Hyväsydäminen mies

[useammin kuin ikinä]

Karisto julkaisee Childia suomeksi.

Olen jättänyt Lee Childin romaanit heitteille tarkoituksella, en vahingossa.

    Aikani keräsin niitä.

    Sitten,vuonna 2015, Parnassossa julkaistiin essee, joka oli yhtäältä kiinnostava ja toisaalta ärsyttävä, mutta niin perinpohjainen, että päätin etten yritä itse koskaan kirjoittaa laajempaa juttu Lee Childista, joten irrottauduin Childin romaaneista samalla kun luovuin monesta muustakin kirjasta tehdäkseni tilaa kirjahyllyyn.

    Sen jälkeen olen tiputtanut lukemani Jack Reacher kirjat sinne missä olen niitä lukenut, hotelleihin, majapaikkoihin, mökeille, jonnekin muualle kuin kotiini, ja sehän sopisi myös kovaotteiselle Reacherille, joka matkustaa näennäisen sattumanvaraisesti pitkin Yhdysvaltain takamaita pelastamassa ihmisiä, mukanaan vain hammasharja ja passi ja päällään melko puhtaat vaatteet, koska hän heittää likaiset roskikseen muutaman päivän niitä käytettyään ja ostaa uudet lähimmästä halpakaupasta.

    Mainitussa Parnassossa – jota en löydä tähän hätään – Samuli Knuuti kirjoitti (Wikipedian mukaan), että Childin kirjat ovat epäkirjallisuutta eikä niissä juuri sorruta sivulauseisiin. Mielenkiintoinen määritelmä oikealle kirjallisuudelle. Ollakseni vastahangassa minua kiehtoo tuollainen kirjallisuus, jossa ei sorruta sivulauseisiin – siis semmoinen jota vaikkapa Hemingway harrasti.

    No, kun kesällä luin Childin romaanin Kovassa koulussa, joka tapahtuu pääosin Euroopassa, huomasin ettei Child oikein ”osaa” kuvata eurooppalaista urbaania miljöötä. Huomio pätee muutamaan aikaisempaankin Euroopassa ”tapahtuvaan” romaanin.

    Tämä on mielenkiintoinen huomio.

Lukiessani  Childin viimeisintä suomennosta Raaka laki (The Midnight Line, 2017. Suom. Marja Mutru. Karisto, 2017.) pidin mielessä kesäisen ajatukseni ja yritin tarkkailla, kuinka Child kuvailee amerikkalaisia takamaita, suurten peltojen keskellä nyhjöttäviä pieniä kaupunkeja ja suoria maanteitä, joita pitkin pääsee jonnekin, mutta ei koskaan perille.

    Tällainen tarkkaileminen on hieman vaikeaa, sillä Childin yksinkertaiset lauseet houkuttelevat lukemaan nopeasti: oleellista ei ole yksi lause vaan se mitä ne yhdessä kertovat.

    Mutta, onhan englantilaistaustaisen, sittemmin amerikkalaistuneen Childin kuva Yhdysvalloista uskottava ja todentuntuinen, vaikka uskottavuuden tunnetta ei pystykään verifioimaan. Se on semmoinen millaiseksi ajattelemme, ehkä vastoin parempaa tietoa, laajan lännen maiseman. Voi olla ettei puheenomaista, moniaalle kiertyvää tarinaa kertova Child yritäkään kuvata olemassaolevan miljöön yksityiskohtia vaan universaalin amerikkalaisen miljöön aiheuttaman tunnetilan.

    Tähän maisemaan Childin sankari, entinen sotapoliisin majuri sopii kuin tarinoiden lännenmies avarille preerioille ja pieniin laittomiin kaupunkeihin. Joku on sanonut, että Reacherissa yhdistyy Jack Keroucin ja Clint Eastwoodin kultuuriset hahmot. Sekin lienee totta, että Reacher kuvastaa brittien käsitystä amerikkalaisesta vapaudesta.

    Lee Childin romaanit ovat päällisin puolin hyvin miehisiä. Joku on laskenut, että Reacher tappaa tyypillisessä romaanissa keskimäärin 12 rikollista. Näissä tarinoissa on kuitenkin myös vahvoja naisia, jotka kenties etsivät Reacherin tavoin vapauden rajoja. Kirjailija kertoo eräässä haastattelussa hämmästyneensä kuultuaan, että yli puolet hänet lukijoistaan on naisia. Child arvelee, että naiset samaistuvat Reacheriin, koska he haluavat samoja asioita kuin Reacher: vapautta ja sitoutumattomuutta.

    Ajauduinko yllättävään heittoon: Lee Childin romaanit ovat emansipaatiokirjallisuutta!

   Enpä tiedä, mutta muistutan, että joka 20. sekunti jossakin päin maailmaa ostetaan joku Lee Childin romaani.

Englantilaista kansitaidetta
vuodelta 2004.

Talvella 2009 kirjoitin Ruumiin kulttuuri -lehteen arvostelun Lee Childin romaanista Tilinteko (Bad Luck and Trouble, 2007). Suuri talouslama oli juuri alkanut eikä kukaan meistä osannut aavistaa kuinka kauan Suomi pyristelisi sen kynsissä.

    Aloitin juttuni vitsillä:

    ”Kun globaalin maailman kriisit nyt horjuttavat Suomenkin taloutta, eikä paikallisista toimijoista näytä olevan kriisin ratkaisijaksi, pitäisikö pyytää ulkopuolista apua? Entä jos Stora Enson, UPM:n ja Nokian avuksi kutsutaan ladonkokoinen Jack Reacher, joka selvittää pahimmatkin sotkut? Tosin pyssyllä ja nyrkeillä, mutta selvittää kuitenkin.

    Se on varmaa, että Lee Childin romaanisankari on valmis lennähtämään jopa Summaan tai Jyväskylään, koska hänellä ei ole muuta maallista omaisuutta kuin hammasharja, passi ja luottokortti. Aseen hän hankkii tarvittaessa – ongelmat ja pyssyt kuuluvat yhteen, löytävät toisensa. ’Reacher oli kiertolainen, ei erakko, levoton muttei suinkaan jälkeenjäänyt’, Child luonnehtii Reacheria Tilinteossa.”

    Suomi ei kutsunut Jack Reacheriä apuun. Lamaa kesti kymmenen vuotta.

    Miksi Reacher auttaa pulaan joutuneita ihmisiä?

    Juuri lukemassani romaanissa häntä sanotaan ”hyväsydämiseksi ihmiseksi”. Jos mies tappaa keskimäärin 12 rikollista yhden operaation aikana, voiko häntä pitää ”hyväsydämisenä”? Ehkä, kenties ei, mutta tässä 22. Reacher-romaanissa päähenkilö on kyllä ”hellempi” kuin aikaisemmissa eikä taida suoraan ”teloittaa” ketään.

    Mutta miksi perinteisen tarinan lännenmies auttaa pikkukaupunkien tavallisia ihmisiä?

    Robert Warshow kirjoitti kuuluisassa esseessään The Westerner (1954), että lännenmies tuo laittomiin pikkukaupunkeihin lain, mutta ei siksi että hän haluaisi olla nimenomaan lainkäyttäjä, vaan toteuttaakseen ideaa kunniantunnosta. Lännenmies ei taistele saadakseen itselleen hyötyä eikä oikeastaan edes oikeuden puolesta vaan ilmaistaaksen mitä hän itse on ja pystyäkseen elämään maailmassa, joka sallii hänen elää omalla tavallaan. Warshowin mukaan lännenmies on viimeinen herrasmies, jonka täytyy tehdä mitä herrasmiehen täytyy tehdä.

    Jack Reacher sopii mainiosti Warshowin muotoilemaan henkilökuvaan, toki sillä erotuksella että Reacher taistelee ”tavallisten” ihmisten puolesta maailmassa, joka on pitkälti säädeltyä ja jossa jokaisen John Doen ympärillä on enemmän määräyksiä ja lakeja kuin ihminen tunnistaa.

    Jos Reacher on lännenmies oikeusvaltiossa, minkälaisessa tilanteessa moderni yhteiskunta tarvitsee tällaista lännenmiestä?

Lee Child (oik. Jim Grant, s. 1954) kasvoi Birminghamissa ja opiskeli lakia Sheffieldissä, mutta päätyi moneksi vuodeksi tv-tuottajaksi ja kirjoittajaksi ennen kirjailijanuraansa. Ensimmäinen Reacher-juttu Killing Floor (suom. Tappotahti) ilmestyi 1997. Kahdeskymmeneskolmas romaani Past Tense ilmestyy tänä syksynä.

    Jos ei tietäisi edellistä, Childia lukiessa kirjailijan taustaksi voisi kuvitella matemaatikon tai insinöörin koulutuksen, koska Reacher arvioi jatkuvasti onnistumisen todennäköisyyksiä ja epäonnistumisen riskiä. Reacher on eräänlainen tosiajassa nopeita päätöksiä tekevä operaatioanalyytikko, jolla tuntuu olevan päässään kaikkien taistelu- ja sodankäyntioppaiden teoriat. ”Useammin kuin ikinä, harvemmin kuin aina”, Reacher arvioi erään tapahtuman mahdollisuutta romaanissa Raaka laki. Reacher on myös melkein patologisen kiinnostunut kaikenlaisista koneistoista - fyysisistä ja henkisistä.

    George Orwell analysoi tarkkapiirteisessä esseessä Raffles and Miss Blandish (1944) jännityskirjallisuuden muutosta 1900-luvun alkupuolella ja piti englantilaisen James Hadley Chasen (oik. René Raymond) esikoisromaania No Orchids for Miss Blandish (1939, suomeksi nimillä Ei kukkia tytölle ja Ei kukkia neiti Blandishille) melkein fasistisena.

    Chase kirjoitti amerikkalaisista gangstereista ja poliisista kovaksikeitetyllä amerikkalaisella kielellä, vaikka ei kai ollut edes käynyt Yhdysvalloissa (ilmeisesti Chase kävi myöhemmin Floridassa ja New Orleansissa mutta ei kirjojensa tapahtumapaikoilla). 

    Orwellin mukaan Chasen romaanin ongelmana on se, että laki voittaa rikollisuuden vain voimankäytön eikä moraalisen paremmuuden ansiosta. Rikollisuus on ”pahasta” vain siksi etteivät rikolliset pärjää hyvin varustautuneille ja organisoituneille poliiseille. Voima on valtaa, Orwell sanoi. Valta on oikeutta.

    Lee Childin romaanissa Raaka laki Jack Reacher löytää pienen kaupungin nuhjuisesta panttilainaamosta West Pointin sotilasakatemian luokkasormuksen, joka sormuksen pienestä koosta päätellen on kuulunut naiselle.

    Koska Reacher on kunnian mies ja saman koulun käynyt, hän ajattelee että nainen on hädässä – kukaan ei luovu West Pointin luokkasormuksesta kevyin perustein. Hyväsydäminen Reacher lähtee etsimään sormuksestaan luopunutta naista ja ajautuu Etelä-Dakotan ja Wyomingin takamaille kohdatakseen järjestäytyneen rikollisuuden liiketoimet.

"Kun jotkut olettavat, että suurelle yleisölle
kirjoittaminen on helpompaa kuin pienelle,
he ovat taatusti väärässä", Lee Child sanoo.

Kaupallinen joutsen

[sillisalaattia]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Erästä meksikolaista ajattelijaa lainaten täytyy todeta, että kun kirjoitan meistä, tarkoitan tietysti minua.

