AI ai

[ärähti kastemato kun hermoon sattui]

Kyösti Salovaara, 2023.

Matemaattis-tieteelliset taipumukset merkitsevät ennen kaikkea kykyä ymmärtää asioiden välisiä suhteita, ja erityisesti myös kvantitatiivisia suhteita.

-  Yrjö Ahmavaara: Hyvinvointivaltion Tabut – nykykulttuurin kritiikkiä. 1998. 

Valinnan mahdollisuus itsessään (eikä pelkästään se, että saavutetaan tietyt vaihtoehdot) voi olla tärkeää ihmisen kasvamisen kannalta. Itseä koskevien valintojen tekeminen (erotuksena siitä, että pelkästään eläisi yksilöllisten pyrkimystensä mukaista elämää jonkin muun mekanismin kuin omien valintojen välityksellä) voi olla merkityksellisen elämän edellytys.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. 2017.

Uskaltaisiko?

    Uskaltaisiko hypätä akanvirtaan ja panna hanttiin?

    Uskaltaisiko väittää, että moderni maailma keikahtelee hypetyksen ja hapatuksen välillä?

    Jokaisesta hypetyksestä jää paha maku suuhun.

    Sitä saa mitä tilaa. 

    Tilaamattakin saa.

Tietysti, jos näin asiaa ajattelee, jokainen hypetys, kuten tekoälyvillitys, ilmentää ihmisen uskoa parempaan huomiseen. Sen lisäksi - mikä ei ole niinkään positiivista - se ilmentää ihmisen laiskuutta, ikuista toiveajattelua siitä että helpommallakin voi päästä, että ei tarvitse vaivata päätään opiskelulla, ei tarvitse tehdä aivotyötä koska tietokoneet tekoälyohjelmistoineen hoitelevat vaikeat älylliset probleemat kuin vettä vaan.

    Me etsimme oikotietä onneen ja menestykseen.

    Kukapa haluaisi kiertää, jos suorempi reitti löytyy. 

    Tässä unohtuu että matka on arvo sinänsä, ei perille pääseminen. Ja varsinkin se, että myös sananlaskun mukaan ”parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan”.

    No, tuo oli halpamainen vetäisy. Semminkin kun uskon teknologiaan ja sen mahdollisuuksiin vapauttaa ihmisyksilö.

    Mihin meidät oikeastaan ”vapautetaan”?

Sotien ja melskeiden keskellä, yhteiskuntien ja globaalin maailman polarisoituessa tekoälyhypetys on sinänsä positiivinen ilmiö. Sehän yhdistää kaikkia kaikkien rajojen yli.

    Wikipedia määrittelee tekoälyn näin: ”Tekoäly eli keinoäly tai AI (englannin sanoista artificial intelligence) on tietokone tai tietokoneohjelma, joka kykenee tekemään älykkäinä pidettäviä toimintoja. Esimerkkejä tällaisista tehtävistä ovat puheentunnistus, tietokonenäkö ja kääntäminen luonnollisten kielten välillä.”

    Ihminen on tunteellinen ”älykone”.

    Tietokoneohjelmalla ei ole tunteita, ei edes AI-ohjelmilla, mutta ne tekevät jotakin, mikä näyttää älykkäältä. Jokainen tietokoneelle ohjelmia tehnyt tietää, että tietokoneohjelma ei ajattele, vaan kerää ja yhdistelee ennalta laaditun suunnitelman (algoritmin) ohjaamana tietoja ja prosessoi niistä uusia tietoja ja tietoryhmiä. Hienoimmillaan tuollainen algoritmi "muuttuu" sille annetun tietojoukon /ohjausparametrien mukaisesti.

    Ajattelu on kuitenkin muutakin kuin tietojen yhdistelyä vaikka sekin on osa ihmisen ajattelua. Onko ihmisen aivoissa "algoritmi" joka ei muutu vai nimenomaan algoritmeja, jotka rakentuvat alati uusiksi?

   Vuonna 1984 amerikkalainen filosofi John Searle piti kuuluisat Reith-luentonsa, jotka sittemmin julkaistiin kirjana Minds, Brains & Science (1989). ”Miksi kukaan koskaan ajattelisi, että tietokoneet osaisivat ajatella tai että niillä olisi tunteita ja sen semmoista?” Searle ihmetteli.

    Monet 1980-luvulla kuitenkin uskoivat tietokoneiden mahdollisuuteen, koska koneiden tehot kasvoivat eksponentiaalisesti ja niille saattoi tehdä yhä monimutkaisempia ja yhä ”älykkäämmiltä” tuntuvia ohjelmia. Itse asiassa jo v. 1936 englantilainen matemaatikko Alan Turing esitteli teoreettisen ”universaalin koneen”, joka kaiketi pystyisi myös älykkyyteen, jos semmoisen osaisi rakentaa.

    Ajattelu ei ole tiedon synonyymi. Se on jotakin enemmän.

    Tietokone tekee työtä käskettyä. Ihminen sitä vastoin ajattelee jotakin koko ajan, käskemättä ja pyytämättä, koska hänellä on se mitä sanotaan tietoisuudeksi. John Searle luetteli ihmisen tietoisuuden ja tavoitteellisuuden "osasia" Reith-luennoissaan. Näitä ovat mm. kieli, huumori, uskomukset, halut, toiveet, pelot, viha, rakkaus, himo, inho, häpeä, ylpeys, nautinto, huvittuneisuus, ärtymys jne. Tietokoneohjelmalta nuo tietoisuuden ja tavoitteellisuuden mielenkerrokset puuttuvat. 

Tekniikan Maailma, nro 20 / 2023.

Nyt, vuonna 2023, tekoäly on kaikkien huulilla, muidenkin kuin ohjelmoijien, insinöörien ja filosofien. 

    Journalistit, taloustieteilijät, taiteilijat ja jopa poliitikot vetovat tekoälyyn puhuessaan lähitulevaisuudesta ja ihmisen uusista mahdollisuuksista hallita monimutkaista todellisuutta sekä tiedollisesti että taidollisesti.

    Harva meistä silti tietää mistä puhutaan kun AI:stä puhutaan.

    Siksi on hienoa, että 70 vuotta täyttänyt Tekniikan Maailma -lehti avaa juhlanumerossaan (20/2023) tekoälyapparaattien ”konepellin” ja yrittää kansantajuisesti selvittää mitä tekoäly tietää ja ajattelee ja mitä ei. Tekniikan Maailma kertoo myös olevansa Suomen suurin tiedemedia, jota viikottain lukee (printtinä, verkossa) n. 500 000 eri ihmistä. 

    Lehdessä vertaillaan (murtomaasuksien, autojen ja kaiuttimien rinnalla) viime päivinä ”kaikkien” tietoisuuteen ponnahtaneiden tekoälykoneiden (ChatGPT, Microsoft Bing, Google Bard) ”älykkyyttä”, ja samalla kerrotaan mihin niiden älykkyys perustuu.

    Poimin lehdestä muutamia huomioita. 

Tekoälypalveluista Tekniikan Maailman päätoimittaja Sami Rainisto tekee lohduttoman yhteenvedon: ”Vertailussa annoimme tekoälypalveluille monenlaisia tehtäviä. Päällimmäinen havainto on, että vastauksia niiltä kyllä saa. Esimerkiksi tekstien tiivistäminen tai avainkohtien poimiminen onnistuu niiltä hyvin. Mutta jos tehtävä edellyttää vähänkään enemmän päättelyä, tai uskallammeko jopa sanoa ’älyn’ käyttöä, lopputulos on usein jopa farssimaisen huono.”

    Nyt esillä olevat tekoälypalvelut perustuvat kielimalleihin.

    Niille on syötetty hirvittävä määrä tietoa. ”Syväoppimisen menetelmiä käyttäen kielimallit on opettu analysoimaan tekstejä.”

    Kielimallin oleellinen toimintapa perustuu kielen rakenteiden tunnistamiseen. Se pyrkii oppimastaan tietojoukosta ”arvaamaan” tilastollisen analyysin perusteella mikä sana todennäköisesti seuraa edellistä. Ja, kuten sanottua, lähtökohtana on valtava määrä sanoja ja lauseita joita on kerätty muistiin ja joita koko ajan kerätään lisää.

    Kyse ei ole todellisesta älykkyydestä, Rainisto kirjoittaa. ”Lopputulos kuitenkin usein muistuttaa jotain sellaista, joka on älykkyyden tuottamaa. Tämä selittää sitä, miksi tekoälyt tuottavat usein järkevän ja älykkään kuuloisia vastauksia, jotka ovat lähemmällä tarkastelulla puutaheinää.”

