissa. Mutta Suomi on Suomi, ja Donner kirjoittaa hyvin lakonisesti ja niukasti. Vaikka hän kuvaakin ihmisten tunteita, hän ei anna sen näkyä kielessään. Donnerin kieli on eleganttia, melkein kylmää. Se kertoo asioista, todellisuudesta. Se ilmaisee todellisuutta sillä tavalla ettei sen tarkoituksesta voi erehtyä.

    Donnerin tarkoituksena on kuvata Suomea.

    ”Mitä enemmän ajattelin hänen reaktioitaan”, Gabriel ajattelee riideltyään Jakobin kanssa, ”sitä suuremmaksi muuttui ärtymykseni.  Nämä uudet intellektuellit olivat individualisteja ja halusivat, että muut toimivat kollektiivisesti eli ajattelivat toisin sanoen aivan kuten he. He eivät halunneet antaa toisille valinnan vapautta, ja heidän omat reaktionsa heilahtelivat äärimmäisyyksien välillä jossakin omituisen mustavalkoisessa moraalimaailmassa. Joko-tahi. Kaikki tai ei mitään.”

Idealismin harha

Gabrielia häiritsee Jakobin ehdottomuus. Hän pitää Jakobin idealismia todellisuudelle vieraana; sille todellisuudelle jonka hän, Gabriel, tuntee omakseen. Gabriel suhtautuu todellisuuteen pragmaattisesti, mutta se ei tarkoita, että Gabriel olisi opportunisti. Itse asiassa Jakobia voi helpommin syyttää opportunismista, koska Jakob ei ole idealismissaan vastuussa kenellekään eikä millekään.

    Jakob on asettautunut kaikkea vastaan. Vastaan oleminen on hänelle yhteiskunnallisen toiminnan lähtökohta. Gabriel sitä vastoin toimii yhteisössä myötäsukaan. Kun Jakob juoksee julkilausumien perässä – rauhan, vapauden, solidaarisuuden merkeissä – Gabriel toteuttaa näitä arvoja rakentamalla aineellista hyvinvointia. ”Teollisuus uskoo arvokkaaseen ja siivoon demokratiaan”, Gabriel pohtii tykönään. ”Nuoruuden idealismi edellyttää tunnepitoisten kutsuhuutojen kuuntelemista. Jakobin ihanne on se, että hän vastustaa vallitsevaa järjestelmää. Hän ei ole ymmärtänyt, että tämä järjestelmä rakentuu tiettyyn salaiseen yhteisymmärrykseen eri voimakeskuksien välillä, jotka pitävät kaikki Suomen itsenäisyyttä tärkeänä, joskin kohtuullisissa muodoissa. Jos Jakob ja hänen kaltaisensa saisivat määrätä, tuho olisi lähellä. Omassa, yksityisessä vapaudessani selviän ongelmasta muototajun ja huomaavaisuuden avulla.”

    Gabrielin ja Jakobin ajatusmaailmojen vastakkaisuuteen liittyy herkullisia paradokseja.

    Ehkä tahattomastikin Donner tulee määritelleeksi eräitä nykyhetkeen kuuluvia paradokseja.

    Sillä ulkopäin katsottuna Gabrielin ja Jakobin konservatiivisuus ja radikaalisuus vaihtavat paikkoja. Aineellista perustaa rakentava, siitä huolta kantava ”kapitalisti” Gabriel on marxilaisempi kuin itseään marxilainen pitävä Jakob, jolle riittää julkilausuma sorron lopettamisesta ja vapauden alkamisesta. Jakob luulee, että vapaus, solidaarisuus ja rauha koittavat sillä hetkellä kun niin päätetään, riippumatta konkreettisista olosuhteista joiden vallitessa, joiden alaisena ihmiset elävät ja organisaatiot toimivat.

    Jakobin idealismi on puhdasta, mutta todellisessa maailmassa mikään ei voi olla niin puhdasta.

Suljettu huone

Donner on julkaissut viisi romaania tässä sarjassa: Nyt sinun täytyy, Angela, Jakob ja kylmä rauha, Angela ja rakkaus, Itsenäisyyspäivä.

    Ehkä hän vielä kirjoittaa toiset viisi romaania.

