Ei lämmitä eikä palelluta

 [kulttuuria siltä väliltä]

Kyösti Salovaara, 2020.
Roomalaiset vaikuttivat Iberian niemimaalla vuodesta 281 eaa. lähtien.
Lounaisespanjalainen Mérida oli roomalaisen Lusitanian pääkaupunki.
Roomalainen teatteri liittää Méridan Rooman imperiumin kulttuuriin.

Sotilaalliset älyttömyydet ja rankkasateet ovat ainoat kaksi asiaa jotka saattavat antaa ajatuksen siitä mitä ikuisuus on.

    -Fred Vargas: Pystyyn, kuolleet! 1995.

Tässä vaiheessa, 900-luvun alussa, arabialainen sukuperä oli etnisesti laimentunut monen sukupolven aikana espanjalaisten naisten kanssa solmittujen avioliittojen tuloksena; Abd al-Rahman III, suurin kaikista Espanjaa hallinneista maureista, oli punatukkainen ja sinisilmäinen ja mahdollisesti vaaleampi-ihoinen kuin mitä nykyajan espanjalaiset ovat.

    -Jason Webster: Violencia. A New History of Spain. 2020

Kun edellä yritimme luoda universaalista historiaa, saimme tulokseksi kaksi rinnakkaista historiallista prosessia, joista toista ohjaavat moderni luonnontiede ja halujen logiikka, toista kamppailu tunnustetusta asemasta.

    -Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen. 1992.

Toisinaan maailma näyttää toisenlaiselta.

    Sen tajutessaan on mukava pohtia selittämätöntä. Kun ei tiedä, voi kysyä eikä tarvitse vastata koska ei tiedä.

    Tervapääskyt lensivät taas Suomesta pois. Sen tiedämme ja huomaamme. Kesä taittuu.

    Mutta miksi yksityinen on nykyään niin julkista? Onko kulttuurimme kehittynyt yhteisestä yksityiseen vai palaammeko keräilijäheimojen iltanuotioille, joiden lämmönhehkussa kaikki oli yhteistä, niin ”omaisuus” kuin ajatuksetkin?

    Viime viikolla pakinani kommentissa Marjatta Mentula lainasi Kari Hotakaista. Hotakaisen ajatus yksityisen ja julkisen liimautumisesta yhteen panee miettimään: "Hyvin monet haluavat nykyisin tehdä asioistaan julkisia. Tämä on minusta hyvin hämmentävää. Välillä vaikuttaa siltä, etteivät ihmiset erota mikä on yksityistä, mikä julkista. Ennen oli piste, nyt on huutomerkki."

    Ennen puhuttiin kerskakulutuksesta. Nyt eletään kerskajulkisuutta.

Esimerkkejä ei tarvitse etsiä kaukaa. Riittää kun lukee lehtiä ja kuuntelee radiota.

    Hyvin menestynyt näyttelijätär paljasta somessa vatsansa. Hän on raskaana, odottaa lasta. Kuva leviää iltapäivälehtien nettisivuille. Mihin näyttelijätär tarvitsee tätä julkisuutta?

    Viime sunnuntaina Yle lähetti kolmen tunnin ohjelman Samuli Putron 50-vuotispäivää juhlistaakseen. Putro sai kertoa lauluistaan; niitä soitettiin; kaksi toimittajaa ”nuoleskeli” syntymäpäiväsankarin musiikillista elämänsankaruutta kolme tuntia. Sankari heittäytyi julkisuuspeliin. Miksi?

    Tätä on ikävä nostaa esille, koska minäkin pidän Samuli Putron lauluista. Mutta en todellakaan halua kuunnella kritiikitöntä lauluntekijän fanittamista. Missä toimittajakoulussa muuten opetetaan fanittamisjournalismia, jossa taiteilijoiden teoksia ei enää arvioida eikä kritisoida vaan jossa taiteilijan annetaan tunti- tai sivukaupalla perustella ”taiteensa” erinomaisuutta?

    Onko Yle koskaan kutsunut yhtäkään ansioitunutta paperi- tai laivanrakennusinsinööriä kolmen tunnin istuntoon? Entäpä solubiologeja tai huippulääkäreitä?

    Jokainen ohjelmavirrassa levyjen välissä ”lässyttävä” toimittaja osaa kertoa lauluntekijöiden ja komeljanttareiden elämänkulut. Näitä on mukava haastatella, koska kaikesta saa olla samaa mieltä. Fani rakastaa, ei epäile eikä arvota.

    Ymmärrän että insinöörien, ekonomien, tiedemiesten ja naisten haastatteleminen vaatii enemmän. Pitäisi tietää asiasta jotakin.

Fiksut ihmiset - nekin jotka toisaalla kritisoivat kulutusyhteiskuntaa, teknologiaa ja pikkuporvallista elämäntapaa – julkaisevat somessa yksityiselämänsä kuvin ja sanoin. Mihin he pyrkivät?

    Voisiko olla että itsensä paljastaminen on muutakin kuin hyväksymisen hakemista kanssaihmisiltä. Tietenkin täytyy olla komea ja kaunis, jotta omakuvia kehtaa julkaista. Mutta kerskajulkkikset ovatkin komeita ja kauniita.

