Silta yli mielen virran

[Vau!]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.

Pitkäsilta Helsingissä - entinen luokkaraja?.
Vasemmalla Kruununhaka ja Kaisaniemi, oikealla Hakaniemi ja Kallio.

Vau!

    Helsinki päätti rakentaa Kruunusillat kantakaupungista Laajasaloon. Sillalle päästetään raitsikat ja ihmiset jalan ja polkupyörillä. Pakkasella tuuli käy ulapalta kylmästi puseron sisälle, mutta kesällä meri kiiltää kuin koru.

    Tätä siltaa ei voi kukaan vastustaa. Arkkitehtuurin kauneutta, järjen konkretiaa, liikkeen hurmaa!

    Erehdys.

    Tietenkin siltoja vastustetaan, ainakin Kulosaaressa mistä meri näkyy ja uusi silta. Ja Hakaniemessä missä raitsikat kolkuttavat (merihakalaisten kiusaksi) kääntyessään kiskoilla. Ja Kruununhaassa jonne silta ei vaikuta mitään, mutta se tunne että...

    Helsingissä asuu niin suvaitsevaisia ihmisiä, että he suvaitsevat kaiken muun paitsi muutoksen ympärillään.

    Muutos hyvä, entinen parempi!

Siltoihin voi rakastua.

    Tai ei siltoihin vaan sillan ideaan. Jokaisessa kunnollisessa kaupungissa on monta siltaa. Joen yli, meren lahtien yli, saaresta toiseen, rotkojen yli, kuilujen toiselle puolelle.

    Silta on enemmän kuin rakennelma. Se on metafora, kohtalo.

Jaakko Salovaara, 2014.
Juutinrauman silta - Se Silta!

    ”Kun ylität sillan, joella tai rajalla, taaksesi jää tuttu, kotoisa ja oma henkilökohtaisuutesi ja astut tuntemattomaan, erilaiseen ja outoon maailmaan”, sanoi antropologi ja strukturalisti Jean-Pierre Vernant. Sillan ylitettyäsi kohtaat toisenlaisen maailman, jossa olet kotia ja identiteettiä vailla.

    Silta on aina, joka hetki, muutos sille joka sillan ylittää.

    Jos maailmassa ei olisi siltoja, ei meitäkään olisi, sellaisena kuin me nyt olemme ja kuin me ajattelemme olevamme.

    Wikipedian mukaan Suomessa on jotain 14 000 maantiesiltaa. Kuvittele, että jonakin aamuna kaikki sillat, suuret ja pienet, komeat ja mitättömät, ovat kadonneet. Mitä silloin tapahtuu? Kuinka pitkälle pääset ennen kuin toteat: ei tästä uudesta elämästä tule mitään. Kuinka ahtaaksi kotikontu supistuu?

Silta yhdistää, erottaa, antaa mahdollisuuden.

    Kun vihamiehet rakentavat sillan rajajoen yli, salmen toiselta puolelta toiselle, he luopuvat pelosta ja ennakkoluuloista. Sitten kun vihamielisyys palaa, siltaa puolustetaan viimeiseen mieheen, todellisuudessa ja kertomuksissa.

    Kuinkakohan monta kirjaa ja elokuvaa on tehty sillan puolustamisesta?

    Sillan toisella puolella on aina erilaista kuin tällä puolen. Ja päinvastoin.

    Syyskuussa 1964 Urho Kekkonen teki radikaalin poliittisen matkan. Hän meni Pitkänsillan yli Helsingin työväentalolle ja piti puheen, jossa ilmoitti tulevansa sosialidemokraatteja vastaan sillan puoliväliin tai pidemmällekin.

    Pitkänsillan ylitys porvareiden Helsingistä työväen Helsinkiin muutti poliittisen näyttämön täydellisesti. Symboliikka tihkui graniitin läpi aikaan ja siitä tuli historiaa, enkä minä tiedä mitä reittiä Kekkonen Hakaniemeen meni, oikeastiko Pitkänsillan yli vai turvallisesti maata myöten.

    Reitillä ei ole väliä, sillä tässä tapauksessa metafora on konkretiaa väkevämpää ja kestävämpää. Sillan ylittäminen oli uudenlaisen konsensuksen allegoria. 

Jos sillan ylittäminen vähän pelottaakin, sen keskelle haluaa aina pysähtyä katsomaan alas maisemaan, joelle, merelle, kuiluun johon saattaisi pudota.

    Tutunkin sillan ylittäminen on kokemus, yhä uudestaan. Se on juhlallista, vapauttavaa, puhdistavaa.

    Kun 50-luvulla matkustimme mummolaan bussilla Kotkasta Anjalaan, odotin maltamattomana Susikosken ristikkorakenteista siltaa Hurukselassa. Tietenkin se tarkoitti, että pelkäämäni bussimatka alkoi olla loppuvaiheessa, mutta jokin muukin, jokin tuon sillan ulkomuodossa, sen arkkitehtuurissa jykevästi virtaavan Kymijoen päällä kiihdytti mielikuvitusta.

    Ja kun Heinolassa, tänään, näinä aikoina, ajaa Tähtiniemen sillan ylitse, mieli riemuitsee yhä uudestaan.

    Miksi?

    En tiedä, sillä atavistinen riemu kumpuaa hyvin syvältä, kaukaa, primitiivisestä menneisyydestä.

Onko tunneli sillan vastakohta?

