Väline on viesti

[ja ajan hengen ilmaisu]

HS. 10.3.1974

Poimittu Helsingin Sanomien Aikakoneella.

Vasta lennättimen tultua käyttöön saattoi viesti liikkua viestinviejää nopeammin. Tätä ennen olivat tiet ja kirjoitettu sana olleet kiinteästi toisistaan riippuvaisia. Vasta lennätin vapautti tiedotustoiminnan sellaisesta kiinteästä materiaalista kuin kivestä ja papyruksesta; suunnilleen samoin oli raha aiemmin vapautunut taljoista, harkoista ja metallista ja päätynyt paperiksi.

- Marshall McLuhan: Ihmisen uudet ulottuvuudet (Understanding Media: The Extensions of Man, 1964). Suom. Antero Tiusanen, WSOY 1969.

  

Tiedämme että menneisyys on ollut olemassa, vaikka sen kuvitteleminen onkin vaikeaa. On tietysti helppo kulkea omien muistojensa käytävällä, mutta muiden ihmisten ja ylisummaan konkreettisen menneisyyden kuvitteleminen on melkein mahdonta.

    Tarkoitan että vaikka kerron 2000-luvulla syntyneelle nuorelle, kuinka 1950-luvulla vielä kävin kaupungissa asuessa asioilla 20 asteen pakkasessa 50 metrin päässä sijaitsevassa ulkohuussissa, kuinka ei ollut telkkaria eikä kännykkää ja kuinka aamusella hirsitalon nurkissa paukkui pakkanen ja jalkalistan ympärillä seinä ja lattia olivat huurteessa, niin tiedän ettei nuori pysty asettumaan tuon elämänpiirin tunnelmaan. Silloisen todellisuuden ”havaitseminen” vuoden 2024 todellisuudesta käsin jää pinnalliseksi. Historia on etäinen kuriositeetti.

    Mutta kun otan esille sanomalehden painettujen sivujen kuvia maaliskuulta 2024, vuodelta 1974 ja jopa keväältä 1954, jokainen huomaa että maailma on todellakin muuttunut. Ei tarvitse ponnistella ymmärtääkseen muutoksen laajuutta ja merkitystä. 

    Tämän pakinan kuvat tulevat Helsingin Sanomien Aikakoneesta ja Näköislehti-arkistosta. Ne herättävät monenlaisia mietteitä.

Marshall McLuhanin bestseller-teoksen Ihmisen uudet ulottuvuudet yhtenä keskeisenä sanomana oli ajatus, että ”väline on viesti”. Vaikka teos kirjoitettiin ennen Internetiä ja älypuhelimia, sen huomiot osuivat kohdalleen.

    Anto Leikola tiivisti suomalaisen laitoksen esipuheessa mainiosti mitä McLuhan tarkoitti väittäessään, että ”väline on viesti”. Leikola kirjoitti että ”välineen, nimenomaan tiedotusvälineen, ’sisältö’ , on paljon vähemmän tärkeä kuin itse väline.”

    Juuri väline vaikuttaa meihin, ei niinkään mitä siinä kerrotaan. ”Ei ole ratkaisevaa, mitä kirjoitamme toisillemme tai mihin matkustamme junalla tai autolla tai mitä televisiossa esitetään”, Leikola jatkoi, ”tärkeämpää on se miten juuri tämä tai tuo väline toimii ja vaikuttaa meihin, tai toisella tavalla sanottuna, mitä kykyämme tai elintämme olemme tuolla välineellä laajentaneet. Televisio sinänsä vaikuttaa enemmän kuin televisio-ohjelmat, ja tietokone sinänsä muuttaa meitä enemmän kuin tietokoneelta saadut tiedot. Näin väline on jo itsessään viesti.”

    Istutpa nykyään bussissa, junassa, kahvilassa tai missä tahansa ihmisten joukossa, tajuat miten McLuhanin havainto kuvastaa netin ja kännyköiden laajentamaa ihmisen ulottuvuuksien maisemaa. Ironia kyllä kehystää kehitystä. Kun McLuhan sanoi, että televisio toi nuorison elämään kokonaisosallistumisen kaiken käsittävään tämänhetkisyyteen, niin Internet ja älypuhelimet mahdollistavat kahvilassa istuvien puhelintaan tuijottavien ihmisten yhtäaikaisen erihetkisyyden, täydellisen ajasta riippumattomattoman osallistumisen yksityisen, muilta näkymättömään maailman kokemiseen.

    Provokatiivinen ajatus: Laajentaako kännykän ruutu ihmisen ulottuvuutta oikeastaan yhä enenevästi hänen omaan yksityiseen mielenmaisemaansa?  

Helsingin Sanomien urheiluosastoa 11.3.1974

Helsingin Sanomien urheiluosastoa 10.3.2024.

Maaliskuussa 1954 Helsingin Sanomien uutisivut ovat pullollaan lyhyitä uutisia eri puolilta maailmaa ja erilaisista aiheista. Yhdellä aukeamalla on yli 50 erilaista näkökulmaa edellisen päivän tapahtumiin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin lehden sivu näytti melkein samalta, mutta pikku-uutisten määrä on vähän laskenut. Kun tullaan tähän päivään, tämän päivän Helsingin Sanomiin, yhdellä sivulla, jopa yhdellä kokonaisella aukeamalla on kenties vain yksi artikkeli. 