    Meitä ei ole olemassa monikossa, me olemme vain yksikkö, minä.

    Tämä kuulostaa triviaalilta, mutta on kenties syvällistä, semminkin jos ryhtyy miettimään massoja ja porukoita ja sitä mikä on kaupallista ja mikä ei.

    Luonnossa mikään ei ole kaupallista. Pelkkää evoluutiota koko roska. Sattumanvaraisen geenimuuntelun kilpailua elintilasta.

    Harmi ettei luonnosta voi puhua puhumatta ihmisestä.

    Kun katselee kyhmyjoutsenta sateisena päivänä saarien kadotessa ajatusten usvaan, tietää katselevansa itseään, minua, eikä niinkään luontokappaletta joka ui merenrannassa sadepisaroiden täplittämässä hiljaisuudessa.

    Adjektiivit keikahtavat nurin ja naarmuuntuvat.

    Pakinan kannalta on mielenkiintoista, että englanninkielessä kyhmyjoutsen on ”mykkä joutsen”. Sekin on kiinnostavaa, että kyhmyjoutsenen lähin sukulainen on Australiasta löydetty musta joutsen.

    Arvaamaton yllätys!

Dogmaattisimmat ornitologit eivät pidä kyhmyjoutsenta aitona joutsenena. Sehän on vain koriste ihmisten puutarhalammikoihin. Vähän samanlainen kuin valkoposkihanhi, joka levittäytyy urbaaneille nurmikentille.

    Molemmat linnut kuuluvat kaupunkikuvaan.

    Kaupungeissa asuu ihmismassoja, joukkoja, porukoita.

    Pari päivää sitten melkein kaikki maailman valkoposkihanhet lensivät Elimäelle. Jos rakastaa salaliittoteorioita, kannattaa miettiä tilasiko Helsingin ponteva pormestari Jan Vapaavuori tuon ylilennon. Halusiko Vapaavuori luonnon keinoin todistaa, että kaupunki rulettaa maaseudun?

    Monet intellektuellit ajattelevat, että kaupallisuus pilaa taiteen ja taideteoksen. Kyhmyjoutsenessa ja valkoposkihanhessa näyttäytyy intellektuellin pelko kahdella tavalla: liian koreaa ja liian monta.

    Sadepisaroiden täplittämässä hiljaisuudessa kyhmyjoutsen on upea ja kaunis.

Kaupallisuuden kiroaminen ei ole uusi asia.

    Oikeastaan se on niin vanhaa perua ettei siitä kannattaisi edes puhua maailmassa missä kaikki on kaupan.

    Noin 150 vuotta sitten Gustave Flaubert kirjoitti, että porukka, massa, lauma tulee aina olemaan jotakin halveksittavaa, eikä massoja voi ylentää vaikka kuinka yrittäisi.

    Sittemmin tuota on yritetty. Massojen ja joukkojen taloudellinen asema ja henkinen vapaus on nostettu korkeammalle kuin Flaubert osasi edes unissaan aavistaa – tai pelätä.

    Mutta intellektuellien mielestä kaikki mihin massat koskettavat, pilaa taiteen tai tekee sen ainakin merkityksettömäksi. Kaupallisuus, se että mahdollisimman moni lukee kirjan, näkee elokuvan tai ostaa äänilevyn pilaa yhä taidepuheessa aidon taiteen.

    Kysymys on rahasta käänteisessä mielessä.

    Kun maailmanluokan orkesterinjohtaja saapuu johtamaan klassisen musiikin konserttia Helsinkiin ja saa tähtitieteellisen palkkion, se ei ole kaupallisuutta; niin kuin ei sekään että huippusopraano vetäisee tililleen yhden illan esityksestä käsittämättömän rahasumman.

    Koska katsomossa istuu hyvin valittu varakas eliitti, mikään ei ole kaupallista.

    Mutta kun massat ostavat kioskikirjoja, äänitteitä tai ryntäävät elokuvasaleihin, heille tarjotut (myydyt) ”taideteokset” menettävät arvonsa, koska niiden kappalehinta on niin alhainen.

    Halvalla ei saa hyvää. Monistaminen pilaa ”taiteen”. Esa-Pekka Salonen voi periä työstään markkina-arvonsa mukaista palkkaa sortumatta kaupallisuuteen; Dan Brown ei pääse irti kaupallisuuden kirouksesta vaikka kävelisi käsillään hokien mantraa: taide on taidetta on taidetta.

Eliitti haluaa olla makujohtaja, mutta samalla kun se johtaa massoja ”oikeiden” makujen piiriin, se on koko ajan varuillaan ettei valittujen yksilöiden maku pääse muuttumaan massojen mauksi.

    George Orwell kirjoitti esseekokoelmassa Tie Wiganin aallonmurtajalle (1937), että ”maailmansotaa olisi tuskin syttynyt, ellei säilykeruokaa olisi keksitty… Pitkällä aikavälillä kenties havaitsemme, että säilykeruoka on konekivääriä vaarallisempi tappoase.”

    Säilykepurkki kuvasti mekanisoituvaa maailmaa. Massojen maku tuhosi aidot maut. Intellektuellit väittivät että purkkiruoka on epäterveellistä.

  Kyösti Salovaara, 2017.

    ”Maailman mekanisoituminen ei voisi edetä pitkällekään”, Orwell mietti, ”jos maku, tai edes makunystyrät kielillämme, säilyisivät turmeltumattomina, sillä tällöin useimpia koneiden tuotteita ei yksinkertaisesti haluttaisi. Terveessä maailmassa ei purkkiruualla, aspiriinilla, gramafoneilla, teräsputkituoleilla, konekivääreillä, päivälehdillä, puhelimilla, autoilla yms. yms. olisi lainkaan kysyntää; toisaalta taas koko ajan kysyttäisiin asioita, joita kone ei pysty tuottamaan.”

