Totuus on totuus

[eikä pala tulessakaan]

Kyösti Salovaara, 2017.

Ndary Lo: Egypte I et II, 2002.

Emme voi tietää mitään, mikä ei ole totta… Tieto on siis jotain sellaista, joka kytkee mielemme todellisuuteen… On hyvä uskoa siihen, mikä on totta, ja välttää uskomasta siihen, mikä on epätotta… Totuus on kiinnostavaa vain siksi, että se kytkee meidät tosiasioihin

- Markus Lammenranta: Johdatus tieto-oppiin. Gaudeamus, 2022.

Meidän taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista: Valo näkymättömiin vetäytyvällä irvinaamalla on totta, ei mikään muu.

- Kafka

Ehdottomuuden ja itsekorostuksen juhlat jatkuvat edelleen. Matti Kuusela oli avautunut valheistaan juuri ilmestyneissä muistelmissaan. Aamulehdessä pelästyttiin ja 551 Kuuselan juttua poistettiin verkosta. Journalistit osoittelivat kiimaisina itseään: Minä en ikinä valehtelisi, valehtelu on nimittäin väärin! Harva oli tutustunut laajemmin Kuuselan tuotantoon, mutta kaikki tuomitsivat sen, koska roviot lämmittävät, jos tulessa on kollega ja roihun saa rajummaksi oman oikeamielisyyden bensalla.

- Jyrki Lehtola: Kun maailma järkkyi. Ilta-Sanomat, 29.3.2024.

  

Kaavailin ottavani kevyesti tämän viikon pakinassani journalistien järkytyksen.

     Aamulehdestä eläköitynyt tamperelainen toimittaja Matti Kuusela ”paljasti” muistelmissaan, että yhdisteli feature-jutuissaan - joista hänet on palkittu - faktaa ja fiktiota. Sen jälkeen totiset toimittajat huusivat ympäri Suomea yhdessä äänin: Ei saa valehdella! 

   Koska en ole lukenut Kuuselan juttuja, en osaa sanoa miltä väritetty fakta tuntuu. Jyrki Lehtola tunnusti kolumnissaan, että ei juuri miltään, paitsi siltä, että ”laiskan” toimittajan ”minätarinoinnista seurasi viikko Journalistien itsesääliä, syyttelyä ja totisuudestaan ylpeää omahyväisyyttä”.

    Vanhan sanonnan mukaan, vain hupsu katsoo sormea joka osoittaa kuuta. Kuuselan ”itsepaljastuksia” seuranneen keskustelun jälkeen saattaa olla viisasta katsoa nimenomaan sormea: journalistien kiivastumista. 

    Ehkä tähän pitää sitten suhtautua vakavasti, totisesti, moraalisesti.

Vähän pelästyttää suomalaisen median vaatima absoluuttisen totuuden kehäpäätelmä: että koska kaiken median julkaiseman pitää olla totuus, niin kaikki on totuus. Totuus ei pala tulessakaan. Tuo kuulostaa Platonin ajatukselta. Totuus on olemassa meistä ihmisistä riippumatta, siitä riipppumatta mitä me todellisuudesta ajattelemme.

    Mutta journalistit ovat ihmisiä.

    On kai hyväksytty ”tosiasia” ettei yksikään ihminen voi tietää koko totuutta. Faktoja sitä vastoin tiedetään.

    Kävellessäni muutama vuosi sitten Avignonissa Paavien palatsin sisäpihalla pysähdyin senegalilaisen Ndary Lon taideteoksen tykö. Kysyin pitkäjalkaisilta, käveleviltä miehiltä, mikä heidän matkansa tarkoituksena on. Yksi heistä, en muista kuka, vastasi, että he kävelevät menneisyydestä tulevaisuuteen. ”Ja kävellessä pysyy laihana”, toinen lisäsi. Naurahdin, niinpä niin, varsinkin siellä missä sapuskasta on puutetta, pysyy laihana.

