Olemisen farssi

[ja tietämisen tragedia]

                                                  Kyösti Salovaara, 2017.

Kaikkitietävä
 kissa
Andalusiassa.

Heitetään sanoja ilmaan ja toivotaan, että syntyy lauseita.

    Pannaan lauseita peräkkäin ja uskotaan, että niistä syntyy ajatuksia.

    Mikään ei ole varmaa.
    Kirjaimet satavat kuivaan maahan.

    Sanoja on liian monta, ajatukset epämääräisiä.

    Maailma saattaa olla looginen kokonaisuus, mutta miten sen ilmaisee?

    Sanoillako? Lauseillako? Ajatuksella jota ei saa kiinni?

    Vai pelkillä kuvilla?

    Niin kuin kissalla. Tai ottamalla valokuvan andalusialaisesta kylästä jossakin vuorien ja laaksojen kätköissä.

    Vai tallentamalla taivaalla kohtaavat suihkukoneet?

    Kun näppäilee kirjaimia tietokoneeseen ja synnyttää sanoja ja lauseita, niin mitä tietokone niistä ”tietää”?

Kissa ei kerro mitä tietää.

    Se tietää riittävästi; sillä on vain omia kokemuksia ja perittyjä vaistoja.

    Ihminen on melkein tyhjä kangas syntyessään. Ainakin monet humanistit haluavat niin ajatella.

    Palataanpa vielä elokuvaohjaaja Michael Hanekeen, joka väitti Cannesin elokuvajuhlilla, että aikamme informaatiototulva panee meidät kuvittelemaan tietävämme paljonkin. Infon määrä on tehnyt meistä kuurosokeita, Haneke sanoi Helsingin Sanomien raportissa. Luulemme tietävämme, mutta emme oikeastaan tiedä mitään.

    ”Ennen vanhaan maajussi tunsi kylän asiat ja se oli riittävästi”, Haneke jatkoi. ”Nyt maajussilla on tv ja muut, mutta hän ei tiedä sen enempää. Me voimme tietää ainoastaan siitä, jonka olemme itse kokeneet.”

    Haneke ilmeisesti ajattelee, että ihminen on kuin kissa hankkiessaan tietoa. Hänen ihailemalleen ihmisyksilölle luettu ja opittu tieto eivät ole mitään, eivät ainakaan tietämisen arvoista.

    Oikeastaan on mahdoton sanoa, mistä ”tiedosta” ja minkälaisesta ”tietämisestä” Haneke puhuu.

    Kenties hän haluaa palata Rousseun tavoin luonnolliseen, sivistyksestä vapaiden ja pilaantumattomien ihmisten maailmaan, vaikka sellaista maailmaa ei olisi olemassakaan. Eikä ole koskaan ollutkaan.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Kylä tiedon vuorten tuolla puolen. 

Haneken ajatuksesta tulee tietysti mieleen Pentti Linkola.

    Myös Linkola epäilee tiedon merkitystä, sen autuaaksi tekevää vaikutusta.

    Ehkä tiedoton elämä olisi helpompaa.

    Vai olisiko sittenkään?

    Luonto-Liiton talvipäivillä vuonna 1970 Pentti Linkola vaati lehtiä ja puolueita myöntämään, että ”koulutusyhteiskunta ei merkitse muuta kuin nuorten ihmisten rääkkäämistä, sitä että silloin kun heidän pitäisi loikoa niityllä, soudella järvillä ja poimia lumpeenkukkia, katsella syksyisellä jäkäläkalliolla kurkiparvea puolukkaterttu suussa, tai samoilla talvisissa erämaissa, ja laulaa ja naida ja rakastaa, että heidät näinä vuosina sullotaan oppikouluihin, opintokerhoihin ja korkeakouluihin tai kesäyliopistoon (mikä karmea sana), tai talvipäiville – opiskelemaan asioita, joita ei ole mitään syytä tietää.”

    Seuraavana vuonna Linkola kysyi haastavasti: ”Mitä ihmettä me tarkkaan ottaen tekisimme kolmella Sibeliuksella ja viidellä Aleksis Kivellä? … Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.”

    Linkolan ja Haneken ihannekylässä ihmisen elämäksi riittää se mikä on kylän sisäpuolella. Heitä ei kiinnosta historia, menneisyyden kokemukset eikä vuorien ja metsien takana vietettävä elämä.

    Tällaisessa kylässä ei ole kollektiivista, historian mittaan keräytynyttä tietoa eikä teknisiä vempeleitä, ei lääkkeitä eikä lääkäreitä.

    Se ei tarkoita että Linkolan ja Haneken kylän ihmiset olisivat sen tyhmempiä kuin meidän aikamme ihminen on, mutta heidän päänsä on täynnä toisenlaista ”tietoa” kuin meidän päämme.

Yhteisyys ja irrallisuus - globaali symboliikka?

Heitetään sanoja ilmaan ja toivotaan etteivät ne satu kenenkään päähän kipeästi. Kirjaimien sateenkaari, tavoittamaton.

    Joskus sanoista syntyy looginen ajatus, toisinaan ei.

    Jos esittää kärjistetyn väitteen, se ei voi koskaan olla koko totuus, ei ainakaan yhteiskunnasta puhuttaessa. Luonnontieteessä ei mielipiteitä olekaan.

    Jostakin näkökulmasta Haneke ja Linkola ovat oikeassa. Ihminen tietää hemmetin paljon turhia asioita, jotka eivät oikeastaan liity hänen omaan elämäänsä mitenkään.

    Mutta toisaalta erilaisilla ihmisillä on erilaisia elämiä ja tarpeita ja kokemuksia ja niistä syntyy kollektiivista tietoa, joka on paljon enemmän kuin yksi ihminen saattaisi koskaan hankkia, vaikka olisi kuinka älykäs ja uuttera.

    Kollektiivisen tiedon kumulatiivisen (globaalin sekä ajassa että paikassa) merkityksen tajuaa parhaiten katselemalla ja koskettelemalla arkipäivän ”esineitä”: pölynimuri, pesukone, kamera, puhelin, auto, radio, lentokone, voimalaitos, LED-valot, nelikaistainen moottoritie, vetoketju, HD-telkkari, pilvenpiirtäjä, pyykkinappula, silmälasit, ostoskeskus, antiobioottitabletti, modeemi, kävelykeppi, peruutustutka, email, lämpöpumppu, jääkaappi, sähköhella, lämpöpatteri, lohkolämmitin, taskulamppu, painettu kirja, YouTube, kuulakärkikynä, saxofoni, käyttöliittymä jolla varaat lennon etelään tai hotellihuoneen Lapista ja… lista on loputon ja avautuu maailmalle kuin meri jonka laitaa et tavoita.

