[mieleen johtuvaa]
 |
| Kyösti Salovaara, 2016. "Huone jossa sataa aina" - Madridilaisen Juan Muñozin taideteos Barcelonassa. |
Kun Jeesus oli Betaniassa spitaalia sairastaneen Simonin talossa, tuli hänen luokseen nainen, jolla oli alabasteripullossa hyvin kallista tuoksuöljyä. Jeesuksen aterioidessa nainen vuodatti öljyn hänen päähänsä. Mutta kun opetuslapset näkivät sen, he sanoivat paheksuen: ”Millaista haaskausta! Olisihan sen voinut myydä hyvään hintaan ja antaa rahat köyhille.”
Jeesus huomasi tämän ja sanoi heille: ”Miksi pahoitatte naisen mielen? Hän teki minulle hyvän työn. Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole.”
- Evankeliumi Matteuksen mukaan, Raamatun suomennos 1992.
Jeesuksen vielä puhuessa sinne tuli joukko miehiä, ja heidän oppaanaan oli Juudas, yksi kahdestatoista opetuslapsesta. Juudas tuli Jeesusta kohti antaakseen hänelle suudelman, mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Juudas, suudelmallako sinä kavallat Ihmisen Pojan?”
- Evankeliumi Luukkaan mukaan, Raamatun suomennos 1992.
Pyhä viikko, piinaviikko, hiljainen viikko, kärsimysviikko - kevään taitteeseen asettunut hengen ja aineen juhla.
Herättää monenlaisia ajatuksia. Uskoitpa Raamatun tarinaan kirjaimellisesti tai viittauksenomaisesti. Oliko Jeesus ”sosiaalityöntekijä”, ”vallankumouksellinen” vai pelkästään suosiota keräävä ”poppari”? ”Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole”, Jeesus sanoi omahyväisesti niin kuin kuka tahansa suosiostaan humaltunut.
Benalmadenassa, Malagassa syntynyt näyttelijä, teatteri- ja kulttuuripersoona Antonio Banderas sanoi pari päivää sitten Málagassa: ”Pyhä viikko on elämän metafora, joskus se tarkoittaa kyyneleitä, toisinaan iloa.”
Espanjassa ”Pyhää viikkoa” vietetään iloitsemalla, paitsi jos yllättävä sade pilaa kulkueen kaupungin läpi. Suomessa itku piilotetaan vakavan naamion taakse.
Viime lauantaina kävelin Tehtaankadulla Helsingissä Italian suurlähetystön ohi. Kauniin talon edessä liehui sekä Italian että EU:n lippu. Jälleen kerran ihmettelin miksi Suomessa ei juurikaan näe liputettavan EU:lle, toisin kuin muualla Euroopassa. Onko meillä suomalaisille pakonomainen tarve piilottaa kaikki hyvät asiat naamion taakse? Niin jää tilaa kaivella huonoja asioita aamusta iltaan.
Juontuvatko vakoiluromaanit Raamatusta?
Tarina kiehtoo meitä.
Frederick P. Hitz sanoi kirjassaan The Great Game – The Myths and Reality of Espionage (2005), että vakoilun maailmassa vakoilija on samaan aikaan yhdelle maalle sankari ja toiselle roisto. Tämäkö vakoilutarinoissa kiehtoo: ihmisen kaksinaisuus, hyvän ja pahan kamppailu samassa ruumiissa?
Hitz kirjoitti, että vakoilutarinat ovat loputtoman kiehtovia, koska niissä käsitellään ihmisen raadollisinta ja oleellisinta sisintä. Vakoilun arvoitus on kiehtonut Hitzin mukaan ihmisiä siitä pitäen kun Juudas petti Jeesuksen suudelmallaan. Miksi hän petti? Rahasta? Kateellisuuttaan? Saadakseen valtaa? Kostaakseen? Mikä petoksessa oikein kiinnostaa ja kiehtoo? Mitä meidän olemuksessamme petokseen sisältyy? Miten joku saa Juudaksen toimimaan oman asiansa puolesta?
Kysymyksiä joihin voi etsiä vastauksia monelta suunnalta. Lukemalla kirjoja, katsomalla itseään peilistä, kuuntelemalla ihmiskunnan sekavaa puhetta, menemällä kirkkoon tai taidenäyttelyyn tai popkonserttiin tai…
… miettimällä nyt pääsiäisen alla miksi vakavat journalistit Helsingissä näyttävät menettävän hermonsa, kun tamperelainen toimittaja näyttää pettäneen heidän luottamuksensa siihen, että arkipäivän journalismi olisi pelkästään totuuden häikäisemää eikä lainkaan piilotettujen naamioiden leikkiä.
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Hengen huone jossa...? |
Kirjoista löytää hienoja tarinoita.
Hyvässä tarinassa on jännitystä, huumoria, ironiaa ja sarkasmeja, inhimillinen kosketus ja sen lisäksi jokin ”opetus”. Oikein hyvässä tarinassa on sellainen opetus, jonka merkityksen aistii, mutta jota ei välttämättä täysin ymmärrä.
Flitcraftin tapaus on tällainen tarina.
Sanfransiscolainen yksityisetsivä Sam Spade kertoo Flitcraftin tarinan Dashiell Hammettin (1894-1961) romaanissa Maltan haukka (1930). Fliftcraft oli kunnollinen perheenisä ja menestyvä kiinteistövälittäjä. Ei hänellä eikä hänen perheellään ollut elämässään mitään ongelmia. Eräänä päivänä Flitcraft hävisi jälkiä jättämättä. Hänen perheensä ei enää koskaan tavannut häntä. Kukaan ei tiennyt mitä tapahtui.