    Vitsit vitsinä ja faktat faktoina – onko esimerkiksi Helsingin Sanomat faktoja vai totuus? Entä Yle?

Kyösti Salovaara, 2017.

Kohopainokone vuodelta 1883.
Musée des Arts et Métiers, Pariisi.

Maailma on monimutkainen ja ristiriitainen prosessi.

    Tätä on vaikea hyväksyä.

    Marx ja Engels kiteyttivät yhteiskunnallisen prosessin jotenkin näin: Yksi tahtoo yhtä, toinen tahtoo toista, ja se mitä syntyy, on jotakin, mitä kukaan ei tahtonut. 

    Tuossa on havahtumisen paikka. Ei ole olemassa mitään yhtä tahtoa, ei ole yhden tahdon luomaa yhteiskuntaa. Mutta sekin kannattaa muistaa, että maapallon biologinen ja geofyysinen todellisuus on myös prosessi, joka muuttuu koko ajan, ja että sekin on ristiriitaisten voimien temmellyskenttä. 

    Maapallon ja maailman ajanlaskussa ihmisyksilön tajunta kestää vain hetken, mutta koska yksilöllä ei ole muuta kuin yksi elämä, hän, meistä jokainen, yrittää nähdä maailman yhtenä totuutena, kuin kirjaan tai sanomalehteen kirjoitettuna johdonmukaisena tarinana. Joten ihmisen kertoman ja kirjoittaman tarinan pitää olla looginen ja moraalisesti arvokas, vaikka maailma ei olisikaan looginen eikä siitä löytyisi objektiivista, moraalista tavoitetta, arvoa. 

    Kun totuutta jahtaava toimittaja kirjoittaa lehteen maailmasta, ihmisestä ja luonnosta, hän valitsee sellaisia tietämiään faktoja, joista syntyy hänen mielestään looginen ja moraalisesti arvokas selitys ihmisen ja luonnon väliselle suhteelle. Hyvin harvoin, jos koskaan, kirjoittajat pyrkivät esittämään loogista esitystä rikkovia ristiriitaisia faktoja, koska niiden esittäminen saisi hänen juttunsa tuntumaan huonosti ajatellulta, epäilyttävältä, melkein fiktiolta.

    Ironista kuitenkin on, että kun valitsemme maailmaa kuvaavia faktoja juttuihimme, luomme väistämättä hieman fiktiivisen ”kertomuksen” maailman tilasta. Usein se ilmentää toiveunia tai painajaisia. 

Kyösti Salovaara, 2017.

Telkkari vuodelta 1955.
Musée des Arts et Métiers, Pariisi.

Tietämisen ja tahtomisen ristiriitaa on vaikea hyväksyä. 

    Metsien suojelija tietää, miten puut kasvavat ja miten niitä kaadetaan. Hän tietää että puusta saadaan sellua, sellusta syntyy paperia ja paperille painetaan sanomalehtiä. Ja että eilispäivän sanomalehteen kääritään kukkakaupasta ostetut ruusut.

    Metsien suojelija tahtoo ettei puita kaadeta, ettei niistä tehdä sellua eikä sellusta paperia. Eikä ruusujakaan pidä ostaa. Hän sulkee mielestään yhteiskunnan tarpeet pois, koska asettaa puiden kuvitellut tarpeet etusijalle. Jos metsän suojelija ottaisi lukuun kaiken mihin kaadettu puu vaikuttaa, hänen tahtonsa romuttuisi ja hänen pitäisi myöntää ettei metsistä ja yhteiskunnasta ole olemassa yhtä loogista totuutta, sellaista joka mahdollistaisi täydellisen luonnon ja täydellisen tasa-arvoisen yhteiskunnan olemassaolon. Molempien pitää tinkiä, mutta se mitä syntyy ei ole sitä mitä metsien suojelija haluaa.

