Arvoja mekin havaitsemme

[mielessä tai maisemassa]

Kyösti Salovaara, 2017.

Ihmisillä on esimerkiksi vaihtelevia tapoja arvottaa sitä, millainen on erinomainen jalkapalloilija, tai perustella yliopistojen lukukausimaksuja.

-  Ilkka Kauppinen teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria, 2015.

On lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ”todelliset” tarpeet ja halut.

- Ruurik Holm teoksessa Yksilönvapaus, 2017.

Mitä suuremman inhimillisen vapautumisen jokin kehitystie hetkellä t yhteiskunnassa S tuottaa, sitä objektiivisesti arvokkaampaa se on tuossa yhteiskunnassa tuolla hetkellä.

- Yrjö Ahmavaara teoksessa Yhteiskuntakybernetiikka, 1976.

Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.

- Pentti Linkola teoksessa Toisinajattelijan päiväkirjasta, 1979.

 

Ei!

    Ei kutsuttu Linnaan.

    Eikä annettu kunniamerkkiä.

    Tyydyn vähempään.

    Pakisen ja napisen. 

Yhteiskunnallinen keskustelu vilisee arvoja. Niitä on kaikkialla.

    Presidentistä halutaan arvojohtaja.

    Eduskuntavaalien edellä nykyiset oppositiopuolueet hehkuttivat arvojaan posket punaisina.

    Natoon liityttiin koska meillä on samanlaiset arvot kuin niillä joilla on samanlaiset arvot kuin meillä, siis toisin kuin Venäjällä.

    Rajoja ei kuulemma saisi sulkea, koska se ei ole meidän arvopohjamme mukaista. Kävelen jäätyneellä maalla, lumi narskuu kengän alla, mutta missä ne arvot luuraavat: mielessä vai maisemassa?

Sanotaan että kulttuuri on tapoja. Yhtä hyvin voi sanoa, että yhteiskunta on arvoja.

     No, sanotaan.

     Mutta onko objektiivisia arvoja olemassa? Siis sellaisia jotka ovat ikään kuin ihmisen ulkopuolella, sellaisia jotka ovat absoluuttisesti samanlaisia niin Matti Meikäläiselle kuin Maija Teikäläisellekin, eikä vain Suomessa vaan myös Kiinassa ja Namibiassa ja Siperian perukoilla.

    Yrjö Ahmavaara tuntuu väittävän, että objektiivisia arvoja olisi olemassa. Tosin niitä on vaikea saada selville ja vielä vaikeampi toteuttaa. Mielenkiintoista on, että "yksilön vapautuminen" merkitsee Ahmavaaralle objektiivista arvotavoitetta. Karl Marx oli samaa mieltä.

    Ranskalainen sosiologi Luc Boltanski ja hänen yhteistyökumppaninsa Laurent Thévonet tuntuvat puolestaan ajattelevan ettei objektiivisia arvoja ole olemassa, joten ei niihin voi pyrkiäkään. Moniarvoisessa yhteiskunnassa arvoja piisaa jokaiseen lähtöön. Erilaisten arvojen "paremmuutta" ei voi perustella millään ulkopuolisella oikeutuksella. 

    Ja kun/jos objektiivisia arvoja ei ole olemassa, miten tuleva tasavallan presidentti saattaisi olla arvojohtaja, koska hänen pitäisi valita yksien ihmisten arvot ja hyljätä toisten, jolloin yhdet kansalaiset saisivat enemmän presidenttiä kuin toiset. Näin arvopolitiikka jakaa kansaa, mutta mitä muutakaan politiikassa on kuin arvovalintoja?

Kyösti Salovaara, 2021.

Historian ja nykyhetken arvosfäärejä konkreettisesti:
itsevaltius, sen takana demokratia,
vasemmalle jää Kirkko, kuvaajan selän takana Yliopisto.

Ennen oli toisin.

    Ainahan ennen on toisin kuin nyt ja nyt toisin kuin ennen.

    Ennen suomalaiset koululaisetkin pärjäsivät Pisa-tutkimuksissa, nyt eivät. Mutta kännykänkäytössä he pärjäävät. Ja kohta tekoäly hoitaa lukemisen, laskemisen ja ajattelun. Siitä vain valitsemaan. Mikä pahinta, digivehkeitä aletaan yhä enemmän komentaa puhumalla, joten kirjoitustaidollakaan ei kohta ole väliä. Palataan kylänuotioille joissa kerrotaan tarinoita ja kuunnellaan niitä pelon ja toivon valtaamina.  

    Sivistys on arvo sinänsä, ajatellaan. Eikä oppi ojaan kaada.

    Mutta eihän urbaanissa maisemassa ole ojia, joihin langeta. Sen kun päästelee sähköistetyllä potkulaudalla ja hihkuu hiphurraata.

    Suomen lisäksi muissakin OECD-maissa koululaisten oppitaidot laskevat kuin lehmän häntä. Miksi?

    Lehmän hännän vetää alas maan vetovoima. Mutta mikä koululaisten opinhalun vetää maahan? Kotkan lyseon juhlasalin seinällä luki korukirjaimin "Alussa aina vaikeaa, lopussa kiitos seisoo". Nykyihminen, lapsi, nuori ja aikuinen kuvittelee ettei alkua vaikeuksineen tarvita (tekniikan avulla se ohitetaan) vaan yksilö voi hypätä suoraan lopputulokseen, vaivaa näkemättä.

    Onko Putin sittenkin oikeassa? Länsimainen arvomaailma rappeutuu.

    Ei hemmetissä, ei se niin mene.

Arvojen aitoa moninaisuutta on vaikea hyväksyä. Laumassa kaikkien pitäisi ajatella samalla tavalla.