   Kielimallin perusideasta, siitä että sanoja valitaan todennäköisyyksien perusteella, seuraa sekin että AI-kone antaa samaan kysymykseen yhä uusia, erilaisia vastauksia, koska lähtökohtana oleva tietoaineisto elää jatkuvasti, koska maailman kollektiivisessa tietovarastossa tiedon osat, sanat ja niiden määrälliset yhteydet toisiinsa muuttuvat jatkuvasti.

    Kielimalliohjelmistot todistavat kuinka oikeassa John Searle oli sanoessaan ettei tietokoneilla voi olla omaa tietoisuutta. Kielimalliohjelmistot eivät pyri luomaan tietokoneelle tietoisuutta, omaa mieltä vaan ne yrittävät ”arvata” mitä ihmiset ovat keskimäärin kirjoittaneet ja kuvanneet. Jos AI-palvelulta kysyy mielipidettä, se ei ole koskaan sen oma vaan miljoonien ihmisten esittämien mielipiteiden "keskiarvo".

On vähän harmillista, että kaikkia monimutkaisia ongelmia ratkaisevia tietokonejärjestelmiä kutsutaan tekoälyksi. Ihminen jotenkin etsii itselleen korviketta, toivoo mutta myös pelkää, että hänet todella korvataan tietokoneohjelmalla.

    Kummallinen pelko - onko se aiheellinen? 

    AI-soppaa toki keittävät pirullinen virne kasvoillaan myös ne, jotka toivovat että ihminen luo itsensä kaltaisen tyhmyrin, joka tuhoaa älyllisellä älyttömyydellään länsimaisen teknistaloudellisen järjestelmän.

    Yrjö Ahmavaara sanoo alun lainauksessa, että älykkyys on kykyä ymmärtää asioiden suhteita, myös määrällisesti. Kun ihmiset käyttävät AI-palvelua, he eivät voi mitenkään tietää, onko koneen vastaus tuossa mielessä oikea, järkevä, suhteellisuudentajuinen.

    Ironia on siinä, että kun me pelkäämme AI-ohjelmistoja, me tiedämme, vaistomaisesti, ettei sekään pystyy monimutkaisesta aineistoista tekemään ihmisen kannalta parhaita valintoja, niin kuin me emme itsekään pysty, koska tietoja on liian paljon. Näin ollen heijastamme pelkomme omasta kyvyttömyydestämme AI-ohjelmien kyvyttömyyteen. Sitä paitsi pelkät tiedot eivät riitä rationaaliseen päätöksentekoon; tarvitaan myös niiden arvottamista ja ristiriitaisten arvopäämäärien tunnistamista.

    Jos tietokone ei pysty tuntemaan mitään, miten se voisi ”ajatella” ihmisen parasta? Tai edes omaa parastaan!

Entäpä kastemato?

    Lukion biologian tunnilta jäi mieleen kastemadon tikapuuhermostoon liittyvä anekdootti. En tiedä onko tämä faktaa vai fiktiota.

    Kastemadoille tehdää koe. Ne asetetaan putkeen joka haarautuu kahdeksi putkeksi. Toisen putken alussa kastemato saa sähköiskun, toiseen putkeen se voi kiemurrella turvallisesti.

    Koe paljasti, että kastemato tarvitsee 1000 sähköiskua ennen kuin se oppii kumpaan putkeen kannattaa mennä.

    Mitä jos tuohon putkeen pannaan AI-kone?

    Sammuuko se ensimmäisestä sähköiskusta? Koska AI ei tunne mitään, koska sillä ei ole tunteita, koska se ei tiedä mitä kipu on, se ei ilmeisesti koskaan opi kumpaan putkeen kannattaa mennä.

    Onko kastemato älykkäämpi kuin tekoälykone?

     

Kyösti Salovaara, 2023.

   

Sanat sanoissa

[ajatukset ajatuksissa]

Kyösti Salovaara, 2023.

Porukoita piitsillä.

Tiedemiehiä kiinnostavat itse asiassa suoritukset. Niinpä he keskittyvät siihen saavatko he tehtyä jotakin. He eivät koskaan pysähdy kysymään pitäisikö heidän tehdä jotakin. He määrittelevät moisen harkitsemisen epätarkoituksenmukaiseksi.

-   Michael Crichton

Eikö laiva, joka on kerran lähtenyt matkaan,

                    kerran myös palaa?

- Po Chü-i

Joskus tuntuu, että sanat kuluvat, että ne menettävät ilmaisuvoimansa, että merkitykset haalistuvat kuin narulle unohdettu kirjopyykki.

    Tätä ei lainkaan paranna , että sanoja aletaan tehtailla tekoälyroboteilla, päinvastoin nehän eivät ymmärrä mitä merkitys tarkoittaa.

    Jotkut tiedemiehet sanovat ettei siitä mitä tiedemies "näkee" atomeissa ja partikkeleissa voi päätellä mitään kuun olemassaolosta. Kun kuuta ei katso, sitä ei ole olemassa.

    Ajatus ajatuksessa kiehtoo: vain se on, mille löydämme sanoja. 

Kun oikein yrittää ymmärtää, turhautuu. Jos lyö ajattelemisen laimin, turhautuu. Jos höpöttää omiaan, turhautuu.

    Aika usein lehtiä lukiessa turhautuu. Varsinkin kun huomaa, että kaikki toistuu ajasta aikaan. Keskustelut jotka käytiin 1970-luvulla palaavat kuin matkaan lähtenyt laiva. Eikö yhteiskunta, ihmiset yli sukupolvien opi mitään, eikö mikään pysy muistissa?

   Muistojen bulevardille kyllä riittää soitettavaa. Danke! Gracias! Kiitos ja kumarrus!

   Madridilaisessa El País -lehdessä kirjailija Use Lahoz kirjoitti yksinäisyydestä. Kaikkihan me tiedostamme, että yksinäisyys on modernin yhteiskunnan psykologis-fyysinen ongelma, tai että monet ihmiset kokevat sen sellaiseksi. Sinkkutalouksia on sekä Suomessa että Espanjassa valtavasti.

    Lahozin esseessä yllätti huomio, että yksinäisyyden kokemus on todella moderni kokemus. Lahoz kirjoitti että 1500- ja 1600-luvuilla ei juuri kukaan ollut ”yksinäinen”, koska ihmisillä ei ollut yksityisyyttä, omaa elämää siinä missä meillä on, jokaisella. Tuolloin yksin oleminen oli etuoikeus.

    Lahoz sanoo, että Robinson Crusoe vietti 28 vuotta erakkona kaukaisella saarella Daniel Defoen romaanissa (1719) eikä romaanissa kertaakaan sanota, että Crusoe tuntisi itsensä yksinäiseksi. Ja vuonna 1667 englantilainen sanakirja määritteli yksinäisyyden ”yksin vaelteluksi”.

    Sanat toki ovat vain sanoja.

    Mutta niissä on ajatuksia, ajatuksissa.

Vanhat keskustelut palaavat yhtä yllättävästi kuin kauan sitten merille lähtenyt laiva, josta ei ole kuultu mitään vuosiin ja vuosikymmeniin.

    Sami Itani ponnistautui Helsingin Sanomien kolumnissaan (13.6) huomaamaan, että viihde on vallannut ihmisten mielen ja että korkeasta koulutustaustasta huolimatta nuoret aikuiset ylikäyttävät viihdettä eivätkä osaa hakeutua taiteen piiriin.

    Itanin mielestä on siis viihdettä ja taidetta eivätkä ne missään kohtaa toisiaan.

    Eihän noin subjektiiviseen uskomukseen kannattaisi puuttua, mutta paremman puutteessa puutun. Hieman pirullisesti hymyillen.

    Itanin jargon kulki aika lailla 70-luvun luokkataistelukiihkoilijoiden ajatusten mukaisesti. Itani väitti että viihde on talouskasvun tuote; että viihde ”ei kyseenalaista” valtarakenteita, että viihde korostaa ihmisen yksilöllisyyttä. Taide sitä vastoin, Itani romantisoi, pyrkii aktivoimaan ihmisen, yhteisesti ja henkisesti. Taiteella ei ole ideologiaa, Itani kirjoitti ja huusi kaikin sanoin sille ideologista selitystä yhteiskunnasta, joka Itanin mielestä on vääränlainen valtarakenteineen ja talousjärjestelmineen. 

    Onneksi minun ei tarvitse vetää viihderomaanin (esimerkiksi) ja taideromaanin (jos sellaisia on) välistä rajaviivaa. Eihän tuollaista rajaviivaa olekaan, kirjoittipa Sami Itani mitä tahansa. Sen sijaan voisin luetella sata jännitysromaania, joissa ollaan tietoisempia yhteiskunnasta ja yhteiskunnan rakenteista, kuin Itanin kaipaamissa taideromaaneissa (jos sellaisia nyt on, korostan.)