    Kasvitieteilijä ja luontotoimittaja, yksi Ylen Luonto-illan alkuperäisistä raatilaisista, Seppo Vuokko on viime aikoina monissa kirjoituksissaan muistuttanut, että luonto muuttuu jatkuvasti; että ei ole olemassa mitään tietyn hetken staattista luontoa johon maailma voitaisiin palauttaa, ikään kuin täydellisenä valokuvana joka ei muutu koskaan.

    ”Ajatus luonnon ennallistamisesta on absurdi”, Vuokko kirjoitti Kanava-lehdessä (6/2023). ”Mihin tilaan luonto saatettaisiin ja miten se saadaan pysymään siinä?”

    Ylisummaan ”luonto” on jääkauden jälkeen tullut karummaksi. Voisiko sanoa, että köyhemmäksi? Vaikka sitä sanaa Vuokko ei käytä. 

    Tietysti ihminen on tempuillaan muuttanut luontoa ja sen kasvi- ja eläinlajistojen mahdollisuuksia kukoistaa, mutta ihminen ei ole perunut darwinismia eikä evoluutiota. Mutta koska ihmisen ajantaju – yhden ihmisen hetki maailman aikajanalla – on ristiriidassa maapallon ”ajantajun” kanssa, ihmisen on vaikea ymmärtää ja hyväksyä muutosta.

    Luonto muuttuu hitaasti. ”Kuinka vanha on esimerkiksi mustikkatyyppi sellaisena kuin suomalaiset kasvitieteilijät ovat sen kuvanneet?” Vuokko kysyi Kanavassa. ”Kuusi levittäytyi Suomeen muutama tuhat vuotta sitten. Syntyikö mustikkatyyppi silloin heti, vai onko se kehittynyt nykyisen kaltaiseksi vasta vuosituhansien mittaan?”

    On faktoja ja faktoja, mutta mikä on kokonaisuuden ”totuus”? Ja voiko tuota totuutta, esimerkiksi luontoon liitettynä, irrottaa eri aikakausista ja maapallon kehityksen eri vaiheista?

    Luonto muuttuu omien lakiensa mukaisesti, Vuokko sanoo. ”Valkoselkätikkakoivikot kuusettuvat, lintuvedet kasvavat umpeen, rahkoittuvat ja pajukoituvat. Onko se luonnonsuojelua, jos moottorisahalla, kaivinkoneilla, patoamisilla ja räjäytyksillä yritetään pysäyttää luonnon kehitys tiettyyn vaiheeseen ja estetään sen normaali kehitys?”

    ”Elollista luontoa ei voi ennallistaa”, Vuokko toteaa uskottavasti.

    Jos niin on, niin luonnolla ja ihmisellä on käsissään vain tulevaisuuksia. Ja niihin liittyviä ”totuuksia”, joita kukaan meistä ei voi tietää.

Meni vakavaksi.

    Avignonissa Paavien palatsin käytävällä senegalilaisen Bamassi Traoren Puhvelia naurattaa, koska se on luotu menneisyyden ja nykyisyyden liittymäpintaan kuvaamaan menneisyyden muuttumista nykyisyydeksi. Ehkä takaperoisesti. Mutta Traoren moderni puhveliveistos todistaa myös sen mistä Seppo Vuokko kirjoittaa: luontoa ei voi ennallistaa nykyhetkestä menneisyyteen.

    Lisään tähän: ei edes ihmisten yhteiskuntaa voi ennallistaa! Kulttuurista puhumattakaan!

    Kun luet lehtiä ja katsot ohjelmia eri kokoisilta ruuduilta, muista ettei kukaan tiedä mitä totuus on. Ja suhtaudu lukemaasi sen verran kriittisesti, että huomaat kuinka kirjoittajat ja  todellisuutta selittävät toimittajat valitsevat tosiasioita kertoakseen totuuden johon he uskovat, mutta jota he eivät voi tietää. 

    Pitäisikö rentoutua? Jos ei tänään, huomenna kuitenkin?

Kyösti Salovaara, 2017.

Bamassi Traore: Buffle, 2016.