    Tähän kaikkeen voi suhtautua kriittisesti, ja yrittää arpoa mikä näistä arkipäivän ”edistysaskeleista” on turhaa ylellisyyttä.

    Ihminen voi tehdä itsestään jumalan, joka määrää… mitä muiden ihmisten pitää ajatella.

    Mutta tarvitaanko sellaisia ”jumalia”?

    Arkipäivän edistysaskeleisiin voi myös suhtautua melkeinpä lapsellisen innostuneesti.

    Shakin monivuotinen maailmanmestari Garry Kasparov on julkaissut kirjan kokemuksistaan miltä tuntui, kun hän ensimmäisenä maailmanmestarina hävisi shakkiottelun tietokoneelle. Kysymys on siis tekoälystä, roboteista, humanismista.

     Tässä kirjassa Kasparov toteaa, että tekniikalle hävittyjen työpaikkojen romantisoiminen on vain hieman älykkäämpää kuin haudankaivajien valitus, että monet heistä menettivät antibioottien takia työpaikkansa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Herra vai renki? Fiksu vai tyhmä?

Mutta kuitenkin: miksi ihmisen pitäisi tietää yhä enemmän ja enemmän?

    Eikö vähempi riittäisi?

    Kissa andalusialaisessa vuoristokylässä näyttää tyytyväiseltä.

    Stephen Hawking sanoi 1980-luvun lopulla, että tähän asti luonnontieteilijät ovat keskittyneet kuvailemaan millainen maailma on, eikä heillä ole ollut aikaa miettiä, että miksi maailmankaikkeus on olemassa. Toisaalla sitten filosofit ovat pudonneet luonnontieteen teorioiden kehityksestä ja heille on jäänyt, kuten Wittgenstein sanoi, vain kieli analysoitavaksi.

    Hawking toivoi, että kun luonnontiede löytää ”täydellisen teorian”, se koituu kaikkien hyväksi: ”Silloin kaikki – filosofit, fyysikot ja myös tavalliset ihmiset – voivat osallistua keskusteluun siitä, miksi olemme olemassa ja miksi maailmankaikkeus on olemassa.”

    Ja vastaus esitettyyn kysymykseen – miksi maailmankaikkeus on sellainen kuin on - olisi Hawkingin mukaan ihmisjärjen lopullinen riemuvoitto. ”Silloin tietäisimme, mitä Jumalalla oli mielessä.

Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin täydellinen teoria on yhä hakusessa. Ehkä sellaista teoriaa ei ole olemassakaan.

    Pitääkö meidän etsiä tieteestä Jumalan tarkoitusta?

    Vai onko oikean tiedon etsiminen jo sellaisenaan päämäärä, jonka puolesta kannattaa kamppailla ja ponnistella?

    Amerikkalainen fyysikko Steven Weinberg julkaisi vuonna 1977 teoksen Kolme ensimmäistä minuuttia. Se ilmestyi Suomessa seuraavana vuonna jolloin Weinberg sai Nobelin fysiikanpalkinnon.

    Kirjansa lopussa Weinberg toteaa, että mitä paremmin maailmankaikkeuden ymmärrämme, sitä tarkoituksettomalta se tuntuu.

    Lohduton ajatus elämän ja maailman tarkoituksettomuudesta ei kuitenkaan vähennä tutkimisen merkitystä. Tutkimus luo jo olemassaolollaan lohtua, Weinberg sanoo.

    Hänen muistuttaa, että ihmiset eivät vain tyydy lohduttamaan toisiaan tarinoilla jumalista ja jättiläisistä eivätkä rajoittamaan ajatuksiaan jokapäiväisiin askareisiin, vaan he myös rakentavat kaukoputkia, tekokuita ja kiihdyttimiä ja jaksavat istua kirjoutuspöydän ääressä tulkitsemassa keräämiensä tietojen merkitystä.

    Weinberg ylevöittää tieteen tarkoituksen ja sanoo:

    ”Yritys ymmärtää maailmankaikkeutta on yksi niistä harvoista asioista jotka nostavat ihmiselämän hiukan farssin yläpuolelle ja antavat sille vähän tragedian arvokkuutta.”

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Kosmisia kohtaamisia.

______________________________

Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Pentti Linkola: Toisinajattelijan päiväkirjasta. WSOY, 1979.

Veli-Pekka Lehtonen: Eurooppa – Sairas, sokea ja kuuro. Helsingin Sanomat, 23.5.2017.

Steven Weinberg: Kolme ensimmäistä minuuttia. (The First Three Minutes, 1977.) Suom. Mauri Valtonen. Tammi, 1978.

Jörn Donner ja vapaus

[henkilökohtaisesti]

Jörn Donner täyttää tänään 5.2.2013 kahdeksankymmentä vuotta.

     Onneksi olkoon!

     Onneksi olkoon pitkästä ja monipolvisesta urasta kirjailijana, elokuvantekijänä, hallintomiehenä ja ennen kaikkea pikkuporvarien ja tätien ärsyttäjänä.

     Suomalaisessa intelligentsiassa on harvoja ihmisiä, joita tekee mieli kuvata epiteetillä ”man of letters”. Donneria voisi niin kuvata, mutta se tuntuu vähättelyltä. Man of lettersin kuvittelee istuvan kirjaston perimmäisessä nurkassa ja punovan älyn säikeistä silloin tällöin julkisuuteen pääseviä välähdyksiä. Donner ei ole pysytellyt kirjaston peränurkassa, vaikka hän on epäilemättä istunut kirjoittamassa tuhansia tunteja. Porvareita ärsyttääkseen hän, suomenruotsalaisen porvarisluokan poika, on hypännyt valoon ja nauttinut julkisuudesta, jolle ei liene vertaa Suomessa. Välillä Donner on esiintynyt kommunistina, välillä ruotsalaisen kansanpuolueen liberaalina porvarina ja toisinaan siinä keskellä demarina. 

     Kameleontilla on kaikki värit ja silti se toivoo ettei ympäristö pitäisi sitä kenenkään värisenä.

     Nyt kun myönteinen julkisuus näyttää melkein syleilevän Donnerin kuoliaaksi, hän ehkä kavahtaa mitä tuli tehdyksi. Mikä meni vikaan, kun minua niin rakastetaan? Vastaako mammuttimainen omaelämäkerrallinen romaani Mammutti tähän?