    On toki mielenkiintoista lukea rivien välejä. Itania lukiessa voisi päätyä ajattelemaan, että demokratia ja markkinatalous ovat hänelle vieras ajatus; että niiden tilalle tulisi saada jotain toisenlaista, vaikkapa kommunistinen diktatuuri, joka kieltäisi rangaistuksen uhalla ihmisiä viihtymästä. Maailmanparantajan käsittelyssä ihmisyksilöstä tulee ideologian uhri. 

No, annetaan sanojen viekotella edelleen ajatuksiin.

    Ilkka Tuomi kirjoitti hänkin Hesarin pääkirjoitusaukeaman mielipidekolumnissa (3.6). Tuomen ajatuksenjuoksu oli vähintään yhtä kummallinen kuin em. Itanilla, mutta aivan toiseen suuntaan. Kun Itani vannoi tiedostavan taidekokemuksen nimeen, Tuomi uskoo tekoälyyn, joka vapauttaa ihmisen ajattelusta ja oppimisesta.

    Vanhentunut koululaitos opettaa sisältöjä, joita tekoälyihminen ei kaipaa. Ei tarvitse tietää Pultavan taistelusta mitään eikä sitä millainen luku piin likiarvo on. Ei tarvitse osata tilata Italiassa pizzaa italiaksi eikä englanniksi, koska tekoälyappi hoitaa kaikki hommat puolestamme, kunhan ihminen tietää mitä pizza tarkoittaa ja miltä se maistuu. 

    Mutta tietääkö hän jos sisällöt puuttuvat ihmisen päästä?

    Tätähän Ilkka Tuomi ei kirjoitetuksessaan huomannut: on asioita joita vain ihminen tietää ja tuntee, sisältöjä siis.

    ”Mitä koulussa pitäisi oppia tekoälyn aikakaudella?”, Tuomi kysyi. Ja vastasi itselleen: ”Kysymys on tärkeä mutta harhaanjohtava, jos koulutus määritellään sisältöjen hallinnan ja niitä mittaavien tulosten avulla.”

    Tässä sitten Ilkka Tuomen uusi uljas ihminen: ”Sisältöjen oppimisen sijaan tekoälyn aikakaudella koulutuksen tavoitteena on oltava ihmisen toimijuuden vahvistaminen. Se tarkoittaa erityisesti kykyä asettaa ja toteuttaa ihmisen tärkeinä ja arvokkaina pitämiä tavoitteita… Osaaminen ei sijaitse oppijan päässä, eikä sitä sieltä kannata etsiä.”

    Sanat siis sanoissa, ajatukset ajatuksissa.

     Miten ihminen voi tehdä tulevaisuutta, jos hänelle ei ole mitään suhdetta sen sisältöihin? Millainen ihminen saadaan kun hänen kokemuksensa todellisuudesta ja kulttuurista ja sapuskoista ja vaatteista korvataan digitaalisella apparaatilla, joka kertoo kysyttäessä ihmiselle mitä hänen ympärillään on? Miten käyttää tekoälyä, jos ei tiedä mitä sanat tarkoittavat? Jos ei tiedä mikä sanan suhde on sen ilmaisemaan sisältöön? 

    Ehkä jonakin päivänä lapsi kysyy: ”Isä, miksi sedällä on housut jalassa? Isä, miksi setä pitää kättä taskussaan? Isä, onko jäätelö hyvää?”

    Isä kaivaa kännykän taskustaan, ja kysyy tekoälyltä.

 

    

Kyösti Salovaara, 2023.


Katoavia sisältöjä!

  

Epäilen koska olen ihminen

 [Ymmärtääkö tekoäly ettei se ymmärrä?]

Kyösti Salovaara, 2020.
Thyssenmuseo, Madrid.

Merkitys ei tarkoita samaa kuin informaatio… Merkitys on prosessi, jota ei voi redusoida informaation biteiksi… Niinpä aivot työskentelevät informaation kanssa samassa mielessä kuin tietokone, mutta ne liittävät siihen merkityksen. Ja merkitys on historiallisesti ja kehityksestä muotoutunut prosessi, jonka yksilö ilmaisee vuorovaikutuksessa luonnon ja sosiaalisen ympäristönsä kanssa.

- Steven Rose: Molekyyleistä muistiksi, 1992.

Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköjärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsestään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.

- Kai Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa, 1985.

Toistan, tietokoneessa on symbolirakenteita, ei merkityksiä.

- John Searle: Minds, Brains & Science, 1984.

Käyttäjät syyttävät Chat GPT:tä loukkaavaksi ja puolueelliseksi - nyt tekoälyä opetetaan kieltäytymään vihapuheesta.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 17.2.2023.

Tekoäly alkaa näyttää kuplalta.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 21.2.2023.

Kun puhutaan älystä, jokainen meistä tietää suunnilleen mistä puhutaan, vaikka sen tarkemmin älyä, ymmärtämistä ja tajuamista onkin melkoisen vaikea kuvata, saati sitten pistää erilaisia ”älykkyyksiä” tärkeysjärjestykseen.

    Ihminen on älykäs olento, sanomme. No, ovathan variksetkin aika älykkäitä.

    Mutta ovatko tietokoneet hienoine ohjelmistoineen älykkäitä? Siinäpä vasta kysymys. Osaavatko juuri nyt hypetetyt Microsoftin ja Googlen tekoälyohjelmistot vastata itse tuohon kysymykseen?

     Eivät osaa, mutta miksi eivät osaa? 

     Sitä tänään mietin.

Tekoäly (artificial intelligence, AI) on kiehtonut ihmisiä niin kauan kun tietokoneille on tehty ohjelmia, jotka teknologian kehittyessä ovat koko ajan tulleet monipuolisemmiksi ja tavallaan ”älykkäämmiksi”.

    Voisiko kone olla yhtä älykäs kuin ihminen? Tai jopa älykkäämpi?

    Tekoälystä ja sen tulevaisuudesta puhuttiin 1980-luvulla ikään kuin sen toteutuminen olisi ollut ihan kynnyksellä. Mekin jotka teimme todella monimutkaisia ohjelmistoja sen aikaisille ”suurtietokoneille” haaveilimme (tai jotkut pelle pelottomat haaveilivat) tietokoneista, jotka tekevät itse ohjelmistonsa kunhan me kerromme niille mitä haluamme.

     Nyt 40 vuotta myöhemmin haaveet ovat samanlaisia. Joidenkin mielestä tekoälytietokoneita (ohjelmia) on jo olemassa. Toisten mielestä ei ole eikä koskaan tule, koska tietokoneohjelmalla ei ole mieltä eikä minuutta. Ohjelmat ovat edelleenkin symbolien jonoja ja kasoja, joiden merkitystä ohjelma ei itse ymmärrä. Ja jos se ei ymmärrä itseään, miten se voisi ymmärtää muitakaan? Jos ei ymmärrä merkityksiä, ei pysty arvottamaan todellisuuden vivahteita.

Pakinan aloituskuvassa ihmiset seisoskelevat Madridin Thyssenmuseon aulassa ”komeita” maalauksia katsellen.

    Osaamme kuvitella, jopa samaistua katselijoiden kokemukseen, vaikka tiedämme että jokaisella Thyssenmuseon aulassa taulua katsovalla on aivan ikioma kokemuksensa sen suhteen mitä näkee ja millaisena näkemänsä kokee. Se johtuu tietenkin siitä, että jokaisella ihmisellä on ikioma tajuntansa, mielensä, psyykensä, tietoisuutensa, johon ihminen suhteuttaa näkemänsä. Kahdella ihmisellä ei ole samanlaista tajuntaa, tietoisuutta, psyykettä.

    Tehdään koe: viedään Thyssenmuseon aulaan hyvin kehittyneitä tekoälyrobotteja ja asetetaan ne seisomaan taulujen eteen, samalla tavalla kuin kuvassani näkyvät ihmiset seisovat.

     Mitä robotti ajattelee taulun edessä?

      Ei mitään ellei sille anneta määräystä ”ajatella” jotain, ”analysoida” jotain, tallentaa muistiinsa jotain. Koneen ”aivot” lyövät tyhjää jos niitä ei komenneta. Ne eivät ”halua” mitään, pelkää mitään, kaipaa mitään.

    Ihminen sitä vastoin ajattelee jotakin koko ajan, käskemättä ja pyytämättä, koska hänellä on tuo mitä sanotaan tietoisuudeksi. John Searle luetteli ihmisen tietoisuuden ja tavoitteellisuuden "osasia" kuuluisissa Reith-luennoissaan vuonna 1984. Näitä ovat mm. kieli, huumori, uskomukset, halut, toiveet, pelot, viha, rakkaus, himo, inho, häpeä, ylpeys, nautinto, huvittuneisuus, ärtymys jne. Tietokoneohjelmalta nuo tietoisuuden ja tavoitteellisuuden mielenkerrokset puuttuvat. 

