Pakko lukea?

[pari huomautusta dekkareiden väkivallasta]

Pitääkö kaikesta olla mielipide?

     Jos pitää, voiko kaikki maailman asiat luokitella asteikolla hyvä-paha, oikein-väärin, kaunis-ruma?

     Onko esimerkiksi kaunokirjallisuus aina ”hyvä juttu”? Parempi kuin vaikkapa tuoppi olutta paikallisessa pubissa tai viinilasi jossakin, missä aurinko paistaa ja ihmiset kulkevat ohi puhellen Michelangelosta tai Iniestan eilisestä syötöstä Messille?

     Vai voisiko joskus olla niinkin, että jokin kirja kannattaisi jättää lukematta, ostamatta, hyllyyn sijoittamatta? Onko meidät velvoitettu kiltisti ravaamaan kirjakaupassa, tarkkailemaan tikkana syksyn kirjalistoja ja kuuntelemaan säyseästi kirjamessuilla kun kirjailijat puhuvat kirjoitetuista kirjoista?

     En tiedä onko kaivurikuskeille messuja. Jos on, mistä siellä sitten puhutaan vai riittääkö että maata kaivetaan yhdessä?

Dekkareiden ”tolkuttomasta” väkivallasta on viime viikkoina esitetty pari terävää huomiota.

     En osaa päättää millä kannalla itse olen, mutta terävät huomiot kannattaa kirjata, koska dekkareiden ystävät, niin kuin muutkin jonkin asian fanittajat vaipuvat jossain määrin ja silloin tällöin omahyväiseen itsetyytyväisyyteen.

     Niinpä oli hienoa kun englantilainen kirjailija Ann Cleeves pari viikkoa sitten uskalsi moittia pohjoismaista dekkarikirjallisuutta naisiin kohdistuvasta väkivallasta, väkivallalla herkuttelusta. Cleevesin mukaan nykyisenkaltainen sairaalloinen väkivallassa piehtarointi alkoi Stieg Larssonin kirjoista. The Observerin (28.9.2013) mukaan Cleeves ei usko, että lapsiin ja naisiin kohdistuva brutaali väkivalta on perusteltua sen enempää viihdyttämisen kuin tarinoiden henkilökuvienkaan kannalta.

     Larssonista saattaisin olla Cleevesin kanssa samaa mieltä, tanskalaisesta Silta-sarjasta en.

     Yhtä kaikki, seisova vesi liikahtaa kun Cleevesin kaltainen kirjoittaja yrittää horjuttaa pohjoismaisen jännityskirjallisuuden omahyväistä egoa.

     Pienikin piikki pistää.

     Kupla saattaa puhjeta.

  

Viime lauantaina (5.10.2013) Matti Mäkelä kirjoitti Helsingin Sanomiin arvostelun Marko Leinon trilleristä Saasta. Jo otsikossa Mäkelä ilmaisi kantansa: Kirja mässäilee ihmiskaupalla.

     Mäkelä ei hyväksynyt Leinon perusteluja kauheuksille; sitä että ne ovat totta.

     ”Niin”, Mäkelä kirjoitti, ”mikään näistä perusteluista ei auta, koska ainoa oleellinen lukijalle jäävä kysymys kirjan lukemisen jälkeen on moraalinen: miksi on pitänyt kirjoittaa tällainen kirja?”

     Mäkelä irtautui ”kauheasta romaanista” suorapuheisesti:

     ”Saasta on kuulemma kolmioisaisen trilogian viimeinen osa, mutta kirjat voi 'onneksi' lukea missä järjestyksessä tahansa. Minulle tällä asialla ei ole merkitystä, koska tämä oli ensimmäinen ja viimeinen.”

     Onko lukijalla siis (moraalinen) oikeus jättää kirja lukematta?

Pari vuotta sitten kirjoitin arvostelun Leighton Gagen dekkarista Kuoleman huokaus, joka käsittelee lapsipornoa ja ”tosielokuvia”, joissa lapsinäyttelijät lopulta murhataan.

     Kirjoitin jutussani, että ”Kuoleman huokauksen luettuaan lukija kysyy ovatko maailman kauheudet tarttuneet kirjailijan kynään? ”

     Gagen hyvin kirjoittama kauhea kirja ei päästänyt otettaan lukijasta. Tällaistako haluan lukea? Tällaistako pitää lukea, olipa se sitten totta tai ”totta”?

     Kirjoitin silloin siis:
     ”Kun teini-ikäisiä prostituoituja filmataan ja kun heidät oikeasti murhataan elokuvien lopussa, ihmisyyden rappiolla ei ole rajaa. Tässä tarinassa, jos se olisi totta, ei ole anteeksiannon mahdollisuutta. Epätoivoa ei pääse karkuun.