     ”Hän [Jakob] ei halunnut vastuuta, hän ei halunnut silmiä eikä korvia, hän halusi vapauden”, kirjoitti Donner alter egostaan Jacobista romaanissa Jakob ja kylmä rauha (1979, Jakob och friheten 1978).

 tänään tänään tänään

Tänään ei aio esittää uutta tulkintaa Jörn Donnerista kirjailijana, enkä kertoa kuinka erinomaisia elokuvia hän on ohjannut. Enhän edes tiedä ovatko Donnerin filmit erinomaisia vai pelkkä vitsi, niin kuin joku jossakin arveli. Kirjailijana Donner on kaikkea muuta kuin vitsi.

     Arkistoja selaillen, omia ja muiden, vedän jonkinlaisen pikakuvan Jörn Donnerista. Muistikuvat ovat arkisto johon ei pidä ehdottamasti luottaa. Muisti muistaa sinne päin. Kevättuulia myötäillen.

        Lenita Airisto, Donner, Hannu Taanila, Edvin Laine Jatkoajassa.

        Kuvakaappaus Yle Elävä arkisto. 

     Donner ponnahti suomalaisten tietoisuuteen Yleisradion Jatkoaika-ohjelmassa. Luulen että näin tapahtui myös omalla kohdallani, vaikka en ole varma. Siitä olen varma, että ryhdyin lukemaan Donnerin kirjoja vasta 70-luvun lopulla.

     Lokakuussa 1967 Lenita Airisto haastatteli Jatkoajassa Donneria suomalaisen miehen seksikkyydestä. Jatkoaika oli legendaarinen talkshow, jossa puhuttiin lauantai-iltaisin niin kauan kun huvitti. Helmikuun 22. päivänä vuonna 1969 Jatkoajassa käytiin suurta elokuvakeskustelua Airiston ja Hannu Taanilan johdolla.

     Keskustelu kiihtyi Edvin Laineen ja Timo Bergholmin – jota Laine kutsui kollaasitaiteilijaksi – väliseksi sanailuksi, missä Bergholm helli epäkaupallista elokuvatuotantoa ja vaati kunnallisia elokuvateattereita. Jörn Donner, joka oli juuri saanut Jussi-palkinnon elokuvastaan Mustaa valkoisella (1968) ymmärsi sekä Bergholmia että Lainetta, mutta nyt jälkeenpäin Ylen Elävästä arkistosta keskustelua katsottuna Donner oli lähempänä Lainetta. Elokuvan tekeminen on aina liiketaloutta ja taidetta eikä sille mitään voi, Donner sanoi. Donner muistutti, että Bergholmin filmin Punahilkka (jonka Donner tuotti) "kustansi" Mikko Niskasen aiempi menestyselokuva.

     Tämä keskustelu liittyy omaan kirjoittajan historiaani sillä tavalla, että ohjelman päätyttyä kirjoitin kiihtyneenä ensimmäisen julkisuuteen päätyneen juttuni. Puolustin siinä Timo Bergholmia ja pidin Lainetta ja Lenita Airistoa kaikkea uutta pelkäävinä tolloina. Donneria en jutussani maininnut.

     Tänään, keskustelua katsoessa tulee mieleen, että Laine oli sympaattisempi ja huumorintajuisempi mies kuin totinen Bergholm. Mutta Donner muutti keskustelun kuluessa kameleontin tavoin väriä. Ohjelman alkupuolella hän oli ylimielinen ja pelleili Airiston tyhmille kysymyksille. Sitten yhtäkkiä Donner terästyi ja puhui pelkkää asiaa, älykkäästi ja viisaasti.

     Ensimmäinen juttuni julkaistiin Eteenpäin-lehdessä 25.2.1969 otsikolla Hyvä, Pahat ja Rumat. Täytin sinä päivänä 22 vuotta.

Joskus vuosien 1963-64 paikkeilla Kotkan Lyseossa järjestettiin eräänä lauantai-iltana konsut (oppilaille järjestetty tanssi-ilta), joissa soitti joko The Scaffolds tai The Sounds ja minäkin olin paikalla, vaikka en uskaltanut tyttöjä tanssiin hakea.

     Koulun juhlasaliin vievissä kierreportaissa seisoskeli tyttöryhmä jonka keskipisteenä oli pitkätukkainen, eksoottisen kaunis Kristiina Halkola. Häntä sanottiin intiaanitytöksi.

     Tämä muistikuva saattaa olla virheellinen. En ole varma kenestä oli kysymys. Wikipedia ei kerro oliko Halkola Kotkassa tai Karhulassa tuohon aikaan.

     Joka tapauksessa muutamaa vuotta myöhemmin Kristiina Halkola ja Jörn Donner ajoivat elokuvassa Mustaa valkoisella Kotkan torille syömään munkkeja. Torilla, munkkeja syödessä, Kristiina Halkola, niin muistelen, sanoo: ”Kotka on paska paikka.” (*)

     Tätä oli aikanaan vaikea hyväksyä.

     Kohtauksessa on kaksi fataalia virhettä.

     Kotkan torilta sai (ja ehkä saa vieläkin) Suomen parhaita ”possoja”, ei munkkeja. Toiseksi: kukaan kotkalainen ei suostu sanomaan, ei edes fiktiossa, että Kotka on paska paikka.

     Halkola teki tisseistä kauhean numeron, mutta unohti kokonaan mitä tuli sanoneeksi Kotkassa.

  olen olen olen

Olen jutellut Jörn Donnerin kanssa kaksi kertaa. Lyhyesti, ohimennen, jälkiä jättämättä.

     Tai on minuun jälki jäänyt.

     70-luvun lopulla – ja siihen aikaan Donner ilmeisesti työskenteli hallintomiehenä Ruotsissa – Donner istahti hetkeksi Eino Leinon -seuran kokouksessa pöytäämme. Ehkä siksi että siinä istui myös Risto Hannula, Demarin kulttuuritoimittaja. Risto tunsi Donnerin koska Donner asui Porissa siviilipalvelusaikoinaan Riston vanhempien asunnossa.

     Hetken seuranamme istuessaan Donner kertoi kirjoittavansa 10-osaisen romaanisarjan. Minä uskalsin epäillä, että tuleeko niin suuresta urakasta mitään. Donner vakuutti hyväntahtoisesti selviytyvänsä siitä.

     Ja selviytyi. Andersien suvusta kertovaan romaanisarjaan tuli lopulta 11 teosta. En tiedä tuleeko vielä lisää.

