Ajan virrassa

[kelluu kaikenlaista]

Kyösti Salovaara, 2026.

Me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa...

”Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää?” Vastaus on yksinkertainen: jos se olisi toisenlainen, meitäkään ei olisi! 

-  Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia, 1988. Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Kirjahyllyn päälle olen poiminut ajan virrasta monenlaista tilpehööriä. Oikealla on karikatyyri isästäni Osmosta. Sen alapuolella on isäni isän Kalle Salovaaran kuva 1900-luvun vaihteesta. Kalle oli keksijä, toimittaja ja tiukka sosialisti. Oikeassa alakulmassa on Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinnon aihio. Siinähän Joel Rinne esittää Mika Waltarin komisario Palmua. Vasemmalla Bogart ja Bergman hehkuvat Casablancan julisteessa. Joel Rinne ei tainnut olla Suomen Bogart vaan pikemmin Clark Gable tai Cary Grant. Kirjahyllyn päälle on joutanut myös kultakelloni, joka pysähtyi aikoja sitten. Kuvan keskellä näkyy tiimalasin muotoinen drinkkilasi, jonka IT-firmamme lahjoitti työntekijöilleen 2000-luvun vaihtumista juhlistaakseen.

    Ajan virta on hyvä metafora, vaikka aika ei virtaa mihinkään.

    Olemme aina, joka hetki, jossakin kohtaa tätä kummallista virtaa, ja siksi virrasta voi poimia isoja asioita ja pieniä, tärkeitä ja yhdentekeviä.

    Ihmiskulttuurin tilpehöörille voi nauraa tai suuttua. Itkeäkin sopii.

Me boomerit muistamme ajat, jolloin kirjailijoita ja taiteilijoita haastateltiin kulttuurikapakoissa - Kosmoksessa, Elitessä, ”Vanhalla”, ”Sikalassa” ja mitä niitä olikaan.

    Menin kerran Kosmokseen ja takkia portsarille ojentaessa kysyin, onko täyttä. Kyllä on, portsari vastasi naurahtaen. ”Täynnä kulttuuria kattoa myöten!” Ja saliin astuessa näin kuinka Hannu Salama esitelmöi kavereilleen pöydällä seisoen.

    Tänään kulttuurin virrassa kellutaan toisella tavalla.

    Viime lauantaina Helsingin Sanomat haastatteli kolmea kirjailijaa lenkkeilemällä heidän kanssaan. ”Teksti juoksee” julistettiin Mikko-Pekka Heikkisen artikkelin otsikossa.

    ”Oivallus syntyy asvalttisuoralla”, Heikkinen kirjoittaa juostessaan Hanne Kettusen kanssa. Kirjailija, talousmies ja Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen puolestaan sanoo, että ”juokseminen on osa fyysistä olemustani. Tällä hetkellä juoksu on minulle tärkeämpää kuin kaunokirjailijana oleminen.” Suosittu dekkarikirjailija Satu Rämö juoksee Islannissa. ”Minähän en pidä juoksemisesta yhtään”, Rämö sanoo, mutta juoksee kuitenkin.

    Rämö kertoi juoksevansa vuodessa 1200 km. No, minä kävelin toissa vuonna saman matkan, mutta siitä ei saa juttua aikaiseksi.

    Niin maailma muuttuu.

    Kirjailijaksi ei enää kelpaa kapakoiden kirjailijaressukka vaan tuhansia kilometrejä itseään juoksulenkillä kiduttava spartalainen ihmistyyppi. Minän kunto on tärkeämpää kuin kirjan ”kunto”.

Tekoälystä ja AI-agenteista puhutaan mediassa päivittäin. Toiset intoilevat, toiset pelkäävät; jotkut ennustavat että tekoäly suistaa kansalaiset työttömyyteen; jotkut väittävät että tietoisuuden saanut tekoäly valtaa koko maailman ja tekee ihmisistä tekoälykuningasta palvelevia orjia.

    Tärkeä kysymys kuuluu: voiko tekoälykoneella olla tietoisuus? Voiko joku Claudeksi nimetty AI-kone tuntea tunteita, vihaa ja rakkautta. Entä moraali? Jos kielimallikone pitää sisällään kaiken maailmassa ikiaikoina kirjoitetun, niin tietääkö se mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on hyvää ja mikä pahaa?

    Parissa tuoreessa lehtijutussa kaksi asiantuntijaa on sitä mieltä ettei tekoälyllä voi olla tunteita eikä tietoisuutta.

Madridissa ilmestyvä El País -lehti haastatteli yhtä viime aikojen suosituinta tieteen popularisoijaa, israelilaista historiantutkijaa ja filosofia Yuval Noah Hararia. Haastattelu tehtiin Lissabonissa 8.7 ja julkaistiin lehdessä 11.7.

    Kun haastattelija kysyi Hararilta, onko tekoälyllä tietoisuutta, tämä vastasi, että kysymys on vaikea, semminkin kun tietoisuuden määritteleminen on vaikeaa.

    Harari sanoi, että äly on ”väline” joka pyrkii saavuttamaan jotakin, se ratkaisee ongelmia, olipa kysymys matematiikasta tai shakinpeluusta. Mutta jotta meillä (tai tekoälyllä) olisi tietoisuus, entiteetillä pitää olla kyky tunteisiin. Kyky tuntea pelkoa, tuntea rakkautta.

    AI:n, tekoälyn ongelmallisuus on siinä, että se on tunteeton kielinero. Se voi esimerkiksi kirjoittaa rakkaudesta tarkemmin ja tunteellisemmin kuin yksikään ihminen, koska se, AI-kone on ”lukenut” sisäänsä kaikki maailman runot ja rakkauskertomukset. Mutta ”osaako” se rakastaa? Ei, Harari sanoo.

    Hararin mielestä tekoäly on kielinero, joka on pahimmillaan äärimmäisen taitava, ihmisiä manipuloiva psykopaatti.

Kognitiivisen ja laskennallisen neurotieteen professori Anil Seth pohti tekoälyn mahdollista tietoisuutta keskiviikkona 15.7 The Guardianissa. Hararin tavoin hän päätyi ajatukseen, että tekoälyllä ei voi olla tietoisuutta.

    Seth sanoi, että esimerkiksi tekoälykone Claude on tietokoneohjelma, jota ajetaan mikropiireissä, kun taas me olemme eläviä olentoja. Meidän aivomme on upotettu kehoihimme, jotka puolestaan ovat osa erilaisia maailmoja. Tekoäly on juurtunut vain mikropiireihin, jotka eivät ”kerro” eivätkä tunne maailmasta mitään.

    Anil Seth muistutti, että olemme matkan varrella unohtaneet, että tietokone on vain aivojen metafora eikä konkreettinen maailma. Joudumme aina ongelmiin sekoittaessamme metaforan itse asioihin – niin kuin vaikkapa kartan fyysiseen maastoon.

    Niinpä Claudeksi kutsuttu tietojenkäsittelyprosessi ei pysty luomaan tietoisuutta, sen enempää kuin säätä simuloiva tietokoneohjelmistokaan pystyy synnyttämään oikeita hurrikaaneja.

Paha kello kuuluu kauemmaksi kuin hyvä kello.

    Ovatko huonot uutiset parempia kuin hyvät?

    Viime lauantaina Ruisrockin promoottori ja toimitusjohtaja Mikko Niemelä ihmetteli Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, miksi media säännöllisesti ja poikkeuksetta käsittelee rockfestivaalia epäonnistumisen ja epäkohtien kautta: ”Humalainen poliitikko – jackpot! Sadetta Suomen kesässä – breaking news! Julkkis uuden mielitietyn kainalossa – stop the press! Festarialuetta mahdollisesti lähestyvä ukkoskuuro, muutama yksittäinen huumausaineen käytöstä narahtanut asiakas, artistin valitettava peruuntuminen tai mikä tahansa muu harmitusta tai päivittelyä aiheuttava mutta festarin kokonaisuuden kannalta epäoleellinen sivuseikka tuntuu olevan kuin rutikuivaa koivuklapia klikinkalastusrovioon. Niissä liekeissä eivät kulttuurielämysten merkittävyys, kymmenientuhansien ihmisten väliset kohtaamiset ja artistien uran huippuhetket saa useinkaan riittävää uutisarvoa.”

    ”Tuntuu, että median pääasiallinen tavoite on antiteesi meidän tavoitteellemme lisätä maailmaan iloa ja onnellisuutta”, Niemelä kirjoitti. ”Nykyisen journalismin kärkenä vaikuttaa olevan lisätä maailmaan surullisuutta ja pahaa mieltä.”