    Kaksi uusinta teosta osoittavat ettei laajan romaanikokonaisuuden kirjoittaminen ole ongelmatonta.

    Jostakin syystä Donner on kahdessa viimeisimmässä romaanissaan kaventanut näkökulmaansa. Näitä romaaneja lukiessa tuntee katselevansa ovenraosta, saranapuolelta, huoneeseen, josta kuuluu puhetta ja jossa tapahtuu jotakin mielenkiintoista, mutta josta ei voi olla aivan varma. Huoneessa on elämää ja liikettä, mutta lukija näkee siitä vain osan, varjoja ja kaikuja.

    Tämä on Donnerin suljettu huone.

    Hän tietää mitä siellä tapahtuu. Ehkä hän aukaisee oven ja näyttää meille koko tilan. Ehkä näemme sen vasta kun kaikki sarjan romaanit ovat valmiit. Ehkä, kenties, kukaties.

    - KYÖSTI SALOVAARA, Suomen Sosialidemokraatti 11.6.1983.

Tästä romaanista Jörn Donner
sai Finlandia-palkinnon
vuonna 1985.

Itsenäisyyden pyykkinappuloita

[2019, 1983]

Kyösti Salovaara, 2016.
Kaupankäyntiä kauppatorilla, kirkko ja kalalokki.
Lintujen ruokkiminen kielletty.
Isänmaan pyykkinappulat.

Joskus maailma näyttää hyvin sommitellulta valokuvalta. Kaikki on järjestyksessä, harmonia vallitsee aineen ja värin, sisällön ja ajatuksen suhteen. Tuollainen maailma, tuollainen valokuva ei saa näyttää sekavalta eikä sattumanvaraiselta, ja jos siinä näkyy historian merkkejä, niidenkin pitää sulautua kuvaan (ja maailmaan) harmonisesti ja symmetrisesti.

    Mutta maailma ei ole aina harmoniaa eikä sen kuva esitä kultaisen leikkauksen kauneutta.

    Tällaisia kuvia maailman sekavuudesta otin tähän pakinaan, hieman vahingossa ja hieman siksi ettei muunlaisia juuri löytynyt itsenäisyyspäiväaiheeseen.

    Ajatus alkaa… ajatuksista ja kuvista. Siis maailmasta: oikeasta ja kuvitellusta.

    Muuten, onkohan taide kaikissa ilmenemismuodoissaan ”kuva”, joka kuivuu todellisuuden pyykkinarulla parin pyykkinappulan pitelemänä?

Valitsen vuoden 1983 itsenäisyyspäivän sattumalta.

    Vai onko se sattumaa? Täytin tuona vuonna 36 vuotta. Sen jälkeen olen elänyt 36 vuotta. Onko tässä maagisen laskutoimituksen harmoniaa?

   Yhtä kaikki, kun jokin aika sitten kirjoitin Luke Rhinehartin romaanista ja noppamiehestä pakinan, huomasin leikekirjastani itsenäisyyspäivänä 1983 kirjoitetun poleemisen pakinan. Se ilmestyi torstaina 8.12.1983. Itsenäisyyspäivää vietettiin tiistaina.

    Tuo pakina kuvasi apaattista Suomea missä ”herrat juhlii ja rahvas surkuttelee” taustalla. Pakinaa voi pitää huumorina, jos kohta tuskaisena sittenkin. Sitä lukiessa saattaa kysyä, meneekö (menikö) kirjoittajalla huonosti, lievästi sanoen.

    No ei mennyt huonosti, yleisesti ottaen.

    Kirjoittaja asui suhteellisen tyylikkäässä asunnossa Tapiolan keskustassa. Lyhytaikainen, isohko laina oli maksettu pois joten elintaso kahden työssäkäyvän ihmisen perheessä oli mallillaan. Ainoa varjo tuona vuonna oli iskias, jota sairastin kevättalvella kymmenen viikkoa. Niistä kuusi viikkoa makasin reporankana; veskissä kävin kontaten ja muuten söin Runebergin torttuja niin, että lihoin kevään aikana yli kymmenen kiloa.

