Sininen hetki

[välitilassa]

Kyösti Salovaara, 2023.

Chuangtsen mielestä kaikki oliot ovat yhtä,

mutta minä sanon: samuudessaan ne ovat erilaiset,

saman lain alaisenakin kukin seuraa omaa luontoaan:

feeniks on matoa ylväämpi kaikesta huolimatta.

-  Po Chü-i: Luen Chuangtsea. Suom. Pertti Nieminen.

Vanha vuosi väistyy, uusi alkaa.

    Mikä siis loppuu?

    Mikä alkaa?

    Et tiedä, turha muuta väittää.

Numeroita toki riittää.

   Yksi ynnä kaksi tekee monta.

   Mutta en koskaan ymmärtänyt miksi yliopistolla piti todistaa, että yksi on nollaa suurempi.

    Kaikkea ei ymmärrä. Riittää kun tekee käskettyä.

On ollut kaikenlaista, joopa joo.

    Rauhatonta siellä sun täällä.

    Kohtuullisesti lunta. Sotakelejä Euroopan rajoilla.

    Mitä sotamies ajattelee maata pannessaan?

Ihan aloin miettiä.

    Jos 1970-luvulla kirjallisuuden populaarikierre voimaannutti kouluttamattomia ja sivistys vain hyvin oppineita, niin miksi kaikkien käytyä peruskoulun, sivistyksen kierre karttaa koko porukkaa?

    Kaataako oppi sittenkin ojaan?

Kun aurinko laskee eivätkä tähdet tuiki, maailmassa vallitsee sininen hetki.

    Se ei kestä kauaa, vaikka on kauneinta kaikesta.

    Realismi tuntee valon ja pimeyden, muu on haihattelua.

Mutta voisiko sininen hetki käydä vertauksesta?

    Esimerkiksi juuri tänään kun vuosi kelluu välitilassa, melkein mennyt, melkein alkanut, ei oikein mitään.

    Tai elämän välitila: takana paljon, edessä… kenties. 

    Mäelle kiipeäminen ei tarkoita, että pääset perille. 

Jospa sininen hetki onkin ihmispolon elämänmittainen kokemus.

    Se pitää hyväksyä.

    (Mutta mikä minä olen muita opastamaan?)

    

Mitä muuta olet kuin hengen ja molekyylien liikuntaa välitilassa?

Kohtapuolin presidentti pitää puheen.

    Hyvä kansalaiset…

    Mitä hän aikoo sanoa, sitä en tiedä.

    Tuskin pysyy äänettömänä.

Eräs presidenttiehdokas kehui ettei hänellä peukalo ole keskellä kämmentä.

    Väitti askartelevansa kaikenlaista. Kotikutoista.

     Jos ehdokas olisi sanonut ettei hänellä keskisormi ole keskellä kämmentä, olisimmeko ymmärtäneet yskän?

    Kirjoitusmiehiä siis.

Kyösti Salovaara, 2023.

Valon ja pimeän välitilassa pitää juosta lujaa.

    Mutta ei se riitä.

    Einsteinin mielestä valoa ei saa kiinni vaikka ajaisi parran pois ja laittaisi lenkkarit jalkaan.

Huvittavinta on maailman tila, se surkea.

    Kauheus ei naurata vaan kafkamaisuus.

    Muuan kirjoittaja muisteli, kuinka kommunistit kielsivät Tšekkoslovakiassa Kafkan kirjat. Pelkäsivät että ne kertovat kafkamaisuudessaan toden.

    Niin kuin kertoivat. Totalitarismi pelkää totuuden paljastajia.

    Nyt uusvalveutuneet liberaalit kieltävät.

    (Ai liberaalit? Saako nauraa?)

Sininen hetki jää väliin. Siitä täytyy pitää kiinni kaksin käsin.

    Se tulee aina uudestaan ja kirpoaa sormista.

     Seuraavana päivänä päätän: nyt en hellitä.

     Turha toivo.

Jos olisin vahva lintu, lentäisin aurinkoon.

    Mutta pitää tyytyä vähempään.