     Ei ihme että näin kirjan luettuani painajaisia. Sitä ei monasti tapahdu. Ei kirjoja lukemalla. Painajaisia piisaa muutenkin.”

     Olisiko pitänyt Mäkelän tavoin jyrkemmin irrottautua lukemastaan?

George Orwell julkaisi Horizon-lehdessä lokakuussa 1944 kuuluisan esseensä Raffles and Miss Blandish, missä hän analysoi ja kritisoi englantilaisen James Hadley Chasen vuonna 1939 ilmestynyttä trilleriä No Orchids for Miss Blandish (suom. Ei kukkia tytölle).

     Orwell piti romaania, jossa amerikkalaisen miljönääriperheen tytär kidnapataan ja pidetään rikollisjengin vankina kunnes jälkeenjäänyt sadisti raiskaa hänet, puhtaasti fasistisena; romaanina missä väkivalta on voiman ilmaus; missä ei ole moraalista eroa poliisien ja roistojen toiminnalla, koska poliisit voittavat vain siksi, että he ovat paremmin järjestäytyneitä. Moraalisessa katsannossa poliisit ja roistot ovat yhtä pahoja.

     Orwellin mielestä Chasen romaani erosi merkittävästi vanhan tyylin dekkareista. Kun aikaisemmin lukija pakeni tylsää todellisuutta toimintaromaanin kuviteltuun ja vähän snobbailevaan maailmaan, niin nyt, Chasen romaanissa oleellista oli pakeneminen julmuuteen ja seksuaaliseen perversioon.

     On mielenkiintoista kun Orwell toteaa, että moraali katosi ensin ns. vakavasta romaanista. High-brow kirjallisuudelta ei kukaan enää vuosisadan alun jälkeen odottanutkaan sankareita ja roistoja selvästi erottuvina ihmistyyppeinä. Sitä vastoin viihdekirjallisuudessa, massojen kirjallisuudessa hyvän ja pahan, oikean ja väärän rajat olivat vielä 1940-luvun taitteessa selviä ja havaittavia.

     Orwellia kauhistutti vuonna 1944, että siinä missä intellektuellit olivat hylänneet aikoja sitten käsityksen absoluuttisen hyvän ja pahan maailmasta, niin vasta nyt, erilaisten ”fasistien” johtaman totalitaarisen sodan riehuessa ympärillä ja Chasen romaanin ja sen kaltaisen romaanien luomassa ilmapiirissä, tavallinenkin ihminen oli hyväksymässä kaunokirjallisuuden, jossa selkeä moraali korvataan ns. realismilla.

Vaasa Oy 1979. Samana vuonna
suomennettiin myös William Faulknerin romaani Kaikkein pyhin
(Sanctuary, 1931), josta Chase väitetään "kopioineen" romaaniinsa juonen.

Jääköön kysymys leijumaan: Onko jokainen kirja pakko lukea?

     Tässä kohtaa on tietenkin pidettävä kieli keskellä suuta.

     Olisi naiivia, jopa vaarallista sananvapauden näkökulmasta laatia listoja aiheista, joita kirjailijat saavat käsitellä tai tavoista joilla heidän pitää aiheitaan käsittellä.

     Mutta toisaalta sana on sanottava niin kuin se on.

     Myös moraalikritiikki on sallittua. Se täytyy sallia vaikka maailma näyttäisi nihilistiseltä sirkukselta. Graham Greene havaitsi aikoinaan, että moraalikriitikot, katoliset ja marxilaiset kirjoittajat saivat hänen romaaneistaan eniten irti. Greenellä oli vaikutelma, että he ymmärsivät muita paremmin kirjailijan tarkoituksen. (The Other Man – Conversations with Graham Greene by Marie-Francoise Allain, 1981 ja 1983.)

     Moraalikritiikin ”ongelma” on siinä, että se tekee lukijan levottomaksi, panee hänet kysymään itseltä miten suhtautua hyvään ja pahaan, oikeaan ja väärään ja siihen lopulta mikä on kirjailijan asennoituminen moraaliin. Selitykseksi ei riitä, että moraalittomuus on modernia.

     Moraalikriitikko saattaa epäillä, että kirjailija on ”väärässä” ja sellaistahan ei nykyajan konsensuskulttuurissa pidä epäillä.

----
Korjattu 15.10.2013:
Leighton Gagen romaanin nimi on Kuoleman huokaus - eikä henkäys kuten tekstissä alkuaan luki.