Miksi?

[Miksi kaikki kirjoittavat dekkareita?]

Zsik! Zsik! Zsik!

     Punarinta ääntelee pensaikossa. Sitten se hypähtää puutarhassa juoma-astian reunalle ja tarkkailee minua. 
     Minä tarkkailen sitä.
     Me tarkkailemme.
     Kaksi vierasta. Pakosti tuttuja.

     Loppukesän äänimaisema, kesän kaltevammaksi käyvät auringonsäteet pihlajan oksien läpi, kuin nuolet singottu punaisiin marjoihin.

     Kuin kultaiset nuolet.

     Zsik! Zsik! Zsik!

Auringon nuolien tarkoitusta ei tarvitse miettiä.

     Eikä punarinnan ääniä loppukesän maisemassa. Riittää kun tiedostaa, että luonnon fyysinen ympäristö elää tavallaan. Se on rakentunut pitkään eikä sitä tarvitse uudistaa eikä sille tarvitse suunnitella rakenneuudistusta syksyn budjettiriihessä.

     Ihmisen tekemä on heiveröisempää. Nyt talous sakkaa, sanoo radion toimittaja enkä ole varma tietääkö hän mitä termi ”sakkaaminen” tarkoittaa. Mutta purjeet kannattaa nyt silti reivata? Vai ihanko päinvastoin?

    Sunnuntaina panin menemään lyhyen arvostelun eräästä suomalaisesta dekkarista. Saatteeksi kirjoitin ihmettelyni. Miksi tällaisia heikkotasoisia romaaneja ilmestyy niin paljon? Miksi kaikki pitää kirjoittaa dekkariksi kun muitakin kirjallisuuden genrejä on olemassa? Eikö näillä nykyajan kirjailijoilla ole lainkaan kustannustoimittajaa, joka ohjaisi kirjoittajaa?

     Kenen etu on julkaista sata suomalaista dekkaria vuodessa?

     Lukijoidenko? Kirjoittajienko? Kustantajienko?

     En tiedä johtuuko dekkareiden yletön määrä kysynnästä.

     Kaipaavatko lukijat niitä?

     Vai sopiiko dekkarin muoto kerta kaikkiaan parhaiten kuvaamaan modernia pirstaleista maailmaa? Siis siinä mielessä että dekkarissa järjestetään sekava todellisuus loogiseksi tarinaksi. Kaipaako ihminen (lukija) selitystä monimutkaiselle todellisuudelle ja parhaan ”selityksen” tarjoaa dekkarin muottiin rakennettu realistinen romaani? Tai sitä että dekkarissa paremmin kuin missään voidaan liikkua yhteiskunnan sosiaalisten kerrostumien läpi.

     Ehkä näin on, mutta se ei perustele monien suomalaisten nykydekkareiden hapuilevaa esteettistä otetta. Romaanit ovat niin arkipäiväisiä, että puhelinluettelokin (jos sellaisen löytää) alkaa tuntua elävältä proosalta.

     No, realismi ja jopa inhosellainen lienee suomalaisen kirjallisuuden perinteinen vaiva, jota ei ole pakeneminen. Ja kun pohjoismainen realistinen salapoliisikirjallisuus valloittaa maailmaa, mikseivät suomalaiset seuraisi perässä.

     Täällä perässähiihto on suosittua urheilua.

Ongelma ei ole siinä, että kaikesta voi kirjoittaa dekkarin vaan siinä, että kaikesta pitää tehdä dekkari.

     Miksi?

     En osaa vastata.

George Orwell (oik. Eric Blair) kirjoitti vuonna 1947 esseen Why I Write.

     Tuossa esseessä Orwell väitti että proosan kirjoittamiseen löytyy neljä päämotiivia – sen ohella että kirjoitetaan rahasta, elinkeinona.

Penguin Books 1970

     Orwell luettelee ne ja sanoo, että ne löytyvät jokaisesta kirjoituksesta, eri tavalla painotettuina tietysti.

     Kirjoittamisen motiivit ovat: Silkka egoismi, esteettinen intoilu, historiallinen heräte ja poliittinen tarkoitus.

     Omassa tuotannossaan Orwell sanoi kallistuneensa poliittiseen kirjoitteluun. Se kenties johtui siitä, että niin paljon tapahtui maailmalla tuohon aikaan.

     Mielenkiintoiselta kuulostaa Orwellin toteamus, että kirjailijoiden lisäksi vahva egoismi ohjaa tiedemiesten, taiteilijoiden, poliitikkojen, lakimiesten, sotilaiden ja menestyneiden liikemiesten elämää ja tekoja. Kaiketi myös saavutuksia.

     Sekin on mielenkiintoista, että massoilta puuttuu Orwellin mielestä tuollainen silkka egoismi. Hän sanoo että keskivertoihmiset luopuvat egoismista – oman uransa kehittämisestä – kolmekymppisinä ja elävät sen jälkeen muille kuin itselleen.

     Näinkö myös nykysuomessa?

Orwellin neljän motiivin kriteeriä voisi hyvin käyttää kun ryhtyy arvioimaan sitä tai tätä romaania.

     Äkkipäätä tuntuisi kohtuulliselta sanoa, että silkan egoismin vuoksi kirjoitettu romaani ei voi olla paras mahdollinen. Mutta mistäpä sen tietää.