    Pimeä harmittaa.

    Lentolippuja toki kaupataan.

Helppo tehtävä:

    Lisää lukuun 2023 yksi.

    Mitä sait tulokseksi?

    Älä usko kaikkea mitä kirjoitetaan. Mutta matematiikka ei valehtele.

    Kuvia ei kannata kumartaa.

Hieman vaikeampaa:

    Vähennä luvusta 2024 yksi.

    Pystytkö kertomaan mitä tapahtui? Meillä ja toisaalla.

    Jos pystyt, miksi vaikenet?

Jos kaikki olisivat samanlaisia, meitä olisi vain yksi.

    Niinhän meitä onkin, maailmanparantajat väittävät.

    Menen piiloon ollakseni erilainen.

    Vaikka tiedän että ne löytävät.  

Uusi vuosi ei ole vanha.

    Paljon enempää en kehtaa sanoa.

    Taisin jo liioitella.

    Anteeksi.

Siniset hetket ovat yhteisiä.

    Vähän aikaa.

    Toisinaan.

    2023 / 2024.

   

      

Kyösti Salovaara, 2023.

  

    

Joku sanoi

 [jotain jossain]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.

…

Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.

-  Franz Kafka

Joopa joo - jossain joku sanoi jotain.

    Olen tätä miettinyt aikaisemminkin. Viime viikolla taisin ihmetellä ajatusten alkuperää.

    Kuka puhuu kun joku puhuu?

    Onko se katu niin kuin eräässä James Baldwinin romaanissa vai metsä niin kuin suomalaiset nykyään pyrkivät fiktiossa kertomaan?

    Maa ja taivas kohtaavat äänekkäästi?

    Hölötetään, jupistaan, nauretaan kun käpy tippuu päähän.

    Kannattaa kuitenkin varoa.

    Ettei eksy omilta jalanjäljitään.

Ajetaan kohti pohjoista.

    Jossain napapiirin tienoilla tulee vastaan busseja, joiden ”linjakilvessä” lukee Canterbury.

    Mieleen tulee tietysti Canterburyn tarinat, heiveröinen aavistus riehakkaasta.

    Tunturiin päästyä puretaan tavarat autosta. Kiirehditään syömään.

    Onko keittiö auki? Kysytään tunturin laskettelurinteen alapuolella sijaitsevassa ravintolassa.

    On auki, ravintolassa sanotaan, mutta kohta alkaa yksityistilaisuus.

    Ehtiikö syödä pizzat?

    No ehtii, kunhan ette jää aterioimaan pitkän kaavan mukaan.

    On vilkasta näin joulun aikaan?

    Joo, kohta tänne tulee Canterbury-matkanjärjestäjän brittiseurue, 130 henkilöä.

    Pizzaa syödessä ravintola alkaa täyttyä brittiperheillä.

    Wikipedia kertoo, että Geoffrey Chaucerin runomuotoisissa keskiaikaisissa tarinoissa lontoolaisessa kapakassa päätetään yks’kaks lähteä pyhiinvaellukselle Canterburyyn. Matkalla kerrotaan tarinoita.

    Ovatko englantilaiset lapsiperheet ”pyhiinvaelluksella” suomalaisessa tunturimaisemassa?

    Pizzan jälkeen ulos tuuliseen pakkasilmaan. Hetkeä myöhemmin taivaalla roikkuu revontulien häntiä.

    Joku saattaa tuntea pyhän hetken taivaalle katsoessan. 

    Jossain.

Tieteestäkin kuulee talvisia tarinoita.

    Korjaan: kuulee tositarinoita.

    Joku on Englannissa tutkinut porojen näkökykyä. Kertoi Tekniikan Maailma 19.12.

    Yllättävä tulos saatiin. Porojen silmä on evoluution myötä kehittynyt kaamokseen sopivaksi. Sen valoa heijastava silmä muistuttaa kissan silmää. Se näkee hämärässä. Kesällä poron silmä loistaa keltaisena, talvella sinisenä.

