torstai 29. syyskuuta 2016

Jäljen jälki

[maassa ja mielessä]

                                                                                      Jaakko Salovaara, Sitges,  2016.
Taideteos taivaalla viidessä ulottuvuudessa -
viidentenä ulottuvuutena ääni.

En yritä parannella viime viikkoista pakinaani. Sen kommentoijat menivät aiheessa pidemmälle ja syvemmälle kuin kirjoittaja.
    Mutta aihe kiinnostaa. Kuinka pitkän jäljen romaani jättää? Riittääkö että runoilijalla on seitsemän lukijaa vai onko yhdessä kylliksi? Leevi Lehto nimittäin epäili ettei edes Paavo Haavikon runoja lukenut kuin seitsemän ihmistä, hän, Lehto, niistä yhtenä.
    Kirjojen lukijat uskovat, että kirjat merkitsevät; että niistä jää jälkiä seurattavaksi, haisteltavaksi, käsin kosketeltavaksi; että jokaisesta kirjasta heittyy varjo joka voi ylettyä vuosisatojen päähän, miljoonien ihmisten kasvoille.
    Elämä siis näyttää jälkien verkostolta, jossa meissä itse kukin riippuu kohdallaan ja tavallaan.
    Kirjallisuutta lukeva uskoo kirjojen jälkiin, niiden pitkään varjoon.
    Kolmeviikkoisella matkalla tuli luetuksi netistä kotimaan uutisia.
    Hallitsevin hahmo oli Saara Aalto, josta en tiedä mitään ja jonka tekemiset eivät kiinnosta lainkaan. Ilmeisesti hän jättää jäljen suomalaiseen mieleen juuri nyt. Miksi?
    Kirjoista ei maailmalle kiirinyt mitään.
    Kirjallisuus on marginaalissa vaikka kirjoja myydään paljon, luetaankin.


Jälki on filosofinen ajatus.
    Hirvi kulkee suolla, jäljet jäävät joksikin aikaa.
    Jos suolle ei tule metsästäjää, ei jäljellä ole merkitystä.
    Vain niillä jäljillä on merkitystä joita joku etsii, seuraa, haistelee nenällään tai koskettelee sormillaan.
    Nykyajan maailmassa on niin paljon jälkiä ettei niitä erota toisistaan. Ei voi sanoa, että tämä on sen ja sen jälki. Ei varsinkaan jos puhutaan kaunokirjallisuudesta, mutta ei aina tai useinkaan edes tietokirjoista puhuttaessa. Ihmisen mieli koostuu jäljistä, joita hän ei tunnista vaikka tunteekin ne.
    Koska olen lukemassa amerikkalaisen Anthony Doerrin romaania Kaikki se valo jota emme näe, tekee mieli jäljitellä ja raapaista melkein yhtä hieno toteamus: Kaikki ne jäljet joita emme tunne.


En tiedä mitä yritän ilmaista, mutta tiedän että yritän.
    Jonkinlainen intuitio on, että me elämme jälkien seassa, niitä on maassa ja mielessä mutta me emme tiedosta niitä, jälkiä ja niiden merkityksiä. Voimme siis kulkea elämän läpi tunnistamatta yhtäkään jälkeä eikä se tarkoita ettemme astuisi tuhansien yli ja perässä.
    Elämän jälkikirjaa ei ole vielä julkaistu.
    Otetaan reittini, on the road:
    Helsinki, Madrid, Santo Domingo de Silos, Bilbao, Guernica, Biarritz, Pau, Col D'Aubisque, Canfranc-Estacion, Bagnères-de-Luchon, Andorra, Tarragona, Sitges, Vilanova i la Geltrú, Barcelona, Helsinki.
    Havaitsen kaikkialla ihmisen jälkiä, mutta niiden merkityksen ymmärrän tai luulen ymmärtäväni vain kun etsin selityksiä kirjoituksista. Tämä saattaa kuulostaa kummalliselta ajatukselta, mutta tarkoitan että kun näen sillan, talon, kallion, rautatieaseman, maalauksen madridilaisessa tai barcelonalaisessa galleriassa niin vain selityksiä lukemalla pääsen jäljen jäljille.
    Tällä en tarkoita, että selityksiä pitää lukea. Ehkä selitys jopa pilaa kokemuksen, siihen tulee toinen ja kolmas taso, joka on pelkkää rationalisointia tunteen kustannuksella.
    Puhuin jo ilotulituksista. Kivaa muuten että Suomessa sana kertoo ilosta, toisin kuin muissa kielissä.
    Onko mahtavan ilotulituksen kokeminen Sitgesissä kuin runon lukemista tai Pierre-Auguste Renoirin naiskuvan katsomista Mapfren säätiön museossa? Mieleen jää jotakin jolle ei löydy sanoja. Jälki jota ei pysty jäljentämään. Ajattelematon ajatus. Katsomaton katse. Ääni jota ei kuule. 
    Olisiko provokatiivista väittää, että jäljen tunnistaminen pilaa sen kokemisen merkityksen? Että siis jäljet on tarkoitettu seurattavaksi ja koettavaksi mutta ei tunnistettavaksi?
    Älytön ajatus, mutta kun katsot jotakin Renoirin maalausta, niin et voi välttyä ajatelemasta että vau, tämä on Renoirin maalaus naisesta eikä vain maalaus naisesta.
    Matkareitillä tienviitta Biskajanlahden lähellä kertoo, että kohta saavutaan Gernika-Lumoon. Hemmetti, onko tämä SE Guernica? SE jonka saksalaiset pommittivat maan tasalle vuonna 1937? SE josta Pablo Picasso maalasi taulunsa?
    Mielikuvissa kaupungin piti olla etelämpänä Baskimaalla, mutta se onkin melkein meren rannalla. Eikä se ole maan tasalle pommitettu raunio vaan vilkas kaupunki. Ja turistit tietävät missä Guernica sijaitsee ja mitä se merkitsee, mutta tietäisivätkö jos sattuisivat paikalle lukematta kaupungin nimeä, näkemättä tienviittaa?
    Sitä paitsi, ei Picasson taulustakaan voi päätellä mitään. Ei ainakaan jos uskomme Jean-Paul Sartrea, joka väitti ettei Picasson Guernica voittanut yhtään kannattajaa tasavaltaisille - siitä huolimatta että maalari osoitti myötätuntoa saksalaisten murhaamille baskeille. Ehkä hän ilmaisi myötätuntonsa "väärällä" muotokielellä.
    Jäljen ironiaa on sekin, että Picasson Guernica riippuu sisällissodan voittajien Madridissa eikä häviäjien Baskimaalla, jonne se haluttaisiin, oikeaan paikkaan.
    Joten: jälki ei ole koskaan puolueeton vaikkemme sitä tajuaisikaan.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
Canfrancin asema avattiin 1928, suljettiin 1970.
Kadonneen liikkeen jälki.