    Niemelän kommentin luettuaan miettii, että onko päivän journalismin tarkoitus todellakin luoda pahaa mieltä ja edesauttaa huonon hengen leviämistä. Onko ”pahan” penkominen sitä kuuluisaa tutkivaa journalismia?

    Miksi hyvä jää sanomatta ja kirjoittamatta?

Kyösti Salovaara, 2026.

Vantaanjoki virtaa ruskeana.
Millä värillä ajan virtaa tulisi kuvailla?

AI ai sentään

[kuka sen kirjan kirjoittikaan?]

 

Kyösti Salovaara, 2026.

Eino Leino (1878-1926).
Lauri Leppäsen veistos, 1953.

Neljännesvuosisata saattaa vaikuttaa mielivaltaiselta mittarilta kulttuurispekulaatioille, mutta ajanjakso 2001–2025 on viimeinen, jolloin kirjallisuutta tuotettiin ja luettiin ilman tekoälyä, tekijää joka kohtalonomaisesti muuttaa pian monia asioita.

- Nadal Suau El Paísissa 18.4.2026 

Kirjallisuusskene käy kuumana.

    Se huokailee, kiroilee, valittaa, panikoi.

    Mihin maailma menee, jos kukaan ei tiedä kuka tämän tai tuon kirjan on kirjoittanut. Miksi lukea proosaa, jota AI, tekoäly generoi aikaisempaa kirjallisuutta jäljittelemällä ja kopioimalla?

    Mutta toisaalta: mitä väliä kirjan kirjoittajalla on?

    Jos kirjaa on kiva lukea, eikö se riitä?

    Olemmehan keskustelleet viime vuosina siitä, onko kirjailijan yksityiselämällä vaikutusta kirjan "arvoon". Joidenkin mielestä on, toisten ei. Tekoälykoneella ei ole ”yksityiselämää”, koska sen ainoa ”elämäntapa” on jäljitellä muiden elämää, joten tekoälyn kirjoittamasta romaanista ei tarvitse pohtia, onko sen kirjoittaja juoppo paskiainen, raaka sovinisti tai ihan hullu feministi.

    Mutta sittenkin… eikö oletuksena ole, että luemme ihmisen, jolla on mahdollisesti inhimillisiä puutteita hyveiden lisäksi, kirjoittamia tarinoita?

    Kun espanjalainen kirjailija ja kriitikko Nadal Suau kirjoitti madridilaisessa El Paísissa, että nyt on viimeinen hetki arvioida AI-vapaata kirjallisuutta, hän taisi olla jo kirjanmittaisen askeleen todellisuutta jäljessä.

Muutama päivä sitten Alexandra Alter kirjoitti kirjailijoiden ja kustantajien AI-tuskasta The New York Times -lehdessä otsikolla Where Does Publishing’s A.I. Problem Leave Authors and Readers? (10.4.2026.)

    Alter kertoi Meksikossa asuvan esikoiskirjailijan, tai paremminkin esikoiskirjailijaksi pyrkivän, teknisen konsultin Antonio Bricion kokemuksista.

    Bricio lähetti käsikirjoituksen 20 kustantajalle ja agentille. Turhaan. Paranteli teostaan. Lopulta Bricio päätteli, että kustantajat ja agentit vierastavat esikoiskirjailijoita pelätessään, että kirjan on kirjoittanut AI-kone.

    Niinpä Bricio tilasi ohjelmiston, jolla tutkitaan onko kysymyksessä tekoälyn kirjoittama teksti. Hän syötti sille yhden luvun romaanistaan, ja ohjelman mielestä teksti oli varmasti tekoälyn kirjoittamaa. Bricio tietenkin tiesi, että näin ei ole. Hän poisti muutamia lauseita tekstistä ja nyt Originality.ai -ohjelmisto päätteli, että teksti on sataprosenttisesti ihmisen kirjoittama.

    Jutun kirjoittaja Alexandra Alter arvelee, että kustantajien AI-paniikki johtuu Mia Ballardin romaanin Shy Girl -tapauksesta. Ballardin romaani ilmestyi aluksi omakustanteena ja sitten vakiintuneen kustantajan ohjelmassa. Tämän jälkeen teosta ryhdyttiin pitämään tekoälyn tuottamana, vaikka kirjailija vakuutti kirjoittaneensa sen itse ja epäili, että hänen käyttämänsä kustannustoimittaja oli lisännyt romaaniin joitakin tekoälyllä tuotettuja jaksoja.

Alexandra Alterin jutun kommenteissa kirjallisuuden tilannetta kauhisteltiin, mutta muutamat keskustelijat muistuttivat, että monen julkaistun romaanin taustalla on useita apulaisia ja aputoimittajia, jotka vaikuttavat teoksen lopulliseen muotoon. Kirjojenkin ”auteur” on tässä mielessä joskus hämärä.

    Mutta silti me, lukijat, ylisummaan vierastamme ajatusta että kirja, olipa se proosaa tai faktaa, olisi tekoälyn tuottamaa tekstiä. Näin koska me, minä, luulemme tietävämme ettei tekoälykoneella ole sielua eikä moraalia eikä se itse ymmärrä lainkaan mitä se tekee, mitä sen tuottama teksti ”tarkoittaa”.

    Alter lainasi jutussaan nuorille aikuisille romaaneja kirjoittavaa Laura Taylor Nameytä, joka sanoi, että jos lukijat maksavat ostamastaan kirjasta, he haluavat että kirja tulee kirjailijan aivoista ja sydämestä eikä tietokoneesta, joka on ryöstänyt kirjailijan aivot.

    Näin varmasti onkin, mutta mistä me lopulta ”tiedämme” kenen aivoista mikäkin on syntynyt?

Ihminen ei ole saari.

    Melko usein joku romaani tuntuu tutulta, siinä on aineksia, juonenkulkuja, tunnelmia jotka muistuttavat jotakin aikaisemmin lukemaani, vaikka en pysty sanomaan että mitä kirjaa tai kenen kirjoittamaa. Myös kirjallisuuden tyylejä matkitaan, niitä käytetään avuksi hyvässä mielessä tai pelkästään ironisessa tai jopa pahanilkisesti. Kaikki tämä on inhimillistä ja kirjallisuuspeliin sisäsyntyisesti kuuluvaa.

    Katsoin muutama päivä sitten Edward Dmytrykin ohjaaman, paljon kehutun westernin Laki ja väkivalta (Warlock, 1959). Se on yksi arkkityyppinen versio tositapahtumista O.K. Corralin taistelusta Tombstonessa 1881. Niinpä Dmytrykin hienosta elokuvasta tuli heti mieleen John Fordin filmi Erämaan laki (My Darling Clementine) vuodelta 1946. En kuitenkaan väitä että Dmytryk kopioisi Fordia. Molemmat ohjaajat ”kopioivat” – niin kuin kymmenet lännenelokuvat - historian tapahtumia ja sovittavat oman ajanhetkensä ajatuksiaan siihen ja luovat fiktiota, joka koskettaa yhä elokuvien katsojia. Siitä huolimatta että tarinoiden taustalla on kymmenien, satojen ja tuhansien ihmisaivojen kokemuksia ja tuntemuksia, ei siis vain yksi sydän vaan miljoonia sydämiä.

Tekoälykoneella ei ole sielua eikä sydäntä. Se ei pysty omin päin arvottamaan mitään, mutta se ”osaa” pätevästi esittää asioita oppimiensa tekstien pohjalta. Se voi, kenties, kirjoittaa hyvinkin koskettavan kohtauksen romaaniin, mutta se ei ymmärrä miksi tuo kohtaus koskettaa ihmislukijoita.

    Kun näin on, lukija on pulassa. Onko oikein, että AI-kone erilaisia tekstejä yhdistelemällä ja niistä lauseita generoimalla saa lukijan jopa kyyneliin? Sen kyllä hyväksyy, että toinen ihminen saa minut itkemään, mutta jos sen tekee kone, niin hemmetti vieköön!

    Ihminen ei ole saari, ei edes kirjailija. Tai oikeastaan: kirjailija kaikista ihmisistä vähiten.

    Olivatko kirjailijat koskaan pelkästään ”luomua”? Yksilöitä jotka eivät tienneet olemassa olevasta kirjallisuudesta mitään? Nykykirjailija tietää taatusti maailmasta (vaikkei ehkä kirjoista) enemmän kuin vaikkapa Aleksis Kivi tai Eino Leino tiesivät aikanaan, mutta tietääkö nykykirjailija ihmisen sydämestä yhtään enempää kuin Kivi tai Leino?