     Toisen kerran juttelin Donnerin kanssa Suomen Pankin juhlahuoneistossa toukokuussa 1991. Isäni oli juuri kuollut ja se varjosti mieltäni.

     Kalevi Sorsa oli kutsunut kokkareille runsaasti taiteilijoita. Hänen esseekokoelmansa Paikallisjunalla Eurooppaan, jonka toimitin, tai Sorsan sanoin tuotin, oli ilmestynyt helmikuussa. Pekka Tarkka kirjoitti siitä melkein ylistävän arvostelun. Se lämmitti tekstien viimeistelijän mieltä. Olen yhä ylpeä teokselle keksimästäni nimestä, jonka johdin Paul Therouxin kirjasta Paikallisjunalla Patagoniaan.

     Kun kuvataiteilija Kimmo Kaivanto ilmestyi paikalle, menin parin drinkin rohkaisemana hänen luokseen ja kerroin päin naamaa, että olimme vaimoni kanssa antaneet kissallemme nimen Kimmo Kaivanto - ”kostoksi” siitä että Kaivannolla oli lehtijutun mukaan Kyösti-niminen koira.

     Kaivanto katsoi minua kuin keväiseltä jalkakäytävältä kengänpohjaan tarttunutta koiranpaskaa. Hän ei halunnut tai osannut kuvitella, millaista elämä olisi Kimmo Kaivanto -nimisenä kissana.

     Istuimme, minä ja vaimoni, hetken viehättävän Elina Salon kanssa. Hän tuntui jotenkin yksinäiseltä ja olisi halunnut jutella meidän kanssamme. Mutta minun piti päästä juttelemaan Veijo Meren kanssa, jota kiinnosti miten olimme Sorsan kanssa toteuttaneet esseekokoelman. Mutta kun huomasin, että Jörn Donnerin pöydässä oli tilaa, änkesin juttelemaan Donnerin kanssa.

     En muista mitä sanoin tai mistä puhuttiin. Tuskin mitään oleellista. Donner – samoin kuin esimerkisi Paavo Lipponen – ovat niin ylivertaisia älyssään ja tietämyksessään että tavallisen Salovaaran päästä vähänkin fiksut ajatukset luikahtavat karkuun ja jäljelle jää latteuksia suusta päästettäväksi.

     Jos olen jotakin katunut, niin sitä että en jäänyt keskustelemaan Elina Salon kanssa. Illan loppupuoli sujui sympaattisen Erkki Junkkarisen ja hänen vaimonsa kanssa.

    jostakin jostakin jostakin

”Jostakin kummallisesta syystä olen mielessäni yhdistänyt Jörn Donnerin (s. 1933) moneen muuhun asiaan, mutta en vakavasti otettavaan kaunokirjallisuuteen”, aloitin Demarissa joulukuussa 1979 arvosteluni Jakobista ja kylmästä rauhasta.

     ”Tämä vahinko minun on pidettävä hyvänäni”, jatkoin. ”Nyt olen lukenut Donnerin Anders-sarjan kolme romaania yhtä kyytiä ja ymmärrän miksi Donner muuassa radiohaastattelussa sanoi pitävänsä itseään ensi sijassa kirjailijana. Sitä hän on.”

     Tuossa arvostelussa totesin, että Donnerin romaaneissa on symmetriaa, jota hän lähestyy eri tahoilta:

     ”Kysymys on lojaalisuuden ja vapauden vastakohdasta. Siitä kuinka yksilön on taiteiltava nuoran pyörryttävässä korkeudessa. Toisella puolella on hänen yksilöllinen vapautensa: ehdoton riippumattomuus. Toisella puolella on yhteenkuuluvuus yhteisön elämään: perheeseen, sukuun, luokkaan, kansaan, ihmiskuntaan.”

     Samalla kun kiittelin romaania, sanoin että se tuntuu jotenkin rikkinäiseltä, huonommalta kuin sarjan kaksi ensimmäistä romaania. Mutta epäilin sen johtuvan siitä, että tässä Jakobissa Donner törmäsi niin omakohtaisiin muistoihin ettei hän voinut käsitellä niitä ehjästi:

     ”Mutta en usko, että kysymys on romaanin huonoudesta tai tasapainottomuudesta. Pikemmin siitä, että kirjailija ei enää voi olla puolueeton, vapaasti kriittinen, viileästi sivussa. Hän on ollut mukana: hän on yhä mukana. Omaa menneisyyttään on turha yrittää paeta.”

     Omaa menneisyyttään on turha yrittää paeta.

  edellisestä edellisestä edellistä

Edellisestä voisi päätellä, että olin myyty mies.

Mutta ei se niin mene. Ei koskaan.

     ”Meidän taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista”, sanoi Franz Kafka (Keisarin viesti). ”Valo näkymättömiin vetäytyvällä irvinaamalla on totta, ei mikään muu.”

     Totuus. Valo irvinaamalla!

     ”Jörn Donner on vankalla pohjalla kirjoittaessaan Jörn Donnerista, kuinkas muuten”, minä ironisoin Demarissa toukokuussa 1980 arvostellessani Donnerin teoksen Ihmisen ääni. ”Kirjoittaessaan yhteiskunnasta hän tekee tahtomattaan tiettäväksi, että nyky-yhteiskunnasta Jörn Donner tietää hyvin vähän. Sitä enemmän hänellä on sitä koskevia ennakkoluuloja, vääriä tietoja, pikkuporvarillisia pelkoja.”

     Väitin että entinen radikaali oli huomaamattaan muuttunut konservatiiviksi.

     ”Donner sanoo, että hän oli liian radikaali liian varhain. Hän on pyrkinyt aina uimaan vastavirtaan. Yhä hän sitä haluaa. Toiset uivat myötävirtaan, toiset vastavirtaan, jotkut uivat akanvirtaan. Samassa virrassa kaikki tyynni.”

     Epäilin arvostelussani ettei Donner huomannut kuuluvansa hyvinkin muodikkaasti suomalaisen älymystön silloiseen uusliikkeeseen joka hyökkäsi porvarillisissa tiedotusvälineissä keinoja ja tapoja kaihtamatta työväenliikkeen ja ammattiyhdistysväen kimppuun.

     Juttuni lopulla vihjaisin, että Suomeen on syntynyt älymystön smpläistynyt kärkijoukko. Kehotin Donneria tulemaan lentokoneesta maan pinnalle. Silloin hän huomaa ettei hän seisokaan rannalla yksin:

     ”Samalla rannalla on joukko suomalaista älymystöä; silvasteja, steinbockeja, taivalsaaria, heiskasia, pietilöitä jne. Erno Paasilinna on juuri kömpinyt joukkoon mukaan, vaatteet vielä märkänä.