Muutamaa vuotta myöhemmin Sam Spade törmäsi Flitcraftiin aivan toisaalla. Miehellä oli taas menestyvä toimi, uusi koti ja vaimo lapsineen.
Flitcraft kertoi Spadelle, että tuona päivänä jolloin hänen elämänsä muuttui, hän käveli rakenteilla olevan talon ohitse ja yhtäkkiä kymmenennestä kerroksesta irronnut palkki putosi jalkakäytävälle aivan Flitcraftin viereen. Häneen ei osunut, vaikka poskeen tuli pieni naarmu sirpaleesta. Fliftcraft ei pelästynyt mutta järkyttyi. ”Hänestä tuntui kuin joku olisi nostanut kannen hänen elämänsä päältä ja antanut hänen katsella sen koneistoa.” (Suom. Kalevi Nyytäjä. WSOY, 1974.)
Niiltä jaloin Flitcraft jätti kaiken taakseen. Hän ei murehtinut perhettään, koska perheen toimeentulo oli turvattua lopuksi elämää.
Tarinan ironia on tietysti siinä, että elämän sattumanvaraisuudesta järkyttynyt Flitcraft teki elämäänsä täydellisen muutoksen yhdessä paikassa, mutta palasi sitten täysin samanlaiseen elämään toisaalla uusien ihmisten kanssa.
”Hän mukautui palkkien putoilemiseen”, Hammettin Spade tunnistaa ironian, ”ja kun niitä ei enää sen enempää pudonnut, hän mukautui niiden putoamattomuuteen.”
Ja opetus on että..?
Hiljaisen viikon tiistaina uutisissa kerrottiin järkyttävästä onnettomuudesta Baltimoressa, missä suuri rahtilaiva törmäsi yli kahden kilometrin pituiseen siltaan ja aiheutti sen, että silta romahti täysin 750 metrin matkalta. Tätä kirjoittaessani kuolonuhrien lukumäärä on vielä selviämättä. Hiljainen viikko muuttui monen kohdalla kärsimysviikoksi.
Mutta minä muistin heti uutisen luettuani, että Francis Scott Key -silta liittyy kahteen amerikkalaiseen kirjailijaan. Silta sai nimensä kunnianosoituksena Yhdysvaltain kansallislaulun sanoittajalle Francis Scott Keylle (1779-1843), joka oli ammatiltaan asianajaja ja sen ohessa harrastelijarunoilija. Key seurasi läheltä Baltimoressa vuonna 1812 kuinka englantilainen laivasto yritti tuhota nuoren Yhdysvaltain rannikkolinnoituksen Fort McHenryn. Kokemuksesta syntyi viikon sisällä runo Defence of M’Henry, joka sitten kasvoi kansallislauluksi The Star-Bangled Banner.
Historian juoksua kelpaa jäljittää.
Tuleva amerikkalainen huippukirjailija, kadotetun sukupolven tulkki ja yksityiselämässään romahtanut Francis Scott Key Fitzgerald (1896-1940) sai etunimensä tuon kaukaisen serkkunsa, Tähtilipun sanoittajan mukaan. Kirjailijan äiti halusi, että pojasta tulee serkkunsa tavoin merkittävä ihminen.
F. Scott Fitzgeraldista tuli merkittävä kirjailija.
Fitzgerald viimeisteli romaaninsa Kultahattu (The Great Gatsby) Roomassa, Pariisissa ja Ranskan Rivieralla. Se ilmestyi keväällä 1925. Saman vuoden syksyllä T.S. Eliot kutsui Fitzgeraldin Gatsbyä merkittävimmäksi askeleeksi minkä Yhdysvaltain kirjallisuus otti Henry Jamesin jälkeen.
Mutta kun jotkut selviävät palkkien putoilusta toiset eivät.
”Sitten olin monta vuotta juovuksissa, ja sitten minä kuolin”, Fitzgerald kirjoitti muistivihkoonsa.
Elämä petti kuvaajansa tai Fitzgerald petti elämänsä. Kukapa tietää mikä on syy ja mikä seuraus. Pääsiäisviikolla - kärsimyksen, piinan, ilon ja myös sovituksen viikolla - on melkein pakko päättää pakina lainaamalla Fitzgeraldin romaanin The Great Gatsby viimeisiä lauseita, koska niissä piilee opetus, jonka aistii syvästi vaikka ei aivan ymmärtäisikään:
”Gatsby oli kulkenut pitkän matkan saapuakseen tälle siniselle nurmikentälle, ja hänen haaveensa oli silloin täytynyt tuntua olevan niin lähellä toteutumistaan, että sen olisi miltei mahdotonta enää liukua hänen käsistään. Hän ei ymmärtänyt, että se oli jo jäänyt hänen taakseen, jonnekin suurkaupungin takaiseen suureen pimeyteen, missä laajat lakeudet loittonivat yöhän.
Gatsby uskoi vihreään valoon, siihen täyttyvään tulevaisuuteen, joka vuosi vuodelta väistyy tieltämme. Se väisti meitä kerran, mutta mitäpä sillä väliä – huomenna juoksemme nopeammin ja kurotamme kätemme kauemmaksi … Ja jonakin kauniina aamuna …
Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka lakkaamatta ajautuvat takaisin menneisyyteen.” (Kultahattu. Suom. X ja Marja Niiniluoto? Otava 1959, 1974.)
 |
| Kyösti Salovaara, 2026. Euroopan huone, jonka suomalaiset haluavat piilottaa? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti