Totuus on totuus

[eikä pala tulessakaan]

Kyösti Salovaara, 2017.

Ndary Lo: Egypte I et II, 2002.

Emme voi tietää mitään, mikä ei ole totta… Tieto on siis jotain sellaista, joka kytkee mielemme todellisuuteen… On hyvä uskoa siihen, mikä on totta, ja välttää uskomasta siihen, mikä on epätotta… Totuus on kiinnostavaa vain siksi, että se kytkee meidät tosiasioihin

- Markus Lammenranta: Johdatus tieto-oppiin. Gaudeamus, 2022.

Meidän taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista: Valo näkymättömiin vetäytyvällä irvinaamalla on totta, ei mikään muu.

- Kafka

Ehdottomuuden ja itsekorostuksen juhlat jatkuvat edelleen. Matti Kuusela oli avautunut valheistaan juuri ilmestyneissä muistelmissaan. Aamulehdessä pelästyttiin ja 551 Kuuselan juttua poistettiin verkosta. Journalistit osoittelivat kiimaisina itseään: Minä en ikinä valehtelisi, valehtelu on nimittäin väärin! Harva oli tutustunut laajemmin Kuuselan tuotantoon, mutta kaikki tuomitsivat sen, koska roviot lämmittävät, jos tulessa on kollega ja roihun saa rajummaksi oman oikeamielisyyden bensalla.

- Jyrki Lehtola: Kun maailma järkkyi. Ilta-Sanomat, 29.3.2024.

  

Kaavailin ottavani kevyesti tämän viikon pakinassani journalistien järkytyksen.

     Aamulehdestä eläköitynyt tamperelainen toimittaja Matti Kuusela ”paljasti” muistelmissaan, että yhdisteli feature-jutuissaan - joista hänet on palkittu - faktaa ja fiktiota. Sen jälkeen totiset toimittajat huusivat ympäri Suomea yhdessä äänin: Ei saa valehdella! 

   Koska en ole lukenut Kuuselan juttuja, en osaa sanoa miltä väritetty fakta tuntuu. Jyrki Lehtola tunnusti kolumnissaan, että ei juuri miltään, paitsi siltä, että ”laiskan” toimittajan ”minätarinoinnista seurasi viikko Journalistien itsesääliä, syyttelyä ja totisuudestaan ylpeää omahyväisyyttä”.

    Vanhan sanonnan mukaan, vain hupsu katsoo sormea joka osoittaa kuuta. Kuuselan ”itsepaljastuksia” seuranneen keskustelun jälkeen saattaa olla viisasta katsoa nimenomaan sormea: journalistien kiivastumista. 

    Ehkä tähän pitää sitten suhtautua vakavasti, totisesti, moraalisesti.

Vähän pelästyttää suomalaisen median vaatima absoluuttisen totuuden kehäpäätelmä: että koska kaiken median julkaiseman pitää olla totuus, niin kaikki on totuus. Totuus ei pala tulessakaan. Tuo kuulostaa Platonin ajatukselta. Totuus on olemassa meistä ihmisistä riippumatta, siitä riipppumatta mitä me todellisuudesta ajattelemme.

    Mutta journalistit ovat ihmisiä.

    On kai hyväksytty ”tosiasia” ettei yksikään ihminen voi tietää koko totuutta. Faktoja sitä vastoin tiedetään.

    Kävellessäni muutama vuosi sitten Avignonissa Paavien palatsin sisäpihalla pysähdyin senegalilaisen Ndary Lon taideteoksen tykö. Kysyin pitkäjalkaisilta, käveleviltä miehiltä, mikä heidän matkansa tarkoituksena on. Yksi heistä, en muista kuka, vastasi, että he kävelevät menneisyydestä tulevaisuuteen. ”Ja kävellessä pysyy laihana”, toinen lisäsi. Naurahdin, niinpä niin, varsinkin siellä missä sapuskasta on puutetta, pysyy laihana.

    Vitsit vitsinä ja faktat faktoina – onko esimerkiksi Helsingin Sanomat faktoja vai totuus? Entä Yle?

Kyösti Salovaara, 2017.

Kohopainokone vuodelta 1883.
Musée des Arts et Métiers, Pariisi.

Maailma on monimutkainen ja ristiriitainen prosessi.

    Tätä on vaikea hyväksyä.

    Marx ja Engels kiteyttivät yhteiskunnallisen prosessin jotenkin näin: Yksi tahtoo yhtä, toinen tahtoo toista, ja se mitä syntyy, on jotakin, mitä kukaan ei tahtonut. 

    Tuossa on havahtumisen paikka. Ei ole olemassa mitään yhtä tahtoa, ei ole yhden tahdon luomaa yhteiskuntaa. Mutta sekin kannattaa muistaa, että maapallon biologinen ja geofyysinen todellisuus on myös prosessi, joka muuttuu koko ajan, ja että sekin on ristiriitaisten voimien temmellyskenttä. 

    Maapallon ja maailman ajanlaskussa ihmisyksilön tajunta kestää vain hetken, mutta koska yksilöllä ei ole muuta kuin yksi elämä, hän, meistä jokainen, yrittää nähdä maailman yhtenä totuutena, kuin kirjaan tai sanomalehteen kirjoitettuna johdonmukaisena tarinana. Joten ihmisen kertoman ja kirjoittaman tarinan pitää olla looginen ja moraalisesti arvokas, vaikka maailma ei olisikaan looginen eikä siitä löytyisi objektiivista, moraalista tavoitetta, arvoa. 

    Kun totuutta jahtaava toimittaja kirjoittaa lehteen maailmasta, ihmisestä ja luonnosta, hän valitsee sellaisia tietämiään faktoja, joista syntyy hänen mielestään looginen ja moraalisesti arvokas selitys ihmisen ja luonnon väliselle suhteelle. Hyvin harvoin, jos koskaan, kirjoittajat pyrkivät esittämään loogista esitystä rikkovia ristiriitaisia faktoja, koska niiden esittäminen saisi hänen juttunsa tuntumaan huonosti ajatellulta, epäilyttävältä, melkein fiktiolta.