    Orwell esitteli älymystön dilemman, jonka puitteissa keskustelua yhä käydään, siis 80 vuotta myöhemmin. Koneet ovat täällä, Orwell myönsi ja niiden ”turmeleva vaikutus on miltei vastustamaton”. Eikä niitä voi olla käyttämättä.

    Tietenkin maailma on muuttunut, vähän.

    Tänään ei tarvitse paheksua purkkiruokaa, koska sitä ei juuri kukaan syö. Sitä vastoin pitää paheksua eineksiä, lihaa ja makkaroita koska matti meikäläisillä on varaa syödä niitä. Nyt kehoitetaan esimerkiksi syömään suomalaista kalaa, koska tiedetään ettei sitä saa alle kolmenkympin kilohinnalla joten vain varakkaimmat, ne ”parhaimmat” ja ”valistuneimmat” yksilöt voivat hellitellä makunystyröitään kalan aidolla maulla.

    Kaupallisuudellakin on kahdet kasvot: kauniit ja rumat.

Oikeastaan harhauduin alkuperäisestä aiheestani niin pitkälle etten taida osata takaisin.

    Katselin nimittäin Yleltä Michael Housen ohjaaman dokumentin Suurenmoinen Tati (2009), joka mielenkiintoisesta aiheesta huolimatta lässähti asiantuntijoiden hokemaan, että Jacques Tati (1907-1982) vastusti kaupallisuutta ja siksi hänen elokuvansa ovat mestarillisia.

    Kaupallisuuden kirous ei mukamas pilannut Tatin huumoria. Vai?

    Melkein alusta pitäen Tatin filmit menestyivät hyvin kaikkialla, myös Ranskan ulkopuolella. Vuonna 1957 valmistunut Enoni on toista maata tuotti niin paljon rahaa, että Tati kadotti suhteellisuudentajunsa.

    Hän rakennutti valtavan kalliin studion filmatakseen seuraavan elokuvansa Play Time (tai Playtime). Elokuvaa valmisteltiin pitkään, se filmattiin 70 mm filmille niin hulppeilla välineillä, että Tatilta loppuivat rahat projektin loppusuoralla. Tullessaan ensi iltaan vuonna 1967 Play Time oli siihen mennessä kallein ranskalainen elokuva.

    Kun kriitikko ja elokuvatutkija sitten sanovat, ettei Tatilla ollut minkäänlaisia kaupallisia pyrkimyksiä, heidän sanansa kuulostavat ontolta huminalta ajatuksen tyhjyydessä.

    Kaupallinen taju Tatilta ehkä puuttui. Hän teki konkurssin Play Timellä eikä toipunut siitä koskaan. Filmiä piti lyhentää eikä se mennyt sittenkään ”kaupaksi”. Asiaa ei auttanut sekään ettei Tati antanut kopioida filmiä yleisemmälle formaatille, 35 mm filmille.

    Katsoin pikaisesti sunnuntaina, välillä jopa pikakelaten, Play Timen ja onhan se täysin epäonnistunut filmi, sikäli yhdellä tapaa aidosti epäkaupallinen tuote, siis lopputuloksena, ei tarkoituksena. Tati yritti piirtää mammuttimaisen kuvan arjen mekanisoitumisesta ja ihmisten kyvyttömyydestä kommunikoida toistensa kanssa – henkilöt ovat tässä filmissä eräänlaisia kyhmyjoutsenia, toisilleen sähiseviä ”mykkiä joutsenia”.

    Play Time on elokuvana pari melkein tunnin mittaista ”kohtausta”, joissa eri suuntiin säntäilevät ihmiset liikkuvat staattisen kameran editse, ilman yksilöllisyyttä. Jopa Tatin vakiohahmo herra Hulot liimataan yhdentekevän massan tapettiin. Play Time ei kerro mitään, se vaan on.

    Kuka viitsii katsoa kaksi tuntia staattisen kameran edessä sätkiviä ihmisiä?

    No, nykyään kun ihmiset tuijottavat netistä paikallaan olevan webbikameran lähettämää kuvaa jonkun kurpan pesästä missä ei tapahdu mitään tai kaupan monotoniselta kassahihnalta, niin ehkäpä Tati sittenkin oli aikaansa edellä tarkastellessaan massan ja porukan mielenliikkeitä modernissa yhteiskunnassa.

    Mekanisoitunut maailma yllättää joka päivä epäkaupallisella kaupallisuudellaan.

Sillittä ei sillisalaattia synny.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Epäjohdonmukaisesti

[hyppelehtien]

                                                                                Kyösti Salovaara 2013, Pontevedra.
Silta yli mielen virran.

Niin että miksi pitäisi olla johdonmukainen?

     Euroopassa tammikuussa 2015.

     Ilotulituksien Ateenassa: 300 miljardin euron potti käytetty, lisää tarvitaan.
     Angelan syytä koko juttu. Pihi muija.

     Suomessa joka näyttelee eurooppalaista.

     Venäjän karhun kainalossa.

     Helsingissä joka ei unohda tsaariaan.

     Harmaassa säässä harmaalla vyöhykkeellä, Bysantin ja Lännen välissä.

     Journalismin silakkaparvessa joka kääntyy.

Kreikkalaisten suuri päivä.

     Ilotulituksien päivä.

     300 miljardia käytettiin. Minne raha meni kun se ei tehnyt pesää?

     Piti keksiä syntipukki: pankit jotka rahan antoivat ja takaisin halusivat.

     Merkelin ja Suomen syytä vetinen stifado. Niuhoa porukkaa.

     Edisonin fonografina Paavo Arhinmäki toistaa epäjohdonmukaisia kliseitä: rahat annettiin eikä pesää syntynyt. Euroopan vika. Ahneet pankit. Elvytystä kehiin!
     Amerikassa Nobel-Paul tietää mistä pulu pissii.