Burgosin maaseudulla ajellessa näkee kymmenten ja jopa satojen kotkien parvia. Luonnon jälki on piirustus ilman suunnitelmaa.
    Sekavasti muotoillen: luonnon jälkiä ei ole tarkoitettu selitettäväksi.
    Toki ihmiset yrittävät selittää luonnon jälkiä eivätkä huomaa, että selittävät oman mielensä hämäkinverkkoa ja sen solmupisteitä. Luonto ei ole hyvä eikä paha, ruma eikä kaunis – se vaan on.
    Mutta Canfrancin pienessä kaupungissa, heti Pyreneitten läpi tulevan tunnelin suussa Espanjan puolella rapistuu tuulessa ja sateessa suuri hyljätty rautatieasema. Mikä tuon jäljen merkitys on? Miksi ranskalaiset eivät korjanneet rautatiesiltaa Paun ja Canfrancin välisellä radalla kun se tuhoutui vuonna 1970?
    Nyt junien raja-asema seisoo tarpeettomana, nuhruisen komeana, pelottavan tietämättömänä olemassaolostaan.
    Ihmisen jäljet ovat kaikessa rationaalisuudessa järjettömiä.


Paavo Haavikon runoja luki kuusi ihmistä ja Leevi Lehto, uhmakas pienkustantaja.
    Saattaa olla että joku on myös lukenut James Joycen Odysseuksen.
    Nuo ovat hienoja jälkiä, jokainen intellektuelli ajattelee. Niillä on pitkät varjot, vaikka auringon laskiessa kaikki varjot katoavatkin. Vertauksiin ei pidä upottautua. Sanaa ei kannata lukea niin kuin se kirjoitettiin, vaan siten kuin se ajateltiin.
    Mutta jos Joycen jälkiä seuraillaan vainukoiran innolla, niin miksi vaikkapa viime viikolla mainitun Dan Brownin jäljille pitää nyrpistää hienoa nokkaamme? Siksikö että miljoona lukijaa yllättyi uudenlaisesta historian kirjoituksesta (fiktiossa) vai siksikö että siinä oli "faktana" myös pelkkää fiktiota? Jos Haavikolla oli kaksi jäljittelijää (toinen hän itse), niin haittaako jos Dan Brownilla on sata tai tuhat? Tuoksuvatko Haavikon ja Joycen jäljet paremmalta kuin Brownin? Miksi 96 ihmisen ostama runoteos on arvokkaampi kuin 500 000 ostama bestseller? (Lisäys 29.9: The Guardianin mukaan Dan Brownin romaaneja on kaikkiaan maailmanlaajuisesti painettu 200 000 000 kappaletta ja pelkästään Da Vinci koodia on Englannissa myyty 4 500 000 kappaletta. KS.)
    Tai entäpä Agatha Christien jäljet? Miksi hänen "keskitien" romaanejaan luetaan yhä? Eikö "samanlaisia" ole ilmestynyt myöhemmin, viime aikoinakin? Mitä niissä muka on sellaista, joka puuttuu Haavikolta ja Joycelta? Mitä jälkiä nähdään esimerkiksi romaanissa Idän pikajunan arvoitus, josta ollaan taas tekemässä elokuvaa?
    Jotenkin ristiriitaiselta tuntuu, että kirjallisuus on yhtä aikaa marginaalissa ja keskellä. Vai onko tämä pelkkä optinen harha?
    Ehkä kirjat ovat menneen maailman jälkiä, merkkejä toisesta aikakaudesta joka meni jo vaikkei sitä vielä huomaa, koska jäljet ovat vielä verekset? Ehkä kannattaa lopettaa lukeminen ja tutustua Saara Aaltoon, josta kaikki puhuvat, laatulehti Hesaria myöten.


Ihmisen jälki on yhtä pelottavan ristiriitainen kuin madridilaisen Juan Muñozin taideteos Huone jossa sataa aina (Una habitació on sempre plou, 1992) Barcelonassa uimarannan äärellä.
    Jos auringonpalvoja menisi rannalle sadepäivänä ja pysähtyisi katsomaan häkkiin teljettyjä sokeita ihmisisä, hän tajuaisi mitä Muñoz yrittää sanoa. Mutta ei hän mene.
    Siitä huolimatta, auringon paistaessa ja meren kiiltäessä kuin unelma, horisontiin katsova auringonpalvoja näkee silmissään häkkiin teljetyt.

                                                                                                      Kyösti Salovaara, 2016.
"Huone jossa sataa aina."

torstai 22. syyskuuta 2016

Himpun verran

[hippiäistä enemmän]

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.
Noir Paussa.