    Ennen oli helpompaa. Koti, uskonto ja isänmaa - tämä arvopohja kelpasi kaikille, tai ainakin ns. porvareille, konservatiiveille. Proletariaatti oli ehkä toista maata, mutta sielläkin Pappi, Sotilas ja kyökissä häärivä Perheenäiti kuvastivat työläisten elämänpiiriä.

    Mutta onko tuo kolmiyhteys lopultakaan vaihtunut toisenlaiseen? 

    Siinä maailma lienee muuttunut, ettei sosiaalinen tausta fatalistisesti selitä yksilön arvomaailmaa. Eikä päältä enää näe kuka on ”prolea”, kuka ”porvaria”. Kaikki kulkevat farkuissa ja villapaidassa, pipo päässä.

    ”Monimutkaisissa yhteiskunnissa esiintyy siis keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, millainen on legitiimi sosiaalinen järjestys ja mikä on arvokasta”, kirjoitti Ilkka Kauppinen katsauksessaan Luc Boltanski – kritiikin sosiologian ja kriittisen sosiologian välimaastossa Gaudeamuksen julkaisemassa teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria.

    Luc Boltanski ja hänen yhteistyökumppaninsa Laurent Thévonet toteavat, että koska ihmisillä on erilaisia kilpailevia arvosäärejä, ei ole olemassa enää yhtä periaatetta ylitse muiden ”josta käsin muita oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida”. 

    Niinpä modernia yhteiskuntaa on vaikea nähdä yhtenä maisemana, yhtenä mielenä: ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään tiettyyn normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”

Kyösti Salovaara, 2023,
Esslingen am Neckar.

Kyösti Salovaara, 2023.
Le Grande-Motte.

Urbaani maisema: vanha ja moderni.
Jos toinen tuntuu arvokkaammalta, miten sen selität?
Vastaukseksi ei riitä että kaunis on kauniimpaa.

Maailma on monimutkainen paikka elää ja kuolla.

    Ei ole yhtä yksikäsitteistä käyttöohjetta - Raamattua, Koraania tai Lakikirjaa -  miten hoidetaan ristiriitaisia tilanteita, joissa yhden oikeus rikkoo toisen oikeutta, missä kaikki ovat vähän oikeassa ja vähän väärässä.

   Juristit uskovat lakikirjaan. Moralisti luki ennen Raamattua, mutta mistä hän tänään ammentaa arvonsa?

   Muutama päivä sitten hämmästyimme, kun saamelaisaktivisti Petra Laiti kritisoi voimakkaasti Lux Helsingissä esitettävää Katariina Sourin ”valomaalausta” sanomalla, että siinä omitaan "luvatta" saamelaiskulttuuria ja esitetään se erilaisessa valossa kuin saamelaiset itse haluavat itsensä esittää. Kritiikki oli niin kovaa, että Luxia edustava Stuba Nikula sanoi pelästyneenä: ”Meillä on vähän prosessi pettänyt. Meidän olisi pitänyt käydä tämä keskustelu sisäisesti siinä vaiheessa, kun teoskuvia näimme.”

    Eikö taiteilija saa enää kuvata maailmaa sellaisena kun hän sen näkee? Pitääkö maalarin, kirjailijan, säveltäjän kysyä ”maailmalta” lupa millä tavalla sitä saa kuvata? Ja jos pitää, niin missä manuaalissa maailman käsitys maailman itsestä on ilmaistu?

    Kun media julkaisee  ja ylläpitää vaalien edellä erilaisia arvokarttoja, niin mihin lokeroon kiukustunut saamelaisaktivisti sijoitetaan? Ei kai häntä voi pitää ainakaan ”liberaalivihreänä” jos noudattaa Hesarin arvokarttaa?

    Hesari tekee informaatiolle karhunpalveluksen käyttäessään sanaa ”liberaalivihreä”, koska eiväthän vihreät ole liberaaleja generoidessaan monenlaisia komentoja ja kieltoja säätelemään ihmisten elämää. 

     On muutenkin hassua kielenkäyttöä luokitella arvosfäärejä niin, että yhteiskunnan perustan säilyttäminen on ”konservatismia” mutta luonnon entisellään säilyttäminen on ”liberalismia”. Sanojen merkityksien määrittely ilmentää modernia vallankäyttöä - tänään tieto ei semmoisenaan olekaan valtaa vaan kielenkäytön merkityksien kalibrointi ja identifiointi.

Ei, ei tullut kutsua.

    Ei minulle eikä Sven Tuuvalle.

    Täytyy tyytyä pakisemaan ja napisemaan.

    Luuraavatko arvot pelkästään mielessämme? 

    Onko maisemalla arvoa sinänsä? Jos ihminen poistetaan, jääkö jäljelle arvoton maailma? Jotakin mistä adjektiivit puuttuvat.

Kyösti Salovaara, 2023.

Alppitie Timmelsjoch - Ötztal johtaa Italiasta Itävaltaan.
Sitä sanotaan Euroopan kauneimmaksi reitiksi.
Jos ihminen poistetaan tästä kuvasta, mitä jää jäljelle?
Onko kauneus maisemassa vai sen katsojan silmässä?

Kuva, muisti

[mieleen johtuvaa]

Arvoisa riemuylioppilas, kirjeen otsikossa luki.

    Kirje tuli Kotkasta. ”Osallistuit ylioppilaskirjoituksiin 50 vuotta sitten. Kotkan Lyseon Seniorit kutsuu...”

    Viisikymmentä vuotta sitten, kevät 1966: menneisyyttä ei pääse karkuun.