    Ironista kuitenkin on, että kun valitsemme maailmaa kuvaavia faktoja juttuihimme, luomme väistämättä hieman fiktiivisen ”kertomuksen” maailman tilasta. Usein se ilmentää toiveunia tai painajaisia. 

Kyösti Salovaara, 2017.

Telkkari vuodelta 1955.
Musée des Arts et Métiers, Pariisi.

Tietämisen ja tahtomisen ristiriitaa on vaikea hyväksyä. 

    Metsien suojelija tietää, miten puut kasvavat ja miten niitä kaadetaan. Hän tietää että puusta saadaan sellua, sellusta syntyy paperia ja paperille painetaan sanomalehtiä. Ja että eilispäivän sanomalehteen kääritään kukkakaupasta ostetut ruusut.

    Metsien suojelija tahtoo ettei puita kaadeta, ettei niistä tehdä sellua eikä sellusta paperia. Eikä ruusujakaan pidä ostaa. Hän sulkee mielestään yhteiskunnan tarpeet pois, koska asettaa puiden kuvitellut tarpeet etusijalle. Jos metsän suojelija ottaisi lukuun kaiken mihin kaadettu puu vaikuttaa, hänen tahtonsa romuttuisi ja hänen pitäisi myöntää ettei metsistä ja yhteiskunnasta ole olemassa yhtä loogista totuutta, sellaista joka mahdollistaisi täydellisen luonnon ja täydellisen tasa-arvoisen yhteiskunnan olemassaolon. Molempien pitää tinkiä, mutta se mitä syntyy ei ole sitä mitä metsien suojelija haluaa.

    Kasvitieteilijä ja luontotoimittaja, yksi Ylen Luonto-illan alkuperäisistä raatilaisista, Seppo Vuokko on viime aikoina monissa kirjoituksissaan muistuttanut, että luonto muuttuu jatkuvasti; että ei ole olemassa mitään tietyn hetken staattista luontoa johon maailma voitaisiin palauttaa, ikään kuin täydellisenä valokuvana joka ei muutu koskaan.

    ”Ajatus luonnon ennallistamisesta on absurdi”, Vuokko kirjoitti Kanava-lehdessä (6/2023). ”Mihin tilaan luonto saatettaisiin ja miten se saadaan pysymään siinä?”

    Ylisummaan ”luonto” on jääkauden jälkeen tullut karummaksi. Voisiko sanoa, että köyhemmäksi? Vaikka sitä sanaa Vuokko ei käytä. 

    Tietysti ihminen on tempuillaan muuttanut luontoa ja sen kasvi- ja eläinlajistojen mahdollisuuksia kukoistaa, mutta ihminen ei ole perunut darwinismia eikä evoluutiota. Mutta koska ihmisen ajantaju – yhden ihmisen hetki maailman aikajanalla – on ristiriidassa maapallon ”ajantajun” kanssa, ihmisen on vaikea ymmärtää ja hyväksyä muutosta.

    Luonto muuttuu hitaasti. ”Kuinka vanha on esimerkiksi mustikkatyyppi sellaisena kuin suomalaiset kasvitieteilijät ovat sen kuvanneet?” Vuokko kysyi Kanavassa. ”Kuusi levittäytyi Suomeen muutama tuhat vuotta sitten. Syntyikö mustikkatyyppi silloin heti, vai onko se kehittynyt nykyisen kaltaiseksi vasta vuosituhansien mittaan?”

    On faktoja ja faktoja, mutta mikä on kokonaisuuden ”totuus”? Ja voiko tuota totuutta, esimerkiksi luontoon liitettynä, irrottaa eri aikakausista ja maapallon kehityksen eri vaiheista?

    Luonto muuttuu omien lakiensa mukaisesti, Vuokko sanoo. ”Valkoselkätikkakoivikot kuusettuvat, lintuvedet kasvavat umpeen, rahkoittuvat ja pajukoituvat. Onko se luonnonsuojelua, jos moottorisahalla, kaivinkoneilla, patoamisilla ja räjäytyksillä yritetään pysäyttää luonnon kehitys tiettyyn vaiheeseen ja estetään sen normaali kehitys?”

    ”Elollista luontoa ei voi ennallistaa”, Vuokko toteaa uskottavasti.

    Jos niin on, niin luonnolla ja ihmisellä on käsissään vain tulevaisuuksia. Ja niihin liittyviä ”totuuksia”, joita kukaan meistä ei voi tietää.

Meni vakavaksi.

    Avignonissa Paavien palatsin käytävällä senegalilaisen Bamassi Traoren Puhvelia naurattaa, koska se on luotu menneisyyden ja nykyisyyden liittymäpintaan kuvaamaan menneisyyden muuttumista nykyisyydeksi. Ehkä takaperoisesti. Mutta Traoren moderni puhveliveistos todistaa myös sen mistä Seppo Vuokko kirjoittaa: luontoa ei voi ennallistaa nykyhetkestä menneisyyteen.

    Lisään tähän: ei edes ihmisten yhteiskuntaa voi ennallistaa! Kulttuurista puhumattakaan!

    Kun luet lehtiä ja katsot ohjelmia eri kokoisilta ruuduilta, muista ettei kukaan tiedä mitä totuus on. Ja suhtaudu lukemaasi sen verran kriittisesti, että huomaat kuinka kirjoittajat ja  todellisuutta selittävät toimittajat valitsevat tosiasioita kertoakseen totuuden johon he uskovat, mutta jota he eivät voi tietää. 

    Pitäisikö rentoutua? Jos ei tänään, huomenna kuitenkin?

Kyösti Salovaara, 2017.

Bamassi Traore: Buffle, 2016.

     

Mestaroidaan

[luontoa jumalaksi tekeytymällä]

Kyösti Salovaara, 2018.
Ovatko niityllä makailevat naudat pelkästään
ihmisen elinpiiriä vai
atavistinen linkki luonnonvalintaan?

Koskaan et muuttua saa, lauloi Pasi Kaunisto 1960-luvun lopulla.

    Lauloi viikkokausia iskelmälistoilla.