     Historiallisen vaikutteiden penkominen ja selvittäminen kuulostaa pyyteettömältä ja arvokkaalta. Eikö vaan? Myös esteettinen intoilu perustelee sanojen ja tarinoiden rakentelua posiitivisesti – vai viekö liioiteltu estetiikka joskus myös metsään?

     Taiteen poliittiselle tarkoitukselle ja pyrkimykselle moni nyrpistää nenää, mutta jos politiikalla tarkoitetaan yhteiskunnallista tietoisuutta ja halua kommentoida sitä, ei juuri muuta olekaan kuin poliittista taidetta. Orwell muistuttaa, että kun joku sanoo, että taiteella ei saa olla mitään tekemistä politiikan kanssa, sekin on itsessään poliittinen asenne.

     Mutta miten tämä kaikki liittyy suomalaisiin nykydekkareihin?

     No, sillä tavalla että minusta tuntuu että...

     Siis että liian usein dekkarin kirjoittamisen pontimena on vain silkka egoismi.

Tämän viikon Guardianissa oli Ruth Rendellin (s. 1930) haastattelu.

     Haastattelija kysyi miten kokenut, yli viisikymmentä dekkaria julkaissut kirjailija neuvoisi nuoria kirjoittajia.

     Rendell sanoi esittävänsä nuorelle kirjailijalle aina saman kysymyksen:

     ”Haluatko todella tehdä tätä? Oletko niin innostunut ettet voi itsellesi mitään – sinä kaipaat tehdä sitä, ja kun sitten teet, sinä todellakin nautit siitä? Jos sinusta ei tunnu tällaiselta – jos oikeastaan sanot että haluat vain nähdä kirjasi kirjakaupan hyllyllä – unohda kirjoittaminen ja ryhdy tekemään jotain muuta.”

Amerikkalainen kirjailija

[Nelson DeMille täyttää 70 vuotta 23.8.2013]

Huomenna, perjantaina, Long Islandilla New Yorkin kupeessa asuva Nelson DeMille täyttää 70 vuotta.

     Paikka, amerikkalainen kultarannikko, kuvastanee menestyskirjailijaa hyvin ja monellakin tavoin.

Kirjailija Rahaa kuin rannan
 hiekkaa romaanin liepeessä.

     Siellähän F. Scott Fitzgeraldin Jay Gatsby iltaisin katseli vihreää valoaan, menneisyyden unelmaa joka näytti iäksi kadonneen, vaikka olikin aivan siinä lähellä, käsin kosketeltavissa melkein. Ja sieltähän DeMille on kirjoittanut (ehkä) parhaan romaaninsa Rahaa kuin rannan hiekkaa (The Gold Coast 1990. Suom. 1991). Tätä romaania voi DeMillen mukaan luonnehtia romaaniksi missä Jay Gatsby kohtaa Kummisedän.

     Englantilaiset pioneerit asuttivat Long Islandin kauan sitten. DeMille sanoi viime keväänä amerikkalaisten sotaveteraanien American Legion -julkaisussa, että hän luo romaaninsa englantilaisten kirjailijoiden tavoin henkilökuvista ja dialogista. Toisin kuin amerikkalaisissa jännäreissä DeMillelle juoni ei ole oleellista vaan henkilöt.

     Kultarannikko-romaaninsa DeMille aloitti aloitti lainauksella Thomas Mannin Taikavuoresta: ”Ihminen ei elä vain henkilökohtaista elämäänsä yksilönä vaan myös, tietoisesti tai tiedostamattaan, aikakautensa ja aikalaistensa elämää.”

demillen romaaneja

DeMillen romaaneja on myyty kaikkiaan ja kaikkialla ja kaikissa muodoissaan (painettuna, e-kirjoina, äänikirjoina) yhteensä noin 50 miljoonaa kappaletta.

     Menestyskirjailija taiteilee kauppamiehen ja taiteilijan roolien välisellä rajalla, korkealle viritetyn nuoran pyörryttävässä vaarassa joka uhkaa jokaista nuorallakävelijää. Ei saa pudota häikäilemättömään kaupallisuuteen, ei horjahtaa siveään tekotaiteeseen.

     Tietenkin DeMille tunnistaa paikkansa nuoralla.

     ”Charles Dickens oli suosittu, kaupallinen kirjoittaja ja nyt hänen teoksiaan sanotaan klassikoita”, DeMille huomautti The New York Timesin haastattelijalle muutama vuosi sitten. ” Ehkä muutamasta minunkin romaanistani tulee klassikko, toivottavasti, mutta jos ei tule, niin sitten ei.”

     Suomessa DeMilleä on julkaissut kolme kustantajaa, Otava, Book Studio ja Tammi, joka lopetti DeMillen kääntämisen vietnamromaaniin Syvälle viidakkoon (Up Country 2002) vuonna 2002 . Kun nyt luin tämän hienon romaanin uudestaan, huomasin että Tammi on käännöksessä lyhentänyt alkuteosta, samoin kuin trilleriä Leijonan isku (2001. The Lion's Game 2000).