Melkein täysi kuu leijui Välimeren yllä sunnuntaina.
    Himpun verran pienentynyt, sanoi joku.
    Oli se jo eilen vähän pienempi, jatkoi toinen.
    Siis kuinka vähän? Onko himppuakin vähempi mahdollista?
    No hippiäisen verran, se lienee vähemmän kuin himppu, todettiin yhdessä. Noin kuusi grammaa.
    Kun kuu pienenee taivaalla kuuden gramman verran, se on aika vähän.
    Hyvin nähty – tekisi mieli sanoa.


Joskus pieni on kaunista. Tärkeää.
    Mutta voiko tärkeä olla pientä?
    Eräänä iltana Paun kaupungissa satoi vettä kaatamalla. Pyreneille ei enää nähnyt ja miten illan hämärässä olisi voinutkaan. Mielikuvitus näkee kuitenkin kaikenlaista, mielikuvia siis.
    Kun Agatha Christie oli pikkutyttönä Paussa, hän pettyi koska Pyreneiden vuoristo oli niin kaukana, pelkkä silhuetti kaupungin takana. Kirjallisuuteen himpun verran eksyneenä muistetaan, että Fred Vargasin romaanisankari Adamsberg on Pausta kotosin ja tietää miltä Pyreneiden vuolas puro näyttää. Hippiäistä kookkaampi mielikuva.
     Ihan kummallista on ettei kirjallisuutta pääse pakoon edes vuoriston serpentiinejä kiertäen. Tämä vuoden Ranskan ympäriajossa Chris Froome ratkaisi kilpailun hurjalla syöksyllä Bagnères-de-Luchoniin. Nyt Froomen perässä ajaessa  (toki autoilijana paljon hiljempaa) tuon ranskalaisen pikkukaupungin erään talon seinästä vilkuttaa muistolaatta, jossa kerrotaan että Gustave Flaubert vieraili täällä toisella Pyreneiden-reissullaan.
    Vähästäkin saadaan paljon kun kirjailijasta tulee klassikko, kirjallisuuden suurmies.


Tänään, syyspäivän tasauksen päivänä taiteilen mainion otsikkoni puristuksessa. Se lupaa liian paljon, antaa vähän eikä johda mihinkään.
    Pitäisi syyttää kuuta, joka hukkasi palan reunaltaan.
    Hippiäisen verran, kokonaiset kuusi grammaa.
    Säilyykö varteenotettava kirjallisuus yhtä hyvin kuin ennen ajanlaskun alkua rakennettu muuri Tarragonan kaupungissa? Roomalaista laatutyötä, kerta kaikkiaan.
    Pessimisti ei usko, että hyvä kirjallisuus säilyy; että se kestäisi sään vaihteluja edes niin hyvin kuin roomalaisen rakentajan muuri. Jostakin syystä optimistit jaksavat toivoa, että pienestä voi syntyä tärkeää, että huonomuistisetkin muistavat, ja että hyvin kirjoitettu ei rapaudu eikä lohkea tuulessa ja kylmässä sateessa pelkäksi tomuksi.
    Niinpä silmään pisti Kiiltomato-sivustolla kaksi kirjoitusta, joissa molemmissa uskottiin pienen kirjallisuuden merkitykseen. Sehän sopii mainiosti Kiiltomadolle, joka kertoo etsivänsä hehkuunsa lisää huomiota ansaitsevaa kirjallisuutta. Kyynikko saattaisi huudahtaa: siinäpä etsit!
    Mutta himpun verran asiaa nyt, syyspäivän tasauksen päivänä.
    Leevi Lehto kirjoitti Kiiltomadossa koskettavasti 25.7 otsikolla Maanpakolainen ylittää jälkensä eli ntamon perintö. Se saattoi olla vakavasti sairastuneen Lehdon ”viimeinen juttu”, mutta yhtä kaikki melkein jokaisesta artikkelin sanasta huokui kirjoittajan ikuinen usko pienilevikkisen kirjallisuuden tärkeyteen.
    Pienessä on merkitys.
    Lehto mietti, että kirjallisuuden markkinat ovat muuttuneet lopullisesti; että kirjan myyntiin ei enää vaikuta sen hyvyys eikä huonous eikä edes sen skandaalimaisuus vaan pelkästään sen soveltuvuus monimutkaiseen tuotanto- ja myyntikoneistoon. Niitä kirjoja myydään, joita on etukäteen päätetty myytävän.
    Pienkustantajan kokemuksella ja vakavan sairautensa tuntien Leevi Lehto näyttää kuitenkin uskovan kirjoittamiseen, siihen että ”kirjallisuudelle riittää tulla kirjoitetuksi” ja ”että minkä tahansa kirjan ainoat lopulta merkitsevät lukijat ovat ne, joiden kautta se saa aikaan uutta kirjoitusta”.
    Kaikki muut lukijat, Lehto jatkoi aika tylysti, ovat kirjallisuuden hyväluonteisia loisia, päällyskasvillisuutta.
    Vaaditaan aikamoista rohkeutta kutsua kirjojen ”tavallisia” lukijoita kirjallisuuden loisolennoiksi. Lehdon mielestä heille ei ilmeisesti kannattaisi painaa kirjoja luettavaksi tai ainakaan sen ei pitäisi olla kustantajan ensisijainen tehtävä.