    Kirjoittaisinko niin kuin kirjoitti Toivo Pekkanen novellikokoelmassa Mies ja Punapartaiset Herrat (1950): "Olen jälleen tässä kaupungissa – tässä kaupungissa, jota sekä rakastan että vihaan. Tässä kaupungissa, josta en pääse koskaan eroon.”

    Ei pääse eroon, mutta jonne ei voi palatakaan.

    Kotkan Lyseota en kehtaa väittää rakastaneeni.

Kun asuu pienessä asunnossa, ei joudu hukkaan, vaikka usein haluttaisi eksyä itsensä luota.

    Peilien kääntäminen ei auta.

    Kuvat ja kirjat vetävät eiliseen kuin ankkuri, jota saat kiskoa kaksin käsin (”kahen käen kaa", Kotkassa sanottiin) eikä se irtoa eikä naruakaan saa poikki. Joskus ankkuriin laitettiin kaksi narua, toinen sinne väkästen väliin mutta harvoin sekään auttoi jos se jäi kiven tai pohjaan juuttuneen uppotukin alle.

    Tukit upposivat meren pohjaan kun niitä kuljettiin Norjan sahalle tai Hallaan ja tuuli hajoitti lautan tai irroitti muutaman tukin.

    Kirjoitan kuin tietäisin jotakin, muistaisin.

    Seinälläni on Nikolai Silverbergin öljyvärimaalaus. Olen katsellut sitä viime päivinä ja muinakin. Siinä lipuu täysissä purjeissa kaljaasi etualalla ja kauempana pienempi purjevene. On tyyntä auringonlaskun aikaan, niin ajattelen. Kukapa aamuvarhaisella olisi merelle ehtinyt purjeveneellä?

    Kuvassa on tunnelmaa, sydäntä raastavaa.

    Ehkä se ei ole taideteos, mutta kuva menneisyydestä ja siksi paljon enemmän.

    Tuntuu vähän oudolta, että täysissä purjeissa olevat veneet kulkisivat noin hyvin tyynellä säällä. Vai ovatko ne paikallaan? Tuulta odottaen? Mutta jos ne kelluvat ihan tyynessä, niin kuin näyttää, miten purjeet tulisi kuvata, maalata – muistaa?

Suomi on loistava maa, kirjoitti Henkka Hyppönen tiistaina Helsingin Sanomien kulttuuriosaston kolumnissa. ”Mutta meillä ei ole uskottavaa, toiveikasta unelmaa tulevaisuudesta. Se sijaan meillä on idea kriisistä ja kuoreen vetäytymisestä.”

    Loistavaa tulevaisuutta katselen Nikolai Silverbergin maalauksesta. Se on illuusio. Ehkä myös Silverberg josta en löydä juuri mitään faktaa, venäläinen emigrantti Imatralla? Kenties. Ehkä monta toritaiteilijaa yhden nimen takana. Seinälläni riippuva on taatusti paremmin tehty kuin netissä näkyvä melkein samanlainen Hagelstamilla.

    Seinällä loistava tulevaisuuteni, lapsuus meren rannalla, Kotkassa, saarella joka oli saari.

    Olen aina ajatellut, yhdistänyt, piirtänyt viivan sfääriin, että purjevenetaulu kuvaa näkymää Kotkan saaren itäreunalla Meriniemestä Ruotsinsalmelle päin. Kaljaasi on tulossa etelästä, Kaunissaaren ja Suursaaren suunnasta ja menee satamaan tai sitten purjehtii Haminaan Ruotsinsalmen läpi. Satamaan se ehtii vielä tänä iltana mutta uskaltaako se pimeässä Ruotsinsalmeen?

    No, kesäyöt ovat valoisia, miksei uskaltaisi.

    On mukava kuvitella, että Silverberg kuvasi omaa mertamme, meidän uimapaikkamme edessä, vaikka tiedän ettei niin ole, sillä kuvassa pitäisi näkyä useita saaria jos niin olisi. Eikä aurinko laske tuohon suuntaan vaan nousee sieltä. Sitä paitsi taustalla näkyvä saari on jotenkin epäsuomalainen, liian terävähuippuinen, melkein kuin Välimereltä.

    Silverbergin taulu riippui kotona Museokadulla Sapokan rannalla niin kauan kuin muistan. Siitä oli vajaa kilometrin kävelymatka Meriniemeen, taulun ”maisemaan”.

    Kuinka monta kertaa pikkupoikina katselimme tuota merta?

    ”Rannalla istuin mä haitari soi / Aalto löi liplattaen / Mistä mä haaveilin muistaa en voi / Olin vain onnellinen... ” muisteli Junnu Vainio laulussaan. Oltiin Kotkan poikii ilman siipii. Tultiin semmoisiksi.

    Nostalgia on kotkalainen urheilulaji, melkein kuin jalkapallo.

Jos meri ympäröi saarta, niin saarihan se on, hemmetti.

    ”Meri on taas aivan toista kuin metsä, sillä on oma tuoksunsa ja omat tapansa”, ajattelee Samuel Oino Pekkasen romaanissa Tehtaan varjossa (1932). ”Se liikahtelee, kohottelee hartioitaan, ja siinä tavassa jolla se tämän tästä nuolaisee kallioita ja kiviä rannalla, on jotakin melkein halveksivaa. Mutta meri kuuluu ehdottomasti tähän kaupunkiin...”

    Todellakin - ikään kuin meri halveksisi rantaa!

    Mutta menepä suurien merien suurille rannalle missä maininki sihisee hiekkaan, siellä sen ei tarvitse halveksia, koska se on niin iso, mahtava, kaiken omistava ja siksi sillä on varaa olla lempeä, kuin hyväilevä. (Myrskyllä kaikki on toisin.)