     Tennistossut jalkaan ja menox.

Viime perjantaina Ruben Stillerin Pressiklubissa Yle Uutisten politiikan toimituksen päällikkö Pekka Ervasti hellitteli Paavo Väyrysen bysanttilaisia ajatuksia. Aiheena suomalaiset herhiläiset Virossa, karhun naapurissa surisee. 
     Suomi ei kuulu länteen vaan karhun kainaloon.

     Hiki ei haise vaan pelko. Viis Krimistä; mitä Ukraina meille kuuluu.

     Harmaalla alueella ei aurinko paista.

     STT:n politiikan toimituksen esimies Johanna Vesikallio osallistui Väyrysen mielistelyyn. Kökkötraktorin tönäisemä Stiller tiesi paikkansa.

     Väyrystä ei parane enää kiusata, koska mielipidekyselyt puhaltavat hänen palttoonsa pullolleen.

     Nyt kannattaa kiusata Stubbia.

     Journalismin hiljainen itse-tuntemus adaptoituu silakkaparvessa; vaaran uhatessa parven reunalla silakka muuttaa suuntaa ja kohta koko parvi seuraa kyljet välkelhtien. Primitiivinen itsesuojeluvaisto voimistuu. Silakkaparven keskellä ei ole varaa eikä aikaa kysellä mitä nyt, mitä nyt.

     Jos jokainen haili ryhtyisi miettimään mihin uida, mitä siitä tulisi?

     Ei mitään, pelkkää suomusotkua. Silakoitten kolareita, katkenneita eviä ja mutkalle menneitä pyrstöjä.

     (Silakka on sillin nälkämuoto.)

     Pressiklubista jäi mietityttämään, että mistä Väyrynen niin hyvin tiesi Ervastin mökkiasiat. Kavereitten keskenkö siinä Alexanderia tölvittiin? Kytköksiä, punoksia, sidoksia – kenties.

     Itsenäinen journalismi huutaa äitiä apuun.

Tammikuussa kyyninen mielentila valtaa mielen.

     Eräässä kirjeessä vuonna 1885 Friedrich Engels sanoi, että menneiden vallankumousten runous ei myöhemmin juuri koskaan  kuulosta vallankumoukselliselta, koska voidakseen vaikuttaa joukkoihin, runouden täytyy kuvastaa joukkojen silloisia ennakkoluuloja.

     Engelsin ajatuksen voi laventaa koskemaan kirjallisuutta ylipäänsä ja erityisesti journalismia. Onkohan tuossa myös sanottu se miksi ajankohtainen ”kriittinen” kaunokirjallisuus niin nopeasti vanhenee?

     Muodinmukainen ajattelu edellyttää ennakkoluuloihin kietoutumista.

     Mikään ei vanhene nopeammin kuin median heijastamat ennakkoluulot. Onneksi uusia piisaa.

     Joku sanoi joskus jossakin, että utopiat ovat vaarallisia toteutettavaksi, koska ne ovat totalitaarisia, siis perimmältään vapauden vastakohta. Utopialla on vain yksi totuus. Unelmasta painajaiseen.

     Demokratian kotikylä repeää ylpeydestä.

     Ateenassa ilotulituksia: ”Annoitte meille 300 miljardia ja me poltettiin se. Miksi ette antaneet enempää? Kelvottomat kurinpitäjät!”

Joskus tuntuu, kirjoitti George Orwell 30-luvulla.

     ”Joskus tuntuu, että silkat sanat 'sosialismi' ja 'kommunismi' magneettisella voimalla vetävät puoleensa kaikkia Englannin hedelmämehun juojia, nudisteja, sandaalinkäyttäjiä, seksimaanikoita, kveekareita, 'luonnonhoito'-puoskareita, pasifisteja ja feministejä.” (Tie Wiganin aallonmurtajalle. Suom. Leevi Lehto. WSOY 1986.)

     Ei pidä takertua sanoihin; ”sosialismin” ja ”kommunismin” voi vaihtaa paremmin sopiviin. Tammikuussa 2015 tai myöhemmin.

     Älymystön konformismi on vahva magneetti.

     Silakkaparvessa välähtää kun parvi väistää vaaraa.

     Ateenassa taivaalle ammutut raketit palaavat maahan.

     Kiihtyvyys on noin 9,8 metriä neliösekunnissa. Yksinkertainen laskutoimitus.

     Muuten: meni 380 000 vuotta Big Bangista ennen kuin valo muuttui silmin nähtäväksi.

Jos hyppäisi valon selkään, pääsisi nopeasti hyvin kauas.

     Kuka haluaa niin kauas?

     Sitä paitsi pitäisi ensin muuttua hiukkaseksi, joka ei paina mitään.

     Ihme ettei journalismi ole jo pitkällä.

     Suomi on, kirjoitti Yrjö Ahmavaara vuonna 1987.

     ”Suomi on itäeurooppalainen maa ja sen sivistyneistö on itäeurooppalaista sivistyneistöä, jonka poliittisten ajattelutapojen juuret ulottuvat Bysantin välityksellä syvälle arkaaisten yhteiskuntien historiaan.” (Esseitä tästä ajasta. WSOY 1987.)

     Hetken ajattelin, että väite kaipaa päivitystä.

     Nyt totean ettei päivitystä tarvita.

     Thomas Alva Edisonin fonografi Arhinmäen sylissä.

     Journalismin silakkaparvi kyljet välkkyen. Kun yksi kääntyy, muut myötäilevät liikkeen synkronia.

     Ajatus turvassa.

     Ei pidä uida väärään suuntaan.
______________________________________________________________

PS.

Muuten - olen sitä mieltä että... pässinpäistä ei ole puutetta.

Helsingin kaupunginvaltuusto päätti keskiviikkoiltana rakennuttaa Helsinkiin keskustakirjaston noin 100 miljoonalla eurolla.