    Inhosin kappaletta. Pidin sitä taantumuksellisena julistuksena. Koskaan et muuttua saa, helkkari sentään! Voiko pikkuporvarillisen elämänkäsityksen selkeämmin paljastaa?

    Laulussa ei kuitenkaan kerrota yhteiskunnasta vaan laulajan nuoruudesta ja onnesta, jonka ei haluta kaikkoavan. Vaikka aika vaihtuu ja jos haaveetkin haihtuu, ”niin koskaan et muuttua saa”, sillä ihminen tarrautuu nuoruuden muistoon. Kunpa nuoruuden saisi takaisin: "aika on aikaa / mut taika on taikaa / sä koskaan et muuttua saa".

    Ihminen on kummallinen olento. Se muuttaa maailmaa, mutta ei halua minkään muuttuvan.

Silmälaseista huolimatta ihminen on likinäköinen eläin.

    Tämä on filosofinen toteamus.

    Ihminen tajuaa muuttaneensa yhteiskuntaa, tehneensä luonnon aineista tekniikkaa, kyntäneensä peltoja, lentäneensä jopa kuuhun.

    Mutta ihmisen mielestä luonto pysyy sellaisenaan. Se on valmis, kerran rakennettu ja pysyvä, muuttumaton, paitsi sen suhteen että puuhun tulee lehdet keväällä ja ne putoavat syksyllä.

    Kun jossakin ryhdytään kaatamaan vanhaa puuta, siitä syntyy kansanliike ja Helsingin Sanomat kertoo, että kohta puu kaadetaan ellei kansa saa estetyksi sitä.

    Aika ei pysähdy, paitsi ihmisen mielessä hänen katsellessaan metsää, peltoa, kukkivaa niittyä, juoksevaa puroa. Kyynel silmässä hän kuuntelee saarnaajaa: Varpunen katosi, hömötiainen hävisi – voi meitä ihmisparkoja luojan luomia!

Kummallisia uutisia.

   Merikotkien kanta on rannikoillamme kasvanut niin isoksi, että ne tappavat jo toisiaan, koska tila ei riitä. Sen lisäsi ne käyvät haahkojen kimppuun. Nyt ovat viisaat neuvot kalliita, jälleen kerran. Miten haahkat saadaan pelastetuksi? Ihminen auttoi merikotkia. Pitääkö niiden kantaa harventaa, jotta haahka pelastuu?

    Naalin kantojen kerrotaan vahvistuneen Ruotsin puolella. Kehitys on niin hyvää, että nyt mietitään, pitäisikö siellä kettuja tappaa enemmän, jotta napaketulla menisi vielä paremmin.

    Jossakin vaiheessa Itämeren hylje uiskenteli sukupuuton partaalla. Nyt hylkeet ja merimetsot aiheuttavat kalastajille 8 miljoonan euron kustannukset vuosittain. Vielä pahempaa on, ettei hylkeiden ”terrorisoima” kalastaminen kiinnosta nuorempia sukupolvia, vaikka kalaa syömällä pitäisi pelastaa koko maapallo.

    Calahonda sijaitsee Gibraltariin vievän rantatien (N-340) varrella, melkein puolivälissä Fuengirolasta Marbellaan ajettaessa. Nyt siellä pelätään villisikalaumoja, jotka kuumina kesäpäivinä hiipivät auringon laskettua asutuskeskukseen etsimään ruokaa ja kylpemään uima-altaissa.

    Ihminen mestaroi luontoa aivan kuin olisi jumala, joka tietää miten luonto suunnitellaan ja rakennetaan. Likinäköinen ei näe kauas. Ihminen ei tajua, että luonto ei pysy paikallaan. Se muuttuu, halusitpa tai et. Tehdessään hyviä tekoja luonnon puolesta ihminen saattaa tehdä pahaa luonnolle, evoluutiolle. 

    Sivilisaatioiden historiaa ei tietenkään voi irrottaa luonnon ja evoluution historiasta. Ne ovat toisiaan.

    Joidenkin mielestä ihmisen elämä sellaisenaan on paha teko.

Kyösti Salovaara, 2019.
Kultivoidun luonnon luonnollisuus?

Mestaroidaan kun ei muuta osata.

    Tätä sanaa ei nykyään käytetä positiivisessa mielessä.

    Tarkistin sanan vivahteita Nykysuomen sanakirjasta.

    Jossakin vaiheessa mestarointi on tarkoittanut myös hyvää tekemistä, nikkarointia, omin neuvoin pärjäämistä.

    Mutta aikojen saatossa sanan kielteinen merkitys on tullut vallitsevaksi.

    Mestarointi: yrittää korjata tai parannella jotakin siihen kuitenkaan pystymättä, asiantuntemattomasti, tökerösti.

    Arvostellaan jotakin pedanttisesti, pikkumaisesti ja samalla asiantuntemattomasti - mestaroidaan. Peukaloidaan ja repostellaan, räävitään kuin oltaisiin mestari sellaisenaan, tietämättä asian oikeaa tolaa.

    Miten merikotkien tilanne pitäisi ratkaista mestaroimatta luontoa? Kenen kannalta sitä tulisi tarkastella: haahkan vai merikotkan? Entä kalan asema: pitäisikö hylkeet tappaa vai jättää rauhaan? Kumpi on tärkeämpää: terveellinen, ilmastomuutosta ehkäisevä sapuska ihmiselle vai perushyvää ravintoa harmaahylkeille?

    Entäpä calahondalaisessa uima-altaassa polskutteleva villisika: Mitä hemmettiä sille tulisi tehdä mestaroimatta luontoa?

Kelloseppä päättää ennalta mitä tekee: hän suunnittelee jouset ja rattaat ja hahmottelee niiden keskinäiset yhteydet sen mukaan millaisen lopputuloksen hän haluaa.

    ”Darwinin löytämä luonnonvalinta on sokea, tiedostamaton automaatti”, selvensi Richard Dawkins evoluutiota kirjassaan Sokea kelloseppä (1986, suom. 1989). Tällä automaatilla ei ole tietoista tavoitetta, sillä ei ole tietoisuutta eikä tiettyjä päämääriä: ”Se ei suunnittele tulevaisuutta. Se ei päätä ennalta mitään; sillä ei ole lainkaan mielikuvaa siitä, millainen tulevaisuuden pitäisi olla.”