Niinpä täydestä kuusta katosi ensin kuusi grammaa (hippiäisen verran) ja sitten vähän enemmän, se himpun määrä ja se mitä jäi jäljelle, pakottaa kysymään kannattaako olla niin puritaani kirjallisuutta kohtaan kuin mitä Lehto on. Eikö meillä taviksilla ole lainkaan merkitystä kirjallisuuden lukijoina? Eikö edes pieni eskapismi kirjan parissa ole sallittua muuten kuin huonoa omaatuntoa kärsien, tietoisen loiseläimen moraalista piinaa kantaen?
    Ironisen täydennyksen Leevi Lehdon pohdiskeluun tarjosikin Kiiltomadossa Juri Nummelin, joka tiivisti ajatuksensa 21.8 otsikkoon Unohdettu kirjallisuus voi olla tulevaisuuden kirjallisuutta. Ironiaa sopii etsiä monelta suunnalta, mutta oleellista on muistaa, että Nummelin on kirjoittanut paljon nimenomaan unohdetusta populaarikulttuurista ja toimittanut sellaiseen kirjallisuuteen paneutuvia teoksia. Näin ollen Nummelin, toisin kuin Lehto, etsii ”oikeita” lukijoita enemmän tai vähemmän eskapistiselle kirjallisuudelle, eikä pääsääntöisesti sellaiselle joka saa maailman (ja kirjoitetun sanan) muuttumaan.
    Tylsästi ilmaisten: Nummelin luottaa, että kirjallisuuden kaupungissa on ”roomalaisten” rakentamia muurinpätkiä, joita kannattaa kaivaa esille nykyhetken korean pinnan alta. Lehdon tavoin Nummelin on kyllästynyt myyntikoneiston ylivaltaan, siihen että jokaisena syksynä kustantajat julkaisevat komeat uutuuskirjojen kataloginsa, jotka tuntuvat mitätöivän täysin aiemmin julkaistun kirjallisuuden. 
    Kun Nummelin puhuu unohdetun kirjallisuuden puolesta ja toteaa, että ”lyhyen hetken elävien bestsellerien varaan ei rakenneta tulevaisuudessa yhtään mitään”, hänen sanansa kuulostavat optimistisilta ja niihin tekee mieli yhtyä, mutta kyyninen vilkaisu ulos ikkunasta saa toiveikkuuden liekin lepattamaan, ja pelättävissä on että kohta liekki sammuu.
    Ovatko Lehto ja Nummelin oikealla asialla todetessaan suoraan tai rivien välissä, että lukevan yleisön enemmistö on harhaoppista porukkaa, melkein kuin loiseläimiä merkittävän kirjallisuuden iholla ja mahalaukussa?
    Ehkä ovat, kenties eivät.

Kun sekä Lehto että Nummelin kääntävät selkänsä lukijoiden massoille ja paljon myyvien kirjojen kustantajille, niin kysyä sopii olisiko kuitenkin olemassa jokin välitila, himpun verran suopeampi ote lukijan, kirjailijan ja kustantajan kolmiodraamaan.
    Ehkä moninaisuuden välitila on mahdollinen, mutta on tietysti jännittävää ajatella, niin kuin Lehto ajattelee, että kirja tarvitsee vain muutaman ”oikean” ja ”hyvän” lukijan, jotka tarttuvat lukemaansa tehdäkseen siitä uutta kirjallisuutta, uuden kirjoituksen.
    Hippiäinen on pieni lintu, sen me tiedämme.
    Sen väittäminen, että kuuden gramman kirjallisuus on tärkeämpää kuin kilon painoinen, tuntuu oudolta ja melkein pelottavalta.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
Roomalaisten muuria Tarragonassa -
 kestävämpää kuin kirjallisuus?
________________________________________________________________________
Sitges, syyspäivän tasauksen hetkessä

torstai 15. syyskuuta 2016

Peltiportaat

[pintoja]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
CaixaForum, Madrid. 

Ei kannata ryhtyä väittelemään.
    Aristoteles voitti, Platon hyvä kakkonen.
    Tärkeintä on se miltä näyttää, ei se mitä on. Vastavirtaan saa toki polskutella, pieniä kapinallisjoukkoja perustaa. Kapina ei kuitenkaan muuta kuvan ilmettä. Pinnallisuus valloittaa maiseman.
    Maisemassa me, ihmispolot.
    Niinpä ajattelen ettei pinnoista tarvitse kirjoittaa syvältä.
    Pyörän kumi hakkaa asfalttia Paseo del Pradolla, huima kiihdytys. Liikkeen ja kovan pinnan väliin jää kuumentuva tosi, ei merkitystä.
    Punapaitainen johtaja, la Vueltan voittaja, pinnalle heitetty.


Huiman kiiltävät teräsportaat Madridissa CaixaForumin näyttelytilaan, edelleen ollan Paseo del Pradon varrella.
    Tila on syvyyttä, portaat mahdollisuus. Näyttelyssä impressionisteja, modernisteja. Amerikkalaisen miljonäärin Duncan Phillipsin kokoelma. Hänen isänsä valmisti ikkunalaseja, poika keräsi taidetta. Läpi näkyy, maailmaan, sen pintaan, pinnalle.
    Esittelylehtisen mukaan Phillipsin kokoelma (Impresionistas y modernos. Obras maestras de la Phillips Collection. 13.7.-23.10.2016) halaa modernismia ajatuksella, että modernismi on vuoropuhelu menneen ja nykyhetken välillä, ilman että sitä rajoittaa maantiede, kansallisuus tai historiallinen aika.
    Teräsportaat ei minnekään, siis. Ei menneisyyteen, ei nykyhetkeen vaan välille, tähän jossa jalka nousee ja etsii paikkaa laskeutua.
    Jokainen meistä tietää kuinka tärkeää portaan mitoitus on. Liian leveä askelma tappaa nousun, tekee siitä mahdottoman vaikeaa, kiduttaa jalan nostajan mieltä.
    Teräksen pinta on kova, vastustamaton, ikuiselta näyttävä, mutta, kuten sanottua, se vain on Aristoteleen ajatus, ei Platonin eikä minun.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Madrid, Gran Vía, kermakakkupinnat.