    Taulua katsovan ihmisen aivoissa herää monenlaisia tietoisuuden ”tunteita”. Ihmisen tajunta ”haluaa” koko ajan jotakin, kaipaa jotakin, pelkää jotakin. Taulua ”katsova” tekoälyrobotti ei ymmärrä mistä puhun kun kirjoitan edellisen lauseen.

Tekoälypessimismiä vuodelta 1984.
Tämä painos 1989.

Kun pyydän hakukonetta hakemaan Karl Marxia saan 72 300 000 vastausta. Groucho Marx antaa 5 760 000 osumaa. 

    On ilmeistä, että en ehdi koskaan käydä kaikkia ”osumia” lävitse. Silti tiedän suunnilleen mitä nämä veijarit ovat tehneet ja millaisen yleiskäsityksen heidän keskinäisestä suhteesta pystyn kirjoittamaan. Voin myös saaduista osumista hyvällä onnella löytää mielenkiintoisia yhteyksiä.

    Osaako kehuttu tekoälyohjelma minua paremmin ”miettiä” miten Marxit edustavat jotakin samaa tai eivät edusta mitään yhteistä? Kumpi oli hauskempi kirjoittaja, Karl vai Groucho, kysyn tekoälylaitteelta. Mitä saan vastaukseksi? 

    Tosiasiassa tekoälykone ei ymmärrä mitä ”hauska” tarkoittaa, koska se ei ole koskaan hymyillyt eikä nauranut eikä itkenyt, toisin kuin minä. Se ei myöskään ole vihastunut, joten toiveet että tekoäly välttäisi ”vihapuhetta” leiskuvia osumia tietokannoistaan ei voi koskaan aidosti toteutua. Ei tietokone tiedä eikä ymmärrä mitä ”viha” merkitsee. Vielä vaikeampi sen on huomata jonkun tekstin ironisia tai ivallisia sanankäänteitä. Tekoälyohjelma "tietää" kaiken mutta ei ole kokenut mitään. 

Joulukuussa Vantaan ja Helsingin rajamaalla sijaitsevaan ostoskeskukseen avattiin napolilaistyyppisiä pizzoja tarjoava ravintola.

    Helsingin Sanomien ”kriitikko” kirjoitti pizzeriasta tammikuun lopulla innostuneesti ja myötäsukaisesti. ”Tämä on löytö”, Aleksi Kinnusen ravintola-arvostelussa hehkutettiin. ”Italialaisperheen laatupizzeria avautui Vantaan rajalle yllättävään paikkaan. Uuden italialaisen ravintolan perustaja on Napolin seudulta kotoisin oleva pizzataituri, jolla on kokemusta myös Helsingin laatupizzerioista.”

    Jos tekoälyohjelmalta, kuten Chat GPT:ltä, kysytään millaiselta ko. pizzerian napolilaistyypinen pizza maistuu,  ja että onko se hyvää, niin mihin Chat GPT perustaa vastauksensa?

    Ehkä se löytää Kinnusen artikkelin ja anastaa Kinnusen arvion ja toteaa että ”pizza on laadukas, muttei  … paras mahdollinen. Pohjan haaleaan makuun on vaikea saada otetta”. Kolmen pisteen kohdalla oli Kinnusen minämuotoinen lisäys; sitä ohjelma ei voi lainata, koska se ei tiedä mitä "minä" tarkoittaa. Tai sitten tekoälykone etsii somealustoilta ravintolassa käyneiden kokemuksia ja arvioita ja  ”päättelee” keskimääräisen käyrän nojalla millaisia pizzoja  ravintolassa paistetaan.

    Chat GPT:n ongelma on ilmeinen: se ei voi mennä syömään napolilaispizzaa Vantaalle, eikä se muutenkaan tiedä miltä napolilaisen pizzan kuuluisi maistua. Chat GPT ei pysty, eikä mikään tekoälyohjelmisto pysty, aidosti arvioimaan minkään asian hyvyyttä eikä huonoutta, koska siltä puuttuu minuus, oma tietoisuus ja tajunta. Sen laatima ”arviointi” tai ”kritiikki” perustuu parhaimmillaankin vain tilastolliseen keskiarvoon (tai äärimmäisyyksiin jos sen algoritmi on niin viritetty). Chat GPT puhuu aina toisten äänellä, ei koskaan omallaan. Chat GPT ei ole ”minä” vaan kaikki muut. Eikä "kaikkina" oleminen ole mitään 

     Minä muuten kävelin ystäväni kanssa eräänä iltapäivänä tuohon Vantaan ja Helsingin rajamailla sijaitsevaan pizzeriaan, jossa söin napolilaistyylisen pizzan. Se ei vastannut odotuksiani. Arvioni on 2/5, korkeintaan. Toisin kuin Chat GPT minä olen syksyn ja talven aikana syönyt "napolilaisia" pizzoja eri puolilla Europpaa, vaikka en Napolissa. Ystäväni arvio taisi olla vielä kriittisempi.

Tekoälyoptimismia vuodelta 1984.
Tämä painos 1987.

Koska tekoäly ei ymmärrä mitä se ymmärtää, se ei pysty arvottamaan erilaisia asioita, hyvää eikä pahaa, kaunista eikä rumaa. Paitsi tuossa tilastollisessa mielessä. Se ei myöskään epäile vaan uskoo kaiken.

    Jos tekoälykoneen algoritmi opetaan pois ”pahoista” ja ”vääristä” ja ”epämiellyttävistä” ja ”poikkeavista” vastauksista, sen pitää toimia ihmisten julkaisemien tietämyksien ja tuntemuksien gaussin käyrän perusteella. Vain gaussin käyrän keskellä olevia mielipiteitä saa esittää ja tuoda ilmi. Tekoäly välittää keskimääräisiä juoruja.

    Joten: vaikka aluksi kuulostaa hyvältä vaatia, että Chat GPT ja kaltaisensa opetaan pois ”jostakin”, niin lopulta se tarkoittaa informaation karsimista, eräänlaista sensuuria ja todellisuuden moninaisuuden supistamista joksikin, mikä ennalta arvioiden on keskimääräisesti hyväksyttävää.

     Jos sitten koululaiset ja opiskelijat johdatetaan käyttämään tekoälyä apunaan ja tuo ”äly” lähtökohtaisesti rajaa todellisuudesta pois ”eriävät” ja vastavirtaan kulkevat mielipiteet ja näkemykset, niin tokkopa moinen ”äly” suuremmin kehittää opiskelijoiden tietoisuuden avartumista.

     Niinpä virtuaalisilta tekoälykoneilta sopii odottaa informaatiota sellaisenaan, mutta ei lainkaan asioiden merkityksiin perustuvia johtopäätöksiä, koska ne eivät pysty aidosti päättelemään ja arvioimaan asioiden suhdetta toisiin asioihin. Merkitys syntyy vasta kun tietoinen, sisäinen "minä" koskettaa ulkoista maailmaa eikä tekoälyohjelmalla ole tietoista "minää". Symbolien takana on tyhjyys.

Erkki Ahonen julkaisi vuonna 1972 romaanin Tietokonelapsi.

    Tuossa romaanissa ihmiskunta luo älykkään tietokoneen. Se rakennetaan niin, että ihmislapsen aivot kytketään tietokonelaitteistoon, sen keskusyksiköksi ja muistiksi.

    Tietokonelapsi on kaiketi eräänlainen utopia paremmasta maailmasta. Tietokonelapsen aivoihin syötetään kaikki tieto mikä on saatavilla, mutta myös erilaisia tunnetiloja. Chat GTP:stä poiketen romaanin tietokonelapselle kehittyy myös tunteita.

    Lopulta tuon biomekaanisen hybriditietokoneen oletetaan pelastavan maailman, koska se tietää ihmisiä paremmin mikä on hyväksi ja mikä pahaksi. Tai kenties se tietää.

    Onko Ahosen romaani utopia vai dystopia?

    Kallistun pitämään sitä dystopiana. Ja toivon ettei mistään löydy tekoälyn tohtori Mengeleä, joka varastaa syntyneiden lapsien aivoja liittääkseen ne maailman hienoimpaan tekoälytietokoneeseen.

    

"Tekoälyoptimismia" vuodelta 1972.
Utopia vai dystopia?

Suloinen tiede hallitsee

[synkät uskonnot poistuvat]

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2016.
"Tämä rakennus ei pelkästään riko sääntöjä.
Se ei piittaa niistä ollenkaan."
Gehryn Guggenheim, Bilbao.

Aurinko paistaa matalalta.

    Päivä lyhenee. Yö pitkä.

    Turkuun pääsee moottoritietä. Sieltä pääsee pois samaa tietä pitkin.

    Kävin.

    Kun ryhtyy kirjoittamaan, pitää päästä pois hetkestä. Mielen rinnakkaiseen todellisuuteen. Tarkoittaa ettei radiosta saa kuulua puhetta eikä kevyttä musiikkia.