    Keväällä kirjoittelin vähemmän, mutta kaikkiaan vuonna 1983 julkaisin eri lehdissä (Suomen Sosialidemokraatissa ja Parnassossa) ainakin 35 erilaista juttua: kirja-arvosteluja, esseitä, poleemisia kulttuurijuttuja. Kirjoitin mm. kissoista, Hollywoodin mustista listoista, siitä kuinka puolustusvoimat rakensi tutka-aseman ja ”tuhosi” Kananiemensuon kansallispuistoa (nykyään Valkmusan kansallispuisto), Pentti Linkolan saamasta Eino Leinon seuran palkinnosta ja suomalaisen kirjallisuuden kehnosta tilasta. Kaksi jälkimmäistä kirjoitusta herätti keskustelua myös muissa lehdissä. 
    "Kirjallisuus pettää meitä", kirjoitin syyskuussa 1983 Demarissa. "Nykykirjallisuutemme ei jostakin syystä käytä oikeaa todellisuutta mallinaan. Nykyromaaneja lukemalla ei kukaan voi saada luotettavaa kuvaa siitä millä tavalla ja missä tämän maan ihmiset elävät ja asuvat... Minä en tiedä, kuinka kirjailijat ja kirjallisuuskriitikot saisi oivaltamaan, että Suomi ei ole enää agraarinen yhteiskunta. Kuinka heidät saisi tajuamaan, että emme elä Sillanpään romaanissa vaan jälkiteollisessa kaupunkikulttuurissa?"

    Kysymyksiä ja vastauksia, monia siis; ja vuonna 1983 arvostelin kohtuullisen näyttävissä jutuissa mm. Martti Joenpolven, Janvillem van de Weteringin, William Styronin, Raoul Palmgrenin, Jörn Donnerin, Matti Yrjänä Joensuun, Olli Jalosen ja Anja Kaurasen teokset.

    Samaan aikaan kävin säännöllisessä palkkatyössä Valtion tietokonekeskuksessa Otaniemessä. Elämässä oli suuntaa ja tarkoitusta, ainakin jälkikäteen katsottuna. Poikamme syntyisi seuraavana keväänä. IT-maailma (silloin sitä sanottiin ATK:ksi) muuttui radikaalisti: oli siirrytty reikäkorteista päätetyöskentelyyn, kohta tulisivat mikrotietokoneet ja graafiset käyttöliittymät. Internetistä ei kukaan osannut edes haaveilla.

    Tuona vuonna tein myös ensimmäisen oikean ulkomaanmatkani Pohjoismaiden ulkopuolelle. Huhtikuussa, kun olin toipunut iskiaksesta, lennettiin Nizzaan Ranskan Rivieralla. Se oli pyhiinvaellusmatka asuurinhohtoiseen mielen ja ruumiin kuntoutukseen ja moderniin kulttuuriin, jossa eurooppalaisen ja amerikkalaisen nykytaiteen ja kirjallisuuden suuret hahmot olivat ikään kuin vieläkin hengissä.

    Mutta itsenäisyyspäivänä satoi vettä, tunnelma oli apea ja kirjoitin siltä istumalta pakinan Demariin. Oli tiistai vuonna 1983.

6.12.1983

”Huonoin mahdollinen maailma”, Paavo Haavikko kirjoitti kerran. ”Verrattomasti parempi kuin paras mahdoton.”

    Ikävin mahdollinen maailma, Haavikon olisi pitänyt kirjoittaa. Verrattomasti hauskempi kuin kovasti kuollut, haudattu.

    Mutta ei kirjoittanut, Haavikko.

    Tänään se kuitenkin on: ikävin päivä vuodessa, surumielinen ja alakuloinen.

    Sanovat itsenäisyyspäiväksi, juhlapäiväksi.

    Vapaapäivä, herra paratkoon.

    Harmaata, mustaa, sadettakin. Valkoisissa saloissa sinivalkoiset liput roikkuvat rätteinä. Liikennevalot vilkkuvat keltaista. Kadut ovat tyhjiä. Ruohikot vielä vihreitä. Lokki on eksynyt rakennustyömaan betoniluurankoon. Kolme varista nukkuu yhteisantennissa.

    Juhlapäivä, itsenäisyyspäivä, Suomessa. Radiosta tulee ortodoksinen liturgia. Toiselta kanavalta kuuluu isänmaallista runoutta. Kolmannella kanavalla soi melankolinen sellomusiikki. Itke! Suomi! Tänään on juhlapäivä.