    Mutta estetiikka ei ole tärkeää. Vaan se että poro näkee hämärässä ultraviolettina hohkaavan jäkälän. Näin se löytää helpommin ruokansa lumen keskeltä. Ei tarvitse samoilla sattumanvaraisesti.

    Hieno tositarina. Sinisenä loistavat silmät kaamoksen valkoisessa hämyssä.

Kyösti Salovaara, 2023.

Lukijoita arvostava
 Robert Galbraith (oik. J. K. Rowling)
viettelee tarinaan ja sen merkityksiin.
Kuolema kintereillä, Otava 2023, 957 s.

Entä kirjallisuus? Kaamosta vai etelän loputonta valoa?

    Elämä on yhteensattumien salaliitto, kerrotaan Milan Kunderan sanoneen. 

    Kun kirjailija kirjoittaa romaanin, sitä kai on tarkoitus lukea. 

    Onko?

    Onko tarkoitus, että lukija ymmärtää mitä lukee? Siis omalla tavallaan, omassa tajunnassaan, omassa mielen maisemassaan. En voi lukea samalla tavalla kuin sinä, enkä edes niin kuin Hentun Liisa.

    Mutta joku kirjailija jossain tekee lukemisen vaikeaksi. Melkein mahdottomaksi. Lukematonta romaania ei ole olemassa, loppujen lopuksi, paitsi jos se on tarkoitus, pysyä lukemattomana.

    Voiko olla toisin?

    Ainakin Helsingin Sanomien Pekka Torvinen väitti että voi olla kirjoittaessaan joulukuun 10. päivänä Nobel-palkitun Jon Fossen 800-sivuisesta romaanista Septologia, jossa on vain yksi pitkä virke, ilman pisteitä ja vailla kappalejakoa.

    Torvinen hehkutti täpinöissään, että ”Jon Fossen hidas proosa paljastaa sanoillaan jotain, mistä ei voi sanoa mitään, mutta ehkä silti kirjoittaa.”

    Miten voi sanoa sanomatta? Kirjoittaa sanomattomia sanoja?

    Monet Torvisen artikkelin lukeneet olivat toista mieltä. Minäkin olen. Joku sanoi lukevansa mieluummin Ernest Hemingwayn lauseita. Niissä pisteet ja pilkut ovat kohdillaan. Itse asiassa Hemingway sanoo niukalla kielellään paljon. Enemmän kuin Fosse?

    Tunnustan tunturin juurella: jos huomaan että romaanissa on sivun mittaisia kappaleita - tai pidempiä - jätän romaanin suosiolla väliin. Miksi kiusaisi itseään? Miksi suostua kirjailijan harrastamaan kielellä kiduttamiseen? Kielellä jota ei huvita, jaksa, kiinnosta lukea? Masokismilla on rajansa.

     Kiva että antoivat Fosselle Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Eivät antaneet lukijoille. Selkeä kannanotto: älä lue!

     Espanjassa on muuten tehty mielenkiintoinen tutkimus. Sen mukaan paperilta luettu edistää lukutaitoa enemmän kuin digilaitteelta.

     Hesarissakin tämä pantiin merkille. Lehden haastattelema asiantuntija esitti kutkuttavan huomion: ”Luetun ymmärtämisen taito saattaa... kärsiä myös äänikirjoja kuluttamalla, koska kuuntelija ei näe esimerkiksi kappalevaihtoja ja välimerkkejä, jotka huomaamatta auttavat hahmottamaan tekstin merkityksiä.”

    Kun kirjailija - joku James Joyce, joku Volter Kilpi tai joku Jon Fosse - jättää kappalejaon tekemättä ja on kirjoittaakseen pelkkää tajunnansanavirtaa, tajuaako hän itse tekstinsä merkityksiä? 

    Lukijasta puhumattakaan!

Niinpä niin.

    Huomenna talvipäivä seisahtaa hetkeksi.

    Sitten valo lisääntyy. Vähitellen.

    Pyhän tunne valtaa mielen.

    Lauseet lyhenevät, ajatus pitenee. Kun virkkeet paisuvat, ajatus karkaa kylmään avaruuteen. Tai pysyy mielen sisässä.