     Nykyaikana romaanien lyhentäminen on hävytöntä puuhaa, melkein rikollisluonteista eikä rikosta lievennä yhtään, että sen tunnustaa, niin kuin Tammi nimiölehdillä tunnnustaa.

on kirjailijoita

On kirjailijoita jotka löytävät äänensä heti esikoisromaanissaan eikä heidän kirjoittajanurallaan tapahdu kummoistakaan kehitystä kirjailijan varttuessa. Suomalainen Ilkka Remes on tällainen kirjailija, hänen ensimmäinen tai viimeisin romaaninsa tuntuvat samanlaisilta, yhtä jännittäviltä ja yhtä hyvin tai huonosti kirjoitetuilta. Tai ajatellaan amerikkalaisia Hemingwaytä ja Norman Maileria, jotka kirjoittivat merkittävämmät romaaninsa heti alkumetreillä ja sitten yrittivät epätoivoisesti löytää äänensä uudestaan.

     Sitten on Nelson DeMillen kaltaisia kirjailijolta, jotka yht'äkkiä monia romaaneja kirjoitettuaan tuntuvat löytävän äänensä, tavoittavan jonkinlaisen taianomaisen kertojanvarmuuden, melkein unenomaisen kyvyn vietellä lukija mukaansa tuntemaan ja kokemaan sen minkä kirjailija haluaa kertoa.

     Tällaisia ”oman äänensä” pitkällä urallaan löytäneitä ovat mm. Elmore Leonard (+), Ross Macdonald, ehkäpä myös Graham Greene ja jopa Philip Roth, joka kasvoi 60-luvun ”kohukirjailijasta” kertojamestariksi joskus 1970-luvun puolivälissä.

     Nelson DeMille siis ”löysi äänensä” (tämä ilmaisu kyllä kuulostaa aika kornilta) 90-luvun taitteessa romaanissa Rahaa kuin rannnan hiekkaa. Tuon romaanin rinnalle tekee mieli nostaa yhtä hienoina ja kirjailijan monipuolista kypsyyttä kuvaavina romaaneina dekkarimainen Kenraalin tytär (The The General's Daughter 1992. Suom 1997), niin ikään longislandilainen Luumusaari (Plum Island 1997. Suom 1998) ja josephconradmainen Syvälle viidakkoon.

     DeMille on sanonut että hänen mielestään romaaneista pitää oppia jotakin. Paikkoja, historiaa, henkilöiden kautta aikakauden tuntoja, psykologiaa ja moraalia. DeMille kuulostaa erittäin tyytyväiseltä kertoessaan haastattelijalle, että romaania Rahaa kuin rannan hiekkaa on verrattu Edith Whartonin amerikkalaisiin (yläluokan) taparomaaneihin.

     DeMille palveli Vietnamissa nuorena upseerina 1967-68. Syvälle viidakkoon on ikään kuin paluuta tuohon aikaan, menettyyn viattomuuteen, jaettuun kunniattomuuteen, koettuun sankaruuteen. Tässä romaanissa DeMille lähettää sankarinsa Paul Brennerin, armeijan rikostutkijan 90-luvun lopulla selvittämään Vietnamissa 1968 Tet-hyökkäyksen aikana tapahtunutta amerikkalaisen sotilaan murhaa. Epäiltynä on toinen amerikkalainen sotilas.

     Samalla kun romaani on eräänlainen matka pimeyteen Joseph Conradin hengessä, se on kasvukertomus ja vapautumiskertomus. Historiaa ei voi unohtaa, mutta sen voi hyväksyä tai ainakin ymmärtää.

     Syvälle viidakkoon on yhtä koskettava ja merkittävä romaani kuin ovat tuolta samalta alueella ja suunnilleen samoilta vuosikymmeniltä kertovat Graham Greenen Hiljainen amerikkalainen (1955) ja John le Carrén Sota ilman sankareita (The Honourable Schoolboy, 1977).

     Erään romaaninsa esipuheessa DeMille lainaa George Orwellia, joka kirjoitti että ”se joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta, se joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä.”

     Tässäkö kirjailijan tehtävä: kuvata (kriittisesti) miten menneisyyttä, tulevaisuutta ja nykyketkeä hallitaan ja kontrolloidaan.

mietin että

Mietin että uskallanko sanoa DeMilleä tyyliniekaksi.

     Sanon häntä siis tyyliniekaksi, silläkin uhalla että menestyskirjailijana DeMille pyrkii viihdyttämään ja myös sen muistaen, että minä-muodossa kirjoitettua proosaa kirjallisuustutkijat usein pitävät rajoittuneena ja kevyenä kirjallisuutena.

     Yhtä kaikki DeMille tuntui löytävän oman persoonallisen tapansa kertoa tarinoitaan minä-kertojiensa myötä. Mafiakuvioihin sotkeutuva lakimies John Sutter (Rahaa kuin rannan hiekkaa, The Gate House 2008), armeijan rikostutkija Paul Brenner (Kenraalin tytär, Syvälle viidakkoon ja sivuhenkilönä romaanissa The Panther 2012) ja FBI-tutkija John Corey (Luumusaari, Leijonan isku, Night Fall 2004, Wild Fire 2006, The Lion 2010, The Panther) ilmaisevat itseään - ja kirjoittajansa näkemystä ajastaan ja aikansa tavoista – letkautuksillaan, kovaksikeitetyllä puheellaan, sarkasmeillaan ja martininkuivalla huumorilla joka koettelee vastahenkilöiden kykyä reagoida puheeseen samalla mitalla.

     Oikeastaan on hienoa, että DeMille uskoo vankkumattomasti provokatiivisen puheen, sanojen sisällön vaikutukseen ja merkitykseen.