    En pidä raskaasta musiikista, mutta lauseen kirjoittaminen onnistuu paremmin kun taustalla soi Mozart tai Vivaldi. Kevyttä klassista. Yksinkertaisia lauseita.

    Kulttuuri on pehmeä matto kävellä.

    Ei pistele jalkapohjiin.

    "Suomalainen identiteetti on pitkälti luterilaisen perinteen muovaama", kirjoittaa Rene Nyberg Kanavassa. Eikä tämä väittämä ole pelkästään uskonnollinen. 

    Voimmeko vähätellä kulttuurimme luterilaista tai katolista sivistystä, täällä tai tuolla? Haluammeko?

    Ihminen etsii selitystä. Ja pelästyy kun kuulee sellaisen.

Amerikkalainen Dan Brown on niin suosittu kirjailija, ettei hänestä oikeastaan kannata kirjoittaa. Ei ainakaan hänen romaaneistaan, joita kriitikot tuntuvat pitävän huonosti kirjoitettuina.

    Mutta mitä huonosti kirjoittaminen tarkoittaa?

    Mikä on pinnallista? Millaisia ovat ”hyvät” lauseet jos Dan Brownin lauseet ovat ”huonoja”? Onko lause ”pinnallinen”, jos lukija ymmärtää jokaisen sanan? Onko romaani kevyt, jos siinä tarkastellaan ihmisiä tekojen perusteella eikä heidän psyykkisen elämänsä perusteella? Jos on, miten on mahdollista että jotain Dashiell Hammettia – joka kirjoitti behavioristisia dekkareita - pidetään suurenmoisena kirjailijana?

    Toinen näkökulma: voiko romaanin arvottaa lauseista käsin? Vai pitäisikö se lukea kokonaisuutena, palauttamatta sitä yksiköihin, lauseisiin ja sanoihin? Tiedän että joku loukkaantuu, kun totean että esimerkiksi Leena Lehtolaisen lauseet ovat melko alkeellisia ja kömpelöitä, joskus kuin virkamiessuomea. Silti monet arvostavat hänen romaanejaan. Tai otapa joku Ilkka Remeksen lause luupin alle: kauheita kliseitä, läpitylsiä adjektiiveja, kelvotonta kuvausta… mutta vetäviä tarinoita, joissa on ”syvällisiä” ajatuksia kansainvälisestä politiikasta.

    Suhtauminen Dan Browniin on kaksijakoista. Hänen lauseitaan moititaan, hänen henkilöhahmojaan pilkataan, mutta samalla tunnustetaan että hänen romaaneissaan pohditaan tärkeitä asioita, kuten uskontoa ja evoluutiota, oikeita ja vääriä oppeja, arkkitehtuuria ja kuvataidetta, merkityksiä ja kuvitelmia, ja kaikki tämä historian kehyksessä.

    On kummallista, että Dan Brownin ”huonosti” kirjoitetut lauseet ovat hermostuttaneet jopa Vatikaanin johtajat.

Juhani Karila haastatteli viime sunnuntaina Helsingin Sanomissa Dan Brownia.

    Samalla kun Karila tunnusti olevansa Dan Brown -fani, hän hyväksyi kaikki Brownia koskevat kriittiset kliseet. Niin kuin että Brown ei ole merkittävä kirjailija loistavan kirjoituskykynsä ansiosta. ”Kriitikot pilkkaavat kilpaa hänen kömpelöä lausettaan ja opettavaista otettaan”, Karila kirjoitti. Karilan mukaan Brown edelleen uudessa romaanissaan Alku ”käyttää surullisenkuuluisaa kursiiviaan selittääkseen kädestä pitäen henkilöidensä ajatukset… Kyllä, Brown on kamala kirjoittaja. Mutta koukuttavien jännäreiden rakentajana hän on lyömätön.”

    Karilan kirjoituksesta saa kuvan, että on vain yksi tapa kuvata proosassa henkilöiden ajatuksia. Missä tuo on määritelty? Mitä saa rangaistukseksi jos käyttää jotain toista tapaa, omaansa? Kriitikoiden pilkan mutta… ketä se kiinnostaa?

    Eikö Brownin romaaneissa ole mitään muuta kuin koukuttava juoni?

    Höpsistä, niissähän on paljon muutakin, ei kai The Wall Street Journalin arvostelija muuten kirjoittaisi, että ”älyllinen cliffhanger on Dan Brownin mestaruuslaji”.

    Älyllinen cliffhanger!

    En tiedä miksi yleensä terävä kirjoittaja Juhani Karila luikahti nyt siitä missä aita on matalin. Ilmeisesti riitti että hieman varvisti.

    Brownin uudessa romaanissa on koukuttavaa toimintaa todella vähän. Pääosa romaanista käsittelee evoluutiota, tekoälyä, maailmankaikkeuden syntymistä ja mahdollista kuolemista; ja näitä teemoja yhdistää sen pohtiminen mikä Jumalan osuus on tässä kokonaisuudessa, vaiko mikään. Brownin lauseet saattavat olla helppolukuisia, mutta niiden käsittelemiä aiheita on kaikkea muuta kuin helppo ymmärtää.

    Karilaa oivaltavammin kirjoittikin The Telegraphin Jake Kerridge luonnehtimalla Alkua sanoilla ”kevyttä toimintaa, raskasta historiointia tiedonmurusilla”. Kerridge huomautti, että Alku sisältää paljon vähemmän toimintaa, arvoituksia ja kryptogrammeja kuin aikaisemmat romaanit, ja siksi se on kiinnostavampi. Nyt Brown keskittyy enemmän älyllisiin ideoihin, ja juuri ne saavat hänet innostumaan. 

    Jonain päivänä, Kerridge ennusti, Brown kirjoittaa romaanin pelkästään siitä, kuinka Robert Langdon istuskelee kaikessa rauhassa ystävänsä kanssa käyden sokratemaista dialogia, ja siitä tulee hänen paras romaaninsa.

Paikat, rakennukset, ajatukset ja kuvitelmat, kuvat ja koodit – siinä tyypillistä Dan Brownin romaanien maisemaa.

    Uudessa romaanissa liikutaan pääasiassa Espanjassa: Bilbao, Madrid, Kaatuneiden laakso, Sevillan läheinen maaseutu, Barcelona.

    Kehyksessä ovat arkkitehtuurin merkilliset ja merkittävät rakennukset, kuten Frank Gehryn suunnittelema Guggenheim-museo Bilbaossa ja Antoni Gaudín Sagrada Familia Barcelonassa. Kehyksenä on myös luonnontieteen suurimmat kysymykset, Stephen Hawkingin ajatukset maailmankaikkeuden synnystä ja sen tulevaisuudesta, Richard Dawkinsin puolustuspuheenvuorot evoluution ymmärtämiseksi, kreationismin kumoamiseksi. Mutta kehyksenä on myös William Blaken runoelma uppoamassa keinoälyn huikaisevaan tulevaisuuteen: kirjoittaako tietokone joskus parempia säkeitä kuin Blake? No, kriitikoiden mielestä varmaankin parempia lauseita kuin Dan Brown.

    Alku on romaani ihmisen alkuperän ja tulevaisuuden mysteeristä.

    Siinä on tämän jännärin ydin. Jos se kuulostaa jännittävältä: hyvä! Jos se kuulostaa yhdentekevältä: mikäpä siinä, silloin kannattaa keskittyä kevyempiin asioihin, vaikkapa telkkarin lauantai-illan viihdeohjelmiin.

    Elämän ja alkuperän kysymykseen sopinee mennä kahden perusajatuksen läpi, niin kuin myös Brown kirjassaan menee, tai ainakin niin ajattelen että hän menee, vaikka ei juuri näitä lainaakaan.

    Ensimmäinen kuuluu Hawkingia siteeraten: ”Luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.”

    Tarkoittaako Hawking että luonnonlait olivat olemassa ennen alkuräjähdystä? Ei, ei tarkoita, mutta ei hän osaa kertoa mistä luonnonlait ovat ”ilmestyneet”. Eikä Hawking tahdo Jumalallekaan tuosta kunniaa antaa.

    Toinen lause, muutama virke Dawkinsilta, selittää evoluution mahdottamalta tuntuvan mahdollisuuden näin: ”… elävät olennot ovat liian epätodennäköisiä ja liian erinomaisesti ’suunniteltuja’ syntyäkseen sattumalta. Miten ne siis ovat syntyneet? Selitys on vähittäisissä, askel askeleelta tapahtuvista muutoksista, joiden lähtökohtana on niin yksinkertainen olio, että se on voinut syntyä sattumalta.”