    Meriniemi, Mansikkalahti – uimapaikkoja, uimarantoja, onkipaikkoja, ja merellä kulki laivoja satamaan ja satamasta, Pikkuliisan ja Varissaaren takana, Kukourin tältä puolen, Kuutsalon ja Lehmänsaaren jäädessä horisonttiin, niin pienestä pojasta näytti kun rannalla seisoi, ui ja onki.

    Hassuja nuo saarien nimet. Varissaari! Entinen Fort Elisabeth jonka nimi piti suomettaa kun tsaarinvalta kirposi Suomesta. Pirkköyri, Havouri ja sitten Kukourissa Fort Slava – Ruotsinsalmen lukko!

    Viisikymmentäluvulla tuurimoottorilla Varissaareen. Sukulaisten ja tuttavaperheiden kanssa: mukana tätini ja hänen priimuksensa jolla keitettiin kahvit kallionkolossa, tyynessä paikassa. Länsituulella Varissaaren eteläiseltä kalliolta sai ongella lahnoja, litteitä kuin lapsen ajatus.

    Sunnuntaiaamuna lähdettiin saareen yhdeksältä, takaisin viimeistään kuudelta. Jos KTP:llä oli kotipeli, silloin palattiin aikaisemmin, jotta ehdittiin juoda kahvit ennen kentälle menoa.

Voiko meren rannalla tehdä muuta kuin uida, onkia ja pelata jalkapalloa?

    Unelmoida kaukaisista rannoista, maista meren takana?

    ”He menevät nyt uimaan, loikoilevat rantakallioilla, paahtuvat ruskeiksi ja terveen näköisiksi. Siellä oli joka ilta myös satoja muita ihmisiä, voi melkein sanoa, että koko kaupungin oli vallannut tänä vuonna oikea uimisen kuume tai kulkutauti. Kaikki ihmiset harrastavat uintia, sekä miehet että naiset, vanhat ja nuoret. Siitä on tullut muoti; joka ei harrasta uintia, ei ole ihminen eikä mikään, ei ainakaan aikaansa seuraava ihminen.”

    Kotkalaiset uimassa 1920-luvun lopulla: Mansikkalahdessako, herra Pekkanen?

    Kun koulu loppui toukokuun lopulla, niin kesäkuun ensimmäisenä päivänä piti mennä uimaan mereen, vaikka vesi olisi ollut kuinka kylmää. Sosiaalinen paine ajoi sinne, halusi tai ei. Piti olla kuin toiset. Jääkylmässä vedessä lämpimiä ajatuksia.

    Kunnes tuli maauimala, olympialaisten jälkeen, aikana, en tiedä, en muista, muistan että lämpöiseen veteen oli ihana pulahtaa. Nykyään: ei alta 27 asteiseen!

    Muistikuvat ovat kerroksia, jotka on liimattu niin yhteen ettei yhtä pysty erottamaan toisesta. Kuin piirtäisit voipaperille monta kuvaa ja laittaisit ne päällekkäin. Yksi kuva, monta kerrosta, totuutta.

Siihen aikaan elämä oli pientä, suppeaa, paikallista.

    Jos lähdit Kotkansaarelta vaikkapa Anjalaan jossa mummo asui tai Summaan missä serkku asui, siellä puhuttiin ihan erilaista kieltä kuin Kotkassa. Matkaa oli molempiin paikkoihin linnuntietä jotain 20 kilometriä.

    Kymiin oli saarelta matkaa vähän yli kuusi kilometriä ja kymiläiset olivat eri väkeä kuin kotkalaiset.

    Sanottiin ettei kantakotkalainen koskaan ylitä Kivisiltaa mantereelle, mutta sekin on ironiaa, sillä kaupunki oli täynnä savolaisia ja muualta tulleita, satamassa ja tehtailla tarvittiin porukkaa lastaamaan ja sahaamaan.

    Yhtä aikaa suljettu ja avoin.

    Sataman ansiosta ”ulkomaat” olivat kaupungissa.

    Pikkupojat käyvät Museokadulta viereisellä kentällä katsomassa kun merimiehet pelaavat jalkapalloa, niillä on oma sarja sillä satamassa viivytään kauan ja samat laivat vierailevat usein täällä.

     Eivät nuo osaa pelata lainkaan, kyllä me se tiedetään, me asiantuntijat. Sitten kauhistelemme kun niillä on jalassaan oikeat nappulakengät, ihan pöhköä ja vaarallista. Ei puulaakipeleissäkään siihen aikaan saanut käyttää nappulakenkiä, mutta mertsut käyttivät. Vaaran tuntua ilmassa, hiekkakenttä pöllyää. Nahkapallo lentää minne sattuu.

    Puhutaanpa rehellisesti. Jalkapallon lisäksi meitä kiinnosti amerikkalainen purukumi. Kaupoissa myytiin vain suomalaisia tuotteita. Kentän reunalla kerjäsimme purkkaa peliä katsomaan tulleilta laivamiehiltä, niiltä jotka eivät pelanneet. Aika harvoin saimme, muutaman kerran juisivruittia ja peekoota, sitä tyynypurkkaa.

    Merimiesten kainaloon painautuneilta satamahuorilta emme uskaltaneet kysyä, vaikka tunsimme heistä jotkut ulkonäöltä ja nimeltä. Joku upea, kauniskin. Mitä satamahuora tekee, tiesimmekö sitä tarkasti – en muista, ehkä, ehkä emme. ”Pillupoliisin” tiesimme nimeltä ja tunsimme ulkonäöltä. Hän oli kultamitalinyrkkeilijän veli.

     Kun jälkeenpäin miettii: aikuisilta piisasi enemmän sympatiaa sataman tytöille kuin poliisille.