     Minä-kertojan käyttämisessä on toki huonot puolensa. Romaanien kokonaisuudesta irroitettuna olisi vaikea tietää, koska puhuu Brenner, koska Corey tai Sutter, mutta ehkä se ei olekaan oleellista. Tärkeää on kirjailijan ääni - DeMillen ääni joka kommentoi maailman menoa.

vaikka demille

Vaikka DeMille kertoo olevansa englantilaisen jännityskirjallisuuden ja kirjallisuuden ”perillinen”, hänen tyylissään jalostuu tietysti amerikkalaisen kovaksikeitetyn romaanin perinne, yhdistettynä ehkäpä sitten fitzgeraldimaiseen tai whartonimaiseen moraalikerrontaan.

     En tietenkään vähättele DeMillen ajatusta kuulua englantilaisten kertojien perheeseen: Dickensin runsauteen; Greenen yhteiskunnallisuuteen ja hyvän ja pahan välisen dilemman pohtimiseen; le Carren älyllisyyteen ja taitoon kuvata insituutiota ja organsaatioita ihmisten puheen kautta.

     Mutta mitäpä muuta amerikkalainen kirjallisuus voisikaan olla kuin englantilaisen ja sitten lopulta amerikkalaisen kirjallisuuden yhdistämistä? Synteesi, sovitus, pelastus.

     Kuinka komeasti huomenna perjantaina 70 vuotta täyttävä Nelson DeMille kunnioittikaan saamaansa kulttuuriperintöä lainatessaan Long Island -romaanissaan Walt Whitmania: ”Amerikka on jo sinänsä suurinta runoutta.”

     Tai universaalia kulttuuriperintöä lainatessaan toisaalla Georges Braqueta: ”Totuus on olemassa, valhe on keksittävä.”

     Ja kas, näin päädyimme Platoniin.

     Eikä sen pidemmälle tarvitse mennä.

___________________________________________________________

(+) Kuluvan viikon tiistaina, juuri kun olin saanut pakinani ensimmäisen version valmiiksi, kantautui merien yli surullinen viesti Detroitista: Elmore Leonard kuoli 87 vuotiaana. Detroitin Dickensiksi sanotulta Leonardilta (1925-2013) jäi kesken hänen 46. romaaninsa. 

Ylläolevaan tekstiin sopii hyvin kasku Leonardista: kun Leonardin romaani Stick julkaistiin Eglannissa vuonna 1984, muuan kriitikko kutsui sitä hienoksi esikoisromaaniksi. Leonard oli tuolloin melkein 60 vuotias ja Stick oli hänen 21. romaaninsa.

Kuvittele!

[Valmiissa maailmassa - 2]

Kuvittele!

     Kuvittele että kävelet tunnelissa ja pysähdyt täsmälleen sen keskikohtaan.

     Kuvittele että seisot keskellä tunnelia ja katsot ensin vasemmalle. Tunnelin päästä valo tulee sinua kohti.

     Kuvittele että katsot oikealle. Myös siellä päässä valo loistaa ja kiitää sinua kohti.

     Valo lähestyy kahdesta suunnasta (valon nopeudella) ja juuri sinun kohdallasi valot törmäävät toisiinsa. Olettaen että osasit seisahtua täsmälleen tunnelin keskikohtaan. Jos et ole varma mihin pysähtyä, ota mittanauha mukaan.

     Mitä tapahtuu kun vasemmalta tuleva valo törmää oikealta tulevaan?

     Kuvittele mitä tapahtuu.

Valmiissa maailmassa, valmiissa yhteiskunnassa, sellaisessa kuin Suomi, yhteiskunnallinen keskustelu muistuttaa tunnelin valoa. Jos osasit kuvitella miten toisesta päästä lähestyvä valo törmäsi toisesta päästä tulevaan, ymmärrät mitä tarkoitan.

     Juuri tänään, juuri nyt keskustellaan esimerkiksi pakkoruotsista, pakosta koulussa opiskella ruotsinkieltä.

     Asiaan on vaikea ottaa jyrkkästi kantaa, koska suomalaiset tuntuvat pakkomielteisesti opiskelevan englantia eikä se huolestuta ketään. Paitsi minua.

     Minä työskentelin monta vuotta Suomessa ruotsalaisessa firmassa. Kokouksissa piti puhua englantia, koska riikinruotsalaiset eivät halunneet, että puhutaan ruotsia. Englannin puhuminen otti päähän, varsinkin kun softwareteknologiaan liittyvistä ammattiasioista oli vaikea puhua edes suomeksi. Onneksi ruotsia ei tarvinnut yrittää.

     Mutta kuvitella saa, että kaikki muuttuu. 
     Ainakin perussuomalaisten Jussi Niinistö saa ja osaa kuvitella. Hänen mielestään seuraava hallitus voi ryhtyä kielivapauden pioneeriksi, kunhan hallituksesta saadaan tiputetuksi pois ”takiaispuolue” (kardborre partiet) RKP.

     Kannattaa siis äänestää persuja jos haluaa, että takiaiset eivät kahlitse vapauttamme olla oppimatta. Miksi hitossa seitsemän veljestä opetettiin pakolla lukemaan?

Perussuomalaisia kannattaa muutenkin äänestää, sillä muuten meiltä viedään oluet Alkoon.

     Tämä ei ole ironiaa eikä sarkasmi.

     Vain perussuomalaiset ryhtyivät miehekkäästi ja suoraselkäisesti vastustamaan peruspalveluministeri Susanna Huovisen höperöitä puheita.