    On se kuitenkin - joulu!   

Kyösti Salovaara, 2023.

         

Oma tahto ja mielipide

 [vai median tuputtama?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Joulu yhdistää mutta ajatteleeko jokainen
kadulla kävelijä omia ajatuksiaan?

Tahdonvapaus on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.

-  Ludwig Wittgenstein: Tractatus Locigo-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma, 1922.

Hegelin käsityksen mukaan yksilö ei voi edes tulla tietoiseksi itsestään erillisenä ihmisolentona, elleivät muut ihmisolennot tunnustaisi häntä sellaiseksi… Siitä riippumatta, onko aidosti vapaata tahtoa olemassa, kutakuinkin kaikki ihmiset toimivat ikään kuin se olisi todellisuutta ja arvioivat toisiaan sen perusteella, miten he kykenevät tekemään ratkaisuja, joita he itse pitävät aitoina moraalisina valintoina.

- Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen, 1992.

Joulukadulla ihmiset kävelevät toistensa ohi, pysähtyvät, väistävät ja jatkavat matkaa.

    He ovat ”yhteisellä” asialla. Joulu ei ole yksilön keksintö. Se ei leviä ilmassa tartuntapisaroina kun kaksi yksilöä kohtaa toisensa. Joulukadulla ihmiset ovat yksilöitä, joille joulu ilmentää kulttuuria ja yhteistä rituaalia päivän lyhentyessä minimiinsä.

    Tietenkin kadulla kulkee myös epäilijöitä. Mitä järkeä tässä on? Miksi hengellinen on muuttunut kaupalliseksi? Joku kysyy: Miksi tarinoiden takia minun pitäisi ryhtyä viettämään joulua, kun muitakin satuja piisaa.

   Mutta silti: joulukadulla ihmiset kulkevat toisiaan kohti, väistävät ja jatkavat matkaansa. Joulun tarinassa on jokaiselle jotakin. Kohdataan ihmisen henkisyys ajassa ja paikassa, nykyhetkessä ja menneisyydessä.    

 

Viime perjantaina vietettiin Jean Sibeliuksen syntymäpäivää. Samana päivänä Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksen tutkija Johanna Vuorelma sanoi & kirjoitti Yle Ykkösen kolumnissa, että ”kun valtaosa suomalaisista oli hiljattain sitä mieltä, että Suomen itäraja pitää sulkea, ja Suomi voi jättää noudattamatta kansainvälisten sopimusten velvoitteita, kyselyn tulosta voi tulkita pikemminkin yhteiskunnan poliittisen ilmapiirin kuvauksena kuin kansalaisen sisäsyntyisenä näkemyksenä.”

    Vuorelma provosoi ja yksinkertaisti. 

    Itse asiassa hän väitti, ettei ihmisellä ole omaa tahtoa. Samalla kun politiikan tutkija kritisoi mielipidetiedusteluja, hän esitti ihmisyksilön mekaanisena ”koneena”, joka toimii ulkoapäin ohjattuna.

    Vuorelma siteerasi Walter Lippmannia, joka ”kirjoitti sata vuotta sitten klassikkoteoksessaan, että ihmisen mielipide rakentuu fiktiivisen kuvittelun, stereotypioiden, kertomusten ja toisen käden tiedon varaan.” 

    ”Mielipide ei ole sisäsyntyinen ja autenttinen näkemys vaan ympäröivän maailman tuottama uskomus”, Vuorelma sanoi. ”Mielipidettä pidetään välillä lähes yhtä henkilökohtaisena ominaisuutena kuin ihmisen synnynnäisiä piirteitä. Se luo mielipiteiden ympärille suojaavan kehän: toisen mielipide on pyhä ja sitä pitää kunnioittaa.”

    Politiikan tutkija Vuorelman ohje kansalaisille oli, ettei kannattaisi jatkuvasti olla ”jotakin mieltä jokaisesta asiasta”. 

    Kuka sen jälkeen esittää mielipiteensä?