On kummallista, jotenkin on kummallista että esineiden pinta määrittelee niin paljon miten asioihin suhtaudutaan. Onko ihminen sitä mitä kasvot kertovat, vai jotain muuta? Jos jotain muuta, niin mitä? Onko ihon alla lopulta mitään?
    Joku sanoi, että Keravan harmaat betonitalot ovat rumuuden julistus. Ehkä ovat, ehkä ei, siitä huolimatta että onko Keravalla harmaita betonitaloja. Entisissä taloissa, niin kuin Madridin keskustassa talojen fasadit on koristeltu kuin kermakakku. Pitääkö ajatella, että koristuksien takana asuu onnellisia ihmisiä, joilla on syvällisiä ajatuksia siitä millaista on asua koreassa talossa ajatellen syvällisiä ajatuksia?
    Kysyn koska en osaa vastata.
    Kysyn koska luulen, että talon fasadi ei määrittele ihmisen elämää eikä hänen ajatustaan. Saatan olla väärässä. Ehkä meidän kaikkien pitäisi päästä kermakakun sisälle, makeaan.
    Pinta kaareutuu, pinta särkyy, pinta elää omaa elämäänsä.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Guggenheim Bilbao, pintojen laulu.

Peltiportaita pitkin pääsee korkeammalle.
    Guggenheim Bilbaossa riittää peltisiä pintoja, ne eivät lopu koskaan eikä niitä kaikkia pysty katseella tavoittamaan.
    Frank Gehryn suunnitelema rakennus on itsensä tarkoittama pinta.
    Siis: se on itse tarkoitus. Hämmästyttävä, komea, upea, häpeämättömän itsekäs.
    Koska me olemme itsekkäistä, loppujen lopuksi, niin Gehryn kimaltavat pinnat kiehtovat meitä kuin tulkitsematta jäävä katse peilissä. Kerro, peili, kuka meistä on kaunein!
    Pitää mennä Bilbaoon tajutakseen mitä Helsinki menettää kun se rakentaa keskustakirjastoja ja siltoja mutta ei Guggenheimiä. Tosin, ei Helsinki pysty toistamaan Bilbaon ihmettä, joten kannattaa pysytellä lestissään. Saunojen ja kämäisten baarien pystyttäminen riittää – Helsingissä.
   Frank Gehryn titaaninen peltitalo on pelkkää pintaa, poimuja ihmiskunnan menneisyyteen. Ironista on, että museon sisällä on komeita näyttelyjä, impressionismin sankareista Anselm Kieferiin ja Andy Warholiin, mutta ne häviävät rakennukselle joka julistaa: Minä olen Jumalan Pinta!
    Picassoja joka lähtöön.
    Ironia on kaksinkertainen kun modernismia katsellessaan tajuaa mihin se pyrkii.
    Moderni maalaus on kuin pallo aukaistuna kahteen dimensioon. Vähän kuin pallokartta tasolla. Mutta toisin kuin kartantekijä, joka haluaa realistisen kuvan maisemasta vaikka tietää ettei palloa voi levittää tasoon, modernisti tuhoaa perspektiivin ja maiseman yksityiskohdat, koska häntä ohjaa ”katkeruus” maiseman kolmiulotteisuutta kohtaan. Se ei ole henkilökohtaista katkeruutta vaan ohjelmallista. Sen julistamista ettei millään ole väliä, joten maalaukseen ei tarvita edes perspektiiviä.
    Bilbaossa tajuaa, että Gehryn rakennuksen itseriittoinen tarkoituksettomuus on modernin maalaustaiteen johtopäätös, niin voimakas että taulut voisi repiä pois seiniltä ja silti me katsoisimme niitä ihastuneina ja taiteilijan maagisuutta kiittäen.


Madridissa otan kuvan kapean kadun yli hotellihuoneen parvekkeelta.
    Siinä on vallan "seinä".
    Seinä on arkinen, lohduton pinta. Tämä on Espanjan parlamentin lisärakennuksen seinä.
    Seinän takana espanjalaiset kansanedustajat eivät tee mitään. He eivät anna periksi. Kaksi kertaa on jo äänestetty, mutta koska kenelläkään ei ole ehdotonta enemmistöä, ei kukaan voi tehdä päätöksiä. Ei synny hallitusta.
    Sosialistit ovat päättäneet ettei porvarien kanssa tehdä yhteistyötä. Saattaa käydä niin, että ehdottomuudessaan sosialistien Pedro Sánchez hajoittaa Espanjan valtion.
    Jos niin käy, hän pääsee brittien David Cameronin kanssa historian aikakirjoihin. Valtionsa tuhonneet.
    Katselen parlamentin takaseinää: pinta kertoo syvän totuuden.


Punaisessa (johtajan) paidassa kolumbialainen Nairo Quintana kiitää Paseo del Pradolla Espanjan ympäriajon voittoon.
    Jostakin kaukaa vuoristojen kirkkaudesta eteläamerikkalaisten intiaanien myytit laskeutuvat suurkaupungin asfaltille.
   Vauhdin kiihkossa pyörät humisevat kuin tornadon puhallus. Sivistys ja primitiivinen sulautuvat yhteen liikkeen pinnaksi. Kaava on, mutta sitä ei tarvitse kirjoittaa.
    On siis pintoja ja me katsomme niitä. Itseämme.

Tällä vähällä en väitä, että pintaa katsomalla näkee syvälle.

                                                                                Kyösti Salovaara, Madrid, 11.9.2016.
Nairo Quintana punaisessa paidassa keskellä.
________________________________

Bilbao, tällä viikolla tiistaina.

torstai 8. syyskuuta 2016

Silta yli mielen virran

[Vau!]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.

Pitkäsilta Helsingissä - entinen luokkaraja?.
Vasemmalla Kruununhaka ja Kaisaniemi, oikealla Hakaniemi ja Kallio.