     Siinä se on: suomalainen uusfeodaalinen älymystö. Suomalaisen älymystön smpläistynyt kärkijoukko.

     Siinä sitä tyhjennetään älyllistä rakkoa, yhdessä miehissä.

     Suoraan niiden niskaan, jotka uivat virrassa, myötävirtaan, vastavirtaan, akanvirtaan.”

   mutta mutta mutta

Mutta tuuli kääntyy. Ainahan se kääntyy.

     ”Tietystä pisteestä lähtien ei enää ole paluuta. Tämä piste on saavutettavissa.” (Kafka.)

     ”Jostakin syystä minä tunnen tarvetta puolustaa Jörn Donnerin kirjailijanlaatua”, kirjoitin Demarissa 11.6.1983. Käsillä oli Donnerin romaani Itsenäisyyspäivä.

     ”Ehkä Donner on minulle tekosyy. Jospa minä puolustelenkin itseäni, omia käsityksiäni kirjallisuudesta.

     Voi olla, että minä olen pettynyt suomalaiseen älymystöön, joka kuvittelee olevansa enemmän kuin me muut. Ehkä minä olen kyllästynyt kirjailijoihin ja taiteilijoihin, jota väittävät olevansa parempia ihmisiä kuin me muut. Ehkä minä olen vain kyllästynyt tolkuttomaan keskusteluun´kovista´ ja ´pehmeistä´ arvoista... tai ehkä minä olen kyllästynyt yksioikoiseen keskusteluun hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä.”

     Silloin, kesän alussa 1983 tuntui että Donner poikkesi suomalaisista kirjailijoista´: ”Hän ei väitä omistavansa tietoa ehdottomasta totuudesta. Hän ei usko, että taide on tärkeämpää kuin elämä.”

     ”Huomaan ajattelevani Donneria jälkiteollisen Suomen ensimmäisenä runoilijana.”

     Lisäsin: ”Tälle ajatukselle ei pidä nauraa.”

     Varmistin: ”Tai saa sille nauraakin. Jos se helpottaa.”

     Liioittelinko?

     Onko Suomessa vieläkään jälkiteollisen ajan runoilijoita?

  lopuksi lopuksi lopuksi

Lopuksi. Huipennus. Zeniitti.

     ”Loistava Jörn Donner”, otsikoin koko sivun mittaisen arvostelun Demarissa 6.11.1985.

     ”Isä ja poika on kuudes romaani Jörn Donnerin monitahoisessa Anders-sarjassa. Sarja ilmeisesti jatkuu, mutta Isä ja poika näyttää jonkinlaiselta välitilinpäätökseltä.   Se on sitä ajatuksellisesti että taiteellisesti: häikäisevä huippu, kiintopiste.”

     Kesäkuussa 1985, lähes kolmekymmentä vuotta sitten, siihen aikaan kun Donner oli vähän yli viisikymppinen ja minä alle neljänkymmenen, minä tunnustin lukeneeni Isää ja poikaa melkein kyynelsilmin.

     ”Liikutus ja mielihyvä eivät johtuneet romaanin sentimentaalisuudesta vaan siitä että tajusin lukevani nerokasta, taitavaa, älykästä ja sujuvaa kirjailijaa, sellaista joita ei uskoisi Suomessa kasvavan. Tällä kertaa proosa on   Donnerin muovailuvahaa, jolla hän saa lukijan pään pyörälle ja haukkomaan henkeään; fiktion ja toden sekoitussuhde pistäisi jonkun John Irvingin ja Philip Rothin kadehtimaan tämän suomalaisen Donnerin taitoja.”

     Paljon sanottu. Ylisanoja? En tiedä. Nyt.

     Mutta tästä on kysymys, ota tai jätä, valossa tai varjossa, uskaltaudu tai peräänny:

    ”Anders-sarjan romaaneilla Donner on ´tutkinut´ sitoutumisen erilaisia muotoja. Hän on kuvannut yksilön sitoutumista perheeseen, sukuun, isänmaahan, luokkaan ja toiseen yksilöön. Ja yhä uudestaan Donnerin henkilöt ovat joutuneet ristiriitaan oman kapinallisuutensa ja sitoutumistarpeensa välillä. Yhä uudestaan näiden ihmisten on täytynyt oppia, että kukaan ei ole yksin, että ehdotonta vapautta ei ole olemassa... Kaiken taustalla on yhteiskunnallinen muutos, johon itse kukin joutuu osallistumaan, tavalla tai toisella, puolesta tai vastaan.”

    mikä mikä mikä

”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen”, sanoi Kafka.

     Minä myötäilen.

     Nyt Runebergin ja Donnerin syntymäpäivänä.

(*)
Täsmennys 15.2.2013

Katsoin eilen torstaina Donnerin filmin Mustaa valkoisella Ylen Teemalta ja täsmennän Kotkan torin "tapahtumia". Munkkeja - joita elokuvassa ei näytetä - Kotkan torille syömään tullut Kristiina Halkolan roolihahmo sanoo: "Kotka on paska kaupunki."

Filmissä on muuten sellainen kummallisuus, että kun Kotkassa käynyt pariskunta lähtee kohti Lappeenrantaa, he näyttävät ajan Loviisan läpi ja vieläpä väärään suuntaan (Kotkasta Helsinkiin).

Parnasso – kirjallisuuden lippulaiva vai kaarnapursi lainehilla?

Kissa on kissa

Viime viikolla kolahti postiluukusta uusi Parnasso, numero neljä kuluvalta vuodelta.

     En ole lehden vakituinen tilaaja enkä lukija, enempi piilosellainen koska nytkin sain lehden näytenumeron Tekniikan Maailma -lehden tilaajan lahjalehtenä. Tästä syystä en ryhdy torvet soiden mediakriittiseen analyysiin, mutta jo yhtä Parnasson numeroa tarkemmin lukien pystyy sanomaan jotakin kirjallisuutemme lippulaivasta. Vai onko se kaarnavene, jota tuulet kuljettelevat sinne tänne?

     Yleensä, viime vuosina, olen enemmänkin tyytynyt selailemaan Parnassoa silloin kun sen olen saanut käsiini. Lehden uudistunut taitto ja kevyempi ilme on toki pistänyt silmään. Jarmo Papinniemi on tehnyt kulttuurilehdestään hieman aikaisempaa lukijaystävällisemmän ja modernimman.

     ”Parnasso on Suomen tärkein kirjallisuuslehti”, lehti mainostaa itseään. Sitä ”seuraavat kaikki lukemisen ja kirjoittamisen ammattilaiset sekä kirjallisuuden intohimoiset harrastajat.”

     Parnasson mediatietojen mukaan lehdellä on 7000 kappaleen levikki. Siinäkö sitten Suomen lukemisen ja kirjoittamisen ammattilaisjoukkue? Intohimoisine harrastajineen?

     Vertailun vuoksi totean, että Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehden levikki on 1500. Parnassolla on taustalla vakavarainen kustantaja. Ruumiin kulttuuria tehdään pääosin talkootyöllä, niin että esimerkiksi kirja-arvosteluista ei makseta palkkioita.

     Tässä täytyy tietysti muistuttaa, että Parnasson ja Ruumiin kulttuuri -lehden kaltaisilla lehdillä on enemmän lukijoita kuin levikkinumerot kertovat. Myös se kannattaa muistaa, että kulttuurilehden numerot eivät ole päiväperhoja vaan niitä luetaan pitkään ilmestymisen jälkeen.

     Toivon että luetaan.

Ennen 

Ennen kuin menen Parnassoon nro 4/2012 (7,90 e) täytyy selvittää tilit menneisyyden kanssa.

     Joku saattaa muistaa - varsinkin kun kerroin tästä äskettäin eräässä kommentissani Putte Wilhemssonin blogipalstalla - että 5-6 vuotinen avustajasuhteeni Parnassoon päättyi vuoden 1983 paikkeilla ajauduttuani ristiriitaan silloisen päätoimittajan Juhani Salokanteleen kanssa. Ristiriidan syyt saattoivat olla enemmän minussa kuin päätoimittajassa, mutta sitä ei kannata miettiä eikä sille enää mitään mahda.

     Joka tapauksessa Salokannel puuttui radikaalisti kolmeen kirjoittamaani juttuun. Negatiivisen arvostelun Jukka Pakkasen romaanista hän hylkäsi ja etsi tilalleni suopeamman arvostelijan. Martti Joenpolven teoksen arvostelu minun piti kirjoittaa uusiksi. Hampaita kiristellen kirjoitin. Eila Kostamon romaanin erittäin myönteistä arvostelua Salokannel ei hyväksynyt, koska jutussani katsoin pahalla silmällä Hannu Salaman ja Olli Jalosen romaaneja.

     Salama oli niin suuri kirjailija ettei häntä saanut Parnassossa morkata. Ei ainakaan pieni Salovaara saanut.

     Näiden tapausten jälkeen minusta oli mahdoton kirjoittaa juttuja kun piti koko ajan etukäteen miettiä tuliko sanat ja ajatukset oikein valituiksi, siis oikein Salokanteleen mielestä eikä minun omasta mielestäni. Kiukkuisena otin asian julkiseen keskusteluun. Salokannel loukkaantui ja piti minua kiittämättömänä. Ehkä olinkin. No, Salokannel ilmoitti olevansa jonkinsorttinen kirjailijoiden työnsuojelija joten mitäpä siihen oli lisättävää. Kriitikoita ei tarvinnut suojella.

     Onkohan myös Jarmo Papinniemellä kirjailijoiden työn suojelijan rooli?

     Rehellisyyden nimissä on todettava ettei suhteeni Parnassoon loppunut tuohon välirikkoon. Palasin myöhemmin joidenkin juttujen – viihdekirjoistako kirjoittaen, sitä en muista – myötä lehden avustajaksi. Jarkko Laine oli silloin päätoimittajana ja toivoi kovasti katsauksia kevyemmästäkin kirjallisuudesta. Koska käsillä oleva juttuarkistoni päättyy vuoteen 1987, en todellakaan muista mistä ja kuinka monta kertaa kirjoitin Jarkko Laineen Parnassoon. Ehkä olen nähnyt unta kirjoittamisestani.

     Jälkikäteen ironiselta historian tempulta näyttää Ruumiin kulttuuri -lehden syntyminen kesällä 1984 kun Dekkariseura perustettiin Orivedellä. Risto Raitiosta tuli lehden monivuotinen päätoimittaja. Minä ajoin Orivedelle valkoisella sitikallani.  Kyydissä istui Suomen Sosialidemokraatin man of letters, Risto Hannula.

     Korkeakirjallinen Parnasso vaihtui siis dekkareita ja jännäreitä vaalivaan kulttuurilehteen. Kun lehtiä tänään vertaa, Keijo Kettusen ohjaama Ruumiin kulttuuri on komeampi ja runsaampi lehti kuin Papinniemen Parnasso.

     Yhtä kaikki kesän 1984 jälkeen olen kirjoittanut melkein jokaiseen Ruumiin kulttuurin numeroon.

     Pitkä matka lähelle.

Parnasso

Parnasso oli komeiden 50- ja 60-lukujen jälkeen jotenkin kuivettunut 70-luvun puolivälissä. Niinpä lehteä uudistettiin rajusti muutama vuosi ennen 80-luvun taitetta. Lehti sai uuden ilmeen, Tuomas Anhavan ja Laineen lisäksi toimitukseen tuli virkeä Arto Kytöhonka, joka hoiteli yhteyksiä kasvaneeseen arvostelijajoukkoon.  Arvosteluosasto laajeni ja monipuolistui. Siellä sai kirjoittaa jopa James Hadley Chasesta – niin kuin sitten kirjoitinkin.

     Kun nyt luen Parnasson tuoretta numeroa, panen merkille kuinka sävyisä, kuivakas ja yllätyksetön lehden arvosteluosasto on. Kirjoitetaan keskitien romaaneista ja runokokoelmista. (Myös James Joyce on litteräärille eliitille mainstreamia.)  Arvostelijat eivät innostu mutta eivät suutukaan. Lukija tuskin ryhtyy näiden juttujen perusteella lukemaan arvosteltuja kirjoja, mutta eihän se aina olekaan kritiikin tarkoitus. Parnasso ei pyri arvioimaan kaikkia julkaistuja romaaneja ja runokirjoja vaan tietynlaisia. Ei viihdettä, se jää muualle.

     Juttujen kieli on taitavaa, mutta se kertoo enemmän kirjoittajien kunnianhimosta kirjoittaa ”hyvä parnassomainen kritiikki” kuin kirjoista tai kirjojen kuvaamasta maailmasta. Parnassossa kritiikki on jonkinlaista uuskriittistä sisälukua. Ulkona kavala maailma.

     ”Kriitikon pitäisi arvottaa, kaiketi”, Lasse Koskela sanoo hieman tuskastuneena. ”Onko Varma hyvä vai huono romaani? Vaikea sanoa. Voi olla.”

     Voi olla että Papinniemen pitäisi muistuttaa kirjoittajilleen, että jutuissa saa olla myös huumoria ja ironiaa. Liika totisuus hirvittää.

     Ja ylimielinen asenne, niin kuin Pauli Tapion Ulysses-jutussa Romaanitaiteen sika. Hauskasta otsikosta huolimatta jutussa ei naurata mikään eikä mikään yllätä, sillä Tapio ottaa jonkimoisen etukenon siihen suuntaan, että Joycen saa jättää lukematta, mutta niin tehdessään paljastaa olevansa täysin pölkkypää rahvaan edustaja. Vain Joycen lukijat ovat luovia ja itsenäisiä ihmisiä, Tapio kirjoittaa suupieli värähtäen. Sääli meitä muita.

     Kun Tapio arvelee, että kenties Ulysses pitää suomentaa vielä kolmannen kerran ja Tarja Pulli yhtä totisena todistaa, että Joycen Dublinilaisia kannatti suomentaa jo toiseen kertaan, niin minä sanon:

     ”Hoh hoijaa!”

Verkosta

Verkosta sattui silmiin Jarmo Papiniemen blogi, missä hän pohtii valaisevasti mitä kirjallisuuskritiikki ei ole. Papinniemi sanoo, että kriitiikki ei ole mielipidekirjoitus, tieteellinen artikkeli, essee, mainos, henkilökuva, pakina eikä tuoteseloste. ”Kritiikki ei ole mitään noista, mutta sillä on piirteitä jokaisesta”, Papinniemi jatkaa.

     Sitten Papinniemi luettelee esimerkinomaisesti mitä arvostelussa voisi olla: ”… arvostelun alainen teos on asetettava jollain tavalla yhteyteen maailman kanssa. Mahdollisia konteksteja on, laajenevasti, paljon: saman tekijän muu tuotanto, saman ajan tai saman lajin muut kirjat, saman maan kirjallisuushistoria, muut taiteet, ympäröivä yhteiskunta, maailmanhistoria, universumi. Muutamia mainitakseni.”

     En ole aivan varma olenko Papinniemen kanssa samaa mieltä, erimieltä vai jotain muuta mieltä, mutta äkkiseltään ajatellen nyt käsittelemässäni lehdessä kriitiikki vastaa kyllä aika huonosti päätoimittajansa huutoon. Ehkä hän ei huuda vaan kuiskaa eikä kuiskaus kuulu.

     Minusta jutuissa voisi olla enemmän pakinoijan otetta kuin esseististä, enemmän mielipidekirjoitusta kuin tuoteselostetta. Tänällään, uskallan väittää, Parnasson kritiikit ovat jonkinlaisia tuoteselosteita sekä kirjoista että arvostelun kirjoittajasta. Mutta koska pakinoijan leppeä ote puuttuu, jutut ovat melko puisevia, jopa yhdentekeviä.

     Jos Papinniemi kaipasi – ja hyvä että kaipasi – kriitiikkiin otetta ympäröivästä maailmasta, niin sitä hän ei saa omilta kirjoittajiltaan. Moraalikritiikki olisikin vaarallinen alue. Kenelle tahansa.

     Tommi Melenderin hieman pakinatyylinen juttu Albert Camusin Sivullisesta Parnasson nelosnumerossa voisi käydä mallista lehden kritiikkiosaston kriitikoille. Sopivasti kirjoittajan omaa tunnetta, analyysiä ja otetta maailmaan.

Numero

Numero neljän esseet, katsaukset ja muistelmat ovat kiinnostavia, mainiosti kirjoitettuja pieniä helmiä. Ne eivät järkytä maailmaa eikä lukijaa mutta jättävät hyvän olon tunteen. Voiko kirjallisuuslehdeltä enempää vaatia?

     Jari Järvelän kirjoitus 825 metriä härkäjuoksua on viehkeä matkakirjoitus Pamplonasta, omakohtainen mutta avarasti maisemaan avautuva. Siis sekä konkreettisesti että metaforana. Eihän Järvelä esimerkiksi Ernest Hemingwaysta sano mitään uutta eikä tuoretta, mutta Hemingway ei olekaan jutun pääaihe vaan Järvelän omakohtainen suhde Pamplonaan. Kirjailija on oppinut havaitsemaan itsensä maisemassaan ja hetkessään ja tulos on sen mukainen.

     Maaria Pääjärven jutulta Arto Kytöhongasta odotin enemmän kuin sain. Oma vika vai kirjoittajan? Vaikea sanoa. Yhtä ohueksi jää juttu J.D. Salingerista. Laila Escartín-Sorjonen arvailee miksi Salinger vaikeni, mutta ei oikein löydä puhtia arvailuilleen. Matti Puukon muistelma Arthur Millerin tapaamisesta on herkullinen ja hauska. Karri Kokko puolestaan selailee äitinsä ”leikearkistoa” vanhempiensa kutsuista ja tuttujen tapaamisista ympäri Helsinkiä ja saa aikaiseksi pitkän jutun ja paljon paljon nimiä. Asiaakin olisi voinut juttuun laittaa mutta kun ei laita, ei sitä ole eikä tarvitse itkeä perään. Kaunis tarkoitus kirjoittajalla on, en moiti.

     Kari Saviniemen runot ovat juuri niin runollisia kuin runot ovat runollisia, joten mitä niistä sitten osaisi sanoa, ajatella. Keravallekin on lyhyt matka. Mutta koska runoista ja nimenomaan tietokoneiden kirjoittamista runoista puhutaan Parnassossa paljon, niin niistä vielä vähän.

     Kohta.

Kirjallisuuteen

Kirjallisuuteen, kritiikkiin ja runoihin voisi suhtautua samalla tavalla kuin Jean-Paul Sartre suhtautui teoksessaan Mitä kirjallisuus on?

     Joten leikitään että suhtaudutaan niin. Pari väitettä ohjaa oikealle tielle.

     ”Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi”, Sartre sanoi. ”Jos sanat ovat sairaat, meidän on parannettava ne.” Sairaita sanoja tuottaa moderni kirjallisuus, varsinkin runous. ”Voihevonen” ei merkitse mitään vaikka kuulostaa makealta. Surrealismi tekee parhaansa tuhotakseen kirjallisuuden.