Itse asiassa Vuorelma väitti, että media ohjailee kansalaisia haluamaansa suuntaan. Mediahan ei tällaista valtaa tunnusta, vaan väittää heijastavansa kansan mielipiteitä. 

    Samalla kai tuli väitetyksi, että poliitikotkin ovat epäyksilöitä, joiden mielipiteet flipperin tavoin heilahtelevat yleisen, jaetun mielipiteen hermostuneen ja hektisen rytmin mukana.

    Vuorelman argumentointi oli kevyttä. Mikäpä siinä.

     Mutta ei kai ihminen hanki tietoja, uskomuksia tai edes epätietoja muualta kuin itsensä ulkopuolelta. Eino Kaila kirjoitti 1930-luvulla tutkielmassaan persoonallisuudesta, että ”voi jo tässä huomauttaa, että myöskin kaikki tiedostaminen tapahtuu ulkoapäin sisäänpäin, periferiasta sentrumiin, ei minästä sinään, vaan päinvastoin.” Kaila lisäsi, että yksilö sopeutuu yhteisöön, järjestäytymättömään laumaan tai järjestettyyn ryhmään usein tahattomasti ja tiedottomasti.

    Ihminen on sosiaalinen olento, joka myös ajattelee suhdettaan laumaansa, mutta samalla epäilee kuuluuko oikeaan ”laumaan”. Mielipidejohtajat iskevät progandansa, kovan tai pehmeän, tähän yksilön jatkuvaan itse-epäilyyn. Niin myös mainosmiehet!

Luulen ettei Vuorelma mielipidetiedustelujen harhaa kritisoidessaan ottanut huomioon tuota yksilön kaksinaista roolia suhteessa yhteisöön, ryhmään kuulumisen ja kuulumisen epäilyn ristiriitaa.

    Median ylläpitämät vaalikoneet ovat paljastaneet, että presidenttiehdokkaat muuttavat nyt mielipiteitään siitä mitä ovat aikaisemmin sanoneet. He ikään kuin haistelevat ilmapiiriä, yrittävät tavoittaa ”ajan hengen”. Itse asiassa he käyttäytyvät juuri Vuorelman kuvaamalla tavalla, mutta tietoisesti ja hyvin varmana ”uusista” mielipiteistään, toki niitä ehkä salaa epäillen.

    Ihmisillä on mielipiteitä monessa ajatustasossa. Jossakin syvällä on kokemuksen ja oppimisen keräämiä asioita, joiden suhteen yksilö ei noin vaan hetken mielijohteesta muuta mielipidettä eikä käyttäytymistä. Mutta päällimmäisenä ovat ihmisen laumaroolia ilmentävät mielipiteet, joilla luodaan yhteys muihin ihmisiin; joilla etsitään hyväksyntää ja arvostusta.

    Kun tavallinen ihminen vastaa mielipidetiedustelijan kysymyksiin, hän ajattelee myös miltä vastaus kuulostaa ”lauman” mielestä, vaikka vastaaja tietääkin ettei hänen vastauksiaan kukaan ulkopuolinen pysty identifioimaan juuri hänen mielipiteekseen. Samalla vastaaja pyrkii vaikuttamaan johonkin, jos ei muuhun niin siihen, että häntäkin kuultaisiin.

     Politiikan tutkija on taatusti oikeassa sanoessaan, että mielipidetiedustelut kuvastavat enemmän ajan henkeä, poliittista ja kulttuurista ilmapiiriä kuin yksilöiden syvimpiä tuntoja. Ajan henki jaetaan yksilöille, yksilöt jakavat oman ajan henkeen kuulumisen tunteen muille ihmisille. Mutta sitten: onko jossakin vain yksi ”sylttytehdas” joka luo mielipiteet jaettavaksi? Epäilen.

    Niinpä, loppujen lopuksi, eikö tämä juuri olekin mielipidetiedustelun idea: etsiä vastaus siihen miten yksilön lauman jäseninä ilmaisevat kuulumisensa laumaan. Mitä ihminen oikeasti ajattelee ja epäilee on hänen salattu puutarhansa. Jos sen kasvisto haluttaisiin saada selville ei pitäisi kysyä ennalta suunniteltuja valintakysymyksiä vaan tulla ihmisen likelle mieli avoimena.

    Mieleni tekee verrata laumatunnetta (ja pinnallisia mielipiteitä) ihmisaivojen toimintaan.

    Molekyylibiologi Steve Rose korostaa teoksessaan Molekyyleistä muistiksi ihmisaivojen muuttumattomuuden voimaa. ”Elleivät aivot olisi suurimman osan ajasta muuttumattomia, kokemuksistamme riippumattomia, emme säilyisi hengissä”, Rose sanoo. ”Järjestäytynyt ja hidas muuntelu on järkevää vain, kun se toimii suuressa muuttumattomassa taustassa. Vakauden saavuttaminen muuttuvassa maailmassa edellyttää stabiileja maailman tunnistavia ja siihen reagoivia järjestelmiä.”

     Vaikka ihminen muuttaa näennäisesti mielipiteitään median tuputtamana, hänen syvän tietoisuutensa muuttumattomuus pitää huolen vakaudesta. Näin haluan uskoa. 

              

Kyösti Salovaara, 2023.

Arvoja mekin havaitsemme

[mielessä tai maisemassa]

Kyösti Salovaara, 2017.

Ihmisillä on esimerkiksi vaihtelevia tapoja arvottaa sitä, millainen on erinomainen jalkapalloilija, tai perustella yliopistojen lukukausimaksuja.

-  Ilkka Kauppinen teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria, 2015.

On lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ”todelliset” tarpeet ja halut.

- Ruurik Holm teoksessa Yksilönvapaus, 2017.

Mitä suuremman inhimillisen vapautumisen jokin kehitystie hetkellä t yhteiskunnassa S tuottaa, sitä objektiivisesti arvokkaampaa se on tuossa yhteiskunnassa tuolla hetkellä.

- Yrjö Ahmavaara teoksessa Yhteiskuntakybernetiikka, 1976.

Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.

- Pentti Linkola teoksessa Toisinajattelijan päiväkirjasta, 1979.

 

Ei!

    Ei kutsuttu Linnaan.

    Eikä annettu kunniamerkkiä.

    Tyydyn vähempään.

    Pakisen ja napisen. 

Yhteiskunnallinen keskustelu vilisee arvoja. Niitä on kaikkialla.

    Presidentistä halutaan arvojohtaja.

    Eduskuntavaalien edellä nykyiset oppositiopuolueet hehkuttivat arvojaan posket punaisina.

    Natoon liityttiin koska meillä on samanlaiset arvot kuin niillä joilla on samanlaiset arvot kuin meillä, siis toisin kuin Venäjällä.

    Rajoja ei kuulemma saisi sulkea, koska se ei ole meidän arvopohjamme mukaista. Kävelen jäätyneellä maalla, lumi narskuu kengän alla, mutta missä ne arvot luuraavat: mielessä vai maisemassa?

Sanotaan että kulttuuri on tapoja. Yhtä hyvin voi sanoa, että yhteiskunta on arvoja.

     No, sanotaan.

     Mutta onko objektiivisia arvoja olemassa? Siis sellaisia jotka ovat ikään kuin ihmisen ulkopuolella, sellaisia jotka ovat absoluuttisesti samanlaisia niin Matti Meikäläiselle kuin Maija Teikäläisellekin, eikä vain Suomessa vaan myös Kiinassa ja Namibiassa ja Siperian perukoilla.

    Yrjö Ahmavaara tuntuu väittävän, että objektiivisia arvoja olisi olemassa. Tosin niitä on vaikea saada selville ja vielä vaikeampi toteuttaa. Mielenkiintoista on, että "yksilön vapautuminen" merkitsee Ahmavaaralle objektiivista arvotavoitetta. Karl Marx oli samaa mieltä.