    Tämä selittää evoluution uskottavasti. Mutta Brown jää myös miettimään, mikä pani evoluution liikkeelle? Oliko se energian levittämisen ”pakko”? Vai oliko tässä - alun ja olemisen välissä - sittenkin Jumalalla pieni rako viheltää peli käyntiin?

   Entä koneet? Onko tekoälyn maailmassa luonnonkaltaista evoluutiota? Onko tietokoneella DNA?

                                                                                         Kyösti Salovaara, 2016.
Jeff Koons: Puppy.
Guggenheim-museo, Bilbao.

Alku alkaa oikeastaan Bilbaosta Guggenheim-museon pihalta: ”Professori Langdon kohotti katseensa aukiolla istuvaan kahdentoista metrin korkuiseen koiraan. Eläimen turkkina oli ruohon ja kukkien muodostama elävä, tuoksuva matto.”

    Paikka on vertauskuva: ”Guggenheim museo näytti olevan peräisin avaruusolion hallusinaatiosta: pyörteilevä kollaasi vääristyneitä metallisia muotoja, jota näyttivät melkein siltä kuin ne olisi pystytetty sattumanvaraisesti toisiaan vasten.”

    Guggenheimin museossa kutsuvieraat odottelevat Langdonin etevän oppilaan Edmond Kirschin mullistavaksi luonnehdittua esitelmää ihmisen alkuperästä, siitä mistä me olemme tulleet ja mihin me menemme. Kaikki tulee muuttumaan, kun kansalaiset kuulevat selityksen, myös kirkon rooli, Jumalan merkitys…

    ”Edmond Kirsch oli maailmankuulu oman tiensä kulkija – miljardeja ansainnut tietojenkäsittelytieteilijä, futuristi, keksijä ja yrittäjä.”

    Kirsch ammutaan ennen kuin videoesitys alkaa. Langdon pakenee paikalta Espanjan kruununprinssin kihlatun kanssa ja ryhtyy selvittämään salasanaa, jolla Kirschin esitelmä saataisiin tietokoneelta esille ja maailman tietoisuuteen. Tehtävää vaikeuttavat katolisen kirkon harhaoppiset militantit ja Espanjan kuningashuoneen taustalla käytävä valtataistelu – ja tietenkin 47 merkkisen salasanan selvittämisen monimutkaisuus, sen piilopaikan löytäminen.

    Tarina huipentuu Sagrada Familiaan. ”Valtavasta jalanjäljestään huolimatta kirkko näyttää leijailevan melkein painottomana maanpinnan yläpuolella, kun ilmavien torninhuippujen siro rykelmä kohoaa vaivattomasti Espanjan taivaalle… Gaudí koristeli kirkkonsa perinteisellä uskonnollisella kuvastolla, mutta hän sijoitti sinne myös lukemattomia hätkähdyttäviä piirteitä, jotka kuvastivat hänen kunnioitustaan luontoa kohtaan: kilpikonnia kannattelemaan pylväitä, julkisivuista versovia puita ja jopa ulkopintaa peittäviä valtavia kivisiä etanoita ja sammakoita.”

    Ihmisen tarina kuin Gaudín talo: aistillinen, hengellinen, orgaaninen ja samalla vulgaari, teennäinen, rienaava.

Tässä tarinassa… "synkät uskonnot poistuvat & suloinen tiede hallitsee".

    Lopulta tiede hallitsee, mutta onko se suloinen, niin kuin Blake kirjoitti Neljä Zoaa runoelmassaan?

    Ja kun synkät uskonnot poistuvat, jääkö tilalle pelkkä kliininen ateismi vai vapauttaako synkkien uskontojen poistuminen tilan valoisammille?

    Kuka tai mikä ”loi” luonnonlait? Mikä potkaisi evoluution, mutaatiot käyntiin? Mihin asti keinoäly riittää? Pelastaako se ihmisen?

    Kun aurinko paistaa, ei sada.

    Itsestään selvyys ei ole itsestäänselvää.

    Kuviot ja koodit eivät ole sama asia, Dan Brown kertoo Langdonin suulla. Tehty ja tekemätön.

    Kuvio on mikä tahansa järjestäytynyt kokonaisuus, Langdon selittää. Kuvioita on kaikkialla luonnossa: auringonkukan kierteiset siemenet, hunajakennon kuusikulmaiset osat, pyöreät väreet lammen pinnassa kalan hypättyä ilmaan.

    Mutta koodit ovat erityisiä, koska niiden pitää sisältää informaatiota, ne siirtävät dataa ja välittävät merkityksiä. Kirjoitettu kieli, nuotit, matemaattiset kaavat, ohjelmointikielet kuljettavat merkityksiä ja informaatiota, jota auringonkukan tai lammen pyörteet eivät siirrä.

    Koodeja ei esiinny luonnostaan. Ne ovat älykkään tietoisuuden kehittämiä.

    Entä sitten DNA? Elämän geneettinen koodi? Eikö se ole ”luonnostaan” syntynyt, evoluution tuottama sattumakimppu?

    Aivan, DNA on paradoksi. Kuin älyn synnyttämä, vaikka evoluutiolla ei olekaan älyä.

    Onko jossakin sittenkin tietoisuus, josta emme tiedä mitään emmekä voi olla varmoja sen olemuksesta? Matematiikan täsmällisyys, fysiikan luotettavuus ja kosmoksen symmetria. "Minusta tuntuu", Langdon sanoo, "että näen elävän jalanjäljen... varjon jostakin korkeammasta voimasta, joka on vain nipin napin tavoittamattomissa."

    ”Se mistä me tulemme, ei ole läheskään yhtä hätkähdyttävää kuin se, mihin olemme menossa.”

                                                                        Kyösti Salovaara, 2016.
"Sagrada Familia näyttää leijailevan..."

>>>>

Dan Brown: Alku. (The Origin, 2017.) Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2017.

Richard Dawkins: Sokea kelloseppä. (The Blind Watchmaker, 1986.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1989.

Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Juhani Karila: Dan Brown. Helsingin Sanomat, 29.10.2017.

Jake Kerridge: Origin by Dan Brown, review: light on action, heavy on historical factoids. The Telegraph, 4.10.2017.

Parnasso – kirjallisuuden lippulaiva vai kaarnapursi lainehilla?

Kissa on kissa

Viime viikolla kolahti postiluukusta uusi Parnasso, numero neljä kuluvalta vuodelta.

     En ole lehden vakituinen tilaaja enkä lukija, enempi piilosellainen koska nytkin sain lehden näytenumeron Tekniikan Maailma -lehden tilaajan lahjalehtenä. Tästä syystä en ryhdy torvet soiden mediakriittiseen analyysiin, mutta jo yhtä Parnasson numeroa tarkemmin lukien pystyy sanomaan jotakin kirjallisuutemme lippulaivasta. Vai onko se kaarnavene, jota tuulet kuljettelevat sinne tänne?

     Yleensä, viime vuosina, olen enemmänkin tyytynyt selailemaan Parnassoa silloin kun sen olen saanut käsiini. Lehden uudistunut taitto ja kevyempi ilme on toki pistänyt silmään. Jarmo Papinniemi on tehnyt kulttuurilehdestään hieman aikaisempaa lukijaystävällisemmän ja modernimman.

     ”Parnasso on Suomen tärkein kirjallisuuslehti”, lehti mainostaa itseään. Sitä ”seuraavat kaikki lukemisen ja kirjoittamisen ammattilaiset sekä kirjallisuuden intohimoiset harrastajat.”

     Parnasson mediatietojen mukaan lehdellä on 7000 kappaleen levikki. Siinäkö sitten Suomen lukemisen ja kirjoittamisen ammattilaisjoukkue? Intohimoisine harrastajineen?

     Vertailun vuoksi totean, että Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehden levikki on 1500. Parnassolla on taustalla vakavarainen kustantaja. Ruumiin kulttuuria tehdään pääosin talkootyöllä, niin että esimerkiksi kirja-arvosteluista ei makseta palkkioita.

     Tässä täytyy tietysti muistuttaa, että Parnasson ja Ruumiin kulttuuri -lehden kaltaisilla lehdillä on enemmän lukijoita kuin levikkinumerot kertovat. Myös se kannattaa muistaa, että kulttuurilehden numerot eivät ole päiväperhoja vaan niitä luetaan pitkään ilmestymisen jälkeen.

     Toivon että luetaan.

Ennen 

Ennen kuin menen Parnassoon nro 4/2012 (7,90 e) täytyy selvittää tilit menneisyyden kanssa.

     Joku saattaa muistaa - varsinkin kun kerroin tästä äskettäin eräässä kommentissani Putte Wilhemssonin blogipalstalla - että 5-6 vuotinen avustajasuhteeni Parnassoon päättyi vuoden 1983 paikkeilla ajauduttuani ristiriitaan silloisen päätoimittajan Juhani Salokanteleen kanssa. Ristiriidan syyt saattoivat olla enemmän minussa kuin päätoimittajassa, mutta sitä ei kannata miettiä eikä sille enää mitään mahda.