    Luonnonvalinta on sokea kelloseppä.

    Se ei näe tulevaisuutta. Se ei pohdi tekojensa seurauksia. Se ei tavoittele mitään.

    Luontoa mestaroiva ihminen unohtaa evoluution periaatteettoman prosessin ja yrittää kytkeä ”automaatin” sokeaan toimintatapaan omat mieltymyksensä, oman moraalifilosofiansa, oman suunnitelmallisuutensa, joka ei välttämättä istu luonnon evoluutioon, vaan vaurioittaa automaatin toimintaa niin että sitä pitää jatkuvasti mestaroida.

Minulla on kaksi vuokrakämppää.

    Tai ei niistä vuokraa tarvitse maksaa.

    Ensimmäisenä paikalle ehtinyt saa omakseen.

    Viime päivinä talitiainen, sinitiainen ja kirjosieppo ovat kierrelleet pihlajiin asetettuja pönttöjä ja toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa. Sinitiainen on luonteeltaan kiukkuinen tappelupukari. Se näyttää vallanneen toisen pöntön omakseen.

    Toisesta pöntöstä kilpaillaan vielä. Ehkä talitiainen ehti ensin ja puolustaa nyt kotiaan. Kirjosieppoa potuttaa, mutta kenties… kannattaa vielä yrittää heittää talitiainen ulos pöntöstä keväänkolealle nurmikolle.

    Ihmisen ei parane mestaroida lintujen kamppailua elintilasta. Jokainen niistä ansaitsee ”kodin”, mutta vahvempi ja viekkaampi sen lopulta saa. Tämä ei ole kauneuskilpailu vaan luonnonvalintaa kiukkuisimmillaan.

    En ole tyhjentänyt ja siivonnut pönttöjä kertaakaan. Ei kolopesijöiden pesiä kukaan luonnossakaan siivoa, paitsi linnut itse, jos itse siivoavat. Olisi luonnon mestaroimista puuttua pesien hygieniaan.

    Tästä ei voi sulkea pois ajatusta, että olen pelkästään laiska.

Kyösti Salovaara, 2019.
Vuokralainen?

Suloinen tiede hallitsee

[synkät uskonnot poistuvat]

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2016.
"Tämä rakennus ei pelkästään riko sääntöjä.
Se ei piittaa niistä ollenkaan."
Gehryn Guggenheim, Bilbao.

Aurinko paistaa matalalta.

    Päivä lyhenee. Yö pitkä.

    Turkuun pääsee moottoritietä. Sieltä pääsee pois samaa tietä pitkin.

    Kävin.

    Kun ryhtyy kirjoittamaan, pitää päästä pois hetkestä. Mielen rinnakkaiseen todellisuuteen. Tarkoittaa ettei radiosta saa kuulua puhetta eikä kevyttä musiikkia.

    En pidä raskaasta musiikista, mutta lauseen kirjoittaminen onnistuu paremmin kun taustalla soi Mozart tai Vivaldi. Kevyttä klassista. Yksinkertaisia lauseita.

    Kulttuuri on pehmeä matto kävellä.

    Ei pistele jalkapohjiin.

    "Suomalainen identiteetti on pitkälti luterilaisen perinteen muovaama", kirjoittaa Rene Nyberg Kanavassa. Eikä tämä väittämä ole pelkästään uskonnollinen. 

    Voimmeko vähätellä kulttuurimme luterilaista tai katolista sivistystä, täällä tai tuolla? Haluammeko?

    Ihminen etsii selitystä. Ja pelästyy kun kuulee sellaisen.

Amerikkalainen Dan Brown on niin suosittu kirjailija, ettei hänestä oikeastaan kannata kirjoittaa. Ei ainakaan hänen romaaneistaan, joita kriitikot tuntuvat pitävän huonosti kirjoitettuina.

    Mutta mitä huonosti kirjoittaminen tarkoittaa?

    Mikä on pinnallista? Millaisia ovat ”hyvät” lauseet jos Dan Brownin lauseet ovat ”huonoja”? Onko lause ”pinnallinen”, jos lukija ymmärtää jokaisen sanan? Onko romaani kevyt, jos siinä tarkastellaan ihmisiä tekojen perusteella eikä heidän psyykkisen elämänsä perusteella? Jos on, miten on mahdollista että jotain Dashiell Hammettia – joka kirjoitti behavioristisia dekkareita - pidetään suurenmoisena kirjailijana?

    Toinen näkökulma: voiko romaanin arvottaa lauseista käsin? Vai pitäisikö se lukea kokonaisuutena, palauttamatta sitä yksiköihin, lauseisiin ja sanoihin? Tiedän että joku loukkaantuu, kun totean että esimerkiksi Leena Lehtolaisen lauseet ovat melko alkeellisia ja kömpelöitä, joskus kuin virkamiessuomea. Silti monet arvostavat hänen romaanejaan. Tai otapa joku Ilkka Remeksen lause luupin alle: kauheita kliseitä, läpitylsiä adjektiiveja, kelvotonta kuvausta… mutta vetäviä tarinoita, joissa on ”syvällisiä” ajatuksia kansainvälisestä politiikasta.

    Suhtauminen Dan Browniin on kaksijakoista. Hänen lauseitaan moititaan, hänen henkilöhahmojaan pilkataan, mutta samalla tunnustetaan että hänen romaaneissaan pohditaan tärkeitä asioita, kuten uskontoa ja evoluutiota, oikeita ja vääriä oppeja, arkkitehtuuria ja kuvataidetta, merkityksiä ja kuvitelmia, ja kaikki tämä historian kehyksessä.

    On kummallista, että Dan Brownin ”huonosti” kirjoitetut lauseet ovat hermostuttaneet jopa Vatikaanin johtajat.

Juhani Karila haastatteli viime sunnuntaina Helsingin Sanomissa Dan Brownia.