Vau!
    Helsinki päätti rakentaa Kruunusillat kantakaupungista Laajasaloon. Sillalle päästetään raitsikat ja ihmiset jalan ja polkupyörillä. Pakkasella tuuli käy ulapalta kylmästi puseron sisälle, mutta kesällä meri kiiltää kuin koru.
    Tätä siltaa ei voi kukaan vastustaa. Arkkitehtuurin kauneutta, järjen konkretiaa, liikkeen hurmaa!
    Erehdys.
    Tietenkin siltoja vastustetaan, ainakin Kulosaaressa mistä meri näkyy ja uusi silta. Ja Hakaniemessä missä raitsikat kolkuttavat (merihakalaisten kiusaksi) kääntyessään kiskoilla. Ja Kruununhaassa jonne silta ei vaikuta mitään, mutta se tunne että...
    Helsingissä asuu niin suvaitsevaisia ihmisiä, että he suvaitsevat kaiken muun paitsi muutoksen ympärillään.
    Muutos hyvä, entinen parempi!


Siltoihin voi rakastua.
    Tai ei siltoihin vaan sillan ideaan. Jokaisessa kunnollisessa kaupungissa on monta siltaa. Joen yli, meren lahtien yli, saaresta toiseen, rotkojen yli, kuilujen toiselle puolelle.
    Silta on enemmän kuin rakennelma. Se on metafora, kohtalo.
Jaakko Salovaara, 2014.
Juutinrauman silta - Se Silta!
    ”Kun ylität sillan, joella tai rajalla, taaksesi jää tuttu, kotoisa ja oma henkilökohtaisuutesi ja astut tuntemattomaan, erilaiseen ja outoon maailmaan”, sanoi antropologi ja strukturalisti Jean-Pierre Vernant. Sillan ylitettyäsi kohtaat toisenlaisen maailman, jossa olet kotia ja identiteettiä vailla.
    Silta on aina, joka hetki, muutos sille joka sillan ylittää.
    Jos maailmassa ei olisi siltoja, ei meitäkään olisi, sellaisena kuin me nyt olemme ja kuin me ajattelemme olevamme.
    Wikipedian mukaan Suomessa on jotain 14 000 maantiesiltaa. Kuvittele, että jonakin aamuna kaikki sillat, suuret ja pienet, komeat ja mitättömät, ovat kadonneet. Mitä silloin tapahtuu? Kuinka pitkälle pääset ennen kuin toteat: ei tästä uudesta elämästä tule mitään. Kuinka ahtaaksi kotikontu supistuu?


Silta yhdistää, erottaa, antaa mahdollisuuden.
    Kun vihamiehet rakentavat sillan rajajoen yli, salmen toiselta puolelta toiselle, he luopuvat pelosta ja ennakkoluuloista. Sitten kun vihamielisyys palaa, siltaa puolustetaan viimeiseen mieheen, todellisuudessa ja kertomuksissa.
    Kuinkakohan monta kirjaa ja elokuvaa on tehty sillan puolustamisesta?
    Sillan toisella puolella on aina erilaista kuin tällä puolen. Ja päinvastoin.
    Syyskuussa 1964 Urho Kekkonen teki radikaalin poliittisen matkan. Hän meni Pitkänsillan yli Helsingin työväentalolle ja piti puheen, jossa ilmoitti tulevansa sosialidemokraatteja vastaan sillan puoliväliin tai pidemmällekin.
    Pitkänsillan ylitys porvareiden Helsingistä työväen Helsinkiin muutti poliittisen näyttämön täydellisesti. Symboliikka tihkui graniitin läpi aikaan ja siitä tuli historiaa, enkä minä tiedä mitä reittiä Kekkonen Hakaniemeen meni, oikeastiko Pitkänsillan yli vai turvallisesti maata myöten.
    Reitillä ei ole väliä, sillä tässä tapauksessa metafora on konkretiaa väkevämpää ja kestävämpää. Sillan ylittäminen oli uudenlaisen konsensuksen allegoria. 


Jos sillan ylittäminen vähän pelottaakin, sen keskelle haluaa aina pysähtyä katsomaan alas maisemaan, joelle, merelle, kuiluun johon saattaisi pudota.
    Tutunkin sillan ylittäminen on kokemus, yhä uudestaan. Se on juhlallista, vapauttavaa, puhdistavaa.
    Kun 50-luvulla matkustimme mummolaan bussilla Kotkasta Anjalaan, odotin maltamattomana Susikosken ristikkorakenteista siltaa Hurukselassa. Tietenkin se tarkoitti, että pelkäämäni bussimatka alkoi olla loppuvaiheessa, mutta jokin muukin, jokin tuon sillan ulkomuodossa, sen arkkitehtuurissa jykevästi virtaavan Kymijoen päällä kiihdytti mielikuvitusta.
    Ja kun Heinolassa, tänään, näinä aikoina, ajaa Tähtiniemen sillan ylitse, mieli riemuitsee yhä uudestaan.
    Miksi?
    En tiedä, sillä atavistinen riemu kumpuaa hyvin syvältä, kaukaa, primitiivisestä menneisyydestä.