Näitä päättäjiä me äänestäjät olemme edustajiksemme valinneet.

Sitä saa mitä tilaa. Palautusoikeutta ei ole.

Kauheaa on kuunnella hurskastelua, että uudesta kirjastosta ”hyötyy” koko Suomi. Miten niin? Miten kehäkolmosen takana asuva suomalainen voisi edes teoriassa hyötyä tästä kirjastopalatsista?

Puhumattakaan käytännöstä. Muualla asuvat maksavat kuitenkin helsinkiläisten narsismista 30 miljoonaa euroa.

Tuleeko uuden miljoona-kirjaston sisälle jotakin mitä ei löydy mistä tahansa suomalaisesta kirjastosta? Ei, ei tule. Miten voisi tulla? Ei kirja hyllyn paikasta tai ulkonäöstä miksikään muutu.

Joten pitää harhauttaa.

Politiikassa ” hyvän asian puolesta valehtelu ” on sallittua ja hyväksyttyä yhteisten asioiden hoitamista. Moraalin perään ei kannata huutaa kun sitä ei ole.

Jos digi-hemmoja on uskominen, muutaman vuoden päästä kirjat julkaistaan e-muodossa joten tuleva kirjasto on aikansa e-elänyt ennen valmistumistaan. Mitä hemmettiä helsinkiläiset sen jälkeen tekevät kirjasto-nimisellä rakennuksella?

Jumppasalinko?

Ok, nehän muotia ovat.

Harmi ettei Sinnemäki tyytynyt kirjoittelemaan runoja.  

Kjell Westö laukaisi ohi

[Mistä kirjailija tietää?]

                                                                 Kyösti Salovaara 2014.
Fort de Douaumont, Verdun.
Vuonna 1916 linnoituksen käytävillä elettiin kriisin
pimeässä ytimessä.

Kjell Westö sai viime viikolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon romaanista Kangastus 38.

     Onneksi olkoon!

     Yle Uutisten mukaan innostunut Westö vastaanotti palkinnon Tukholmassa. Euforia herkisti kirjailijan syleilemään maailmaa ja kirjallisuutta.

     Ylen mukaan Westö sanoi, että ”tarvitsemme kirjallisuutta enemmän kuin koskaan”. Hän väitti, että taiteella on kriisiaikoina erittäin suuri merkitys: ”Me elämme levottomia aikoja ja taide ylipäätään, kirjallisuus, kaikki kirjallisuuden lajit, pystyvät löytämään sellaisia syvempiä totuuksia, mitä ei helpolla löydä.”

     Syvempia totuuksia kriisien keskellä!

     Ratkaistaanko kriisit lukemalla enemmän kirjoja?

     Kenen niitä pitäisi lukea?

     Putinin vai Putinin uhrien?

Oletan että Westö tarkoitti kaunokirjallisuutta puhuessaan kirjallisuudesta syvempien totuuksien lähteenä. Sanomalla että tieto- ja tutkimuskirjallisuus paljastaa syvempiä asioita, hän ei olisi sanonut mitään, ainoastaan todennut itsestään selvyyden.

     Westö tarkoitti taidetta.

     Mutta miten ihmiset käyttäytyvät kriisiaikoina? Mitä he lukevat?

     Kaksi merkittävää kriisien aiheuttajaa, Stalin ja Hitler olivat lukumiehiä. Stalin rakasti venäläisiä klassikkoja. Hitlerin kerrotaan viehättyneen Karl Mayn reipashenkisiin ja ”siveellisesti” puhtaisiin seikkailukertomuksiin.

     Tästä huolimatta Stalin ja Hitler hukuttivat Euroopan vereen.

     George Orwell käsitteli terävässä esseessään Raffles and Miss Blandish (1944) englantilaisen James Hadleyn Chasen rikosromaania No Orchids for Miss Blandish (1939. Suom. Ei kukkia neiti Blandishille, 1952). Orwell luonnehti romaania ”fasistiseksi”; poliisien ja roistojen erona on vain se, että poliiseilla on käytössään enemmän voimaa kuin rikollisilla. Vahvempi on oikeassa.

     Orwell kauhistui kun Chasen romaanista tuli bestseller kriisin keskellä vuonna 1940 pommien putoillessa Lontooseen ja Englannin käydessä ratkaisevaa taistelua olemassaolostaan.

     Lukijat etsivät ”syvempää totuutta” moraalittomasta kirjasta.

Kriisiaikoina ihmiset pakenevat viihteeseen. Se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Kukapa haluaisi kääntää puukkoa haavassa!

     Sitä paitsi kaunokirjallisuus kertoo aina eilisestä ja toissapäivästä. Eikä kriisiä ratkaista katsomalla taaksepäin, paitsi ehkä Freudin mielestä. Kirjallisuus ja taide vaikuttavat hitaasti, hivuttamalla, huomaamatta – niistä on akuutiksi lääkkeeksi vain samalla tavalla kuin aspiriini vaikuttaa päänsärkyyn.

     Luulen että Westön ajatus kaunokirjallisuuden syvemmästä totuuudesta on kirjailijan toiveajattelua, oman ammatin hännän nostamista. Pitäisikö meidän lukea Dan Brownia tai Lee Childia ratkaistaksemme Euroopan talouskriisin? Vai unohtaaksemme sen?

     Minä luen viihtyäkseni itseni parissa.

     Jarl Hellemann muistelee teoksessa Lukemisen alkeet, kuinka Suomessa heti sodan jälkeen toimi yli 200 kirjankustantajaa. Kirjoja painettiin ja niitä ostettiin, ilmeisesti myös luettiin.

     Oliko kyse kriisin syvempien virtojen oivaltamisesta?

     Vai siitä että kriisiä piti päästä pakoon? Tai pelkästään taloudellisesta toiminnasta, löytyneestä markkinaraosta puutteen keskellä.