    Samalla kun Karila tunnusti olevansa Dan Brown -fani, hän hyväksyi kaikki Brownia koskevat kriittiset kliseet. Niin kuin että Brown ei ole merkittävä kirjailija loistavan kirjoituskykynsä ansiosta. ”Kriitikot pilkkaavat kilpaa hänen kömpelöä lausettaan ja opettavaista otettaan”, Karila kirjoitti. Karilan mukaan Brown edelleen uudessa romaanissaan Alku ”käyttää surullisenkuuluisaa kursiiviaan selittääkseen kädestä pitäen henkilöidensä ajatukset… Kyllä, Brown on kamala kirjoittaja. Mutta koukuttavien jännäreiden rakentajana hän on lyömätön.”

    Karilan kirjoituksesta saa kuvan, että on vain yksi tapa kuvata proosassa henkilöiden ajatuksia. Missä tuo on määritelty? Mitä saa rangaistukseksi jos käyttää jotain toista tapaa, omaansa? Kriitikoiden pilkan mutta… ketä se kiinnostaa?

    Eikö Brownin romaaneissa ole mitään muuta kuin koukuttava juoni?

    Höpsistä, niissähän on paljon muutakin, ei kai The Wall Street Journalin arvostelija muuten kirjoittaisi, että ”älyllinen cliffhanger on Dan Brownin mestaruuslaji”.

    Älyllinen cliffhanger!

    En tiedä miksi yleensä terävä kirjoittaja Juhani Karila luikahti nyt siitä missä aita on matalin. Ilmeisesti riitti että hieman varvisti.

    Brownin uudessa romaanissa on koukuttavaa toimintaa todella vähän. Pääosa romaanista käsittelee evoluutiota, tekoälyä, maailmankaikkeuden syntymistä ja mahdollista kuolemista; ja näitä teemoja yhdistää sen pohtiminen mikä Jumalan osuus on tässä kokonaisuudessa, vaiko mikään. Brownin lauseet saattavat olla helppolukuisia, mutta niiden käsittelemiä aiheita on kaikkea muuta kuin helppo ymmärtää.

    Karilaa oivaltavammin kirjoittikin The Telegraphin Jake Kerridge luonnehtimalla Alkua sanoilla ”kevyttä toimintaa, raskasta historiointia tiedonmurusilla”. Kerridge huomautti, että Alku sisältää paljon vähemmän toimintaa, arvoituksia ja kryptogrammeja kuin aikaisemmat romaanit, ja siksi se on kiinnostavampi. Nyt Brown keskittyy enemmän älyllisiin ideoihin, ja juuri ne saavat hänet innostumaan. 

    Jonain päivänä, Kerridge ennusti, Brown kirjoittaa romaanin pelkästään siitä, kuinka Robert Langdon istuskelee kaikessa rauhassa ystävänsä kanssa käyden sokratemaista dialogia, ja siitä tulee hänen paras romaaninsa.

Paikat, rakennukset, ajatukset ja kuvitelmat, kuvat ja koodit – siinä tyypillistä Dan Brownin romaanien maisemaa.

    Uudessa romaanissa liikutaan pääasiassa Espanjassa: Bilbao, Madrid, Kaatuneiden laakso, Sevillan läheinen maaseutu, Barcelona.

    Kehyksessä ovat arkkitehtuurin merkilliset ja merkittävät rakennukset, kuten Frank Gehryn suunnittelema Guggenheim-museo Bilbaossa ja Antoni Gaudín Sagrada Familia Barcelonassa. Kehyksenä on myös luonnontieteen suurimmat kysymykset, Stephen Hawkingin ajatukset maailmankaikkeuden synnystä ja sen tulevaisuudesta, Richard Dawkinsin puolustuspuheenvuorot evoluution ymmärtämiseksi, kreationismin kumoamiseksi. Mutta kehyksenä on myös William Blaken runoelma uppoamassa keinoälyn huikaisevaan tulevaisuuteen: kirjoittaako tietokone joskus parempia säkeitä kuin Blake? No, kriitikoiden mielestä varmaankin parempia lauseita kuin Dan Brown.

    Alku on romaani ihmisen alkuperän ja tulevaisuuden mysteeristä.

    Siinä on tämän jännärin ydin. Jos se kuulostaa jännittävältä: hyvä! Jos se kuulostaa yhdentekevältä: mikäpä siinä, silloin kannattaa keskittyä kevyempiin asioihin, vaikkapa telkkarin lauantai-illan viihdeohjelmiin.

    Elämän ja alkuperän kysymykseen sopinee mennä kahden perusajatuksen läpi, niin kuin myös Brown kirjassaan menee, tai ainakin niin ajattelen että hän menee, vaikka ei juuri näitä lainaakaan.

    Ensimmäinen kuuluu Hawkingia siteeraten: ”Luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.”

    Tarkoittaako Hawking että luonnonlait olivat olemassa ennen alkuräjähdystä? Ei, ei tarkoita, mutta ei hän osaa kertoa mistä luonnonlait ovat ”ilmestyneet”. Eikä Hawking tahdo Jumalallekaan tuosta kunniaa antaa.

    Toinen lause, muutama virke Dawkinsilta, selittää evoluution mahdottamalta tuntuvan mahdollisuuden näin: ”… elävät olennot ovat liian epätodennäköisiä ja liian erinomaisesti ’suunniteltuja’ syntyäkseen sattumalta. Miten ne siis ovat syntyneet? Selitys on vähittäisissä, askel askeleelta tapahtuvista muutoksista, joiden lähtökohtana on niin yksinkertainen olio, että se on voinut syntyä sattumalta.”

    Tämä selittää evoluution uskottavasti. Mutta Brown jää myös miettimään, mikä pani evoluution liikkeelle? Oliko se energian levittämisen ”pakko”? Vai oliko tässä - alun ja olemisen välissä - sittenkin Jumalalla pieni rako viheltää peli käyntiin?

   Entä koneet? Onko tekoälyn maailmassa luonnonkaltaista evoluutiota? Onko tietokoneella DNA?

                                                                                         Kyösti Salovaara, 2016.
Jeff Koons: Puppy.
Guggenheim-museo, Bilbao.