Nyt nostalgia tihkuu siteeratessani Toivo Pekkasta, aivan kuin Pekkanen olisi kuulunut myös omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Ihminen huijaa, muisti pettää hyvässä tarkoituksessa.

    Riemuylioppilas muistaa paremmin.

    Takana loistava tulevaisuus.

    Tyynellä merellä purjehtiva kaljaasi, aurinko laskee, unelma liplattaa.

    Lukiossa kirjoittelin yhteen aikaan hyviäkin aineita.

    Mutta kerran piti kuvitella mitä tapahtuu kun meistä tulee lukion vanhimpia.

    Minä en koskaan pitänyt kirjoista, joita koulussa pakotettiin lukemaan.

    Kaipa tuon Tehtaan varjossa -romaanin luin kun oli pakko. Vai pitikö lukea Pekkasen Lapsuuteni? Antti Hyryn Kotona-romaania vihasin. Vihanpurkaus on tallella, romaanin välissä. Seitsemää veljestä kieltäydyin (kokonaan) lukemasta. Koska oli pakko. Vai Kalevalako se oli?

    Kirjoitin siis aineen, jossa kerroin mitä teemme kun saamme koulussa vallan. Ironista fantasiaa, teinikuvitelmaa emansipaatiosta.

    Kirjoitin että heitämme opettajat Lyseon koristeelliselta parvekkeelta kadulle Toivo Pekkasen haudan viereen. Se on siinä tykö, kirkon nurmikolla. Sanoin myös että uskonnonopettajan kuplavolkkarille voisi tehdä oman parkkipaikan Pekkasen haudan päälle.

    Sanoinko noin, ihan todella? Uskalsinko?

    En muista sanasta sanaan. Rienasin ja revin, minä kilteistä säysein.

    Halusivat sen julkaista koulun lehdessä. Kun annoin luettavaksi eivät uskaltaneet! Lehden toimittajasta tuli Työväen Akatemian rehtori. Ja minusta työväenlehden diletanttikriitikko – jokainen kykynsä, kaikille tarpeensa mukaan.

    Opettajalta sain aineesta nelosen. Myöhemmin (aikuisena) kuulin, että Elli oli melkein sukulainen – ainakin etäisen sukulaisen kanssa naimisissa. Tietämättömiä ei aateluus velvoita.

    Nelonen minulle joka kirjoitin kympin aineita.

    Sekin saattaa olla kuvitelmaa, piirroksia voipaperilla.

Jörn Donner ja vapaus

[henkilökohtaisesti]

Jörn Donner täyttää tänään 5.2.2013 kahdeksankymmentä vuotta.

     Onneksi olkoon!

     Onneksi olkoon pitkästä ja monipolvisesta urasta kirjailijana, elokuvantekijänä, hallintomiehenä ja ennen kaikkea pikkuporvarien ja tätien ärsyttäjänä.

     Suomalaisessa intelligentsiassa on harvoja ihmisiä, joita tekee mieli kuvata epiteetillä ”man of letters”. Donneria voisi niin kuvata, mutta se tuntuu vähättelyltä. Man of lettersin kuvittelee istuvan kirjaston perimmäisessä nurkassa ja punovan älyn säikeistä silloin tällöin julkisuuteen pääseviä välähdyksiä. Donner ei ole pysytellyt kirjaston peränurkassa, vaikka hän on epäilemättä istunut kirjoittamassa tuhansia tunteja. Porvareita ärsyttääkseen hän, suomenruotsalaisen porvarisluokan poika, on hypännyt valoon ja nauttinut julkisuudesta, jolle ei liene vertaa Suomessa. Välillä Donner on esiintynyt kommunistina, välillä ruotsalaisen kansanpuolueen liberaalina porvarina ja toisinaan siinä keskellä demarina. 

     Kameleontilla on kaikki värit ja silti se toivoo ettei ympäristö pitäisi sitä kenenkään värisenä.

     Nyt kun myönteinen julkisuus näyttää melkein syleilevän Donnerin kuoliaaksi, hän ehkä kavahtaa mitä tuli tehdyksi. Mikä meni vikaan, kun minua niin rakastetaan? Vastaako mammuttimainen omaelämäkerrallinen romaani Mammutti tähän?

     ”Hän [Jakob] ei halunnut vastuuta, hän ei halunnut silmiä eikä korvia, hän halusi vapauden”, kirjoitti Donner alter egostaan Jacobista romaanissa Jakob ja kylmä rauha (1979, Jakob och friheten 1978).

 tänään tänään tänään

Tänään ei aio esittää uutta tulkintaa Jörn Donnerista kirjailijana, enkä kertoa kuinka erinomaisia elokuvia hän on ohjannut. Enhän edes tiedä ovatko Donnerin filmit erinomaisia vai pelkkä vitsi, niin kuin joku jossakin arveli. Kirjailijana Donner on kaikkea muuta kuin vitsi.

     Arkistoja selaillen, omia ja muiden, vedän jonkinlaisen pikakuvan Jörn Donnerista. Muistikuvat ovat arkisto johon ei pidä ehdottamasti luottaa. Muisti muistaa sinne päin. Kevättuulia myötäillen.

        Lenita Airisto, Donner, Hannu Taanila, Edvin Laine Jatkoajassa.

        Kuvakaappaus Yle Elävä arkisto. 

     Donner ponnahti suomalaisten tietoisuuteen Yleisradion Jatkoaika-ohjelmassa. Luulen että näin tapahtui myös omalla kohdallani, vaikka en ole varma. Siitä olen varma, että ryhdyin lukemaan Donnerin kirjoja vasta 70-luvun lopulla.