    Sekin yhdistää, vie paikasta toiseen, oikaisee matkan, tekee sen mahdolliseksi suurten vuorien läpi.

    Mutta tunnelissa, toisin kuin sillalla, ei halua pysähtyä, koska ei ole maisemaa mihin turvautua, mitä koskettaa, mitä katsoa. Kun tunneliin ajaa, siellä odottaa vain tunnelin päätä, josta näkyy valoa.

    Tunnelissa ihminen kadottaa minuutensa täydellisesti, toisin kuin sillalla jossa se vain saa uuden muodon, hetken sisällön. Mutta, tunneli saattaa kuitenkin olla yhtä tärkeä ja merkittävä minun ja sinun elämällesi kuin tärkein silta, jonka koskaan ylität.

    Kummallisin tunneli sijaitsee Mallorcalla. Hyppää sata vuotta vanhaan junaan Palmassa. Se ajaa ylängöltä päästyään vuorien läpi Solleriin pohjoisessa. Juna pysähtyy vuoren rinteellä, meri kimaltaa oikealla puolella. Sitten juna kolkuttaa tunneliin ja ajaa päivänvaloon, ja hemmetti, meri kimaltaa vasemmalla puolellasi etkä huomannut lainkaan tunnelissa millaisen serpentiinin juna kiersi, millaisen 180 asteen mutkan se salaa teki.

    Silta julistaa avoimuutta, tunneli kätkee ja piilottaa.

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2013.
Silta rajalla: Miño-joen silta valmistui 1884.
Joen takana Portugali, tällä puolen Espanja.

Tiedämme että kuiluun ei pidä katsoa, se voi imaista mukaansa eikä kuiluun katsottuaan ole enää entisellään.

    Mutta sillalta saa katsoa. Kaiteeseen nojatessa tietää olevansa turvassa. Kuilu on olemassa, mutta sille voi tehdä jotakin. Sitähän sivilisaatio on: siltoja pahojen rotkojen yli, matka tutusta tuntemattomaan ja lopulta muutos joka pitää hyväksyä. Jos et koskaan ylitä yhtäkään siltaa (etkä ajaa yhtäkään tunnelia päästä päähän) et tiedä mitä olet, miltä näytät, miltä kuulostaa kun selität jotakin.

    Rakkaasi odottaa sillan toisella puolella.

    Häijysilmäinen vihamiehesi suunnittelee matkaa sillan yli.

    Leipuri lastaa pakettiauton ajaakseen sillalle; kohta saat kaupasta tuoretta leipää.

    Tutkimusmatkailija laittaa saappaat jalkaan ja ylittää ensimmäisen sillan, sitten toisen kunnes...

Ei siltaa ilman kirjaa, tarinaa.

    Tarinat ovat tosia, kuviteltuja.

    John le Carrén romaanissa Värisuora (1979) George Smiley nujertaa neuvostoliittolaisen vastapelurinsa. Käyttämällä hyväkseen tämän heikkoutta, sitä että venäläinen rakastaa tytärtään, Smiley saa vakoilijan loikkaamaan länteen ja pettämään isänmaansa.

    Smiley odottaa Karlaa – se on neuvostovakoojan nimi, pelottavan miehen pelottava nimi – Berliinissä joen rannalla, sillan toisessa päässä on Itä, toisessa Länsi, niin kuin Paha ja Hyvä.

    ”Joki oli leveä ja virtaus hidasta, kylmyys oli nostattanut pakkashuurua sen pintaan... Toisen rannan varastot olivat suuria kuin entisen barbaarisen kulttuurin muistomerkit ja silta keltaisine kävelykäytävineen näytti hyppäävän puoliväliin niitä vasten kuin mielikuvituksellinen valopolku pimeydestä.”

    Smiley odottaa valon puolella pimeästä saapuvaa.

    Mutta silta paljastaa etteivät Hyvä ja Paha olekaan erottamattomia; että niiden välillä on sillan kannen mittainen luja yhteys. Kävelet sillalla etkä tiedä missä kohtaa Paha muuttuu Hyväksi, sillä ihminen ei ole yksin. Jos ihminen olisi yksin, miksi hän suurella työllä rakentaisi sillan?

    ”Smiley katsoi taas joen yli pimeyteen ja epäpyhä huimaus iski häneen kuin paha, jota vastaan hän oli taistellut ja joka nyt ojensi kätensä ja otti hänet omakseen ja vaati hänet huolimatta hänen ponnistuksistaan, kutsui häntäkin petturiksi; pilkkasi häntä ja samalla kertaa taputti hyväksyvästi hänen petokselleen. Karlan ylle oli laskeutunut Smileyn säälin kirous, Smileyn ylle Karlan fanaattisuuden kirous. Olen tuhonnut hänet juuri niillä aseilla, joita olen inhonnut. Olemme ylittäneet toistemme rajat ja olemme ei-keitään ei-kenenkään maalla.”

    Silta pingottuu kahden maailman välille, ei-kenenkään ja silti kaikkien.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Savukosken silta Pyhtään Ahvenkoskella valmistui 1927.
Sen rakensi tanskalainen urakoitsija.
Turun rauhassa 1743 Ruotsin ja Venäjän raja vedettiin tästä Kymijokea pitkin.
Vasemmalla "Ruotsi", oikealla "Venäjä".

________________________________

John le Carré: Värisuora. (Smiley's People, 1979.) Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Tammi, 1980.