    Veijo Meri pohti esseekokoelmassaan Kuviteltu kuolema (Otava, 1974) mm. kirjailijan ajattelun itsenäisyyttä ja autenttisuutta. Hän tunnusti, että kirjailija pelkää ”plagioivansa” myös itseään. Meri kertoi, että ”jatkuvaa riesaa aiheuttavat kirjoitettaessa juuri erilaiset mekaaniset tavat ja tottumukset, samoin vaara luiskahtaa valmiisiin kuvioihin, joita ei muista saaneensa omista ja toisten teoksista. Jos ne eivät tekstissä toimi, niitä alkaa epäillä. Jos niiden alkuperän huomaa, ne heittää helposti pois eikä niitä ala suhteuttaa ja sulattaa tekstiin. Vain suurimmat, joku Shakespeare ja Brecht, nauraisivat tämmöiselle epävarmuudelle.”

    Meren hieno essee elää yhä tässä päivässä, semminkin tässä päivässä kun varkaille on tullut mukaan AI, tekoäly joka varastaa kaiken ja kaikilta.

    ”Vain näpistelijät ja pikkuvarkaat pohtivat kuinka vähän voi ottaa, ilman että kukaan huomaa”, Meri kirjoitti esseessä Miten Manillaköysi syntyi. ”Iso varas vie kaiken irtoavan, mennessään vielä ovetkin, niin että kaikki voivat omin silmin todeta tavaran jääneen heitteille ja jonkun luotettavan henkilön korjanneen sen talteen.”

    Mistä johtuu, että me emme hyväksy että AI vie mennessään kaiken ja ovenpieletkin? Jos William Shakespeare ja Bertolt Brecht ”varastivat” tarvitsemansa muilta kirjoittajilta, miksi tekoälyn pitäisi olla moraalisempi toimija?

    Ironista on ettei AI ymmärrä varastavansa muiden tekstejä ja kokemuksia. Syyntakeetonko siis?

Kyösti Salovaara, 2025.

Aleksis Kivi (1834-1872).
Wäinö Aaltosen muistomerkissä, 1939.

 

AI ai

[ärähti kastemato kun hermoon sattui]

Kyösti Salovaara, 2023.

Matemaattis-tieteelliset taipumukset merkitsevät ennen kaikkea kykyä ymmärtää asioiden välisiä suhteita, ja erityisesti myös kvantitatiivisia suhteita.

-  Yrjö Ahmavaara: Hyvinvointivaltion Tabut – nykykulttuurin kritiikkiä. 1998. 

Valinnan mahdollisuus itsessään (eikä pelkästään se, että saavutetaan tietyt vaihtoehdot) voi olla tärkeää ihmisen kasvamisen kannalta. Itseä koskevien valintojen tekeminen (erotuksena siitä, että pelkästään eläisi yksilöllisten pyrkimystensä mukaista elämää jonkin muun mekanismin kuin omien valintojen välityksellä) voi olla merkityksellisen elämän edellytys.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. 2017.

Uskaltaisiko?

    Uskaltaisiko hypätä akanvirtaan ja panna hanttiin?

    Uskaltaisiko väittää, että moderni maailma keikahtelee hypetyksen ja hapatuksen välillä?

    Jokaisesta hypetyksestä jää paha maku suuhun.

    Sitä saa mitä tilaa. 

    Tilaamattakin saa.

Tietysti, jos näin asiaa ajattelee, jokainen hypetys, kuten tekoälyvillitys, ilmentää ihmisen uskoa parempaan huomiseen. Sen lisäksi - mikä ei ole niinkään positiivista - se ilmentää ihmisen laiskuutta, ikuista toiveajattelua siitä että helpommallakin voi päästä, että ei tarvitse vaivata päätään opiskelulla, ei tarvitse tehdä aivotyötä koska tietokoneet tekoälyohjelmistoineen hoitelevat vaikeat älylliset probleemat kuin vettä vaan.

    Me etsimme oikotietä onneen ja menestykseen.

    Kukapa haluaisi kiertää, jos suorempi reitti löytyy. 

    Tässä unohtuu että matka on arvo sinänsä, ei perille pääseminen. Ja varsinkin se, että myös sananlaskun mukaan ”parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan”.

    No, tuo oli halpamainen vetäisy. Semminkin kun uskon teknologiaan ja sen mahdollisuuksiin vapauttaa ihmisyksilö.

    Mihin meidät oikeastaan ”vapautetaan”?

Sotien ja melskeiden keskellä, yhteiskuntien ja globaalin maailman polarisoituessa tekoälyhypetys on sinänsä positiivinen ilmiö. Sehän yhdistää kaikkia kaikkien rajojen yli.

    Wikipedia määrittelee tekoälyn näin: ”Tekoäly eli keinoäly tai AI (englannin sanoista artificial intelligence) on tietokone tai tietokoneohjelma, joka kykenee tekemään älykkäinä pidettäviä toimintoja. Esimerkkejä tällaisista tehtävistä ovat puheentunnistus, tietokonenäkö ja kääntäminen luonnollisten kielten välillä.”

    Ihminen on tunteellinen ”älykone”.

    Tietokoneohjelmalla ei ole tunteita, ei edes AI-ohjelmilla, mutta ne tekevät jotakin, mikä näyttää älykkäältä. Jokainen tietokoneelle ohjelmia tehnyt tietää, että tietokoneohjelma ei ajattele, vaan kerää ja yhdistelee ennalta laaditun suunnitelman (algoritmin) ohjaamana tietoja ja prosessoi niistä uusia tietoja ja tietoryhmiä. Hienoimmillaan tuollainen algoritmi "muuttuu" sille annetun tietojoukon /ohjausparametrien mukaisesti.

    Ajattelu on kuitenkin muutakin kuin tietojen yhdistelyä vaikka sekin on osa ihmisen ajattelua. Onko ihmisen aivoissa "algoritmi" joka ei muutu vai nimenomaan algoritmeja, jotka rakentuvat alati uusiksi?

   Vuonna 1984 amerikkalainen filosofi John Searle piti kuuluisat Reith-luentonsa, jotka sittemmin julkaistiin kirjana Minds, Brains & Science (1989). ”Miksi kukaan koskaan ajattelisi, että tietokoneet osaisivat ajatella tai että niillä olisi tunteita ja sen semmoista?” Searle ihmetteli.

    Monet 1980-luvulla kuitenkin uskoivat tietokoneiden mahdollisuuteen, koska koneiden tehot kasvoivat eksponentiaalisesti ja niille saattoi tehdä yhä monimutkaisempia ja yhä ”älykkäämmiltä” tuntuvia ohjelmia. Itse asiassa jo v. 1936 englantilainen matemaatikko Alan Turing esitteli teoreettisen ”universaalin koneen”, joka kaiketi pystyisi myös älykkyyteen, jos semmoisen osaisi rakentaa.

    Ajattelu ei ole tiedon synonyymi. Se on jotakin enemmän.

    Tietokone tekee työtä käskettyä. Ihminen sitä vastoin ajattelee jotakin koko ajan, käskemättä ja pyytämättä, koska hänellä on se mitä sanotaan tietoisuudeksi. John Searle luetteli ihmisen tietoisuuden ja tavoitteellisuuden "osasia" Reith-luennoissaan. Näitä ovat mm. kieli, huumori, uskomukset, halut, toiveet, pelot, viha, rakkaus, himo, inho, häpeä, ylpeys, nautinto, huvittuneisuus, ärtymys jne. Tietokoneohjelmalta nuo tietoisuuden ja tavoitteellisuuden mielenkerrokset puuttuvat. 

Tekniikan Maailma, nro 20 / 2023.

Nyt, vuonna 2023, tekoäly on kaikkien huulilla, muidenkin kuin ohjelmoijien, insinöörien ja filosofien. 

    Journalistit, taloustieteilijät, taiteilijat ja jopa poliitikot vetovat tekoälyyn puhuessaan lähitulevaisuudesta ja ihmisen uusista mahdollisuuksista hallita monimutkaista todellisuutta sekä tiedollisesti että taidollisesti.

    Harva meistä silti tietää mistä puhutaan kun AI:stä puhutaan.

    Siksi on hienoa, että 70 vuotta täyttänyt Tekniikan Maailma -lehti avaa juhlanumerossaan (20/2023) tekoälyapparaattien ”konepellin” ja yrittää kansantajuisesti selvittää mitä tekoäly tietää ja ajattelee ja mitä ei. Tekniikan Maailma kertoo myös olevansa Suomen suurin tiedemedia, jota viikottain lukee (printtinä, verkossa) n. 500 000 eri ihmistä. 

    Lehdessä vertaillaan (murtomaasuksien, autojen ja kaiuttimien rinnalla) viime päivinä ”kaikkien” tietoisuuteen ponnahtaneiden tekoälykoneiden (ChatGPT, Microsoft Bing, Google Bard) ”älykkyyttä”, ja samalla kerrotaan mihin niiden älykkyys perustuu.