     ”Kirjat myivät itse itsensä, kun muuta myytävää ei ollut”, Hellemann sanoo. ”Sisällöllä ei ollut niin väliä, niin kuin ei ollut kieliasulla eikä kirjojen ulkomuodollakaan.”

Kirjailijat pitävät itseään ihmismielen insinöörinä, mutta kriisin ratkaisijaksi tarvitaan kenties oikeita insinöörejä. Kollektiiviset kriisit ratkeavat paremmin tekemällä konkreettisia tekoja kuin kaivelemalla ihmisin pään sisäisiä totuuksia.

     Tietenkin, pitkälle juosten ja kauas katsoen, kaikki riippuu siitä mitä ihminen kollektiivina ja yksilönä ajattelee.

     Mutta siitä ei seuraa, että kriisin hetkellä tarvitsemme kaunokirjallisuutta enemmän kuin koskaan. Miksi niin olisi?

     Jokainen yksilö suhtautuu omaan kriisiinsä omalla tavallaan.

     Minä en pysty murheen hetkellä keskittymään lukemiseen; lukeminen vaatii liian paljon osallistumista. Omien ajatusten ahdistavasta kehästä irrottaudun parhaiten katsomalla action-filmejä tai jalkapallomatsia.

     Joku toinen pääsee pakoon lukemalla, sekin on mahdollista. Teoriaherra saattaisi jopa väittää, että runot ja musiikki sopivat proosaa paremmin murheelliseen mielentilaan, koska ne vetoavat enemmän tunteeseen kuin järkeen.

     Oleellista lienee on itsestä ulos astuminen, ainakin hetkeksi.

     Mutta yleispätevää lääkettä ei ole eikä Westön ponteva innostus kaunokirjallisuuden parantavasta vaikutuksesta perustu tietoon vaan luuloon. Olisi toki kivaa, jos kaunokirjallisuus olisi elämää tärkeämpää. Ainakin kirjailijalle.

Viime lauantaina Barcelonassa koettiin kummallinen tapaus.

     FC Barcelona hävisi kotikentällään Celta de Vigolle.

     Peliselostusten mukaan Barcelonalla oli neljä tolppalaukausta. Neymar ja Messi tekivät melkein neljä maalia. Mutta Vigon ”keltit” tekivät yhden oikean ja se riitti voittoon.

     Lievittääkseni otsikkoni jyrkkyyttä ja ollakseni kohtuullinen totean vielä: Kjell Westö ampui Tukholmassa ylärimaan.

Pakko lukea?

[pari huomautusta dekkareiden väkivallasta]

Pitääkö kaikesta olla mielipide?

     Jos pitää, voiko kaikki maailman asiat luokitella asteikolla hyvä-paha, oikein-väärin, kaunis-ruma?

     Onko esimerkiksi kaunokirjallisuus aina ”hyvä juttu”? Parempi kuin vaikkapa tuoppi olutta paikallisessa pubissa tai viinilasi jossakin, missä aurinko paistaa ja ihmiset kulkevat ohi puhellen Michelangelosta tai Iniestan eilisestä syötöstä Messille?

     Vai voisiko joskus olla niinkin, että jokin kirja kannattaisi jättää lukematta, ostamatta, hyllyyn sijoittamatta? Onko meidät velvoitettu kiltisti ravaamaan kirjakaupassa, tarkkailemaan tikkana syksyn kirjalistoja ja kuuntelemaan säyseästi kirjamessuilla kun kirjailijat puhuvat kirjoitetuista kirjoista?

     En tiedä onko kaivurikuskeille messuja. Jos on, mistä siellä sitten puhutaan vai riittääkö että maata kaivetaan yhdessä?

Dekkareiden ”tolkuttomasta” väkivallasta on viime viikkoina esitetty pari terävää huomiota.

     En osaa päättää millä kannalla itse olen, mutta terävät huomiot kannattaa kirjata, koska dekkareiden ystävät, niin kuin muutkin jonkin asian fanittajat vaipuvat jossain määrin ja silloin tällöin omahyväiseen itsetyytyväisyyteen.

     Niinpä oli hienoa kun englantilainen kirjailija Ann Cleeves pari viikkoa sitten uskalsi moittia pohjoismaista dekkarikirjallisuutta naisiin kohdistuvasta väkivallasta, väkivallalla herkuttelusta. Cleevesin mukaan nykyisenkaltainen sairaalloinen väkivallassa piehtarointi alkoi Stieg Larssonin kirjoista. The Observerin (28.9.2013) mukaan Cleeves ei usko, että lapsiin ja naisiin kohdistuva brutaali väkivalta on perusteltua sen enempää viihdyttämisen kuin tarinoiden henkilökuvienkaan kannalta.

     Larssonista saattaisin olla Cleevesin kanssa samaa mieltä, tanskalaisesta Silta-sarjasta en.

     Yhtä kaikki, seisova vesi liikahtaa kun Cleevesin kaltainen kirjoittaja yrittää horjuttaa pohjoismaisen jännityskirjallisuuden omahyväistä egoa.

     Pienikin piikki pistää.

     Kupla saattaa puhjeta.

  

Viime lauantaina (5.10.2013) Matti Mäkelä kirjoitti Helsingin Sanomiin arvostelun Marko Leinon trilleristä Saasta. Jo otsikossa Mäkelä ilmaisi kantansa: Kirja mässäilee ihmiskaupalla.

     Mäkelä ei hyväksynyt Leinon perusteluja kauheuksille; sitä että ne ovat totta.

     ”Niin”, Mäkelä kirjoitti, ”mikään näistä perusteluista ei auta, koska ainoa oleellinen lukijalle jäävä kysymys kirjan lukemisen jälkeen on moraalinen: miksi on pitänyt kirjoittaa tällainen kirja?”