    Ranskalainen sosiologi Luc Boltanski ja hänen yhteistyökumppaninsa Laurent Thévonet tuntuvat puolestaan ajattelevan ettei objektiivisia arvoja ole olemassa, joten ei niihin voi pyrkiäkään. Moniarvoisessa yhteiskunnassa arvoja piisaa jokaiseen lähtöön. Erilaisten arvojen "paremmuutta" ei voi perustella millään ulkopuolisella oikeutuksella. 

    Ja kun/jos objektiivisia arvoja ei ole olemassa, miten tuleva tasavallan presidentti saattaisi olla arvojohtaja, koska hänen pitäisi valita yksien ihmisten arvot ja hyljätä toisten, jolloin yhdet kansalaiset saisivat enemmän presidenttiä kuin toiset. Näin arvopolitiikka jakaa kansaa, mutta mitä muutakaan politiikassa on kuin arvovalintoja?

Kyösti Salovaara, 2021.

Historian ja nykyhetken arvosfäärejä konkreettisesti:
itsevaltius, sen takana demokratia,
vasemmalle jää Kirkko, kuvaajan selän takana Yliopisto.

Ennen oli toisin.

    Ainahan ennen on toisin kuin nyt ja nyt toisin kuin ennen.

    Ennen suomalaiset koululaisetkin pärjäsivät Pisa-tutkimuksissa, nyt eivät. Mutta kännykänkäytössä he pärjäävät. Ja kohta tekoäly hoitaa lukemisen, laskemisen ja ajattelun. Siitä vain valitsemaan. Mikä pahinta, digivehkeitä aletaan yhä enemmän komentaa puhumalla, joten kirjoitustaidollakaan ei kohta ole väliä. Palataan kylänuotioille joissa kerrotaan tarinoita ja kuunnellaan niitä pelon ja toivon valtaamina.  

    Sivistys on arvo sinänsä, ajatellaan. Eikä oppi ojaan kaada.

    Mutta eihän urbaanissa maisemassa ole ojia, joihin langeta. Sen kun päästelee sähköistetyllä potkulaudalla ja hihkuu hiphurraata.

    Suomen lisäksi muissakin OECD-maissa koululaisten oppitaidot laskevat kuin lehmän häntä. Miksi?

    Lehmän hännän vetää alas maan vetovoima. Mutta mikä koululaisten opinhalun vetää maahan? Kotkan lyseon juhlasalin seinällä luki korukirjaimin "Alussa aina vaikeaa, lopussa kiitos seisoo". Nykyihminen, lapsi, nuori ja aikuinen kuvittelee ettei alkua vaikeuksineen tarvita (tekniikan avulla se ohitetaan) vaan yksilö voi hypätä suoraan lopputulokseen, vaivaa näkemättä.

    Onko Putin sittenkin oikeassa? Länsimainen arvomaailma rappeutuu.

    Ei hemmetissä, ei se niin mene.

Arvojen aitoa moninaisuutta on vaikea hyväksyä. Laumassa kaikkien pitäisi ajatella samalla tavalla.

    Ennen oli helpompaa. Koti, uskonto ja isänmaa - tämä arvopohja kelpasi kaikille, tai ainakin ns. porvareille, konservatiiveille. Proletariaatti oli ehkä toista maata, mutta sielläkin Pappi, Sotilas ja kyökissä häärivä Perheenäiti kuvastivat työläisten elämänpiiriä.

    Mutta onko tuo kolmiyhteys lopultakaan vaihtunut toisenlaiseen? 

    Siinä maailma lienee muuttunut, ettei sosiaalinen tausta fatalistisesti selitä yksilön arvomaailmaa. Eikä päältä enää näe kuka on ”prolea”, kuka ”porvaria”. Kaikki kulkevat farkuissa ja villapaidassa, pipo päässä.

    ”Monimutkaisissa yhteiskunnissa esiintyy siis keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, millainen on legitiimi sosiaalinen järjestys ja mikä on arvokasta”, kirjoitti Ilkka Kauppinen katsauksessaan Luc Boltanski – kritiikin sosiologian ja kriittisen sosiologian välimaastossa Gaudeamuksen julkaisemassa teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria.