     Lokakuussa 1967 Lenita Airisto haastatteli Jatkoajassa Donneria suomalaisen miehen seksikkyydestä. Jatkoaika oli legendaarinen talkshow, jossa puhuttiin lauantai-iltaisin niin kauan kun huvitti. Helmikuun 22. päivänä vuonna 1969 Jatkoajassa käytiin suurta elokuvakeskustelua Airiston ja Hannu Taanilan johdolla.

     Keskustelu kiihtyi Edvin Laineen ja Timo Bergholmin – jota Laine kutsui kollaasitaiteilijaksi – väliseksi sanailuksi, missä Bergholm helli epäkaupallista elokuvatuotantoa ja vaati kunnallisia elokuvateattereita. Jörn Donner, joka oli juuri saanut Jussi-palkinnon elokuvastaan Mustaa valkoisella (1968) ymmärsi sekä Bergholmia että Lainetta, mutta nyt jälkeenpäin Ylen Elävästä arkistosta keskustelua katsottuna Donner oli lähempänä Lainetta. Elokuvan tekeminen on aina liiketaloutta ja taidetta eikä sille mitään voi, Donner sanoi. Donner muistutti, että Bergholmin filmin Punahilkka (jonka Donner tuotti) "kustansi" Mikko Niskasen aiempi menestyselokuva.

     Tämä keskustelu liittyy omaan kirjoittajan historiaani sillä tavalla, että ohjelman päätyttyä kirjoitin kiihtyneenä ensimmäisen julkisuuteen päätyneen juttuni. Puolustin siinä Timo Bergholmia ja pidin Lainetta ja Lenita Airistoa kaikkea uutta pelkäävinä tolloina. Donneria en jutussani maininnut.

     Tänään, keskustelua katsoessa tulee mieleen, että Laine oli sympaattisempi ja huumorintajuisempi mies kuin totinen Bergholm. Mutta Donner muutti keskustelun kuluessa kameleontin tavoin väriä. Ohjelman alkupuolella hän oli ylimielinen ja pelleili Airiston tyhmille kysymyksille. Sitten yhtäkkiä Donner terästyi ja puhui pelkkää asiaa, älykkäästi ja viisaasti.

     Ensimmäinen juttuni julkaistiin Eteenpäin-lehdessä 25.2.1969 otsikolla Hyvä, Pahat ja Rumat. Täytin sinä päivänä 22 vuotta.

Joskus vuosien 1963-64 paikkeilla Kotkan Lyseossa järjestettiin eräänä lauantai-iltana konsut (oppilaille järjestetty tanssi-ilta), joissa soitti joko The Scaffolds tai The Sounds ja minäkin olin paikalla, vaikka en uskaltanut tyttöjä tanssiin hakea.

     Koulun juhlasaliin vievissä kierreportaissa seisoskeli tyttöryhmä jonka keskipisteenä oli pitkätukkainen, eksoottisen kaunis Kristiina Halkola. Häntä sanottiin intiaanitytöksi.

     Tämä muistikuva saattaa olla virheellinen. En ole varma kenestä oli kysymys. Wikipedia ei kerro oliko Halkola Kotkassa tai Karhulassa tuohon aikaan.

     Joka tapauksessa muutamaa vuotta myöhemmin Kristiina Halkola ja Jörn Donner ajoivat elokuvassa Mustaa valkoisella Kotkan torille syömään munkkeja. Torilla, munkkeja syödessä, Kristiina Halkola, niin muistelen, sanoo: ”Kotka on paska paikka.” (*)

     Tätä oli aikanaan vaikea hyväksyä.

     Kohtauksessa on kaksi fataalia virhettä.

     Kotkan torilta sai (ja ehkä saa vieläkin) Suomen parhaita ”possoja”, ei munkkeja. Toiseksi: kukaan kotkalainen ei suostu sanomaan, ei edes fiktiossa, että Kotka on paska paikka.

     Halkola teki tisseistä kauhean numeron, mutta unohti kokonaan mitä tuli sanoneeksi Kotkassa.

  olen olen olen

Olen jutellut Jörn Donnerin kanssa kaksi kertaa. Lyhyesti, ohimennen, jälkiä jättämättä.

     Tai on minuun jälki jäänyt.

     70-luvun lopulla – ja siihen aikaan Donner ilmeisesti työskenteli hallintomiehenä Ruotsissa – Donner istahti hetkeksi Eino Leinon -seuran kokouksessa pöytäämme. Ehkä siksi että siinä istui myös Risto Hannula, Demarin kulttuuritoimittaja. Risto tunsi Donnerin koska Donner asui Porissa siviilipalvelusaikoinaan Riston vanhempien asunnossa.

     Hetken seuranamme istuessaan Donner kertoi kirjoittavansa 10-osaisen romaanisarjan. Minä uskalsin epäillä, että tuleeko niin suuresta urakasta mitään. Donner vakuutti hyväntahtoisesti selviytyvänsä siitä.

     Ja selviytyi. Andersien suvusta kertovaan romaanisarjaan tuli lopulta 11 teosta. En tiedä tuleeko vielä lisää.

     Toisen kerran juttelin Donnerin kanssa Suomen Pankin juhlahuoneistossa toukokuussa 1991. Isäni oli juuri kuollut ja se varjosti mieltäni.

     Kalevi Sorsa oli kutsunut kokkareille runsaasti taiteilijoita. Hänen esseekokoelmansa Paikallisjunalla Eurooppaan, jonka toimitin, tai Sorsan sanoin tuotin, oli ilmestynyt helmikuussa. Pekka Tarkka kirjoitti siitä melkein ylistävän arvostelun. Se lämmitti tekstien viimeistelijän mieltä. Olen yhä ylpeä teokselle keksimästäni nimestä, jonka johdin Paul Therouxin kirjasta Paikallisjunalla Patagoniaan.