    Poimin lehdestä muutamia huomioita. 

Tekoälypalveluista Tekniikan Maailman päätoimittaja Sami Rainisto tekee lohduttoman yhteenvedon: ”Vertailussa annoimme tekoälypalveluille monenlaisia tehtäviä. Päällimmäinen havainto on, että vastauksia niiltä kyllä saa. Esimerkiksi tekstien tiivistäminen tai avainkohtien poimiminen onnistuu niiltä hyvin. Mutta jos tehtävä edellyttää vähänkään enemmän päättelyä, tai uskallammeko jopa sanoa ’älyn’ käyttöä, lopputulos on usein jopa farssimaisen huono.”

    Nyt esillä olevat tekoälypalvelut perustuvat kielimalleihin.

    Niille on syötetty hirvittävä määrä tietoa. ”Syväoppimisen menetelmiä käyttäen kielimallit on opettu analysoimaan tekstejä.”

    Kielimallin oleellinen toimintapa perustuu kielen rakenteiden tunnistamiseen. Se pyrkii oppimastaan tietojoukosta ”arvaamaan” tilastollisen analyysin perusteella mikä sana todennäköisesti seuraa edellistä. Ja, kuten sanottua, lähtökohtana on valtava määrä sanoja ja lauseita joita on kerätty muistiin ja joita koko ajan kerätään lisää.

    Kyse ei ole todellisesta älykkyydestä, Rainisto kirjoittaa. ”Lopputulos kuitenkin usein muistuttaa jotain sellaista, joka on älykkyyden tuottamaa. Tämä selittää sitä, miksi tekoälyt tuottavat usein järkevän ja älykkään kuuloisia vastauksia, jotka ovat lähemmällä tarkastelulla puutaheinää.”

   Kielimallin perusideasta, siitä että sanoja valitaan todennäköisyyksien perusteella, seuraa sekin että AI-kone antaa samaan kysymykseen yhä uusia, erilaisia vastauksia, koska lähtökohtana oleva tietoaineisto elää jatkuvasti, koska maailman kollektiivisessa tietovarastossa tiedon osat, sanat ja niiden määrälliset yhteydet toisiinsa muuttuvat jatkuvasti.

    Kielimalliohjelmistot todistavat kuinka oikeassa John Searle oli sanoessaan ettei tietokoneilla voi olla omaa tietoisuutta. Kielimalliohjelmistot eivät pyri luomaan tietokoneelle tietoisuutta, omaa mieltä vaan ne yrittävät ”arvata” mitä ihmiset ovat keskimäärin kirjoittaneet ja kuvanneet. Jos AI-palvelulta kysyy mielipidettä, se ei ole koskaan sen oma vaan miljoonien ihmisten esittämien mielipiteiden "keskiarvo".

On vähän harmillista, että kaikkia monimutkaisia ongelmia ratkaisevia tietokonejärjestelmiä kutsutaan tekoälyksi. Ihminen jotenkin etsii itselleen korviketta, toivoo mutta myös pelkää, että hänet todella korvataan tietokoneohjelmalla.

    Kummallinen pelko - onko se aiheellinen? 

    AI-soppaa toki keittävät pirullinen virne kasvoillaan myös ne, jotka toivovat että ihminen luo itsensä kaltaisen tyhmyrin, joka tuhoaa älyllisellä älyttömyydellään länsimaisen teknistaloudellisen järjestelmän.

    Yrjö Ahmavaara sanoo alun lainauksessa, että älykkyys on kykyä ymmärtää asioiden suhteita, myös määrällisesti. Kun ihmiset käyttävät AI-palvelua, he eivät voi mitenkään tietää, onko koneen vastaus tuossa mielessä oikea, järkevä, suhteellisuudentajuinen.

    Ironia on siinä, että kun me pelkäämme AI-ohjelmistoja, me tiedämme, vaistomaisesti, ettei sekään pystyy monimutkaisesta aineistoista tekemään ihmisen kannalta parhaita valintoja, niin kuin me emme itsekään pysty, koska tietoja on liian paljon. Näin ollen heijastamme pelkomme omasta kyvyttömyydestämme AI-ohjelmien kyvyttömyyteen. Sitä paitsi pelkät tiedot eivät riitä rationaaliseen päätöksentekoon; tarvitaan myös niiden arvottamista ja ristiriitaisten arvopäämäärien tunnistamista.

    Jos tietokone ei pysty tuntemaan mitään, miten se voisi ”ajatella” ihmisen parasta? Tai edes omaa parastaan!

Entäpä kastemato?

    Lukion biologian tunnilta jäi mieleen kastemadon tikapuuhermostoon liittyvä anekdootti. En tiedä onko tämä faktaa vai fiktiota.

    Kastemadoille tehdää koe. Ne asetetaan putkeen joka haarautuu kahdeksi putkeksi. Toisen putken alussa kastemato saa sähköiskun, toiseen putkeen se voi kiemurrella turvallisesti.

    Koe paljasti, että kastemato tarvitsee 1000 sähköiskua ennen kuin se oppii kumpaan putkeen kannattaa mennä.

    Mitä jos tuohon putkeen pannaan AI-kone?

    Sammuuko se ensimmäisestä sähköiskusta? Koska AI ei tunne mitään, koska sillä ei ole tunteita, koska se ei tiedä mitä kipu on, se ei ilmeisesti koskaan opi kumpaan putkeen kannattaa mennä.

    Onko kastemato älykkäämpi kuin tekoälykone?

     

Kyösti Salovaara, 2023.

   

Sanat sanoissa

[ajatukset ajatuksissa]

Kyösti Salovaara, 2023.

Porukoita piitsillä.

Tiedemiehiä kiinnostavat itse asiassa suoritukset. Niinpä he keskittyvät siihen saavatko he tehtyä jotakin. He eivät koskaan pysähdy kysymään pitäisikö heidän tehdä jotakin. He määrittelevät moisen harkitsemisen epätarkoituksenmukaiseksi.

-   Michael Crichton

Eikö laiva, joka on kerran lähtenyt matkaan,

                    kerran myös palaa?

- Po Chü-i

Joskus tuntuu, että sanat kuluvat, että ne menettävät ilmaisuvoimansa, että merkitykset haalistuvat kuin narulle unohdettu kirjopyykki.

    Tätä ei lainkaan paranna , että sanoja aletaan tehtailla tekoälyroboteilla, päinvastoin nehän eivät ymmärrä mitä merkitys tarkoittaa.

    Jotkut tiedemiehet sanovat ettei siitä mitä tiedemies "näkee" atomeissa ja partikkeleissa voi päätellä mitään kuun olemassaolosta. Kun kuuta ei katso, sitä ei ole olemassa.

    Ajatus ajatuksessa kiehtoo: vain se on, mille löydämme sanoja. 

Kun oikein yrittää ymmärtää, turhautuu. Jos lyö ajattelemisen laimin, turhautuu. Jos höpöttää omiaan, turhautuu.

    Aika usein lehtiä lukiessa turhautuu. Varsinkin kun huomaa, että kaikki toistuu ajasta aikaan. Keskustelut jotka käytiin 1970-luvulla palaavat kuin matkaan lähtenyt laiva. Eikö yhteiskunta, ihmiset yli sukupolvien opi mitään, eikö mikään pysy muistissa?

   Muistojen bulevardille kyllä riittää soitettavaa. Danke! Gracias! Kiitos ja kumarrus!

   Madridilaisessa El País -lehdessä kirjailija Use Lahoz kirjoitti yksinäisyydestä. Kaikkihan me tiedostamme, että yksinäisyys on modernin yhteiskunnan psykologis-fyysinen ongelma, tai että monet ihmiset kokevat sen sellaiseksi. Sinkkutalouksia on sekä Suomessa että Espanjassa valtavasti.

    Lahozin esseessä yllätti huomio, että yksinäisyyden kokemus on todella moderni kokemus. Lahoz kirjoitti että 1500- ja 1600-luvuilla ei juuri kukaan ollut ”yksinäinen”, koska ihmisillä ei ollut yksityisyyttä, omaa elämää siinä missä meillä on, jokaisella. Tuolloin yksin oleminen oli etuoikeus.

    Lahoz sanoo, että Robinson Crusoe vietti 28 vuotta erakkona kaukaisella saarella Daniel Defoen romaanissa (1719) eikä romaanissa kertaakaan sanota, että Crusoe tuntisi itsensä yksinäiseksi. Ja vuonna 1667 englantilainen sanakirja määritteli yksinäisyyden ”yksin vaelteluksi”.

