[maassa
ja mielessä]
Jaakko Salovaara, Sitges, 2016. Taideteos taivaalla viidessä ulottuvuudessa - viidentenä ulottuvuutena ääni. |
En
yritä parannella viime viikkoista pakinaani. Sen kommentoijat
menivät aiheessa pidemmälle ja syvemmälle kuin kirjoittaja.
Mutta
aihe kiinnostaa. Kuinka pitkän jäljen romaani jättää? Riittääkö
että runoilijalla on seitsemän lukijaa vai onko yhdessä kylliksi?
Leevi Lehto nimittäin epäili ettei edes Paavo Haavikon
runoja lukenut kuin seitsemän ihmistä, hän, Lehto, niistä yhtenä.
Kirjojen
lukijat uskovat, että kirjat merkitsevät; että niistä jää
jälkiä seurattavaksi, haisteltavaksi, käsin kosketeltavaksi; että
jokaisesta kirjasta heittyy varjo joka voi ylettyä vuosisatojen
päähän, miljoonien ihmisten kasvoille.
Elämä
siis näyttää jälkien verkostolta, jossa meissä itse kukin
riippuu kohdallaan ja tavallaan.
Kirjallisuutta
lukeva uskoo kirjojen jälkiin, niiden pitkään varjoon.
Kolmeviikkoisella
matkalla tuli luetuksi netistä kotimaan uutisia.
Hallitsevin
hahmo oli Saara Aalto, josta en tiedä mitään ja jonka
tekemiset eivät kiinnosta lainkaan. Ilmeisesti hän jättää jäljen
suomalaiseen mieleen juuri nyt. Miksi?
Kirjoista
ei maailmalle kiirinyt mitään.
Kirjallisuus
on marginaalissa vaikka kirjoja myydään paljon, luetaankin.
Jälki
on filosofinen ajatus.
Hirvi
kulkee suolla, jäljet jäävät joksikin aikaa.
Jos
suolle ei tule metsästäjää, ei jäljellä ole merkitystä.
Vain
niillä jäljillä on merkitystä joita joku etsii, seuraa, haistelee
nenällään tai koskettelee sormillaan.
Nykyajan
maailmassa on niin paljon jälkiä ettei niitä erota toisistaan. Ei
voi sanoa, että tämä on sen ja sen jälki. Ei varsinkaan jos
puhutaan kaunokirjallisuudesta, mutta ei aina tai useinkaan edes
tietokirjoista puhuttaessa. Ihmisen mieli koostuu jäljistä, joita
hän ei tunnista vaikka tunteekin ne.
Koska
olen lukemassa amerikkalaisen Anthony Doerrin romaania Kaikki
se valo jota emme näe, tekee mieli jäljitellä ja raapaista melkein yhtä hieno toteamus: Kaikki ne jäljet joita emme tunne.
En
tiedä mitä yritän ilmaista, mutta tiedän että yritän.
Jonkinlainen
intuitio on, että me elämme jälkien seassa, niitä on maassa ja
mielessä mutta me emme tiedosta niitä, jälkiä ja niiden
merkityksiä. Voimme siis kulkea elämän läpi tunnistamatta
yhtäkään jälkeä eikä se tarkoita ettemme astuisi tuhansien yli
ja perässä.
Elämän
jälkikirjaa ei ole vielä julkaistu.
Otetaan
reittini, on the road:
Helsinki,
Madrid, Santo Domingo de Silos, Bilbao, Guernica, Biarritz, Pau, Col
D'Aubisque, Canfranc-Estacion, Bagnères-de-Luchon, Andorra, Tarragona,
Sitges, Vilanova i la Geltrú, Barcelona, Helsinki.
Havaitsen
kaikkialla ihmisen jälkiä, mutta niiden merkityksen ymmärrän tai
luulen ymmärtäväni vain kun etsin selityksiä kirjoituksista. Tämä
saattaa kuulostaa kummalliselta ajatukselta, mutta tarkoitan että kun
näen sillan, talon, kallion, rautatieaseman, maalauksen
madridilaisessa tai barcelonalaisessa galleriassa niin vain
selityksiä lukemalla pääsen jäljen jäljille.
Tällä
en tarkoita, että selityksiä pitää lukea. Ehkä selitys jopa
pilaa kokemuksen, siihen tulee toinen ja kolmas taso, joka on pelkkää
rationalisointia tunteen kustannuksella.
Puhuin
jo ilotulituksista. Kivaa muuten että Suomessa sana kertoo ilosta,
toisin kuin muissa kielissä.
Onko
mahtavan ilotulituksen kokeminen Sitgesissä kuin runon lukemista tai
Pierre-Auguste Renoirin naiskuvan katsomista Mapfren säätiön
museossa? Mieleen jää jotakin jolle ei löydy sanoja. Jälki jota
ei pysty jäljentämään. Ajattelematon ajatus. Katsomaton katse.
Ääni jota ei kuule.
Olisiko
provokatiivista väittää, että jäljen tunnistaminen pilaa sen
kokemisen merkityksen? Että siis jäljet on tarkoitettu
seurattavaksi ja koettavaksi mutta ei tunnistettavaksi?
Älytön
ajatus, mutta kun katsot jotakin Renoirin maalausta, niin et voi
välttyä ajatelemasta että vau, tämä on Renoirin
maalaus naisesta eikä vain maalaus naisesta.
Matkareitillä
tienviitta Biskajanlahden lähellä kertoo, että kohta saavutaan
Gernika-Lumoon. Hemmetti, onko tämä SE Guernica? SE jonka
saksalaiset pommittivat maan tasalle vuonna 1937? SE josta Pablo
Picasso maalasi taulunsa?