     Taideteoksella ei ole päämäärää, Sartre sanoi, koska se on itse päämäärä. Koska taideteos on vetoomus, se on arvo. Taideteos on vetoomus, koska se käyttää kieltä jolla on merkitys. Runoilla ei ole merkitystä, koska niillä on niitä liikaa. ”Runoilijat eivät puhu”, Sartre sanoi. ”He eivät liioin ole vaiti; he ovat muuta.”

     Itse asiassa Papinniemenkin teeseissä sanotaan suoraan sitä sanomatta, että kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi ja arvostelijan sitten kertoa, että tuliko kissa kissaksi sanotuksi.

     Mutta Parnasson nelosnumerossa Jukka ja Paavo Toivanen unohtavat kokonaan, että kirjoittaminen on maailman paljastamista merkityksien avulla. He kirjoittavat tekoälystä ja pistävät tietokoneen kirjoittamaan runoja ja kuvittelevat, että runoissa on muka jotakin, siis merkityksiä siitä miten maailma makaa. Papiniemi sortuu mukailemaan Toivasen veljeksiä lehden pääkirjoituksessa väittämällä, että keinoälyn tuottamat runot voivat avata uudenlaisia näkökulmia kirjoittamiseen ”ja ajatteluun. Merkitysten maailma rikastuu, uutta löydettävää riittää.”

     Ei rikastu, ei löydy merkityksiä tietokoneen runoista.

     Toivasten kirjoituksessa Konedadaa vai keskeisloruja on muutama tietokoneen kirjoittama runo. Kun niitä vertaa lehdessä julkaistuihin ihmisen kirjoittamiin runoihin (Saviniemi, Luis Seguilha, Marco Munaro) niin totta on, että runot näyttävät samanlaisilta, yhtä oikeilta, runoiksi. Sopivasti leikaten ja liimaten on mahdoton sanoa, onko runon tai säkeen tuottanut ihminen vai ihmisen kirjoittama ohjelma, algoritmi.

     Tämä ei kuitenkaan todista, että tietokoneen algoritmi nyt tai koskaan osaisi kirjoittaa merkityksiä tai arvioita maailmasta. Ei, se todistaa vain sen minkä Sartre jo sanoi: runot eivät paljasta maailmaa. Ne eivät puhu, eivät ole vaiti, ovat jotain muuta.

     Leikkiä kielellä?

     Ei maailman kuva vaan kielen.

Tekoäly

Tekoäly oli takavuosina kuuma puheenaihe. Muutamia kirjoja minäkin siitä luin. Nykyhetken tilannetta en tiedä.

     Intoni tekoälyyn lopahti viimeistään silloin kun luin Roger Penrosen kirjan The Emperor's New Mind (1989). Ostin kirjan lokakuussa 1990.

     Mutta tietysti myös ammattini vaikutti asiaan. Melkein 40 vuotta kirjoitin tietokoneelle ohjelmia, suunnittelin niitä, testasin ja viilasin. Käsissä oli loppujuoksussa ohjelmistokonaisuus, jossa oli yli 10 000 erillistä tietokoneohjelmaa. Uskallan kertoa liikesalaisuuksia paljastamatta, että ei kertaakaan eikä edes vahingossa noista lukemattomista ojelmista, taidokkaista algoritmeista putkahtanut maailmalle yhtään uutta ajatusta.

     Ennemmin ystäväni koira Romeo, jota kutsun joskus hyväntahtoisesti ”idiootiksi”, kirjoittaa kirja-arvostelun James Joycen Ulysseksestä kuin hienoinkaan tietokoneohjelma.

     Penrosen komeassa teoksessa on paljon mietittävää (ja hienoja lukuja matematiikan suhteesta platonilaiseen ajatteluun), mutta tähän pakinaani liittyy Penrosen väittämä, jota on vaikea osoittaa vääräksi, että sekä matemaattinen todistelu että ihmisen tietoisuus on lopulta ei-algoritmista. Ei siis ole mahdollista kirjoittaa algoritmia joka korvaa tietoisuuden, joka on tietoinen ja osaa arvioida maailmaa.

     Penrose erottelee joukon algoritmisia ja ei-algoritmisia toimintoja. Tietoisuutta tarvitaan seuraavissa: common sense, judgement of truth, understanding, artistic appraisal. Tietoisuutta ei tarvita: automatic, following rules mindlessy, programmed, algorithmic.

     Lainaan Penrosen luokittelun englanniksi ollakseni täsmällinen; en snobbaillekseni englannintaidoillani vaan ilmaistakseni kuinka huonosti osaan englantia. Esimerkiksi tuo ”artistic appraisal” saattaa merkitä taideteoksen arviointia mutta todennäköisemmin Penrose tarkoittaa maailman arviointia taiteen avulla. Ehkä hän ajattelee molempia.

     Ollakseni tietoinen, minä en voi olla tietokoneohjelma.

     Paljastaakseni maailmasta jotain minun täytyy kirjoittaa tietoisena ihmisenä eikä arvioitani voi luoda etukäteen kirjoitetulla algoritmilla.

     Kissa on kissa. Sanat voisi tähän järjetykseen kirjoittaa myös tietokoneohjelma, mutta toisin kuin ohjelma, minä tiedän mitä lause tarkoittaa.

Vastoin

Vastoin opettajan ohjetta harhauduin kirjoittamaan otsikon ohi.

     Parnassoa lukiessa niin toivoisi tapahtuvan myös lehden kirjallisuuskriitikoille. Ainakin joskus, ohi juoksevan hetken.

     Pääkysymys odottaa vielä vastausta.

     Kirjallisuuden lippulaiva vai kaarnapursi lainehilla?

     Hieman molempia, tekee mieli sanoa vaikka näin sanoessa kuulostaa tylsän sovinnaiselta.

     Jos vertaan Parnasson kirjoituksia Ruumiin kulttuuri -lehden kirjoituksiin, niin samalla kun ne ovat kiistämättä ”paremmin” kirjoitettuja ne myös ovat ”kuolleempia”. Muotoiltu kieli tappaa joskus ajatuksen ja vireen. Ruumiin kulttuuriin kirjoittavat tekevät itsensä vähemmän tykö ja antavat maailmalle enemmän tilaa puhua.

     Tämänpäiväisen pakinan viimeinen sana kuuluu Jari Järvelälle:

     ”Härkäjuoksussa tarkoitus ei ole paeta härkää”