    Keskipäivällä kaikki uusitaan. Suru otetaan alusta, kerrataan. Televisiosta lähetetään jumalanpalvelus kahdella kielellä. On juhlapäivä, riemuitaan. Paskapuhetta että Lenin junaili Suomelle itsenäisyyden. Taivaasta se tuli, ikävä itsenäisyys. Viisi jumalanpalvelusta ja sillä siisti.

    Itkettää, juhlapäivänä. Jokainen saa olla itsekseen alakuloinen.  Huomenna hymyillään, mutta silloin on arkipäivä. Tänään vakavasti juhlallinen, onneton. Televisiossa käsitellään suurmiehiä. Suurmiehet ovat porvarillisia valtiomiehiä ja merkkihenkilöitä. Työväenliike ei sisälly suomalaiseen itsenäisyyspäivään. Se on ulkopuolella, ei sisällä.

    Tällaisena päivänä ilo on kielletty, pois otettu.

    Liput roikkuvat rätteinä. Se on hyvä, oikein, juhlallista. Tällaisena päivänä sielusta koskee, ahdistaa. Suomalaisen tekee mieli juoda päänsä täyteen, hakata vaimonsa, ampua kuula kalloonsa.

    Juhlitaan, vakavasti, itsenäisyyttä. Itketään yhdessä, erikseen. Saakelin ikävää että meillä on syytä riemuun, Suomessa.

    (Kyösti Salovaara. Suomen Sosialidemokraatti, 8.12.1983.)

Kyösti Salovaara, 2018.
Demokratian ja kulttuurin monumentit
Mannerheimin suojelijana.
Nykyaika ajaa Ikean bussilla historian keskeltä.

Koska samana vuonna, 1983, kirjoitin 36 vuotiaana arvostelun 50 vuotiaan Jörn Donnerin romaanista Itsenäisyyspäivä (Otava, 1983. Alkuteos Gabriels Dag, 1982), kannattaa vilkaista millaista mielenmaisemaa Donner piirsi presidentin itsenäisyyspäiväjuhlista:

    ”Mutta koiratkin nuuskivat toisiaan, ja täällä nuuski toisiaan kaksituhatta ihmistä uuden esivallan alaisena, joka alkoi kaljupäisestä miehestä ja hänen pienikokoisesta vaimostaan. Sellainen oli Järjestelmä laajennettuna diplomaatein, näyttelijöin, kirjailijoin, urheilijoin ja muulla väellä, joka ei kuulunut Järjestelmään eikä koskaan saisi mahdollisuutta päästä lähellekään sitä paitsi koristeena.”

    Donnerin romaanin kertojana on Yhtyneen Metallin 62-vuotias johtaja Gabriel Berggren. Romaanin itsenäisyyspäivää vietetään Unkarin epäonnistuneen kansannousun syksynä 1956. Presidentin linnassa pönöttää uusi isäntä: Urho Kekkonen.

    ”Järjestelmä”, Donnerin minäkertoja pohtiii, ”on mielestäni erinomaisen kirjava kokoelma, jolle antaa leimansa yksi ainoa asia, nimittäin se, että sillä on käsissään valta. Suomea, joka on hyvin pieni maa, hallitsee yksinkertaisesti sanoen hallitseva luokka, eikä tämä hallitseva luokka ole sen enempää aatelinen, porvarillinen, talonpoikainen kuin proletaarinenkaan. Se on uusi käsite, ja kutsun sitä Järjestelmäksi.”

Kyösti Salovaara, 2018.
Demokratian pilarit kestävät.

    On jännittävää miettiä, ja samalla mahdotonta tietää, mitä mielenmaisemaa perimmiltään ja minkä Suomen täsmäkuvaa Donner tuossa edellisessä maalaili: oltiinko todella vuodessa 1956 vai Kekkosen ajan viimeisillä juhlilla joskus 1970-luvun lopulla. Luultavasti Donner kertoi molemmista aikakausista, jotka sulautuivat toisiinsa epämääräisenä jatkumona.

    Onko tai oliko Donnerin analyysi vuoden 1956 tai vuoden 1982 itsenäisyyspäivän tunnelmasta yleispätevä? Voiko sellaista kysyä? Mutta eikö työväenliike edes vuonna 1956 ollut porvariston vaihtoehto? Donner tuntui ajattelevan että ei ollut, koska Berggrenin mielestä sosialidemokraattien presidenttiehdokas K.-A. Fagerholm olisi kelvannut kapitalisteille paremmin kuin Kekkonen. Fagerholmia olisi ollut helpompi ohjailla haluttuun suuntaan kuin Kekkosta.

    Ironia on tietysti siinä, että Itsenäisyyspäivä-romaanin kirjoitushetkellä Suomi oli saamassa sosialidemokraattisen presidentin. Mutta ajat olivatkin muuttumassa – vai kuinka?

Arvioidessani kesällä 1983 Donnerin romaania puolustin Jörn Donneria.

    ”Jostakin syystä minä tunnen tarvetta puolustaa Jörn Donnerin kirjailijanlaatua”, kirjoitin Demarissa. ”Ehkä Donner on minulle tekosyy. Jospa minä puolustelenkin itseäni, omia käsityksiäni kirjallisuudesta. Ehkä tämä kaikki johtuu ajastamme. Ehkä minä olen pettynyt älymystöömme, joka kuvittelee olevansa enemmän kuin me muut.”

    Tekstit kertovat teksteistä, vuosista, ajatuskerrostumista eikä niitä täysin pysty tavoittamaan, ei niiden merkityksiä eikä tunnetiloja joissa ne kirjoitettiin, ei aikaa jossa elettiin, oltiin ja jota koettiin tekstejäkin lukemalla.

    Itsenäisyyspäivän tilintekoni oli tuona vuonna kahtaalla: ensin kesällä Donnerin romaanin tykönä ja sitten sateisena itsenäisyyspäivänä Tapiolassa, jossa kirjoitin alakuloisen pakinani viedäkseni sen autollani heti tiistai-iltana Demarin toimitukseen, sillä pakina ilmestyi lehdessä jo torstaina. Ei ollut sähköpostia; oli vain kumipyörät joilla viestiä kuljettaa, valkoinen Sitikka.

    Ihan vilpittömästi kirjoitin, että ”Donner ei romaaneissaan yritä kieltää todellisuutta. Siksi haluan sanoa häntä teollisen yhteiskunnan runoilijaksi.”

    Sanoin myös, että Donnerilla on riittävästi perspektiivin tajua. ”Se puuttuu liian monelta nykytaiteilijalta. Ei taidetta voi tehdä, niin kuin eilistä ei olisi olemassakaan. Ei taidetta pidä tehdä, niin kuin huominen olisi ainoa, mitä on jäljellä.”

    Luulinko tajuavani maailmasta yhtä paljon kuin Donner?

    Tuskinpa, mutta silti…

Maailma on kuin huolimaton valokuva: täynnä epäselviä värejä, tavaroiden ja hengen kohinaa.

    Kahdeksankymmentä vuotta sitten Suomi taisteli itsenäisyytensä puolesta. Talvella otetussa valokuvassa isäni Osmo poseeraa ampumahaudassa: vihollinen on tuolla jossakin. Tuossa vaiheessa minua ei ollut olemassa edes Osmon ajatuksissa.

    Talvisodan henki luotiin nykytutkijoiden mukaan heti kansalaissodan päätyttyä. Vähitellen, aika nopeasti demokratia pelasti itsensä, syntyi Suomessa kunnanvaltuustoissa ja ammattiyhdistysliikkeen ja työnantajien sopimuksissa.

    Tänään suomalaista demokratiaa koetellaan, revitään ja parsitaan kasaan. Mutta sitähän demokratia ja parlamentarismi on: erilaisten mielipiteiden, tarpeiden ja unelmien yhteen sovittamista ilman aseita ja nyrkkitappelua. Demokratia ei ole harmoninen, täydellinen kiiltokuva vaan sekavalta näyttävä palapeli, jota kukaan ei osaa rakentaa yhdeksi.

    Onko itsenäisyyspäivä vuonna 2019 täysin erilainen kuin se oli 1983?

Osmo Salovaara
- itsenäisyyden ja demokratian pelastaminen.