     Mäkelä irtautui ”kauheasta romaanista” suorapuheisesti:

     ”Saasta on kuulemma kolmioisaisen trilogian viimeinen osa, mutta kirjat voi 'onneksi' lukea missä järjestyksessä tahansa. Minulle tällä asialla ei ole merkitystä, koska tämä oli ensimmäinen ja viimeinen.”

     Onko lukijalla siis (moraalinen) oikeus jättää kirja lukematta?

Pari vuotta sitten kirjoitin arvostelun Leighton Gagen dekkarista Kuoleman huokaus, joka käsittelee lapsipornoa ja ”tosielokuvia”, joissa lapsinäyttelijät lopulta murhataan.

     Kirjoitin jutussani, että ”Kuoleman huokauksen luettuaan lukija kysyy ovatko maailman kauheudet tarttuneet kirjailijan kynään? ”

     Gagen hyvin kirjoittama kauhea kirja ei päästänyt otettaan lukijasta. Tällaistako haluan lukea? Tällaistako pitää lukea, olipa se sitten totta tai ”totta”?

     Kirjoitin silloin siis:
     ”Kun teini-ikäisiä prostituoituja filmataan ja kun heidät oikeasti murhataan elokuvien lopussa, ihmisyyden rappiolla ei ole rajaa. Tässä tarinassa, jos se olisi totta, ei ole anteeksiannon mahdollisuutta. Epätoivoa ei pääse karkuun.

     Ei ihme että näin kirjan luettuani painajaisia. Sitä ei monasti tapahdu. Ei kirjoja lukemalla. Painajaisia piisaa muutenkin.”

     Olisiko pitänyt Mäkelän tavoin jyrkemmin irrottautua lukemastaan?

George Orwell julkaisi Horizon-lehdessä lokakuussa 1944 kuuluisan esseensä Raffles and Miss Blandish, missä hän analysoi ja kritisoi englantilaisen James Hadley Chasen vuonna 1939 ilmestynyttä trilleriä No Orchids for Miss Blandish (suom. Ei kukkia tytölle).

     Orwell piti romaania, jossa amerikkalaisen miljönääriperheen tytär kidnapataan ja pidetään rikollisjengin vankina kunnes jälkeenjäänyt sadisti raiskaa hänet, puhtaasti fasistisena; romaanina missä väkivalta on voiman ilmaus; missä ei ole moraalista eroa poliisien ja roistojen toiminnalla, koska poliisit voittavat vain siksi, että he ovat paremmin järjestäytyneitä. Moraalisessa katsannossa poliisit ja roistot ovat yhtä pahoja.

     Orwellin mielestä Chasen romaani erosi merkittävästi vanhan tyylin dekkareista. Kun aikaisemmin lukija pakeni tylsää todellisuutta toimintaromaanin kuviteltuun ja vähän snobbailevaan maailmaan, niin nyt, Chasen romaanissa oleellista oli pakeneminen julmuuteen ja seksuaaliseen perversioon.

     On mielenkiintoista kun Orwell toteaa, että moraali katosi ensin ns. vakavasta romaanista. High-brow kirjallisuudelta ei kukaan enää vuosisadan alun jälkeen odottanutkaan sankareita ja roistoja selvästi erottuvina ihmistyyppeinä. Sitä vastoin viihdekirjallisuudessa, massojen kirjallisuudessa hyvän ja pahan, oikean ja väärän rajat olivat vielä 1940-luvun taitteessa selviä ja havaittavia.

     Orwellia kauhistutti vuonna 1944, että siinä missä intellektuellit olivat hylänneet aikoja sitten käsityksen absoluuttisen hyvän ja pahan maailmasta, niin vasta nyt, erilaisten ”fasistien” johtaman totalitaarisen sodan riehuessa ympärillä ja Chasen romaanin ja sen kaltaisen romaanien luomassa ilmapiirissä, tavallinenkin ihminen oli hyväksymässä kaunokirjallisuuden, jossa selkeä moraali korvataan ns. realismilla.

Vaasa Oy 1979. Samana vuonna
suomennettiin myös William Faulknerin romaani Kaikkein pyhin
(Sanctuary, 1931), josta Chase väitetään "kopioineen" romaaniinsa juonen.

Jääköön kysymys leijumaan: Onko jokainen kirja pakko lukea?

     Tässä kohtaa on tietenkin pidettävä kieli keskellä suuta.

     Olisi naiivia, jopa vaarallista sananvapauden näkökulmasta laatia listoja aiheista, joita kirjailijat saavat käsitellä tai tavoista joilla heidän pitää aiheitaan käsittellä.

     Mutta toisaalta sana on sanottava niin kuin se on.

     Myös moraalikritiikki on sallittua. Se täytyy sallia vaikka maailma näyttäisi nihilistiseltä sirkukselta. Graham Greene havaitsi aikoinaan, että moraalikriitikot, katoliset ja marxilaiset kirjoittajat saivat hänen romaaneistaan eniten irti. Greenellä oli vaikutelma, että he ymmärsivät muita paremmin kirjailijan tarkoituksen. (The Other Man – Conversations with Graham Greene by Marie-Francoise Allain, 1981 ja 1983.)

     Moraalikritiikin ”ongelma” on siinä, että se tekee lukijan levottomaksi, panee hänet kysymään itseltä miten suhtautua hyvään ja pahaan, oikeaan ja väärään ja siihen lopulta mikä on kirjailijan asennoituminen moraaliin. Selitykseksi ei riitä, että moraalittomuus on modernia.

     Moraalikriitikko saattaa epäillä, että kirjailija on ”väärässä” ja sellaistahan ei nykyajan konsensuskulttuurissa pidä epäillä.

----
Korjattu 15.10.2013:
Leighton Gagen romaanin nimi on Kuoleman huokaus - eikä henkäys kuten tekstissä alkuaan luki.