Alku alkaa oikeastaan Bilbaosta Guggenheim-museon pihalta: ”Professori Langdon kohotti katseensa aukiolla istuvaan kahdentoista metrin korkuiseen koiraan. Eläimen turkkina oli ruohon ja kukkien muodostama elävä, tuoksuva matto.”

    Paikka on vertauskuva: ”Guggenheim museo näytti olevan peräisin avaruusolion hallusinaatiosta: pyörteilevä kollaasi vääristyneitä metallisia muotoja, jota näyttivät melkein siltä kuin ne olisi pystytetty sattumanvaraisesti toisiaan vasten.”

    Guggenheimin museossa kutsuvieraat odottelevat Langdonin etevän oppilaan Edmond Kirschin mullistavaksi luonnehdittua esitelmää ihmisen alkuperästä, siitä mistä me olemme tulleet ja mihin me menemme. Kaikki tulee muuttumaan, kun kansalaiset kuulevat selityksen, myös kirkon rooli, Jumalan merkitys…

    ”Edmond Kirsch oli maailmankuulu oman tiensä kulkija – miljardeja ansainnut tietojenkäsittelytieteilijä, futuristi, keksijä ja yrittäjä.”

    Kirsch ammutaan ennen kuin videoesitys alkaa. Langdon pakenee paikalta Espanjan kruununprinssin kihlatun kanssa ja ryhtyy selvittämään salasanaa, jolla Kirschin esitelmä saataisiin tietokoneelta esille ja maailman tietoisuuteen. Tehtävää vaikeuttavat katolisen kirkon harhaoppiset militantit ja Espanjan kuningashuoneen taustalla käytävä valtataistelu – ja tietenkin 47 merkkisen salasanan selvittämisen monimutkaisuus, sen piilopaikan löytäminen.

    Tarina huipentuu Sagrada Familiaan. ”Valtavasta jalanjäljestään huolimatta kirkko näyttää leijailevan melkein painottomana maanpinnan yläpuolella, kun ilmavien torninhuippujen siro rykelmä kohoaa vaivattomasti Espanjan taivaalle… Gaudí koristeli kirkkonsa perinteisellä uskonnollisella kuvastolla, mutta hän sijoitti sinne myös lukemattomia hätkähdyttäviä piirteitä, jotka kuvastivat hänen kunnioitustaan luontoa kohtaan: kilpikonnia kannattelemaan pylväitä, julkisivuista versovia puita ja jopa ulkopintaa peittäviä valtavia kivisiä etanoita ja sammakoita.”

    Ihmisen tarina kuin Gaudín talo: aistillinen, hengellinen, orgaaninen ja samalla vulgaari, teennäinen, rienaava.

Tässä tarinassa… "synkät uskonnot poistuvat & suloinen tiede hallitsee".

    Lopulta tiede hallitsee, mutta onko se suloinen, niin kuin Blake kirjoitti Neljä Zoaa runoelmassaan?

    Ja kun synkät uskonnot poistuvat, jääkö tilalle pelkkä kliininen ateismi vai vapauttaako synkkien uskontojen poistuminen tilan valoisammille?

    Kuka tai mikä ”loi” luonnonlait? Mikä potkaisi evoluution, mutaatiot käyntiin? Mihin asti keinoäly riittää? Pelastaako se ihmisen?

    Kun aurinko paistaa, ei sada.

    Itsestään selvyys ei ole itsestäänselvää.

    Kuviot ja koodit eivät ole sama asia, Dan Brown kertoo Langdonin suulla. Tehty ja tekemätön.

    Kuvio on mikä tahansa järjestäytynyt kokonaisuus, Langdon selittää. Kuvioita on kaikkialla luonnossa: auringonkukan kierteiset siemenet, hunajakennon kuusikulmaiset osat, pyöreät väreet lammen pinnassa kalan hypättyä ilmaan.

    Mutta koodit ovat erityisiä, koska niiden pitää sisältää informaatiota, ne siirtävät dataa ja välittävät merkityksiä. Kirjoitettu kieli, nuotit, matemaattiset kaavat, ohjelmointikielet kuljettavat merkityksiä ja informaatiota, jota auringonkukan tai lammen pyörteet eivät siirrä.

    Koodeja ei esiinny luonnostaan. Ne ovat älykkään tietoisuuden kehittämiä.

    Entä sitten DNA? Elämän geneettinen koodi? Eikö se ole ”luonnostaan” syntynyt, evoluution tuottama sattumakimppu?

    Aivan, DNA on paradoksi. Kuin älyn synnyttämä, vaikka evoluutiolla ei olekaan älyä.

    Onko jossakin sittenkin tietoisuus, josta emme tiedä mitään emmekä voi olla varmoja sen olemuksesta? Matematiikan täsmällisyys, fysiikan luotettavuus ja kosmoksen symmetria. "Minusta tuntuu", Langdon sanoo, "että näen elävän jalanjäljen... varjon jostakin korkeammasta voimasta, joka on vain nipin napin tavoittamattomissa."

    ”Se mistä me tulemme, ei ole läheskään yhtä hätkähdyttävää kuin se, mihin olemme menossa.”

                                                                        Kyösti Salovaara, 2016.
"Sagrada Familia näyttää leijailevan..."

>>>>

Dan Brown: Alku. (The Origin, 2017.) Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2017.

Richard Dawkins: Sokea kelloseppä. (The Blind Watchmaker, 1986.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1989.

Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Juhani Karila: Dan Brown. Helsingin Sanomat, 29.10.2017.

Jake Kerridge: Origin by Dan Brown, review: light on action, heavy on historical factoids. The Telegraph, 4.10.2017.

Minä ja Marx, minäkö tässä ajattelen vai Kafka?

Todellisuus lainassa

Marx muuten sanoi ettei journalismi saisi koskaan olla kenenkään päätoiminen ammatti koska se korruptoi.

     Näin kirjoitin elokuun viimeisenä perjantaina kommentoidessani muuatta Kirjasfääri-blogin kirjoitusta. Koska tiesin ettei lainaus ole sanatarkka, en laittanut sitä lainausmerkkeihin. Tulkitsin Karl Marxia ulkomuistista.

     Oliko tuo siis minun vai Marxin sanomaa?