    Luc Boltanski ja hänen yhteistyökumppaninsa Laurent Thévonet toteavat, että koska ihmisillä on erilaisia kilpailevia arvosäärejä, ei ole olemassa enää yhtä periaatetta ylitse muiden ”josta käsin muita oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida”. 

    Niinpä modernia yhteiskuntaa on vaikea nähdä yhtenä maisemana, yhtenä mielenä: ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään tiettyyn normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”

Kyösti Salovaara, 2023,
Esslingen am Neckar.

Kyösti Salovaara, 2023.
Le Grande-Motte.

Urbaani maisema: vanha ja moderni.
Jos toinen tuntuu arvokkaammalta, miten sen selität?
Vastaukseksi ei riitä että kaunis on kauniimpaa.

Maailma on monimutkainen paikka elää ja kuolla.

    Ei ole yhtä yksikäsitteistä käyttöohjetta - Raamattua, Koraania tai Lakikirjaa -  miten hoidetaan ristiriitaisia tilanteita, joissa yhden oikeus rikkoo toisen oikeutta, missä kaikki ovat vähän oikeassa ja vähän väärässä.

   Juristit uskovat lakikirjaan. Moralisti luki ennen Raamattua, mutta mistä hän tänään ammentaa arvonsa?

   Muutama päivä sitten hämmästyimme, kun saamelaisaktivisti Petra Laiti kritisoi voimakkaasti Lux Helsingissä esitettävää Katariina Sourin ”valomaalausta” sanomalla, että siinä omitaan "luvatta" saamelaiskulttuuria ja esitetään se erilaisessa valossa kuin saamelaiset itse haluavat itsensä esittää. Kritiikki oli niin kovaa, että Luxia edustava Stuba Nikula sanoi pelästyneenä: ”Meillä on vähän prosessi pettänyt. Meidän olisi pitänyt käydä tämä keskustelu sisäisesti siinä vaiheessa, kun teoskuvia näimme.”

    Eikö taiteilija saa enää kuvata maailmaa sellaisena kun hän sen näkee? Pitääkö maalarin, kirjailijan, säveltäjän kysyä ”maailmalta” lupa millä tavalla sitä saa kuvata? Ja jos pitää, niin missä manuaalissa maailman käsitys maailman itsestä on ilmaistu?

    Kun media julkaisee  ja ylläpitää vaalien edellä erilaisia arvokarttoja, niin mihin lokeroon kiukustunut saamelaisaktivisti sijoitetaan? Ei kai häntä voi pitää ainakaan ”liberaalivihreänä” jos noudattaa Hesarin arvokarttaa?

    Hesari tekee informaatiolle karhunpalveluksen käyttäessään sanaa ”liberaalivihreä”, koska eiväthän vihreät ole liberaaleja generoidessaan monenlaisia komentoja ja kieltoja säätelemään ihmisten elämää. 

     On muutenkin hassua kielenkäyttöä luokitella arvosfäärejä niin, että yhteiskunnan perustan säilyttäminen on ”konservatismia” mutta luonnon entisellään säilyttäminen on ”liberalismia”. Sanojen merkityksien määrittely ilmentää modernia vallankäyttöä - tänään tieto ei semmoisenaan olekaan valtaa vaan kielenkäytön merkityksien kalibrointi ja identifiointi.

Ei, ei tullut kutsua.

    Ei minulle eikä Sven Tuuvalle.

    Täytyy tyytyä pakisemaan ja napisemaan.

    Luuraavatko arvot pelkästään mielessämme? 

    Onko maisemalla arvoa sinänsä? Jos ihminen poistetaan, jääkö jäljelle arvoton maailma? Jotakin mistä adjektiivit puuttuvat.

Kyösti Salovaara, 2023.

Alppitie Timmelsjoch - Ötztal johtaa Italiasta Itävaltaan.
Sitä sanotaan Euroopan kauneimmaksi reitiksi.
Jos ihminen poistetaan tästä kuvasta, mitä jää jäljelle?
Onko kauneus maisemassa vai sen katsojan silmässä?