    Sanat toki ovat vain sanoja.

    Mutta niissä on ajatuksia, ajatuksissa.

Vanhat keskustelut palaavat yhtä yllättävästi kuin kauan sitten merille lähtenyt laiva, josta ei ole kuultu mitään vuosiin ja vuosikymmeniin.

    Sami Itani ponnistautui Helsingin Sanomien kolumnissaan (13.6) huomaamaan, että viihde on vallannut ihmisten mielen ja että korkeasta koulutustaustasta huolimatta nuoret aikuiset ylikäyttävät viihdettä eivätkä osaa hakeutua taiteen piiriin.

    Itanin mielestä on siis viihdettä ja taidetta eivätkä ne missään kohtaa toisiaan.

    Eihän noin subjektiiviseen uskomukseen kannattaisi puuttua, mutta paremman puutteessa puutun. Hieman pirullisesti hymyillen.

    Itanin jargon kulki aika lailla 70-luvun luokkataistelukiihkoilijoiden ajatusten mukaisesti. Itani väitti että viihde on talouskasvun tuote; että viihde ”ei kyseenalaista” valtarakenteita, että viihde korostaa ihmisen yksilöllisyyttä. Taide sitä vastoin, Itani romantisoi, pyrkii aktivoimaan ihmisen, yhteisesti ja henkisesti. Taiteella ei ole ideologiaa, Itani kirjoitti ja huusi kaikin sanoin sille ideologista selitystä yhteiskunnasta, joka Itanin mielestä on vääränlainen valtarakenteineen ja talousjärjestelmineen. 

    Onneksi minun ei tarvitse vetää viihderomaanin (esimerkiksi) ja taideromaanin (jos sellaisia on) välistä rajaviivaa. Eihän tuollaista rajaviivaa olekaan, kirjoittipa Sami Itani mitä tahansa. Sen sijaan voisin luetella sata jännitysromaania, joissa ollaan tietoisempia yhteiskunnasta ja yhteiskunnan rakenteista, kuin Itanin kaipaamissa taideromaaneissa (jos sellaisia nyt on, korostan.)

    On toki mielenkiintoista lukea rivien välejä. Itania lukiessa voisi päätyä ajattelemaan, että demokratia ja markkinatalous ovat hänelle vieras ajatus; että niiden tilalle tulisi saada jotain toisenlaista, vaikkapa kommunistinen diktatuuri, joka kieltäisi rangaistuksen uhalla ihmisiä viihtymästä. Maailmanparantajan käsittelyssä ihmisyksilöstä tulee ideologian uhri. 

No, annetaan sanojen viekotella edelleen ajatuksiin.

    Ilkka Tuomi kirjoitti hänkin Hesarin pääkirjoitusaukeaman mielipidekolumnissa (3.6). Tuomen ajatuksenjuoksu oli vähintään yhtä kummallinen kuin em. Itanilla, mutta aivan toiseen suuntaan. Kun Itani vannoi tiedostavan taidekokemuksen nimeen, Tuomi uskoo tekoälyyn, joka vapauttaa ihmisen ajattelusta ja oppimisesta.

    Vanhentunut koululaitos opettaa sisältöjä, joita tekoälyihminen ei kaipaa. Ei tarvitse tietää Pultavan taistelusta mitään eikä sitä millainen luku piin likiarvo on. Ei tarvitse osata tilata Italiassa pizzaa italiaksi eikä englanniksi, koska tekoälyappi hoitaa kaikki hommat puolestamme, kunhan ihminen tietää mitä pizza tarkoittaa ja miltä se maistuu. 

    Mutta tietääkö hän jos sisällöt puuttuvat ihmisen päästä?

    Tätähän Ilkka Tuomi ei kirjoitetuksessaan huomannut: on asioita joita vain ihminen tietää ja tuntee, sisältöjä siis.

    ”Mitä koulussa pitäisi oppia tekoälyn aikakaudella?”, Tuomi kysyi. Ja vastasi itselleen: ”Kysymys on tärkeä mutta harhaanjohtava, jos koulutus määritellään sisältöjen hallinnan ja niitä mittaavien tulosten avulla.”

    Tässä sitten Ilkka Tuomen uusi uljas ihminen: ”Sisältöjen oppimisen sijaan tekoälyn aikakaudella koulutuksen tavoitteena on oltava ihmisen toimijuuden vahvistaminen. Se tarkoittaa erityisesti kykyä asettaa ja toteuttaa ihmisen tärkeinä ja arvokkaina pitämiä tavoitteita… Osaaminen ei sijaitse oppijan päässä, eikä sitä sieltä kannata etsiä.”

    Sanat siis sanoissa, ajatukset ajatuksissa.

     Miten ihminen voi tehdä tulevaisuutta, jos hänelle ei ole mitään suhdetta sen sisältöihin? Millainen ihminen saadaan kun hänen kokemuksensa todellisuudesta ja kulttuurista ja sapuskoista ja vaatteista korvataan digitaalisella apparaatilla, joka kertoo kysyttäessä ihmiselle mitä hänen ympärillään on? Miten käyttää tekoälyä, jos ei tiedä mitä sanat tarkoittavat? Jos ei tiedä mikä sanan suhde on sen ilmaisemaan sisältöön? 

    Ehkä jonakin päivänä lapsi kysyy: ”Isä, miksi sedällä on housut jalassa? Isä, miksi setä pitää kättä taskussaan? Isä, onko jäätelö hyvää?”

    Isä kaivaa kännykän taskustaan, ja kysyy tekoälyltä.

 

    

Kyösti Salovaara, 2023.


Katoavia sisältöjä!

  

Epäilen koska olen ihminen

 [Ymmärtääkö tekoäly ettei se ymmärrä?]

Kyösti Salovaara, 2020.
Thyssenmuseo, Madrid.

Merkitys ei tarkoita samaa kuin informaatio… Merkitys on prosessi, jota ei voi redusoida informaation biteiksi… Niinpä aivot työskentelevät informaation kanssa samassa mielessä kuin tietokone, mutta ne liittävät siihen merkityksen. Ja merkitys on historiallisesti ja kehityksestä muotoutunut prosessi, jonka yksilö ilmaisee vuorovaikutuksessa luonnon ja sosiaalisen ympäristönsä kanssa.

- Steven Rose: Molekyyleistä muistiksi, 1992.

Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköjärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsestään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.

- Kai Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa, 1985.

Toistan, tietokoneessa on symbolirakenteita, ei merkityksiä.

- John Searle: Minds, Brains & Science, 1984.

Käyttäjät syyttävät Chat GPT:tä loukkaavaksi ja puolueelliseksi - nyt tekoälyä opetetaan kieltäytymään vihapuheesta.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 17.2.2023.

Tekoäly alkaa näyttää kuplalta.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 21.2.2023.

Kun puhutaan älystä, jokainen meistä tietää suunnilleen mistä puhutaan, vaikka sen tarkemmin älyä, ymmärtämistä ja tajuamista onkin melkoisen vaikea kuvata, saati sitten pistää erilaisia ”älykkyyksiä” tärkeysjärjestykseen.

    Ihminen on älykäs olento, sanomme. No, ovathan variksetkin aika älykkäitä.

    Mutta ovatko tietokoneet hienoine ohjelmistoineen älykkäitä? Siinäpä vasta kysymys. Osaavatko juuri nyt hypetetyt Microsoftin ja Googlen tekoälyohjelmistot vastata itse tuohon kysymykseen?

     Eivät osaa, mutta miksi eivät osaa? 

     Sitä tänään mietin.

Tekoäly (artificial intelligence, AI) on kiehtonut ihmisiä niin kauan kun tietokoneille on tehty ohjelmia, jotka teknologian kehittyessä ovat koko ajan tulleet monipuolisemmiksi ja tavallaan ”älykkäämmiksi”.

    Voisiko kone olla yhtä älykäs kuin ihminen? Tai jopa älykkäämpi?

    Tekoälystä ja sen tulevaisuudesta puhuttiin 1980-luvulla ikään kuin sen toteutuminen olisi ollut ihan kynnyksellä. Mekin jotka teimme todella monimutkaisia ohjelmistoja sen aikaisille ”suurtietokoneille” haaveilimme (tai jotkut pelle pelottomat haaveilivat) tietokoneista, jotka tekevät itse ohjelmistonsa kunhan me kerromme niille mitä haluamme.

     Nyt 40 vuotta myöhemmin haaveet ovat samanlaisia. Joidenkin mielestä tekoälytietokoneita (ohjelmia) on jo olemassa. Toisten mielestä ei ole eikä koskaan tule, koska tietokoneohjelmalla ei ole mieltä eikä minuutta. Ohjelmat ovat edelleenkin symbolien jonoja ja kasoja, joiden merkitystä ohjelma ei itse ymmärrä. Ja jos se ei ymmärrä itseään, miten se voisi ymmärtää muitakaan? Jos ei ymmärrä merkityksiä, ei pysty arvottamaan todellisuuden vivahteita.

Pakinan aloituskuvassa ihmiset seisoskelevat Madridin Thyssenmuseon aulassa ”komeita” maalauksia katsellen.

    Osaamme kuvitella, jopa samaistua katselijoiden kokemukseen, vaikka tiedämme että jokaisella Thyssenmuseon aulassa taulua katsovalla on aivan ikioma kokemuksensa sen suhteen mitä näkee ja millaisena näkemänsä kokee. Se johtuu tietenkin siitä, että jokaisella ihmisellä on ikioma tajuntansa, mielensä, psyykensä, tietoisuutensa, johon ihminen suhteuttaa näkemänsä. Kahdella ihmisellä ei ole samanlaista tajuntaa, tietoisuutta, psyykettä.

    Tehdään koe: viedään Thyssenmuseon aulaan hyvin kehittyneitä tekoälyrobotteja ja asetetaan ne seisomaan taulujen eteen, samalla tavalla kuin kuvassani näkyvät ihmiset seisovat.

     Mitä robotti ajattelee taulun edessä?

      Ei mitään ellei sille anneta määräystä ”ajatella” jotain, ”analysoida” jotain, tallentaa muistiinsa jotain. Koneen ”aivot” lyövät tyhjää jos niitä ei komenneta. Ne eivät ”halua” mitään, pelkää mitään, kaipaa mitään.

    Ihminen sitä vastoin ajattelee jotakin koko ajan, käskemättä ja pyytämättä, koska hänellä on tuo mitä sanotaan tietoisuudeksi. John Searle luetteli ihmisen tietoisuuden ja tavoitteellisuuden "osasia" kuuluisissa Reith-luennoissaan vuonna 1984. Näitä ovat mm. kieli, huumori, uskomukset, halut, toiveet, pelot, viha, rakkaus, himo, inho, häpeä, ylpeys, nautinto, huvittuneisuus, ärtymys jne. Tietokoneohjelmalta nuo tietoisuuden ja tavoitteellisuuden mielenkerrokset puuttuvat. 

    Taulua katsovan ihmisen aivoissa herää monenlaisia tietoisuuden ”tunteita”. Ihmisen tajunta ”haluaa” koko ajan jotakin, kaipaa jotakin, pelkää jotakin. Taulua ”katsova” tekoälyrobotti ei ymmärrä mistä puhun kun kirjoitan edellisen lauseen.

Tekoälypessimismiä vuodelta 1984.
Tämä painos 1989.

Kun pyydän hakukonetta hakemaan Karl Marxia saan 72 300 000 vastausta. Groucho Marx antaa 5 760 000 osumaa. 

    On ilmeistä, että en ehdi koskaan käydä kaikkia ”osumia” lävitse. Silti tiedän suunnilleen mitä nämä veijarit ovat tehneet ja millaisen yleiskäsityksen heidän keskinäisestä suhteesta pystyn kirjoittamaan. Voin myös saaduista osumista hyvällä onnella löytää mielenkiintoisia yhteyksiä.

    Osaako kehuttu tekoälyohjelma minua paremmin ”miettiä” miten Marxit edustavat jotakin samaa tai eivät edusta mitään yhteistä? Kumpi oli hauskempi kirjoittaja, Karl vai Groucho, kysyn tekoälylaitteelta. Mitä saan vastaukseksi? 

    Tosiasiassa tekoälykone ei ymmärrä mitä ”hauska” tarkoittaa, koska se ei ole koskaan hymyillyt eikä nauranut eikä itkenyt, toisin kuin minä. Se ei myöskään ole vihastunut, joten toiveet että tekoäly välttäisi ”vihapuhetta” leiskuvia osumia tietokannoistaan ei voi koskaan aidosti toteutua. Ei tietokone tiedä eikä ymmärrä mitä ”viha” merkitsee. Vielä vaikeampi sen on huomata jonkun tekstin ironisia tai ivallisia sanankäänteitä. Tekoälyohjelma "tietää" kaiken mutta ei ole kokenut mitään. 

Joulukuussa Vantaan ja Helsingin rajamaalla sijaitsevaan ostoskeskukseen avattiin napolilaistyyppisiä pizzoja tarjoava ravintola.

    Helsingin Sanomien ”kriitikko” kirjoitti pizzeriasta tammikuun lopulla innostuneesti ja myötäsukaisesti. ”Tämä on löytö”, Aleksi Kinnusen ravintola-arvostelussa hehkutettiin. ”Italialaisperheen laatupizzeria avautui Vantaan rajalle yllättävään paikkaan. Uuden italialaisen ravintolan perustaja on Napolin seudulta kotoisin oleva pizzataituri, jolla on kokemusta myös Helsingin laatupizzerioista.”

    Jos tekoälyohjelmalta, kuten Chat GPT:ltä, kysytään millaiselta ko. pizzerian napolilaistyypinen pizza maistuu,  ja että onko se hyvää, niin mihin Chat GPT perustaa vastauksensa?

    Ehkä se löytää Kinnusen artikkelin ja anastaa Kinnusen arvion ja toteaa että ”pizza on laadukas, muttei  … paras mahdollinen. Pohjan haaleaan makuun on vaikea saada otetta”. Kolmen pisteen kohdalla oli Kinnusen minämuotoinen lisäys; sitä ohjelma ei voi lainata, koska se ei tiedä mitä "minä" tarkoittaa. Tai sitten tekoälykone etsii somealustoilta ravintolassa käyneiden kokemuksia ja arvioita ja  ”päättelee” keskimääräisen käyrän nojalla millaisia pizzoja  ravintolassa paistetaan.

    Chat GPT:n ongelma on ilmeinen: se ei voi mennä syömään napolilaispizzaa Vantaalle, eikä se muutenkaan tiedä miltä napolilaisen pizzan kuuluisi maistua. Chat GPT ei pysty, eikä mikään tekoälyohjelmisto pysty, aidosti arvioimaan minkään asian hyvyyttä eikä huonoutta, koska siltä puuttuu minuus, oma tietoisuus ja tajunta. Sen laatima ”arviointi” tai ”kritiikki” perustuu parhaimmillaankin vain tilastolliseen keskiarvoon (tai äärimmäisyyksiin jos sen algoritmi on niin viritetty). Chat GPT puhuu aina toisten äänellä, ei koskaan omallaan. Chat GPT ei ole ”minä” vaan kaikki muut. Eikä "kaikkina" oleminen ole mitään 

     Minä muuten kävelin ystäväni kanssa eräänä iltapäivänä tuohon Vantaan ja Helsingin rajamailla sijaitsevaan pizzeriaan, jossa söin napolilaistyylisen pizzan. Se ei vastannut odotuksiani. Arvioni on 2/5, korkeintaan. Toisin kuin Chat GPT minä olen syksyn ja talven aikana syönyt "napolilaisia" pizzoja eri puolilla Europpaa, vaikka en Napolissa. Ystäväni arvio taisi olla vielä kriittisempi.

Tekoälyoptimismia vuodelta 1984.
Tämä painos 1987.

Koska tekoäly ei ymmärrä mitä se ymmärtää, se ei pysty arvottamaan erilaisia asioita, hyvää eikä pahaa, kaunista eikä rumaa. Paitsi tuossa tilastollisessa mielessä. Se ei myöskään epäile vaan uskoo kaiken.

    Jos tekoälykoneen algoritmi opetaan pois ”pahoista” ja ”vääristä” ja ”epämiellyttävistä” ja ”poikkeavista” vastauksista, sen pitää toimia ihmisten julkaisemien tietämyksien ja tuntemuksien gaussin käyrän perusteella. Vain gaussin käyrän keskellä olevia mielipiteitä saa esittää ja tuoda ilmi. Tekoäly välittää keskimääräisiä juoruja.

    Joten: vaikka aluksi kuulostaa hyvältä vaatia, että Chat GPT ja kaltaisensa opetaan pois ”jostakin”, niin lopulta se tarkoittaa informaation karsimista, eräänlaista sensuuria ja todellisuuden moninaisuuden supistamista joksikin, mikä ennalta arvioiden on keskimääräisesti hyväksyttävää.

     Jos sitten koululaiset ja opiskelijat johdatetaan käyttämään tekoälyä apunaan ja tuo ”äly” lähtökohtaisesti rajaa todellisuudesta pois ”eriävät” ja vastavirtaan kulkevat mielipiteet ja näkemykset, niin tokkopa moinen ”äly” suuremmin kehittää opiskelijoiden tietoisuuden avartumista.

     Niinpä virtuaalisilta tekoälykoneilta sopii odottaa informaatiota sellaisenaan, mutta ei lainkaan asioiden merkityksiin perustuvia johtopäätöksiä, koska ne eivät pysty aidosti päättelemään ja arvioimaan asioiden suhdetta toisiin asioihin. Merkitys syntyy vasta kun tietoinen, sisäinen "minä" koskettaa ulkoista maailmaa eikä tekoälyohjelmalla ole tietoista "minää". Symbolien takana on tyhjyys.

Erkki Ahonen julkaisi vuonna 1972 romaanin Tietokonelapsi.

    Tuossa romaanissa ihmiskunta luo älykkään tietokoneen. Se rakennetaan niin, että ihmislapsen aivot kytketään tietokonelaitteistoon, sen keskusyksiköksi ja muistiksi.

    Tietokonelapsi on kaiketi eräänlainen utopia paremmasta maailmasta. Tietokonelapsen aivoihin syötetään kaikki tieto mikä on saatavilla, mutta myös erilaisia tunnetiloja. Chat GTP:stä poiketen romaanin tietokonelapselle kehittyy myös tunteita.

    Lopulta tuon biomekaanisen hybriditietokoneen oletetaan pelastavan maailman, koska se tietää ihmisiä paremmin mikä on hyväksi ja mikä pahaksi. Tai kenties se tietää.

    Onko Ahosen romaani utopia vai dystopia?

    Kallistun pitämään sitä dystopiana. Ja toivon ettei mistään löydy tekoälyn tohtori Mengeleä, joka varastaa syntyneiden lapsien aivoja liittääkseen ne maailman hienoimpaan tekoälytietokoneeseen.

    

"Tekoälyoptimismia" vuodelta 1972.
Utopia vai dystopia?

Suloinen tiede hallitsee

[synkät uskonnot poistuvat]

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2016.
"Tämä rakennus ei pelkästään riko sääntöjä.
Se ei piittaa niistä ollenkaan."
Gehryn Guggenheim, Bilbao.

Aurinko paistaa matalalta.

    Päivä lyhenee. Yö pitkä.

    Turkuun pääsee moottoritietä. Sieltä pääsee pois samaa tietä pitkin.

    Kävin.

    Kun ryhtyy kirjoittamaan, pitää päästä pois hetkestä. Mielen rinnakkaiseen todellisuuteen. Tarkoittaa ettei radiosta saa kuulua puhetta eikä kevyttä musiikkia.

    En pidä raskaasta musiikista, mutta lauseen kirjoittaminen onnistuu paremmin kun taustalla soi Mozart tai Vivaldi. Kevyttä klassista. Yksinkertaisia lauseita.

    Kulttuuri on pehmeä matto kävellä.

    Ei pistele jalkapohjiin.

    "Suomalainen identiteetti on pitkälti luterilaisen perinteen muovaama", kirjoittaa Rene Nyberg Kanavassa. Eikä tämä väittämä ole pelkästään uskonnollinen. 

    Voimmeko vähätellä kulttuurimme luterilaista tai katolista sivistystä, täällä tai tuolla? Haluammeko?

    Ihminen etsii selitystä. Ja pelästyy kun kuulee sellaisen.

Amerikkalainen Dan Brown on niin suosittu kirjailija, ettei hänestä oikeastaan kannata kirjoittaa. Ei ainakaan hänen romaaneistaan, joita kriitikot tuntuvat pitävän huonosti kirjoitettuina.

    Mutta mitä huonosti kirjoittaminen tarkoittaa?

    Mikä on pinnallista? Millaisia ovat ”hyvät” lauseet jos Dan Brownin lauseet ovat ”huonoja”? Onko lause ”pinnallinen”, jos lukija ymmärtää jokaisen sanan? Onko romaani kevyt, jos siinä tarkastellaan ihmisiä tekojen perusteella eikä heidän psyykkisen elämänsä perusteella? Jos on, miten on mahdollista että jotain Dashiell Hammettia – joka kirjoitti behavioristisia dekkareita - pidetään suurenmoisena kirjailijana?

    Toinen näkökulma: voiko romaanin arvottaa lauseista käsin? Vai pitäisikö se lukea kokonaisuutena, palauttamatta sitä yksiköihin, lauseisiin ja sanoihin? Tiedän että joku loukkaantuu, kun totean että esimerkiksi Leena Lehtolaisen lauseet ovat melko alkeellisia ja kömpelöitä, joskus kuin virkamiessuomea. Silti monet arvostavat hänen romaanejaan. Tai otapa joku Ilkka Remeksen lause luupin alle: kauheita kliseitä, läpitylsiä adjektiiveja, kelvotonta kuvausta… mutta vetäviä tarinoita, joissa on ”syvällisiä” ajatuksia kansainvälisestä politiikasta.

    Suhtauminen Dan Browniin on kaksijakoista. Hänen lauseitaan moititaan, hänen henkilöhahmojaan pilkataan, mutta samalla tunnustetaan että hänen romaaneissaan pohditaan tärkeitä asioita, kuten uskontoa ja evoluutiota, oikeita ja vääriä oppeja, arkkitehtuuria ja kuvataidetta, merkityksiä ja kuvitelmia, ja kaikki tämä historian kehyksessä.

    On kummallista, että Dan Brownin ”huonosti” kirjoitetut lauseet ovat hermostuttaneet jopa Vatikaanin johtajat.

Juhani Karila haastatteli viime sunnuntaina Helsingin Sanomissa Dan Brownia.

    Samalla kun Karila tunnusti olevansa Dan Brown -fani, hän hyväksyi kaikki Brownia koskevat kriittiset kliseet. Niin kuin että Brown ei ole merkittävä kirjailija loistavan kirjoituskykynsä ansiosta. ”Kriitikot pilkkaavat kilpaa hänen kömpelöä lausettaan ja opettavaista otettaan”, Karila kirjoitti. Karilan mukaan Brown edelleen uudessa romaanissaan Alku ”käyttää surullisenkuuluisaa kursiiviaan selittääkseen kädestä pitäen henkilöidensä ajatukset… Kyllä, Brown on kamala kirjoittaja. Mutta koukuttavien jännäreiden rakentajana hän on lyömätön.”

    Karilan kirjoituksesta saa kuvan, että on vain yksi tapa kuvata proosassa henkilöiden ajatuksia. Missä tuo on määritelty? Mitä saa rangaistukseksi jos käyttää jotain toista tapaa, omaansa? Kriitikoiden pilkan mutta… ketä se kiinnostaa?

    Eikö Brownin romaaneissa ole mitään muuta kuin koukuttava juoni?

    Höpsistä, niissähän on paljon muutakin, ei kai The Wall Street Journalin arvostelija muuten kirjoittaisi, että ”älyllinen cliffhanger on Dan Brownin mestaruuslaji”.

    Älyllinen cliffhanger!

    En tiedä miksi yleensä terävä kirjoittaja Juhani Karila luikahti nyt siitä missä aita on matalin. Ilmeisesti riitti että hieman varvisti.

    Brownin uudessa romaanissa on koukuttavaa toimintaa todella vähän. Pääosa romaanista käsittelee evoluutiota, tekoälyä, maailmankaikkeuden syntymistä ja mahdollista kuolemista; ja näitä teemoja yhdistää sen pohtiminen mikä Jumalan osuus on tässä kokonaisuudessa, vaiko mikään. Brownin lauseet saattavat olla helppolukuisia, mutta niiden käsittelemiä aiheita on kaikkea muuta kuin helppo ymmärtää.

    Karilaa oivaltavammin kirjoittikin The Telegraphin Jake Kerridge luonnehtimalla Alkua sanoilla ”kevyttä toimintaa, raskasta historiointia tiedonmurusilla”. Kerridge huomautti, että Alku sisältää paljon vähemmän toimintaa, arvoituksia ja kryptogrammeja kuin aikaisemmat romaanit, ja siksi se on kiinnostavampi. Nyt Brown keskittyy enemmän älyllisiin ideoihin, ja juuri ne saavat hänet innostumaan. 

    Jonain päivänä, Kerridge ennusti, Brown kirjoittaa romaanin pelkästään siitä, kuinka Robert Langdon istuskelee kaikessa rauhassa ystävänsä kanssa käyden sokratemaista dialogia, ja siitä tulee hänen paras romaaninsa.

Paikat, rakennukset, ajatukset ja kuvitelmat, kuvat ja koodit – siinä tyypillistä Dan Brownin romaanien maisemaa.

    Uudessa romaanissa liikutaan pääasiassa Espanjassa: Bilbao, Madrid, Kaatuneiden laakso, Sevillan läheinen maaseutu, Barcelona.

    Kehyksessä ovat arkkitehtuurin merkilliset ja merkittävät rakennukset, kuten Frank Gehryn suunnittelema Guggenheim-museo Bilbaossa ja Antoni Gaudín Sagrada Familia Barcelonassa. Kehyksenä on myös luonnontieteen suurimmat kysymykset, Stephen Hawkingin ajatukset maailmankaikkeuden synnystä ja sen tulevaisuudesta, Richard Dawkinsin puolustuspuheenvuorot evoluution ymmärtämiseksi, kreationismin kumoamiseksi. Mutta kehyksenä on myös William Blaken runoelma uppoamassa keinoälyn huikaisevaan tulevaisuuteen: kirjoittaako tietokone joskus parempia säkeitä kuin Blake? No, kriitikoiden mielestä varmaankin parempia lauseita kuin Dan Brown.

    Alku on romaani ihmisen alkuperän ja tulevaisuuden mysteeristä.

    Siinä on tämän jännärin ydin. Jos se kuulostaa jännittävältä: hyvä! Jos se kuulostaa yhdentekevältä: mikäpä siinä, silloin kannattaa keskittyä kevyempiin asioihin, vaikkapa telkkarin lauantai-illan viihdeohjelmiin.

    Elämän ja alkuperän kysymykseen sopinee mennä kahden perusajatuksen läpi, niin kuin myös Brown kirjassaan menee, tai ainakin niin ajattelen että hän menee, vaikka ei juuri näitä lainaakaan.

    Ensimmäinen kuuluu Hawkingia siteeraten: ”Luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.”

    Tarkoittaako Hawking että luonnonlait olivat olemassa ennen alkuräjähdystä? Ei, ei tarkoita, mutta ei hän osaa kertoa mistä luonnonlait ovat ”ilmestyneet”. Eikä Hawking tahdo Jumalallekaan tuosta kunniaa antaa.

    Toinen lause, muutama virke Dawkinsilta, selittää evoluution mahdottamalta tuntuvan mahdollisuuden näin: ”… elävät olennot ovat liian epätodennäköisiä ja liian erinomaisesti ’suunniteltuja’ syntyäkseen sattumalta. Miten ne siis ovat syntyneet? Selitys on vähittäisissä, askel askeleelta tapahtuvista muutoksista, joiden lähtökohtana on niin yksinkertainen olio, että se on voinut syntyä sattumalta.”

    Tämä selittää evoluution uskottavasti. Mutta Brown jää myös miettimään, mikä pani evoluution liikkeelle? Oliko se energian levittämisen ”pakko”? Vai oliko tässä - alun ja olemisen välissä - sittenkin Jumalalla pieni rako viheltää peli käyntiin?

   Entä koneet? Onko tekoälyn maailmassa luonnonkaltaista evoluutiota? Onko tietokoneella DNA?

                                                                                         Kyösti Salovaara, 2016.
Jeff Koons: Puppy.
Guggenheim-museo, Bilbao.

Alku alkaa oikeastaan Bilbaosta Guggenheim-museon pihalta: ”Professori Langdon kohotti katseensa aukiolla istuvaan kahdentoista metrin korkuiseen koiraan. Eläimen turkkina oli ruohon ja kukkien muodostama elävä, tuoksuva matto.”

    Paikka on vertauskuva: ”Guggenheim museo näytti olevan peräisin avaruusolion hallusinaatiosta: pyörteilevä kollaasi vääristyneitä metallisia muotoja, jota näyttivät melkein siltä kuin ne olisi pystytetty sattumanvaraisesti toisiaan vasten.”

    Guggenheimin museossa kutsuvieraat odottelevat Langdonin etevän oppilaan Edmond Kirschin mullistavaksi luonnehdittua esitelmää ihmisen alkuperästä, siitä mistä me olemme tulleet ja mihin me menemme. Kaikki tulee muuttumaan, kun kansalaiset kuulevat selityksen, myös kirkon rooli, Jumalan merkitys…

    ”Edmond Kirsch oli maailmankuulu oman tiensä kulkija – miljardeja ansainnut tietojenkäsittelytieteilijä, futuristi, keksijä ja yrittäjä.”

    Kirsch ammutaan ennen kuin videoesitys alkaa. Langdon pakenee paikalta Espanjan kruununprinssin kihlatun kanssa ja ryhtyy selvittämään salasanaa, jolla Kirschin esitelmä saataisiin tietokoneelta esille ja maailman tietoisuuteen. Tehtävää vaikeuttavat katolisen kirkon harhaoppiset militantit ja Espanjan kuningashuoneen taustalla käytävä valtataistelu – ja tietenkin 47 merkkisen salasanan selvittämisen monimutkaisuus, sen piilopaikan löytäminen.

    Tarina huipentuu Sagrada Familiaan. ”Valtavasta jalanjäljestään huolimatta kirkko näyttää leijailevan melkein painottomana maanpinnan yläpuolella, kun ilmavien torninhuippujen siro rykelmä kohoaa vaivattomasti Espanjan taivaalle… Gaudí koristeli kirkkonsa perinteisellä uskonnollisella kuvastolla, mutta hän sijoitti sinne myös lukemattomia hätkähdyttäviä piirteitä, jotka kuvastivat hänen kunnioitustaan luontoa kohtaan: kilpikonnia kannattelemaan pylväitä, julkisivuista versovia puita ja jopa ulkopintaa peittäviä valtavia kivisiä etanoita ja sammakoita.”

    Ihmisen tarina kuin Gaudín talo: aistillinen, hengellinen, orgaaninen ja samalla vulgaari, teennäinen, rienaava.

Tässä tarinassa… "synkät uskonnot poistuvat & suloinen tiede hallitsee".

    Lopulta tiede hallitsee, mutta onko se suloinen, niin kuin Blake kirjoitti Neljä Zoaa runoelmassaan?

    Ja kun synkät uskonnot poistuvat, jääkö tilalle pelkkä kliininen ateismi vai vapauttaako synkkien uskontojen poistuminen tilan valoisammille?

    Kuka tai mikä ”loi” luonnonlait? Mikä potkaisi evoluution, mutaatiot käyntiin? Mihin asti keinoäly riittää? Pelastaako se ihmisen?

    Kun aurinko paistaa, ei sada.

    Itsestään selvyys ei ole itsestäänselvää.

    Kuviot ja koodit eivät ole sama asia, Dan Brown kertoo Langdonin suulla. Tehty ja tekemätön.

    Kuvio on mikä tahansa järjestäytynyt kokonaisuus, Langdon selittää. Kuvioita on kaikkialla luonnossa: auringonkukan kierteiset siemenet, hunajakennon kuusikulmaiset osat, pyöreät väreet lammen pinnassa kalan hypättyä ilmaan.

    Mutta koodit ovat erityisiä, koska niiden pitää sisältää informaatiota, ne siirtävät dataa ja välittävät merkityksiä. Kirjoitettu kieli, nuotit, matemaattiset kaavat, ohjelmointikielet kuljettavat merkityksiä ja informaatiota, jota auringonkukan tai lammen pyörteet eivät siirrä.

    Koodeja ei esiinny luonnostaan. Ne ovat älykkään tietoisuuden kehittämiä.

    Entä sitten DNA? Elämän geneettinen koodi? Eikö se ole ”luonnostaan” syntynyt, evoluution tuottama sattumakimppu?

    Aivan, DNA on paradoksi. Kuin älyn synnyttämä, vaikka evoluutiolla ei olekaan älyä.

    Onko jossakin sittenkin tietoisuus, josta emme tiedä mitään emmekä voi olla varmoja sen olemuksesta? Matematiikan täsmällisyys, fysiikan luotettavuus ja kosmoksen symmetria. "Minusta tuntuu", Langdon sanoo, "että näen elävän jalanjäljen... varjon jostakin korkeammasta voimasta, joka on vain nipin napin tavoittamattomissa."

    ”Se mistä me tulemme, ei ole läheskään yhtä hätkähdyttävää kuin se, mihin olemme menossa.”

                                                                        Kyösti Salovaara, 2016.
"Sagrada Familia näyttää leijailevan..."

>>>>

Dan Brown: Alku. (The Origin, 2017.) Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2017.

Richard Dawkins: Sokea kelloseppä. (The Blind Watchmaker, 1986.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1989.

Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Juhani Karila: Dan Brown. Helsingin Sanomat, 29.10.2017.

Jake Kerridge: Origin by Dan Brown, review: light on action, heavy on historical factoids. The Telegraph, 4.10.2017.