Mielikuvissa
kaupungin piti olla etelämpänä Baskimaalla, mutta se onkin melkein
meren rannalla. Eikä se ole maan tasalle pommitettu raunio vaan vilkas kaupunki. Ja turistit tietävät missä
Guernica sijaitsee ja mitä se merkitsee, mutta tietäisivätkö jos
sattuisivat paikalle lukematta kaupungin nimeä, näkemättä
tienviittaa?
Sitä
paitsi, ei Picasson taulustakaan voi päätellä mitään. Ei
ainakaan jos uskomme Jean-Paul Sartrea, joka väitti ettei
Picasson Guernica voittanut yhtään kannattajaa tasavaltaisille -
siitä huolimatta että maalari osoitti myötätuntoa saksalaisten
murhaamille baskeille. Ehkä hän ilmaisi myötätuntonsa "väärällä" muotokielellä.
Jäljen
ironiaa on sekin, että Picasson Guernica riippuu sisällissodan
voittajien Madridissa eikä häviäjien Baskimaalla, jonne se
haluttaisiin, oikeaan paikkaan.
Joten:
jälki ei ole koskaan puolueeton vaikkemme sitä tajuaisikaan.
Kyösti Salovaara, 2016. Canfrancin asema avattiin 1928, suljettiin 1970. Kadonneen liikkeen jälki. |
Burgosin
maaseudulla ajellessa näkee kymmenten ja jopa satojen kotkien
parvia. Luonnon jälki on piirustus ilman suunnitelmaa.
Sekavasti
muotoillen: luonnon jälkiä ei ole tarkoitettu selitettäväksi.
Toki
ihmiset yrittävät selittää luonnon jälkiä eivätkä huomaa,
että selittävät oman mielensä hämäkinverkkoa ja sen
solmupisteitä. Luonto ei ole hyvä eikä paha, ruma eikä kaunis –
se vaan on.
Mutta
Canfrancin pienessä kaupungissa, heti Pyreneitten läpi tulevan
tunnelin suussa Espanjan puolella rapistuu tuulessa ja sateessa suuri
hyljätty rautatieasema. Mikä tuon jäljen merkitys on? Miksi
ranskalaiset eivät korjanneet rautatiesiltaa Paun ja Canfrancin
välisellä radalla kun se tuhoutui vuonna 1970?
Nyt
junien raja-asema seisoo tarpeettomana, nuhruisen komeana, pelottavan
tietämättömänä olemassaolostaan.
Ihmisen jäljet ovat kaikessa rationaalisuudessa järjettömiä.
Paavo
Haavikon runoja luki kuusi ihmistä ja Leevi Lehto, uhmakas
pienkustantaja.
Saattaa
olla että joku on myös lukenut James Joycen Odysseuksen.
Nuo
ovat hienoja jälkiä, jokainen intellektuelli ajattelee. Niillä on
pitkät varjot, vaikka auringon laskiessa kaikki varjot katoavatkin.
Vertauksiin ei pidä upottautua. Sanaa ei kannata lukea niin kuin se
kirjoitettiin, vaan siten kuin se ajateltiin.
Mutta
jos Joycen jälkiä seuraillaan vainukoiran innolla, niin miksi
vaikkapa viime viikolla mainitun Dan Brownin jäljille pitää
nyrpistää hienoa nokkaamme? Siksikö että miljoona lukijaa
yllättyi uudenlaisesta historian kirjoituksesta (fiktiossa) vai siksikö että
siinä oli "faktana" myös pelkkää fiktiota? Jos Haavikolla oli kaksi
jäljittelijää (toinen hän itse), niin haittaako jos Dan Brownilla
on sata tai tuhat? Tuoksuvatko Haavikon ja Joycen jäljet paremmalta
kuin Brownin? Miksi 96 ihmisen ostama runoteos on arvokkaampi kuin
500 000 ostama bestseller? (Lisäys 29.9: The Guardianin mukaan Dan Brownin romaaneja on kaikkiaan maailmanlaajuisesti painettu 200 000 000 kappaletta ja pelkästään Da Vinci koodia on Englannissa myyty 4 500 000 kappaletta. KS.)
Tai
entäpä Agatha Christien jäljet? Miksi hänen "keskitien" romaanejaan luetaan yhä? Eikö "samanlaisia" ole ilmestynyt myöhemmin, viime aikoinakin? Mitä niissä muka on sellaista, joka
puuttuu Haavikolta ja Joycelta? Mitä jälkiä nähdään esimerkiksi
romaanissa Idän pikajunan arvoitus, josta ollaan taas
tekemässä elokuvaa?
Jotenkin
ristiriitaiselta tuntuu, että kirjallisuus on yhtä aikaa
marginaalissa ja keskellä. Vai onko tämä pelkkä optinen harha?
Ehkä
kirjat ovat menneen maailman jälkiä, merkkejä toisesta
aikakaudesta joka meni jo vaikkei sitä vielä huomaa, koska jäljet
ovat vielä verekset? Ehkä kannattaa lopettaa lukeminen ja tutustua
Saara Aaltoon, josta kaikki puhuvat, laatulehti Hesaria myöten.
Ihmisen
jälki on yhtä pelottavan ristiriitainen kuin madridilaisen Juan
Muñozin taideteos Huone jossa sataa aina (Una habitació
on sempre plou, 1992) Barcelonassa uimarannan
äärellä.
Jos
auringonpalvoja menisi rannalle sadepäivänä ja pysähtyisi
katsomaan häkkiin teljettyjä sokeita ihmisisä, hän tajuaisi mitä
Muñoz yrittää sanoa. Mutta ei hän mene.
Siitä
huolimatta, auringon paistaessa ja meren kiiltäessä kuin unelma,
horisontiin katsova auringonpalvoja näkee silmissään häkkiin
teljetyt.
Kyösti Salovaara, 2016. "Huone jossa sataa aina." |