     Valmiissa maailmassa saa toki puhua mitä haluaa. Tyhmäkin saa olla julkisesti. Mutta jos on tyhmä julkisesti, kannattaako itkeä kun kannatus laskee?

     Kun demaripuolue äimän käkenä (som leder synål göken) hämmästelee kannatuksensa laskua, sen pitäisi kuunnella kriittisesti valtaan päässeen tätisiipensä puheita. Politiikko voi – ehkä – löytää kannattajia vetoamalla kansalaisten järkeen, mutta jos miehiltä (naisiltakin) kielletään olut, makkaransyönti ja autolla ajelu, niin on lapsellista haikailla kadonneiden kannattajien perään. Kun kieltää kaiken, kieltää lopulta itsensä.

     Isossa kuvassa hallitus on hukannut elämän perusidean.

     Siis elämästä nauttimisen prinsiipin. Sen että ensin tulee ihminen ja vasta sitten organisaatiot, instituutiot ja business.

     Susanna Huovinen ja muut terveystädit näkevät ihmisen pelkästään eräänlaisena hyvinvointivaltion kyborgina, askeettisena tuotantoyksikkönä joka ei ajattele muuta kuin työkykynsä uusintamista ja sen luovuttamista päivästä toiseen yhteiskunnan (= virkamiesten ja poliitikkojen) määrittelemiin tarkoituksiin.

     Arbeit macht frei.

Oletteko muuten huomanneet, että Timo Soini on ryhtynyt puhumaan niin kuin hallituksen ministerit puhuvat?

     Viime viikolla kuulin radiosta ainakin viisitoista kertaa saman päivän aikana, kuinka Soini vetosi ”isoon kuvaan”. Täytyy ymmärtää mitä ”isossa kuvassa” näkyy.

     Jos et ymmärrä mitä isossa kuvassa näkyy, kuvittele!

     Niin kuin huomasit, minäkin osasin edellä käyttää isoa kuvaa tarkoitukseni kuvaamiseen.

     Täytyy olla poliitikko (tai likinäköinen) tajutakseen kuinka tärkeää ison kuvan näkeminen on.

     Isossa kuvassa Soini hyväksyy jopa EU:n ja euron koska nekin ovat vain pieni osa isoa kuvaa. Triviaaleja yksityiskohtia mittaamattoman maailman maisemassa.

     Jos siis haluat päästä mukaan maalaamaan isoa kuvaa, voit hyvinkin äänestää perussuomalaisia.

     Eikä tämä ole ironiaa eikä sarkasmi valmiissa maailmassa.

Kesän aikana olen omasta tahdosta ajaessani ja repsikanpaikalle istutettuna pakosta kuunnellut kaikenlaisia radiokanavia.

     Mistä nämä levyjen välissä höpöttävät toimittajat oikein tulevat? Onko Suomessa jossakin uudenlainen toimittajakoulu, josta valmistuu tyhmäntoimittajia kaupallisille radiokanaville?

     Mutta huolestuneempi olen siitä, että samanlaisia tyhmäntoimittajia kuulee Yleisradionkin kanavilla. Lyhyen ajan sisällä olen kaksi kertaa vaihtanut Ylen kanavaa kun sietokyky loppuu. Kun sitä koetellaan äärirajoille.

     Ensimmäisellä kerran niin tapahtui eräänä aamuna kuunnellessani hetken kun kaksi Ylenaikaisen toimittajaa kikatellen tutkiskeli toistensa käsilaukkuja.

     Verorahalla toimitettua tyhmyyttä – hemmetti!

     Toisella kerralla kaksi naistoimittajaa kikatteli Ylen kesäradiossa kertoessaan miten sikamakeaa (überkivaa) on kuunnella musiikkia hölkätessä ja ettei elämässä ole mitään hohtoa ellei pääse musiikin tahdissa lenkkeilemään.

     Onko mielenkiintoista vai ihan pahaenteistä, että kaupallisia radiokanavia kuunnellaan nyt ensimmäistä kertaa enemmän kuin Yleisradiota?

     Mutta yhtä kaikki, jos radiossa ei muusta tarvitse keskustella kuin käsilaukun sisällöstä, hölkkämusiikista ja muutenkin turhanpäiväisestä musiikista (josta tyhmäntoimittajat tuntuvat tietävän kaiken), maailma taitaa olla aika lailla mallillaan ja todellakin: Valmis!

     Kuvittele valmis maailma!

Venäläis-ranskalainen filosofi Alexandre Kojève väitti kauan sitten, että maailmanhistoria päättyi jo vuonna 1806, ja että Ranskan vallankumouksen esittämät vapauden, tasa-arvon ja veljeyden periaatteet merkitsivät itse asiassa ihmiskunnan ideologista päätepistettä.

     Sen jälkeen on vain näperrelty pragmaattisten yksityiskohtien parissa. On hiottu ja säädetty, viritetty ja puleerattu.

     Suomalaista yhteiskuntaa seuratessa (kuunnellessa) on helppo nähdä kuinka oikeassa Kojève oli.

     Jos et näe, kuvittele!

Minäkin olen yrittänyt kuvitella miksi helsinkiläiset taiteilijat ja kulttuuriväki vastustavat Guggenheimia.

Checkpoint Helsinki?
KS 2009.

     No, minä vastustan (katso tästä jos et usko) Helsingin keskustakirjastoa, mutta pitäisikö Guggenheimiakin karsastaa?