     Jos olisin jättänyt virkkeestä ensimmäiset sanat pois, koirat eivät olisi perään haukkuneet. Mutta jos olisin jättänyt viittauksen Marxiin pois, olisiko lause kadottanut painonsa? Mitä merkitystä sillä on, että Salovaara väittää ammattijournalismin korruptoivan tekijänsä?

     Vetoamalla Marxiin yritin puhua suulla suuremmalla. Halusin myös hätkähdyttää. Kun Marxia yleisesti pidetään työntekijän puolustajana, eikö hän puolustakaan toimittajia ja kirjailijoita?

Mitä Marx sitten sanoi?

     ”Onko vapaa se lehdistö”, Marx kysyi (Marx ja Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Edistys 1974), ”joka vajoaa elinkeinoksi?”

     Koska Marx ja Friedrich Engels näkivät kapitalismin ja sen edellyttämän työnjaon estävän ihmisen vapautumisen, he haaveilivat tilalle kommunistista yhteiskuntaa, josta työnjako on häivytetty ja jossa kaikki ihmiset voivat halutessaan olla taiteilijoita; olla pelkkiä ihmisiä jotka muun ohessa harjoittavat vaikkapa maalaustaidetta.

     On oma juttunsa pohtia voiko moinen yhteiskunta olla mahdollinen, semminkin kun työnjako on lisääntynyt globaalissa maailmantaloudessa mittoihin, joita Marx ei osannut pelätä edes painajaisunissa.

     Älyttömän kevyesti heittäen voi toki ajatella, että internet (yhteiskunta jossa internet on mahdollinen) saattaa olla jotakin mistä Marx haaveili. Ovatko tuhannet ja tuhannet nettiin kirjoittelevat ihmiset juuri niitä ”pelkkiä ihmisiä”, jotka muun ohessa sattuvat harjoittamaan ”kirjailijan” tehtävää?

     Lehdistön vapaus on siinä ettei se ole elinkeino, Marx jatkoi kirjoituksessaan (jota ei tietysti ensimmäistä kertaa julkaistu em. Neuvostoliitossa painetussa kokoelmassa). ”Kirjailija, joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi, ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta ulkonaista epävapautta – sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo itse olemassaolonsakin rangaistukseksi.”

     Komeasti sanottu!

     Luulen kuitenkin, että Marxilla oli kovin ihanteellinen kuva ihmisestä. Haluaisinpa nähdä jonkun ammattitoimittajan tai ammattikriitikon tunnustavan koko olemassaolonsa olevan rangaistusta siitä, että hän saa palkkaa kirjoituksistaan.

     Realistisemmin - vai pitääkö sanoa kyynisemmin - suhtautui kirjailijoiden asemaan Jean-Paul Sartre, joka sanoi v. 1947 kirjoituskokoelmassaan Mitä kirjallisuus on, että ”itse asiassa kirjailijoille ei makseta palkkaa, vaan hänet elätetään , hyvin tai huonosti aikakaudesta riippuen.” Kun Sartre sitten lisäsi, että kirjailija on johtavan eliitin ”parasiitti”, hän tuli sanoneeksi jotakin mitä kukaan kirjailija ei halua kuulla eikä myöntää todeksi.

     Joskus sanat ovat tikari joka pistää.

Yhtä kaikki, edelle kirjoitetut täsmälliset sitaatit paljastavat, kuinka Marxin alkuperäiset ajatukset muuttuivat päässäni omiksi ajatuksikseni tai ainakin alkuperäisen ajatuksen tulkinnaksi. Myös edellinen Sartre-sitaatti on vain osa totuutta ja sitä myöten tulkintaa, sillä Sartre jatkoi että kirjailija ajautuu usein työssään ristiriitaan elättäjiensä kanssa, joten kirjailijan asema on paljon kiinnostavampi ja vaikeampi kuin mitä pelkän parasiitin elämä olisi.

     Maailma on täynnä unohdettuja sanoja.

     Mutta on kirjoja ja kirjoittajia, joista on tullut yhteistä omaisuutta enkä nyt tarkoita juridisessa merkityksessä, en puhu copyright-oikeuksista vaan ihmisten yhteisestä kulttuuriperinnöstä.  Melkein jokainen kirjoittamani lause ja sen ilmaisema ajatus on referenssi johonkin aikaisemmin sanottuun ja kirjoitettuun. Siitä huolimatta miten tietoinen tai tiedoton olen lainaamastani todellisuudesta.

     ”Minusta tuntui että olin keksinyt autossa istuessa aivan uuden ajatuksen yhdistäessäni Chaimin ja Marxin käsityksiä”, tarinan minäkertoja ajattelee romaanissa 2112. ”Oliko se todella mahdollista? Ajatella jotain mitä kukaan muu ei ole ajatellut? Onko mahdollista, että tavallinen ihminen, esimerkiksi minä Jösse Hjort, keksii elämässään yhden ihan oikean ajatuksen, jota kukaan muu ei ole koskaan eikä missään ajatellut?”

     Jösse Hjortille tekisi mieli vastata, että on se mahdollista; että on mahdollista luoda omassa päässään yksi tai kaksi omaa ajatusta, mutta miten sen voisi todistaa edes itselleen?

     Passaa tietysti kysyä, että miksi minun pitäisi ajatella ajatuksia joita kukaan muu ei ole koskaan eikä missään ajatellut.

Veijo Meri pohdiskeli artikkeli-, esitelmä- ja runokokoelmassa Kuviteltu kuolema (Otava 1974) kirjoittajan epävarmuutta hyväksyä paperille saamaansa tekstiä pelätessään, että on tullut lainanneeksi omia vanhoja ajatuksiaan ja tekstejään, puhumattakaan siitä että vahingossa tai tieten lainaa naapurikirjoittajaa.

     Mutta, Meri muistutti, suurimmat kirjailijat, kuten Shakespeare tai Brecht nauraisivat tällaisille peloille ja epävarmuudelle.

     ”Vain näpistelijät ja pikkuvarkaat pohtivat”, Meri kirjoitti, ”kuinka vähän voi ottaa, ilman että kukaan huomaa. Iso varas vie kaiken irtoavan, mennessään vielä ovetkin, niin että kaikki voivat omin silmin todeta tavaran jääneen heitteille ja jonkun luotettavan henkilön korjanneen sen talteen.”

     Tämäkin on komeasti sanottu.

     Kulttuuri, aikaisemmin sanottu ja ajateltu on liian arvokasta jätettäväksi heitteille. Viisas ihminen viisastuu korjatessaan haltuunsa referensejä muiden ihmisten ajattelemaan todellisuuteen.

     Tässä mielessä todellisuus on lainassa joka hetki.

Jos tai kun myönnän, että ajatukseni periytyvät yhä uudestaan minua viisaammilta ajattelijoilta ja minua paremmilta kirjoittajilta, niin olisiko mahdollista jäljittää jokaisen kirjoitetun ajatuksen alkuperä?

     En taaskaan puhu lauseiden copyrightista vaan niiden älyllisestä ja henkisestä sisällöstä, eräänlaisesta ajatusten evoluutiosta.  Onhan selvää, että kun (ja se tapahtuu usein) laitan kirjoitukseeni jonkun siteerauksen Franz Kafkalta, Yrjö Ahmavaaralta tai tässä pakinassa jo lainatuilta Sartrelta ja Marxilta, niin lainaus on toki tältä tai tuolta henkilöltä poimittu ja talteen otettu. Mutta olisi naiivia ajatella, että juuri he ovat esittäneet lainaamani ajatuksen ensimmäistä kertaa; että ajatuksen alkuperä olisi pelkästään heissä eikä myös heidän edeltäjissään ja kanssaihmisissään.

     Kuinka pitkälle kulttuurin jälkiä voi seurata?

     Evoluutio-sanaa on tässä yhteydessä käytettävä hellävaraisesti. Silti sen käyttäminen houkuttelee. Niin paljon, että etsin tukea Richard Dawkinsilta, joka sinnikkäästi puolustaa luonnon evoluutioteoriaa.

     Kirjassa The Magic of Reality (2011) Dawkins kysyy kuinka me tiedämme mikä todella on totta. Yksi tällainen kysymys liittyy ihmisen alkuperään.

     ”Kuka oli ensimmäinen ihminen?” Dawkins kysyy.

Dawkins aloittaa myyteistä

     Eri puolilla maapalloa ihmiset ovat uskoneet, että myyttien kertomukset ovat totta. Myytit ihmisen luomisesta ovat samankaltaisia ja erilaisia. Tasmaniassa tarvittiin kaksi jumalaa jotta ihmisestä saataisiin kelvollinen. Samoin Norjassa. Juutalaisille riitti yksi jumala, mutta hänen piti parannella luomaansa ihmistä, tai oikeastaan tehdä ihmisestä vajavaisempi ettei ihminen olisi alkanut kilpailla Jumalan kanssa paremmuudesta.

     Minulle tulee mieleen, eikä Dawkins tätä sano (kai), että ihmisen luomisen myytit vihjaavat sittenkin evoluutiosta, koska yhdellä kertaa eivät jumalatkaan saa syntymään kelvollista ihmisen kappaletta.

     Mutta ihmisen evoluutio on jännempi juttu.

     Dawkins kehottaa lukijaa ajatuskokeeseen. Ajattele isäsi valokuvaa, sitten isoisäsi kuvaa, sitten isoisänisän kuvaa jne. Oikeasti kuvia ei tietysti ole olemassa, mutta ajatuskokeessa ne ovat ja voit asettaa kaikki kuvat kirjahyllyyn vierekkäin. Pidä kuvapaperit pystyssä kun asettelet niitä hyllylle, niin kauan että hyllyn sivuseinä tulee vastaan.

     Normaalille paperille painettuja esi-isiesi kuvia tulee noin 185 miljoonaa kappaletta. Kirjahyllyssäsi pitää olla yli 60 kilometrin leveä hylly jotta kaikki kuvat mahtuvat siihen.

     Nyt voit kävellä (pyöräilläkin saa) hyllyn toiseen päähän katsomaan, miltä 185 miljoonan sukupolven takainen esi-isäsi näyttää. Onko hän sinun näköisesi? Vai isäsi näköinen.

     Huono uutinen: ei ole.

     Hyllyn toisessa päässä on kala, kalan kuva.

Dawkinsin ajatuskoe havainnollistaa evoluution asteittaisen kehityspolun. Mikään ei tapahdu hetkessä. Menitpä mihin kohtaan tahansa kuvahyllyäsi, vierekkäiset kuvat ovat aina samannäköisiä etkä huomaa mitään eroa niissä, mutta kun poimit kuvia riittävän etäältä toisistaan näet mitä on tapahtunut: kalasta on tullut apina, apinasta ihminen, sinä juuri.

     Nyt ajattelen, että ajatuksille käy samalla tavalla kulttuurin virrassa. Minun ajatukseni on helppo palauttaa Marxiin tai Kafkaan tai Sartreen, mutta kun mennään pidemmälle kuka sieltä löytyy? Kohtaanko lopulta Platonin ja Aristoteleen? Heidän aikalaisensa? Ja kauemmaksi pitäisi päästä, mutta koska kirjoitettu sana vähitellen häviää, jälkien seuraaminen käy mahdottomaksi.

     Siitä olen melko varma, että vaikka horoskooppimerkkini on kala, ajatuksiani ei tarvitse seurata kaloihin asti. Tosin kielessämme, sen rakenteessa, voi olla hippu kalan ajattelua. Chomskyläisesti katsoen.

     Vakavasti puhuen: minusta tuntuu, että kulttuurin jälkien tunnistaminen ja tunnustaminen on nykyään hieman huonossa huudossa.

     Se saattaa johtua populistisesta ilmapiiristä. Kun on petytty kansainvälisyyteen ja eurooppalaisuuteen, halutaan olla Impivaarassa kunnon suomalaisia, joita eivät maailman myrskyt hetkauta. Oma tupa, oma napa - siinä ihannetta riittävästi, moni suomalainen ajattelee.

     Ei muuten uusi ajatus sekään.

     Franz Kafka muotoili maailman kieltämisen näin: ”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”