Onko tunneli sillan vastakohta?
    Sekin yhdistää, vie paikasta toiseen, oikaisee matkan, tekee sen mahdolliseksi suurten vuorien läpi.
    Mutta tunnelissa, toisin kuin sillalla, ei halua pysähtyä, koska ei ole maisemaa mihin turvautua, mitä koskettaa, mitä katsoa. Kun tunneliin ajaa, siellä odottaa vain tunnelin päätä, josta näkyy valoa.
    Tunnelissa ihminen kadottaa minuutensa täydellisesti, toisin kuin sillalla jossa se vain saa uuden muodon, hetken sisällön. Mutta, tunneli saattaa kuitenkin olla yhtä tärkeä ja merkittävä minun ja sinun elämällesi kuin tärkein silta, jonka koskaan ylität.
    Kummallisin tunneli sijaitsee Mallorcalla. Hyppää sata vuotta vanhaan junaan Palmassa. Se ajaa ylängöltä päästyään vuorien läpi Solleriin pohjoisessa. Juna pysähtyy vuoren rinteellä, meri kimaltaa oikealla puolella. Sitten juna kolkuttaa tunneliin ja ajaa päivänvaloon, ja hemmetti, meri kimaltaa vasemmalla puolellasi etkä huomannut lainkaan tunnelissa millaisen serpentiinin juna kiersi, millaisen 180 asteen mutkan se salaa teki.
    Silta julistaa avoimuutta, tunneli kätkee ja piilottaa.

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2013.
Silta rajalla: Miño-joen silta valmistui 1884.
Joen takana Portugali, tällä puolen Espanja.

Tiedämme että kuiluun ei pidä katsoa, se voi imaista mukaansa eikä kuiluun katsottuaan ole enää entisellään.
    Mutta sillalta saa katsoa. Kaiteeseen nojatessa tietää olevansa turvassa. Kuilu on olemassa, mutta sille voi tehdä jotakin. Sitähän sivilisaatio on: siltoja pahojen rotkojen yli, matka tutusta tuntemattomaan ja lopulta muutos joka pitää hyväksyä. Jos et koskaan ylitä yhtäkään siltaa (etkä ajaa yhtäkään tunnelia päästä päähän) et tiedä mitä olet, miltä näytät, miltä kuulostaa kun selität jotakin.
    Rakkaasi odottaa sillan toisella puolella.
    Häijysilmäinen vihamiehesi suunnittelee matkaa sillan yli.
    Leipuri lastaa pakettiauton ajaakseen sillalle; kohta saat kaupasta tuoretta leipää.
    Tutkimusmatkailija laittaa saappaat jalkaan ja ylittää ensimmäisen sillan, sitten toisen kunnes...


Ei siltaa ilman kirjaa, tarinaa.
    Tarinat ovat tosia, kuviteltuja.
    John le Carrén romaanissa Värisuora (1979) George Smiley nujertaa neuvostoliittolaisen vastapelurinsa. Käyttämällä hyväkseen tämän heikkoutta, sitä että venäläinen rakastaa tytärtään, Smiley saa vakoilijan loikkaamaan länteen ja pettämään isänmaansa.
    Smiley odottaa Karlaa – se on neuvostovakoojan nimi, pelottavan miehen pelottava nimi – Berliinissä joen rannalla, sillan toisessa päässä on Itä, toisessa Länsi, niin kuin Paha ja Hyvä.
    ”Joki oli leveä ja virtaus hidasta, kylmyys oli nostattanut pakkashuurua sen pintaan... Toisen rannan varastot olivat suuria kuin entisen barbaarisen kulttuurin muistomerkit ja silta keltaisine kävelykäytävineen näytti hyppäävän puoliväliin niitä vasten kuin mielikuvituksellinen valopolku pimeydestä.”
    Smiley odottaa valon puolella pimeästä saapuvaa.
    Mutta silta paljastaa etteivät Hyvä ja Paha olekaan erottamattomia; että niiden välillä on sillan kannen mittainen luja yhteys. Kävelet sillalla etkä tiedä missä kohtaa Paha muuttuu Hyväksi, sillä ihminen ei ole yksin. Jos ihminen olisi yksin, miksi hän suurella työllä rakentaisi sillan?
    ”Smiley katsoi taas joen yli pimeyteen ja epäpyhä huimaus iski häneen kuin paha, jota vastaan hän oli taistellut ja joka nyt ojensi kätensä ja otti hänet omakseen ja vaati hänet huolimatta hänen ponnistuksistaan, kutsui häntäkin petturiksi; pilkkasi häntä ja samalla kertaa taputti hyväksyvästi hänen petokselleen. Karlan ylle oli laskeutunut Smileyn säälin kirous, Smileyn ylle Karlan fanaattisuuden kirous. Olen tuhonnut hänet juuri niillä aseilla, joita olen inhonnut. Olemme ylittäneet toistemme rajat ja olemme ei-keitään ei-kenenkään maalla.”
    Silta pingottuu kahden maailman välille, ei-kenenkään ja silti kaikkien.


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Savukosken silta Pyhtään Ahvenkoskella valmistui 1927.
Sen rakensi tanskalainen urakoitsija.
Turun rauhassa 1743 Ruotsin ja Venäjän raja vedettiin tästä Kymijokea pitkin.
Vasemmalla "Ruotsi", oikealla "Venäjä".
________________________________
John le Carré: Värisuora. (Smiley's People, 1979.) Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Tammi, 1980.

torstai 1. syyskuuta 2016

Sähköpylväs

[takana loistava tulevaisuus]

                                                                                         Kyösti Salovaara, Porto, 2013.

Sähköä ilmassa!
    Ai että budjettiriihessä hallitus mätkii itseään, toisiaan ynnä muita asioita?
    Vai siksikö että Suomi aloittaa jalkapallon MM-karsinnat Turussa?
    Sähähtämälläkö sihisee kun la Vueltan ammattilaiset pyöräilevät Baskimaalla ja Pyreneillä kilpailun toisella viikolla? Kestääkö Nairo Quintana mystisen vahvan Chris Froomen ahdistelun?
    Rits! Räts! Poks!
    Sammuivat valot viime lauantaina iltapäivällä kahden kieppeillä Uuhiveden rannalla Päijät-Hämeessä.
    Ilta kului takkatulta tuijottamalla. Pari lasia viiniä, jokunen brandy ilman kahvia. Kiukaan päällä kolme tuntia kypsennettyä lihapaistosta.
    Seuraavana aamuna pilaantuneet ruoat sulaneesta pakastimesta roskikseen ja paluu kotiin. ”Siinähän menet, kaupunkilainen”, ilkkui kuikka.
    Sivilisaation sähkömyrskyyn adaptoitunut ihminen huolestuu.