    Sanomalehti on muuttunut aikakauslehden kaltaiseksi. Pitkät jutut antavat taustatietoja, mutta tämänhetken uutiset pitää itse etsiä netistä, sillä Hesarikaan ei kerro esimerkiksi urheilukilpailujen tuloksia vaan tarinoi pikemminkin millaisia urheilijat ovat ihmisinä. Tulokset pitää etsiä lajiliittojen ja muiden toimijoiden nettisivuilta.

    Oivallan yhden asian: tämän päivän lehdestä saan muutamaan aiheeseen paljon paremman taustoituksen kuin mitä sain vuoden 1954 tai 1974 lehdistä, mutta monenlaisista, erilaisista asioista saan tietoa paljon vähemmän kuin mitä sain viisikymmentä vuotta sitten.

    Pitkät jutut ovat usein hyvin kirjoitettuja, jos kohta painopiste melkein aina on ihmisessä ja yksilössä ja aika harvoin asioissa laajemmin. Pitkien juttujen ongelma on siinä, että jos aihe ei kiinnosta, hyppään koko artikkelin yli, ja koska lehdessä on aika vähän juttuja, jää maailmasta paljon näkemättä ”yhdellä silmäyksellä”. Kun katsoo vanhojen lehtien sivuja, tajuaa että silloin maailmasta tuli vaivatta ja väistämättä enemmän esille kuin nykyhetken lehdestä, toki lyhyinä tietoiskuina. Tänään tietoa maailmasta ja ympäröivästä todellisuudesta on olemassa paljon enemmän kuin oli vaikkapa vuonna 1954, mutta sanomalehti ei - eikä sen nettisivutkaan - tarjoa sitä ”yhdellä silmäyksellä” katseltavaksi.

Kun television aikakaudella maailma koettiin yhdessä katsomalla samoja ohjelmia yhtä aikaa, niin tänään jokaisella on ikioma digitaalinen aika-avaruutensa, jossa liikutaan sekä maksukanavien striimeissä että älypuhelimen erilaisissa some- ja realitytodellisuuksissa. 

    Media on täynnä paradokseja ja itseironiaa. Onko väline enää edes viesti? Vai ehkä jotain enemmän?

    Välineen muutosta selittää luonnollisesti sekä tekninen kehitys että kaupallinen todellisuus. Jos perinteinen sanomalehti ei saa mainostuloja (koska niistä suuri osa menee nettijättiläisten ”omistajille”), se pyristelee olemassaolostaan kokeilemalla uudenlaisia ”välineitä”, mutta tuntuu että se jää koko ajan hieman jälkeen tavoittelemastaan.

    Samaan aikaan ikävin paradoksi on siinä, että mitä paremmat tekniset mahdollisuudet on taltioida tietoja ja hakea niitä kaikkien luettavaksi (ja katseltavaksi), sitä vaikeampi yksilön on muodostaa johdonmukaista kuvaa siitä mitä maailmassa tapahtuu lähellä ja kaukana. Jotkut toivovat ja väittävät, että tekoäly ratkaisee tämän pulman, mutta se utopia pettää toivojansa. Eihän yksilö koskaan ehdi millään omaehtoisella välineellä poimia maailman tietoa kasaan samalla tavalla kuin yksi Helsingin Sanomien uutisaukeama poimi vaikkapa maaliskuussa 1954.

    Jotkut sanomalehdet - kuten The Guardian, The New York Times, El País – yrittävät taittaa nettisivuston suunnilleen samannäköiseksi kuin ”paperilehden” sivu on (tai oli). Tällöin lukija näkee yhdellä silmäyksellä monia mahdollisia artikkeleita (niiden ingressejä) luettavaksi. 

    Tuollainen ”käyttöliittymä” sopii tietokoneella ja tabletilla selailtavaksi mutta ei oikeastaan älypuhelimen näytöltä katseltavaksi. Niinpä esimerkiksi Helsingin Sanomien ”nettilehti” on rakennettu pelkästään kännykkäkäyttöön ja peräkkäisten uutisten selaamiseen näkemättä koskaan laajempaa kuvaa koko ”lehden” tai aihepiirin materiaalista.

    Tässä paradoksi: Jos Hesaria tehdään ensi sijassa kännykällä luettavaksi, niin kuka hemmetissä jaksaa lukea noita paperilehden yhden tai kahden aukeaman mittaisia artikkeleita käynnykällään? 

HS. 11.3.1954

Sanomalehden kokoinen ikkuna maailmaan vuonna 1954.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kännykänkokoinen ikkuna maailmaan vuonna 2024.

Maailma muuttuu, Kyöstiseni!

    Olisiko sinunkin aika muuttua?

    Vai jatkatko aloittamallasi linjalla?

    Niin kuin mikään ei muuttuisi etkä sinä malttaisi olla suuttumatta kaiken maailman asioista?