     En osaa.

     Vastustaakseen Guggenheimia taiteilijat ovat perustaneet Checkpoint Helsinki organisaation, jonka tarkoituksena on edistää suomalaista nykytaidetta.

     Kuvittele mitä Checkpoint Helsinki tarkoittaa valmiissa Suomessa!

     Onko se raja? Rajankäyntiä? Rajan ylitys, kenties.

     Onko se siis samanlainen paikka kuin Checkpoint Charlie oli Friedrichstrassella Berliinissä? Idän ja Lännen rajamaa? Liberaalin yhteiskunnan loppupiste siirryttäessä totalitääriseen itään, DDR:ään.

     Onko Checkpoint Helsingillä samanlainen tarkoitus?

     Edesauttaa matkaa liberaalista maailmasta totalitääriseen, yhden totuuden maisemaan? Yhteiskunnan tuella jos mahdollista, tietysti.

     Valmiista maailmasta takaisinpäin.

     Kuvittele sellainen tarkastuspiste!

Kuvittele, spekuloi!

     Minäkin kuvittelen.

     Kuvittelen maailmanpyörän Katajanokan rantaan.

     Kuvittelen että se on parasta mihin hyvinvointikulttuurihelsinki pystyy.

     Se kelpaa sossuille, vihreille, cokkareille, persuille ja Checkpoint Helsingille. Isossa kuvassa nykytaide kohtaa esittävän ja Orson Welles Ritva Viljasen - Anton Karasin sitran soidessa.

     Pyöritä, pyöreä, pyörryksissä...

     Kuvittele, kuvittele!

Checkpoint Charlie.
KS 2012.

_________________________________________________________

Pakinasarjan ensimmäinen kirjoitus Valmiissa maailmassa ilmestyi 18.7.2013.

Käännetyt jäähyväiset, pitkät

[esimerkki Raymond Chandlerin proosan suomentamisesta]

Palstan ”kummisedän” Raymond Chandlerin (1888-1959) syntymästä tuli kuluneeksi heinäkuun 23. päivänä 125 vuotta. Minä en huomannut noteerata merkkipäivää.

      Onneksi Jokke kirjoitti viime viikolla mainion ja innostuneen arvioinnin Chandlerin pääteoksesta Pitkät jäähyväiset (Jokken Kirjanurkka29.7), jossa hän mm. kiitteli romaanin suomennosta sanomalla että ”Eero Ahmavaaran käännös on minusta hyvä ja toimiva, tekstissä on jonkin verran nykyään jo vanhahtavia sanoja....”

      Minäkin olen aina pitänyt Ahmavaaran käännöksistä, mutta niistä pitäminen, ja varsinkin Pitkien jäähyväisten suomennoksesta pitäminen on jossain määrin pulmallista, koska Ahmavaara jätti alkuteoksesta pitkiä pätkiä kääntämättä ja muutenkin teksti tuntuu huolimattomalta, tai ainakin huolettomalta ja vapaasti lennokkaalta.

      Ahmavaaran ”tyylissä” on kuitenkin sellaista rentoutta mikä nähdäkseni puuttuu Kalevi Nyytäjän 80-luvun Chandler-suomennoksista. Reilusti on kuitenkin tunnustettava, että Nyytäjän käännökset ovat lähempänä alkutekstiä ja uskollisempia sille.

      Tästä huolimatta Ahmavaaran käännökset leimautuvat minun päässäni Chandlerin ”kieleksi” ja ”tyyliksi”, koska olen niiden kautta Chandlerini lukenut, jo 50-luvun lopulla jos oikein muistan. Voihan olla, että sille joka lukee ensimmäiseksi Nyytäjän tarkemmat suomennokset, Chandler lähtee lentoon ja kotiutuu Nyytäjän ”tyylissä” ja ”kielessä”.

No, koska meillä on etuoikeus lukea Chandleria kahden suomentajan teksteistä, ajattelin ottaa yhden esimerkin molempien kynänjäljestä. Blogiin kirjoittamisessa on se hyvä puoli ettei tarvitse ajatella merkkimääriä – sanomalehteen näin pitkiä lainauksia ei saisi millään sopimaan. Siihen tarvittaisiin pari tabloidisivua eikä sellaisia ole tarjolla, sääli kyllä.

     Pitkistä jäähyväisistä sen verran että Raymond Chandler kirjoitti sitä kolmisen vuotta 1950-luvun alussa. Hänen vaimonsa, kirjailijaa 18 vuotta vanhempi Cissy, oli jo hyvin sairas ja eli viimeisiä vuosiaan. Chandler oli kosteiden Hollywood-vuosien jälkeen elänyt monta vuotta täysin raittiina, mutta vuoden 1952 Englanninmatkan aikana hän palasi taas alkoholin pariin ja laivamatkalla kotiin Amerikkaan ”opetteli” juomaan gimlettejä, drinkkejä jotka Pitkissä jäähyväisissä rituaalinomaisesti kuvastavat Philip Marlowen ja Terry Lennoxin ystävyysuhdetta.

     Romaanissa on kosolti erilaisia aiheita ja teemoja, niin kuin Jokke kirjoituksessaan kuvasi, mutta yksi keskeisimpiä on kahden miehen välinen ystävyys ja siinä koettu pettymys. Tässä romaanissa Chandlerin ”sankari” Marlowe ei enää ole ulkopuolinen tarkkailija vaan hänestä tulee tunteellinen ja tunteva ihminen jonka elämä kietoutuu tarinan muiden henkilöiden elämään.

     Kun Chandler sai romaaninsa valmiiksi vuonna 1952 ja lähetti käsikirjoituksen kirjallisuusagentilleen, hän sai palautteen että Marlowesta oli tullut liian sentimentaalinen, liiaksi kristushahmo. Chandler otti ”tylyn” kritiikin vastaan, mutta katkaisi suhteensa pitkäaikaiseen agenttiinsa. Hän kirjoitti suuren osan romaanista uudestaan.

     Pitkät jäähyväiset ilmestyi Englannissa loppuvuodesta 1953 ja Yhdysvalloissa seuraavana keväänä. Chandlerin vaimo kuoli sitten joulukuussa. Chandler oli liian humalassa osallistuakseen rakkaansa hautajaisiin.

Englantilaisen ensimmäisen painoksen kansi.
Ote Matthew J. Bruccolin kirjasta Raymond Chandler - A Descriptive Bibliography
University of Pittsburgh Press 1979

Seuraava katkelma on Pitkien jäähyväisten (The Long Good-Bye) neljännen luvun alusta.

The last time we had a drink in a bar was in May and it was earlier than usual, just after four o'clock. He [Terry Lennox] looked tired and thinner but he looked around with a slow smile of pleasure.

     ”I like bars just after they open for the evening. When the air inside is still cool and clean and everything is shiny and the bar-keep is giving himself that last look in the mirror to see if his tie is straight and his hair is smooth. I like the neat bottles on the bar back and the lovely shining glasses and the anticipation. I like to watch the man mix the first one of the evening and put it down on a crisp mat and put the little folded napkin beside it. I like to taste it slowly. The first quiet drink of the evening in a quiet bar – that's wonderful.”

     I agreed him.

     ”Alcohol is like love,” he said. ”The first kiss is magic, the second is intimate, the third is routine. After that you take the girl's clothes off.”

     ”Is that bad?” I asked him.

     ”It's excitiment of a high order, but it's an impure emotion – impure in the aesthetic sense. I'm not sneering at sex. It's necessary and it doesn't have to be ugly. But it always has to be managed. Making it glamorous is a billion-dollar industry and it costs every cent of it.”

Sama kohtaus Eero Ahmavaaran kääntämänä vuonna 1956 (WSOY, SaPo 17.)

Viimeisen kerran kohotimme yhdessä lasia baarissa toukokuussa, hiukan aikaisemmin kuin tavallisesti, sillä kello oli vasta vähän yli neljä. Hän näytti väsyneeltä ja laihtuneelta, mutta katseli ympärilleen hymyillen hidasta mielihyvän hymyä.

     ”Minä pidän baareista juuri sillä hetkellä, kun ne ovat auenneet vastaanottamaan iltaa. Kun ilma sisällä on vielä viileää ja puhdasta ja kaikki kiiltää ja baarimies vilkaisee viimeisen kerran kuvastimeen todetakseen että solmuke on suorassa ja tukka järjestyksessä. Pidän baarin takana olevista siisteistä pulloista ja loistavista laseista ja odotuksesta. Minusta on mukavaa katsella, kuinka baarimies sekoittaa illan ensimmäisen lasin ja panee sen eteesi ja pistää viereen pienen laskostetun lautasliinan. Minusta on mukavaa maistella sitä hitaasti. Illan ensimmäinen levollinen ryyppy levollisessa baarissa – se on ihmeellinen.”

     Yhdyin häneen.

     ”Alkoholi on kuin rakkaus, hän sanoi. ”Ensimmäinen suudelma on taikaa, toinen läheisyyttä, kolmas tottumusta. Ja sen jälkeen ollaankin jo siinä vaiheessa, jolloin tytön vaatteet riisutaan.”

     ”Eikö se sitten ole mukavaa?” kysyin.

     ”Se on jännittävin toimitus, mutta se ei ole puhdas tunne, puhdas esteettisessä mielessä. En halveksi sukupuolielämää. Se on välttämätöntä eikä sen tarvitse olla rumaa. Mutta nykyisin sitä täytyy aina rummuttaa. Siitä on tehty miljardin dollarin teollisuutta.”

Kalevi Nyytäjän suomennos ilmestyi vuonna 1988.

Toukokuussa kävimme viimeisen kerran baarissa ryypyllä, ja se tapahtui aikaisemmin kuin muulloin, heti neljän jälkeen. Terry näytti väsyneeltä ja laihemmalta, mutta hän katseli ympärilleen hidas tyytyväinen hymy huulillaan.

     ”Minä pidän baareista silloin kun ne juuri ovat avanneet ovensa illaksi. Kun ilma on sisällä vielä vilpoista ja puhdasta ja kaikki kiiltää ja baarimikko vilkaisee vielä viimeisen kerran peilistä, onko solmio suorassa ja tukka sileä. Minä pidän baarin takaseinän siisteistä pulloriveistä ja kauniista kiiltävistä laseista ja odotuksen tunnelmasta. Tuntuu mukavalta katsella, kun mies sekoittaa illan ensimmäisen ryypyn ja asettaa sen puhtaalle lasinaluselle ja panee sen viereen pienen taitetun lautasliinan. Minä haluan maistella sitä hitaasti. Illan ensimmäinen rauhallinen ryyppy hiljaisessa baarissa – ihanaa.”

     Olin hänen kanssaan samaa mieltä.

     ”Alkoholi on kuin rakkaus”, hän sanoi. ”Ensimmäinen suudelma on taikaa, toinen on läheisyyttä, kolmas on rutiinia. Sen jälkeen voit jo riisua tytön.”

     ”Onko se paha asia?” kysyin häneltä.

     ”Se tuntuu vahvasti kiihottavalta, mutta se on epäpuhdas tunne – epäpuhdas esteettisessä mielessä. En minä yritä irvailla seksiä. Seksi on välttämätöntä eikä sen tarvitse olla rumaa. Mutta se on aina voitava pitää aisoissa. Jotta seksiin saadaan hohtoa on olemassa miljardin dollarin teollisuus, ja se on pennilleen hintansa arvoinen.”

Edellä olevia voi sitten lukea ”sillä silmällä” ja jokaisella on oikeus johtopäätöksiin – jos ei muusta niin luonnollisen (avoimen) kielen monitulkintaisuudesta ainakin. Kysyä myös voi, onko kumpikaan kääntäjä ymmärtänyt täsmälleen mitä Chandler sanoo kahdessa viimeisessä lauseessa.

     ”Kääntäjän kannalta Chandleria on nautinnollisempaa lukea kuin kääntää”,

Kalevi Nyytäjä muisteli Chandler-urakkaansa kirjoituskokoelmassa Liian pitkät jäähyväiset (Like 1994. Toim. Hannu Waarala ja Kyösti Salovaara.) ”Mitä enemmän kirjailijan sanaa ja lausetta arvostaa ja kunnioittaa, sitä kovemmaksi käyvät suorituspaineet.”

     Nyytäjä sanoi, että suomenkieli on liian kaukana englannista jotta kääntäminen onnistuisi loppuun asti; jotta tyylin ja rytmin tavoittaisi pilkulleen. ”Kun kirjailija käyttää nopearytmisessä tilannekuvauksessa tai tietyntyyppisessä dialogissa lyhyitä yksi- tai kaksitavuisia sanoja, ei suomen kielen puolelta läheskään aina löydy yhtä lyhyitä sanoja.”

     Nyytäjä valitteli suomenkielen raskassoutuisuutta, sijapäätteiden ja taivustusmuotojen ryteikköä. Siksi – siksikin – käännöksestä putoaa aina jotakin pois. ”Jos haluaa olla tarkka, ei aina onnistu olemaan niin luonteva kuin moni lukija ehkä toivoisi”, Nyytäjä jatkoi itsetutkiskelua. ”Tai sitten päinvastoin. Silti uskoisin, että Chandleria suomeksi käännettäessä on parempi olla pidättyvä kuin jaaritteleva, semminkin kun suomen kielen luonne houkuttelee laverteluun, koristeluun, ylimääräisiin sävytyksiin.”

     Kulttuurin vivahteet ovat hienojakoisia, vaikeita kuljettaa kielestä toiseen.

     Nyytäjä huomautti kirjoituksessaan, että amerikkalaisen kovaksikeitetyn romaanikielen letkauttelulle (wisecracking) ja julmistelulle (tough talk) ei oikein tahdo löytyä suomenkielistä kielirekisteriä. Ja juuri tuollaisella kielellä romaanien henkilöt käyvät henkistä ”taistelua” tilasta ja vaikutusvallasta toisiin ihmisiin nähden.

     Kun Nyytäjä luonnehtii Chandlerin kielen tyyliä ”apeaksi ironiaksi” hän osuu tiukasti Chandlerin romaanien mielenmaiseman keskiöön. Harmillista kyllä Nyytäjä tavoitti tuon apean ironian ehkä huonommin kuin Eero Ahmavaara.

    Kenties Nyytäjä sittenkin kunnioitti liikaa Chandlerin sanaa ja lausetta.

P.S 

Tämänkertaisen pakinassa tekstin muotoilu ei ole sitä mitä haluaisin; muutos aikaisempaan johtunee bloggerista tai käyttämästäni tekstinkäsittelyohjelmasta johon asensin uuden version. Hemmetti!

6.8

[sytytin viisi kynttilää]

Istuin viihtyisällä kesäterassilla hetki sitten, hetken vain.

     Rakas ystäväni murehti tulevaisuutta. Se näyttää sulkeutuvan mahdottomuuteen.

     Minä mietin menneisyyttä. Monta asiaa olisi voinut tehdä toisin, olisi pitänyt.

     Kävelin kotiin, ilta jo viileä mutta kesä vielä viipyy.

     Otin piirongn laatikosta viisi pientä kynttilää, asetin ne pikkuruisen puutarhan reunassa seisovaan vesimaljaan, jota pidän lintuja varten. Linnuilla on usein jano.

     Sytytin viisi pientä kynttilää, sillä niin on tapana 6.8.

     Joskus laskettiin Kymijoella kynttilät mustaan virtaan, kohti merta.

     Neljä olisi liian vähän, kuusi mahtailua. Viisi on hyvä.

     6.8.1945 ”Little Boy” putosi Hiroshimaan ja tuhansia ihmisiä kuoli pommin kuumassa syleilyssä.

     En tiedä ketä pitäisi syyttää.

     En syytä pommikoneen lentäjiä.

     En moiti kuolleita.

     Kaikki olivat uhreja.

     Viisi pientä kynttilää suomalaisessa yössä.

     Nyt hetken, hetken vain.