     Kun kuvataiteilija Kimmo Kaivanto ilmestyi paikalle, menin parin drinkin rohkaisemana hänen luokseen ja kerroin päin naamaa, että olimme vaimoni kanssa antaneet kissallemme nimen Kimmo Kaivanto - ”kostoksi” siitä että Kaivannolla oli lehtijutun mukaan Kyösti-niminen koira.

     Kaivanto katsoi minua kuin keväiseltä jalkakäytävältä kengänpohjaan tarttunutta koiranpaskaa. Hän ei halunnut tai osannut kuvitella, millaista elämä olisi Kimmo Kaivanto -nimisenä kissana.

     Istuimme, minä ja vaimoni, hetken viehättävän Elina Salon kanssa. Hän tuntui jotenkin yksinäiseltä ja olisi halunnut jutella meidän kanssamme. Mutta minun piti päästä juttelemaan Veijo Meren kanssa, jota kiinnosti miten olimme Sorsan kanssa toteuttaneet esseekokoelman. Mutta kun huomasin, että Jörn Donnerin pöydässä oli tilaa, änkesin juttelemaan Donnerin kanssa.

     En muista mitä sanoin tai mistä puhuttiin. Tuskin mitään oleellista. Donner – samoin kuin esimerkisi Paavo Lipponen – ovat niin ylivertaisia älyssään ja tietämyksessään että tavallisen Salovaaran päästä vähänkin fiksut ajatukset luikahtavat karkuun ja jäljelle jää latteuksia suusta päästettäväksi.

     Jos olen jotakin katunut, niin sitä että en jäänyt keskustelemaan Elina Salon kanssa. Illan loppupuoli sujui sympaattisen Erkki Junkkarisen ja hänen vaimonsa kanssa.

    jostakin jostakin jostakin

”Jostakin kummallisesta syystä olen mielessäni yhdistänyt Jörn Donnerin (s. 1933) moneen muuhun asiaan, mutta en vakavasti otettavaan kaunokirjallisuuteen”, aloitin Demarissa joulukuussa 1979 arvosteluni Jakobista ja kylmästä rauhasta.

     ”Tämä vahinko minun on pidettävä hyvänäni”, jatkoin. ”Nyt olen lukenut Donnerin Anders-sarjan kolme romaania yhtä kyytiä ja ymmärrän miksi Donner muuassa radiohaastattelussa sanoi pitävänsä itseään ensi sijassa kirjailijana. Sitä hän on.”

     Tuossa arvostelussa totesin, että Donnerin romaaneissa on symmetriaa, jota hän lähestyy eri tahoilta:

     ”Kysymys on lojaalisuuden ja vapauden vastakohdasta. Siitä kuinka yksilön on taiteiltava nuoran pyörryttävässä korkeudessa. Toisella puolella on hänen yksilöllinen vapautensa: ehdoton riippumattomuus. Toisella puolella on yhteenkuuluvuus yhteisön elämään: perheeseen, sukuun, luokkaan, kansaan, ihmiskuntaan.”

     Samalla kun kiittelin romaania, sanoin että se tuntuu jotenkin rikkinäiseltä, huonommalta kuin sarjan kaksi ensimmäistä romaania. Mutta epäilin sen johtuvan siitä, että tässä Jakobissa Donner törmäsi niin omakohtaisiin muistoihin ettei hän voinut käsitellä niitä ehjästi:

     ”Mutta en usko, että kysymys on romaanin huonoudesta tai tasapainottomuudesta. Pikemmin siitä, että kirjailija ei enää voi olla puolueeton, vapaasti kriittinen, viileästi sivussa. Hän on ollut mukana: hän on yhä mukana. Omaa menneisyyttään on turha yrittää paeta.”

     Omaa menneisyyttään on turha yrittää paeta.

  edellisestä edellisestä edellistä

Edellisestä voisi päätellä, että olin myyty mies.

Mutta ei se niin mene. Ei koskaan.

     ”Meidän taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista”, sanoi Franz Kafka (Keisarin viesti). ”Valo näkymättömiin vetäytyvällä irvinaamalla on totta, ei mikään muu.”

     Totuus. Valo irvinaamalla!

     ”Jörn Donner on vankalla pohjalla kirjoittaessaan Jörn Donnerista, kuinkas muuten”, minä ironisoin Demarissa toukokuussa 1980 arvostellessani Donnerin teoksen Ihmisen ääni. ”Kirjoittaessaan yhteiskunnasta hän tekee tahtomattaan tiettäväksi, että nyky-yhteiskunnasta Jörn Donner tietää hyvin vähän. Sitä enemmän hänellä on sitä koskevia ennakkoluuloja, vääriä tietoja, pikkuporvarillisia pelkoja.”

     Väitin että entinen radikaali oli huomaamattaan muuttunut konservatiiviksi.

     ”Donner sanoo, että hän oli liian radikaali liian varhain. Hän on pyrkinyt aina uimaan vastavirtaan. Yhä hän sitä haluaa. Toiset uivat myötävirtaan, toiset vastavirtaan, jotkut uivat akanvirtaan. Samassa virrassa kaikki tyynni.”

     Epäilin arvostelussani ettei Donner huomannut kuuluvansa hyvinkin muodikkaasti suomalaisen älymystön silloiseen uusliikkeeseen joka hyökkäsi porvarillisissa tiedotusvälineissä keinoja ja tapoja kaihtamatta työväenliikkeen ja ammattiyhdistysväen kimppuun.