No, ei syytä huoleen. Kehitys kehittyy.
    Sitä paitsi: en ole ennustaja.
    Enkä tutki historiaa.
    Istun tässä ja kirjoitan.
    ”Sähkölamppu on uusi orkidea”, sanoi Jean Cocteau.


Ensimmäisen maailmansodan aikana valot himmennettiin Euroopassa moneksi vuodeksi.
    Riemu oli melkein rajaton kun ne taas sytytettiin.
    Suomalaisetkin osallistuivat tuohon riemuun, ainakin ne nuoret kirjailijat, jotka pääsivät näkemään tulevaisuuden loiston.
    Pariisissa 1929 Mika Waltari oli jo muka nähnyt liian monta kaupunkia, ”kun kuu nousi valkeana ja vihreänä yli Seine'in, - / ja Riemukaari loisti Champs Elyséellä / kuin taivaaseen nouseva / sudenkorento.”
    Pariisissa, Mika Waltarin silmin, ”lyhdyt loistivat /autojen silmät kiilsivät / bulevardien pintaan...”. Suurkaupunki oli ja on: ”... villin ihan olet, lasiverhossa, / käärmejuovaisin valoin. / Sadan miljoonan sielun / lumottu houre: / teräskukkia auringonverkkojen alla.”
    Kaarilamppujen huikea rätinä peittää tähtien kuolleen valon, kirjoittaa Waltari Pariisissa, 1929, vuosikymmen sen jälkeen kun neljän vuoden pimeys raottui Euroopassa tulevaisuudelle, jonka synkkyyttä vielä ei kukaan, ei monikaan, aavistanut.
Kyösti Salovaara
Lux Helsinki 2016.
    Sähkön maailma, Eurooppa, Suomi – pakastin hyrisee, vuosisadat vaihtuvat, led-lampun tehokas kauneus ei kiehdo muita kuin pragmaatikkoja ja ikioptimistisia insinöörejä. Dogmaatikko kiroaa senkin loiston.
    Varo ettei sinulle käy niin kuin Olavi Paavolaiselle:
    ”Hain Milanosta niin kuumeisesti ja niin turhaan futuristeja, että olin kiitollinen löytäessäni edes makarooneja...”


Suomen kielessä ei ole futuuria.
    Siitäkö puutteestako tämä kansakunta kärsii, pessimismissään? Ollaanko alisuorittajia kun futurismi pelottaa? Käperrytään koska ei tiedetä miten futuuri omalla kielellä tulisi ilmaista. Ei kehdata enää laulaa: ”We shall overcome!”
    Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kaikki oli futurismia. Liikettä, valoa, muutosta! Mitä sitten että kirjailijat jo valittivat olevansa kadotettu sukupolvi! Aina tulee uusia sukupolvia. Aina tulee aaltoja jotka vyöryvät rantaan, tuuli kiihtyy, puut taipuvat ja sitten: valot sammuvat, hetkeksi.
    Ensimmäisen maailmansodan neljänä vuotena valot paloivat himmeästi Champs-Élyséesillä, Potzdamer Platzilla ja Ooppera-aukiolla, koska pelättiin lentohyökkäyksiä.
    Sitten.
    ”Nyt kuohuu yli Euroopan sokaiseva sähkömyrsky”, pakahtuu T. Vaaskiven lause kuvatessaan vuonna 1938 edellistä vuosikymmentä, ”nyt palavat kaikkialla kaduilla lyhtyjen sädehtivät timanttiketjut ja mainosten ilotulitus valuu tuhansina valoseppeleinä, tuhansina äänettömästi räiskyvinä tulitähtinä ja tulikäärmeinä yöllisten valtakatujen kiihkeään hämärään. Mikään maisema ei tulkitse uuden sukupolven sielua selvemmin kuin öinen suurkaupunki.”
    ”Luonto on surmattu!”
    Huudahtaa Vaaskivi.
    ”Maiseman tilalle nousee kaupunki, ihmisen aseman on anastanut kone.”


Ritzz! Rätzz! Poxx!
    Myrskytuuli kaataa puita, katkoo sähkölankoja, pilkkoo runkoverkkoja, pyörittää tuulimyllyjä hullun lailla – missä nyt olet sankarini Quijote? Haaveilija, idealisti, futurismin narri?
    Ei hätää, kehitys kehittyy.
    Kaikki mikä särkyy, voidaan rakentaa uudestaan.
    Sitä paitsi: sähkö tulee töpselistä!
    Ei syytä huoleen.
    Katso ympärillesi.
    Vertauskuvia. Niitä ei pääse pakoon.
    Niin kuin tuo sähköpylväs Portossa. Sivilisaation kytkentöjä!
    Ylpeä mahdottomuudessaan, tuhansien johtojen maailma. Ne näkyvät tai ovat piilossa maankuoren alla. Märkä sammal sihisee.
    Valoverkko, sähköverkko, lamput ja kuvaruudulla bittiverkko.


Syyskuun ensimmäinen päivä.
    Rits! Räts! Poks!
    Takana loistava tulevaisuus.
    Mystinen Froome, ketterä Quintana, jähmeä suomalainen jalkapallojoukkue.
    En ennusta, en tutki historiaa - istun ja kirjoitan.

                                                                          Jaakko Salovaara, 2016.

____________________________________________________________
Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä. Otava, 1929. 4.p. 1990.
T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo. Gummerus, 1938.
Mika Waltari: Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. WSOY, 1979.