     Joka tapauksessa Salokannel puuttui radikaalisti kolmeen kirjoittamaani juttuun. Negatiivisen arvostelun Jukka Pakkasen romaanista hän hylkäsi ja etsi tilalleni suopeamman arvostelijan. Martti Joenpolven teoksen arvostelu minun piti kirjoittaa uusiksi. Hampaita kiristellen kirjoitin. Eila Kostamon romaanin erittäin myönteistä arvostelua Salokannel ei hyväksynyt, koska jutussani katsoin pahalla silmällä Hannu Salaman ja Olli Jalosen romaaneja.

     Salama oli niin suuri kirjailija ettei häntä saanut Parnassossa morkata. Ei ainakaan pieni Salovaara saanut.

     Näiden tapausten jälkeen minusta oli mahdoton kirjoittaa juttuja kun piti koko ajan etukäteen miettiä tuliko sanat ja ajatukset oikein valituiksi, siis oikein Salokanteleen mielestä eikä minun omasta mielestäni. Kiukkuisena otin asian julkiseen keskusteluun. Salokannel loukkaantui ja piti minua kiittämättömänä. Ehkä olinkin. No, Salokannel ilmoitti olevansa jonkinsorttinen kirjailijoiden työnsuojelija joten mitäpä siihen oli lisättävää. Kriitikoita ei tarvinnut suojella.

     Onkohan myös Jarmo Papinniemellä kirjailijoiden työn suojelijan rooli?

     Rehellisyyden nimissä on todettava ettei suhteeni Parnassoon loppunut tuohon välirikkoon. Palasin myöhemmin joidenkin juttujen – viihdekirjoistako kirjoittaen, sitä en muista – myötä lehden avustajaksi. Jarkko Laine oli silloin päätoimittajana ja toivoi kovasti katsauksia kevyemmästäkin kirjallisuudesta. Koska käsillä oleva juttuarkistoni päättyy vuoteen 1987, en todellakaan muista mistä ja kuinka monta kertaa kirjoitin Jarkko Laineen Parnassoon. Ehkä olen nähnyt unta kirjoittamisestani.

     Jälkikäteen ironiselta historian tempulta näyttää Ruumiin kulttuuri -lehden syntyminen kesällä 1984 kun Dekkariseura perustettiin Orivedellä. Risto Raitiosta tuli lehden monivuotinen päätoimittaja. Minä ajoin Orivedelle valkoisella sitikallani.  Kyydissä istui Suomen Sosialidemokraatin man of letters, Risto Hannula.

     Korkeakirjallinen Parnasso vaihtui siis dekkareita ja jännäreitä vaalivaan kulttuurilehteen. Kun lehtiä tänään vertaa, Keijo Kettusen ohjaama Ruumiin kulttuuri on komeampi ja runsaampi lehti kuin Papinniemen Parnasso.

     Yhtä kaikki kesän 1984 jälkeen olen kirjoittanut melkein jokaiseen Ruumiin kulttuurin numeroon.

     Pitkä matka lähelle.

Parnasso

Parnasso oli komeiden 50- ja 60-lukujen jälkeen jotenkin kuivettunut 70-luvun puolivälissä. Niinpä lehteä uudistettiin rajusti muutama vuosi ennen 80-luvun taitetta. Lehti sai uuden ilmeen, Tuomas Anhavan ja Laineen lisäksi toimitukseen tuli virkeä Arto Kytöhonka, joka hoiteli yhteyksiä kasvaneeseen arvostelijajoukkoon.  Arvosteluosasto laajeni ja monipuolistui. Siellä sai kirjoittaa jopa James Hadley Chasesta – niin kuin sitten kirjoitinkin.

     Kun nyt luen Parnasson tuoretta numeroa, panen merkille kuinka sävyisä, kuivakas ja yllätyksetön lehden arvosteluosasto on. Kirjoitetaan keskitien romaaneista ja runokokoelmista. (Myös James Joyce on litteräärille eliitille mainstreamia.)  Arvostelijat eivät innostu mutta eivät suutukaan. Lukija tuskin ryhtyy näiden juttujen perusteella lukemaan arvosteltuja kirjoja, mutta eihän se aina olekaan kritiikin tarkoitus. Parnasso ei pyri arvioimaan kaikkia julkaistuja romaaneja ja runokirjoja vaan tietynlaisia. Ei viihdettä, se jää muualle.

     Juttujen kieli on taitavaa, mutta se kertoo enemmän kirjoittajien kunnianhimosta kirjoittaa ”hyvä parnassomainen kritiikki” kuin kirjoista tai kirjojen kuvaamasta maailmasta. Parnassossa kritiikki on jonkinlaista uuskriittistä sisälukua. Ulkona kavala maailma.

     ”Kriitikon pitäisi arvottaa, kaiketi”, Lasse Koskela sanoo hieman tuskastuneena. ”Onko Varma hyvä vai huono romaani? Vaikea sanoa. Voi olla.”

     Voi olla että Papinniemen pitäisi muistuttaa kirjoittajilleen, että jutuissa saa olla myös huumoria ja ironiaa. Liika totisuus hirvittää.

     Ja ylimielinen asenne, niin kuin Pauli Tapion Ulysses-jutussa Romaanitaiteen sika. Hauskasta otsikosta huolimatta jutussa ei naurata mikään eikä mikään yllätä, sillä Tapio ottaa jonkimoisen etukenon siihen suuntaan, että Joycen saa jättää lukematta, mutta niin tehdessään paljastaa olevansa täysin pölkkypää rahvaan edustaja. Vain Joycen lukijat ovat luovia ja itsenäisiä ihmisiä, Tapio kirjoittaa suupieli värähtäen. Sääli meitä muita.

     Kun Tapio arvelee, että kenties Ulysses pitää suomentaa vielä kolmannen kerran ja Tarja Pulli yhtä totisena todistaa, että Joycen Dublinilaisia kannatti suomentaa jo toiseen kertaan, niin minä sanon:

     ”Hoh hoijaa!”

Verkosta

Verkosta sattui silmiin Jarmo Papiniemen blogi, missä hän pohtii valaisevasti mitä kirjallisuuskritiikki ei ole. Papinniemi sanoo, että kriitiikki ei ole mielipidekirjoitus, tieteellinen artikkeli, essee, mainos, henkilökuva, pakina eikä tuoteseloste. ”Kritiikki ei ole mitään noista, mutta sillä on piirteitä jokaisesta”, Papinniemi jatkaa.

     Sitten Papinniemi luettelee esimerkinomaisesti mitä arvostelussa voisi olla: ”… arvostelun alainen teos on asetettava jollain tavalla yhteyteen maailman kanssa. Mahdollisia konteksteja on, laajenevasti, paljon: saman tekijän muu tuotanto, saman ajan tai saman lajin muut kirjat, saman maan kirjallisuushistoria, muut taiteet, ympäröivä yhteiskunta, maailmanhistoria, universumi. Muutamia mainitakseni.”

     En ole aivan varma olenko Papinniemen kanssa samaa mieltä, erimieltä vai jotain muuta mieltä, mutta äkkiseltään ajatellen nyt käsittelemässäni lehdessä kriitiikki vastaa kyllä aika huonosti päätoimittajansa huutoon. Ehkä hän ei huuda vaan kuiskaa eikä kuiskaus kuulu.

     Minusta jutuissa voisi olla enemmän pakinoijan otetta kuin esseististä, enemmän mielipidekirjoitusta kuin tuoteselostetta. Tänällään, uskallan väittää, Parnasson kritiikit ovat jonkinlaisia tuoteselosteita sekä kirjoista että arvostelun kirjoittajasta. Mutta koska pakinoijan leppeä ote puuttuu, jutut ovat melko puisevia, jopa yhdentekeviä.

     Jos Papinniemi kaipasi – ja hyvä että kaipasi – kriitiikkiin otetta ympäröivästä maailmasta, niin sitä hän ei saa omilta kirjoittajiltaan. Moraalikritiikki olisikin vaarallinen alue. Kenelle tahansa.

     Tommi Melenderin hieman pakinatyylinen juttu Albert Camusin Sivullisesta Parnasson nelosnumerossa voisi käydä mallista lehden kritiikkiosaston kriitikoille. Sopivasti kirjoittajan omaa tunnetta, analyysiä ja otetta maailmaan.

Numero

Numero neljän esseet, katsaukset ja muistelmat ovat kiinnostavia, mainiosti kirjoitettuja pieniä helmiä. Ne eivät järkytä maailmaa eikä lukijaa mutta jättävät hyvän olon tunteen. Voiko kirjallisuuslehdeltä enempää vaatia?