     Juttuni lopulla vihjaisin, että Suomeen on syntynyt älymystön smpläistynyt kärkijoukko. Kehotin Donneria tulemaan lentokoneesta maan pinnalle. Silloin hän huomaa ettei hän seisokaan rannalla yksin:

     ”Samalla rannalla on joukko suomalaista älymystöä; silvasteja, steinbockeja, taivalsaaria, heiskasia, pietilöitä jne. Erno Paasilinna on juuri kömpinyt joukkoon mukaan, vaatteet vielä märkänä.

     Siinä se on: suomalainen uusfeodaalinen älymystö. Suomalaisen älymystön smpläistynyt kärkijoukko.

     Siinä sitä tyhjennetään älyllistä rakkoa, yhdessä miehissä.

     Suoraan niiden niskaan, jotka uivat virrassa, myötävirtaan, vastavirtaan, akanvirtaan.”

   mutta mutta mutta

Mutta tuuli kääntyy. Ainahan se kääntyy.

     ”Tietystä pisteestä lähtien ei enää ole paluuta. Tämä piste on saavutettavissa.” (Kafka.)

     ”Jostakin syystä minä tunnen tarvetta puolustaa Jörn Donnerin kirjailijanlaatua”, kirjoitin Demarissa 11.6.1983. Käsillä oli Donnerin romaani Itsenäisyyspäivä.

     ”Ehkä Donner on minulle tekosyy. Jospa minä puolustelenkin itseäni, omia käsityksiäni kirjallisuudesta.

     Voi olla, että minä olen pettynyt suomalaiseen älymystöön, joka kuvittelee olevansa enemmän kuin me muut. Ehkä minä olen kyllästynyt kirjailijoihin ja taiteilijoihin, jota väittävät olevansa parempia ihmisiä kuin me muut. Ehkä minä olen vain kyllästynyt tolkuttomaan keskusteluun´kovista´ ja ´pehmeistä´ arvoista... tai ehkä minä olen kyllästynyt yksioikoiseen keskusteluun hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä.”

     Silloin, kesän alussa 1983 tuntui että Donner poikkesi suomalaisista kirjailijoista´: ”Hän ei väitä omistavansa tietoa ehdottomasta totuudesta. Hän ei usko, että taide on tärkeämpää kuin elämä.”

     ”Huomaan ajattelevani Donneria jälkiteollisen Suomen ensimmäisenä runoilijana.”

     Lisäsin: ”Tälle ajatukselle ei pidä nauraa.”

     Varmistin: ”Tai saa sille nauraakin. Jos se helpottaa.”

     Liioittelinko?

     Onko Suomessa vieläkään jälkiteollisen ajan runoilijoita?

  lopuksi lopuksi lopuksi

Lopuksi. Huipennus. Zeniitti.

     ”Loistava Jörn Donner”, otsikoin koko sivun mittaisen arvostelun Demarissa 6.11.1985.

     ”Isä ja poika on kuudes romaani Jörn Donnerin monitahoisessa Anders-sarjassa. Sarja ilmeisesti jatkuu, mutta Isä ja poika näyttää jonkinlaiselta välitilinpäätökseltä.   Se on sitä ajatuksellisesti että taiteellisesti: häikäisevä huippu, kiintopiste.”

     Kesäkuussa 1985, lähes kolmekymmentä vuotta sitten, siihen aikaan kun Donner oli vähän yli viisikymppinen ja minä alle neljänkymmenen, minä tunnustin lukeneeni Isää ja poikaa melkein kyynelsilmin.

     ”Liikutus ja mielihyvä eivät johtuneet romaanin sentimentaalisuudesta vaan siitä että tajusin lukevani nerokasta, taitavaa, älykästä ja sujuvaa kirjailijaa, sellaista joita ei uskoisi Suomessa kasvavan. Tällä kertaa proosa on   Donnerin muovailuvahaa, jolla hän saa lukijan pään pyörälle ja haukkomaan henkeään; fiktion ja toden sekoitussuhde pistäisi jonkun John Irvingin ja Philip Rothin kadehtimaan tämän suomalaisen Donnerin taitoja.”

     Paljon sanottu. Ylisanoja? En tiedä. Nyt.

     Mutta tästä on kysymys, ota tai jätä, valossa tai varjossa, uskaltaudu tai peräänny:

    ”Anders-sarjan romaaneilla Donner on ´tutkinut´ sitoutumisen erilaisia muotoja. Hän on kuvannut yksilön sitoutumista perheeseen, sukuun, isänmaahan, luokkaan ja toiseen yksilöön. Ja yhä uudestaan Donnerin henkilöt ovat joutuneet ristiriitaan oman kapinallisuutensa ja sitoutumistarpeensa välillä. Yhä uudestaan näiden ihmisten on täytynyt oppia, että kukaan ei ole yksin, että ehdotonta vapautta ei ole olemassa... Kaiken taustalla on yhteiskunnallinen muutos, johon itse kukin joutuu osallistumaan, tavalla tai toisella, puolesta tai vastaan.”

    mikä mikä mikä

”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen”, sanoi Kafka.

     Minä myötäilen.

     Nyt Runebergin ja Donnerin syntymäpäivänä.

(*)
Täsmennys 15.2.2013

Katsoin eilen torstaina Donnerin filmin Mustaa valkoisella Ylen Teemalta ja täsmennän Kotkan torin "tapahtumia". Munkkeja - joita elokuvassa ei näytetä - Kotkan torille syömään tullut Kristiina Halkolan roolihahmo sanoo: "Kotka on paska kaupunki."

Filmissä on muuten sellainen kummallisuus, että kun Kotkassa käynyt pariskunta lähtee kohti Lappeenrantaa, he näyttävät ajan Loviisan läpi ja vieläpä väärään suuntaan (Kotkasta Helsinkiin).