     Jari Järvelän kirjoitus 825 metriä härkäjuoksua on viehkeä matkakirjoitus Pamplonasta, omakohtainen mutta avarasti maisemaan avautuva. Siis sekä konkreettisesti että metaforana. Eihän Järvelä esimerkiksi Ernest Hemingwaysta sano mitään uutta eikä tuoretta, mutta Hemingway ei olekaan jutun pääaihe vaan Järvelän omakohtainen suhde Pamplonaan. Kirjailija on oppinut havaitsemaan itsensä maisemassaan ja hetkessään ja tulos on sen mukainen.

     Maaria Pääjärven jutulta Arto Kytöhongasta odotin enemmän kuin sain. Oma vika vai kirjoittajan? Vaikea sanoa. Yhtä ohueksi jää juttu J.D. Salingerista. Laila Escartín-Sorjonen arvailee miksi Salinger vaikeni, mutta ei oikein löydä puhtia arvailuilleen. Matti Puukon muistelma Arthur Millerin tapaamisesta on herkullinen ja hauska. Karri Kokko puolestaan selailee äitinsä ”leikearkistoa” vanhempiensa kutsuista ja tuttujen tapaamisista ympäri Helsinkiä ja saa aikaiseksi pitkän jutun ja paljon paljon nimiä. Asiaakin olisi voinut juttuun laittaa mutta kun ei laita, ei sitä ole eikä tarvitse itkeä perään. Kaunis tarkoitus kirjoittajalla on, en moiti.

     Kari Saviniemen runot ovat juuri niin runollisia kuin runot ovat runollisia, joten mitä niistä sitten osaisi sanoa, ajatella. Keravallekin on lyhyt matka. Mutta koska runoista ja nimenomaan tietokoneiden kirjoittamista runoista puhutaan Parnassossa paljon, niin niistä vielä vähän.

     Kohta.

Kirjallisuuteen

Kirjallisuuteen, kritiikkiin ja runoihin voisi suhtautua samalla tavalla kuin Jean-Paul Sartre suhtautui teoksessaan Mitä kirjallisuus on?

     Joten leikitään että suhtaudutaan niin. Pari väitettä ohjaa oikealle tielle.

     ”Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi”, Sartre sanoi. ”Jos sanat ovat sairaat, meidän on parannettava ne.” Sairaita sanoja tuottaa moderni kirjallisuus, varsinkin runous. ”Voihevonen” ei merkitse mitään vaikka kuulostaa makealta. Surrealismi tekee parhaansa tuhotakseen kirjallisuuden.

     Taideteoksella ei ole päämäärää, Sartre sanoi, koska se on itse päämäärä. Koska taideteos on vetoomus, se on arvo. Taideteos on vetoomus, koska se käyttää kieltä jolla on merkitys. Runoilla ei ole merkitystä, koska niillä on niitä liikaa. ”Runoilijat eivät puhu”, Sartre sanoi. ”He eivät liioin ole vaiti; he ovat muuta.”

     Itse asiassa Papinniemenkin teeseissä sanotaan suoraan sitä sanomatta, että kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi ja arvostelijan sitten kertoa, että tuliko kissa kissaksi sanotuksi.

     Mutta Parnasson nelosnumerossa Jukka ja Paavo Toivanen unohtavat kokonaan, että kirjoittaminen on maailman paljastamista merkityksien avulla. He kirjoittavat tekoälystä ja pistävät tietokoneen kirjoittamaan runoja ja kuvittelevat, että runoissa on muka jotakin, siis merkityksiä siitä miten maailma makaa. Papiniemi sortuu mukailemaan Toivasen veljeksiä lehden pääkirjoituksessa väittämällä, että keinoälyn tuottamat runot voivat avata uudenlaisia näkökulmia kirjoittamiseen ”ja ajatteluun. Merkitysten maailma rikastuu, uutta löydettävää riittää.”

     Ei rikastu, ei löydy merkityksiä tietokoneen runoista.

     Toivasten kirjoituksessa Konedadaa vai keskeisloruja on muutama tietokoneen kirjoittama runo. Kun niitä vertaa lehdessä julkaistuihin ihmisen kirjoittamiin runoihin (Saviniemi, Luis Seguilha, Marco Munaro) niin totta on, että runot näyttävät samanlaisilta, yhtä oikeilta, runoiksi. Sopivasti leikaten ja liimaten on mahdoton sanoa, onko runon tai säkeen tuottanut ihminen vai ihmisen kirjoittama ohjelma, algoritmi.

     Tämä ei kuitenkaan todista, että tietokoneen algoritmi nyt tai koskaan osaisi kirjoittaa merkityksiä tai arvioita maailmasta. Ei, se todistaa vain sen minkä Sartre jo sanoi: runot eivät paljasta maailmaa. Ne eivät puhu, eivät ole vaiti, ovat jotain muuta.

     Leikkiä kielellä?

     Ei maailman kuva vaan kielen.

Tekoäly

Tekoäly oli takavuosina kuuma puheenaihe. Muutamia kirjoja minäkin siitä luin. Nykyhetken tilannetta en tiedä.

     Intoni tekoälyyn lopahti viimeistään silloin kun luin Roger Penrosen kirjan The Emperor's New Mind (1989). Ostin kirjan lokakuussa 1990.

     Mutta tietysti myös ammattini vaikutti asiaan. Melkein 40 vuotta kirjoitin tietokoneelle ohjelmia, suunnittelin niitä, testasin ja viilasin. Käsissä oli loppujuoksussa ohjelmistokonaisuus, jossa oli yli 10 000 erillistä tietokoneohjelmaa. Uskallan kertoa liikesalaisuuksia paljastamatta, että ei kertaakaan eikä edes vahingossa noista lukemattomista ojelmista, taidokkaista algoritmeista putkahtanut maailmalle yhtään uutta ajatusta.

     Ennemmin ystäväni koira Romeo, jota kutsun joskus hyväntahtoisesti ”idiootiksi”, kirjoittaa kirja-arvostelun James Joycen Ulysseksestä kuin hienoinkaan tietokoneohjelma.

     Penrosen komeassa teoksessa on paljon mietittävää (ja hienoja lukuja matematiikan suhteesta platonilaiseen ajatteluun), mutta tähän pakinaani liittyy Penrosen väittämä, jota on vaikea osoittaa vääräksi, että sekä matemaattinen todistelu että ihmisen tietoisuus on lopulta ei-algoritmista. Ei siis ole mahdollista kirjoittaa algoritmia joka korvaa tietoisuuden, joka on tietoinen ja osaa arvioida maailmaa.

     Penrose erottelee joukon algoritmisia ja ei-algoritmisia toimintoja. Tietoisuutta tarvitaan seuraavissa: common sense, judgement of truth, understanding, artistic appraisal. Tietoisuutta ei tarvita: automatic, following rules mindlessy, programmed, algorithmic.

     Lainaan Penrosen luokittelun englanniksi ollakseni täsmällinen; en snobbaillekseni englannintaidoillani vaan ilmaistakseni kuinka huonosti osaan englantia. Esimerkiksi tuo ”artistic appraisal” saattaa merkitä taideteoksen arviointia mutta todennäköisemmin Penrose tarkoittaa maailman arviointia taiteen avulla. Ehkä hän ajattelee molempia.

     Ollakseni tietoinen, minä en voi olla tietokoneohjelma.

     Paljastaakseni maailmasta jotain minun täytyy kirjoittaa tietoisena ihmisenä eikä arvioitani voi luoda etukäteen kirjoitetulla algoritmilla.

     Kissa on kissa. Sanat voisi tähän järjetykseen kirjoittaa myös tietokoneohjelma, mutta toisin kuin ohjelma, minä tiedän mitä lause tarkoittaa.

Vastoin

Vastoin opettajan ohjetta harhauduin kirjoittamaan otsikon ohi.

     Parnassoa lukiessa niin toivoisi tapahtuvan myös lehden kirjallisuuskriitikoille. Ainakin joskus, ohi juoksevan hetken.

     Pääkysymys odottaa vielä vastausta.

     Kirjallisuuden lippulaiva vai kaarnapursi lainehilla?

     Hieman molempia, tekee mieli sanoa vaikka näin sanoessa kuulostaa tylsän sovinnaiselta.

     Jos vertaan Parnasson kirjoituksia Ruumiin kulttuuri -lehden kirjoituksiin, niin samalla kun ne ovat kiistämättä ”paremmin” kirjoitettuja ne myös ovat ”kuolleempia”. Muotoiltu kieli tappaa joskus ajatuksen ja vireen. Ruumiin kulttuuriin kirjoittavat tekevät itsensä vähemmän tykö ja antavat maailmalle enemmän tilaa puhua.

     Tämänpäiväisen pakinan viimeinen sana kuuluu Jari Järvelälle:

     ”Härkäjuoksussa tarkoitus ei ole paeta härkää”