    Tämä on liian helppo selitys.

    Entäpä jos kysymys on vallasta? Julkaisemalla itsensä (vieläpä huutomerkin kera) verkossa ja mediassa ihminen saa tai kuvittelee saavansa lisää valtaa. Onko tässä siis lopulta kysymys vallasta ja sen käyttämisestä? Jos ennen tieto oli valtaa, nyt sitä on julkisuus.

    Eikä politiikkaakaan enää tehdä asioilla vaan pärstäkertoimilla ja julkisuuteen heitetyillä tviiteillä, joissa soimataan poliittisia kilpailijoita huonoiksi ihmisiksi, jos näillä on vääriä mielipiteitä.

    Mutta sittenkin: mistä tämä itsensä julkiseksi tekeminen on tullut? Onko se uusi asia? Vai ikivanha? Nythän teknologia antaa mahdollisuuden tavoittaa koko maailma sekunnissa. Joten raskausarpensa pystyy heittämään sekunnissa maailmalle - mutta miksi? Ketä kiinnostaa luonnenäyttelijän vatsa?

Kyösti Salovaara, 2020.

Ironia on hyytävää.

    Samaan aikaan kun ihmiset paljastavat julkisuudessa elämänsä, he jaksavat valittaa yksityisyyden katoamisesta ja yksityisyyden kaupallistumisesta. He kertovat somessa elämänsä aasta ööhön ja hämmästyvät ja loukkaantuvat, kun kaupalliset toimijat hyödyntävät niille tyrkytettyjä tietoja ihmisten julkisesta profiilista.

    Kun mennään 500 vuotta taaksepäin johonkin maalaiskylään Suomessa tai Saksassa tai missä vaan, tuon kylän elämästä ei muualla tiedetty mitään. Eikä tuossa kylässä asuvat tienneet muusta maailmasta juuri mitään. Tieto kulki hitaasti suuntaan ja toiseen. Mutta kylän asukkaat tunsivat toisensa ja toistensa ajatukset. Kukaan ei voinut tehdä mitään ”yksityistä” muilta piilossa. Salattua todellisuutta ei ollut, paitsi muualla, siellä mistä kylän asukkaat eivät tienneet mitään.

    Muistuttaako nykyhetken julkisuustavoittelu jotenkin tuon maailmasta erillään olevan kylän elämää?

    Kaikki palautuu tiedonvälitykseen, tiedon kulkemiseen, ja sitä myöten teknologiaan.

    ”Vasta lennättimen tultua käyttöön saattoi viesti liikkua viestinviejää nopeammin”, kirjoitti Marshall McLuhan vuonna 1964 kirjassaan Ihmisen uudet ulottuvuudet. Lennättimen tuloon asti kirjoitettu sana ja kulkukelpoinen tie riippuivat kiinteästi toisistaan.

    McLuhan kertoo kuinka tuolloin - 1960-luvulla, totalitaarisen Neuvostoliiton aikana - Moskovassa vieraileva lehtimies yllättyi huomatessaan ettei missään ole puhelinluetteloita. Sitten hän kauhistui kun keskusvirastossa ei ollut puhelinkeskusta. Jos ei tiedä numeroa, ei voi soittaa. Haastattelu jäi tekemättä.

    Tässä kulttuurit erosivat toisistaan. Yhdysvalloissa toimittaja teki juttunsa soittelemalle eri ihmisille. Tiedon hankkiminen oli suullista kommunikaatiota. Tästä seurasi, McLuhan totesi, että ”meidän populäärilehdistömme on hyvin lähellä juorua ja huhua. Neuvostoliittolainen ja eurooppalainen lehtimies on amerikkalaiseen verrattuna kirjailija”.

    McLuhan oivalsi paradoksin: ”Kirjallisessa Amerikassa lehdistöllä on vahvasti suullinen luonne, kun taas ’suullisessa’ Neuvostoliitossa ja Euroopassa lehdistöllä on vahvasti kirjallinen luonne ja tehtävä.”

    Mutta paradoksit eivät lopu tähän.

    Eikö näytä ilmeiseltä, että suomalaisessa mediassa on siirrytty vähitellen eurooppalaisen journalismin perinteestä amerikkalaiseen journalismiin, huhujen ja juorujen ja itsensä paljastamisen ja brändäämisen journalismiin? Kirjallinen (tutkiva) journalismi on muuttunut suulliseksi, tunteelliseksi.

    ”Kirja on yksityinen tunnustusmuoto, joka tarjoaa ’näkökannan’”, McLuhan sanoi. ”Lehdistö on joukkotunnustusmuoto, joka tarjoaa yhteistä osallistumista.”

    Tajutessaan somen ja laatujournalismin kietoutuvan toisiinsa melkein pelästyy. Eihän esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa ”kirjaa” enää käsitellä ”yksityisenä tunnustusmuotona” vaan joukkotunnustusmuotona. Sen tähden merkittäviä kirjoja eivät enää olekaan ”merkittävät kirjat” vaan ne kirjat, joiden kirjoittajat leimaantuvat journalistien hengenheimolaisiksi: Vain ne taideteokset ovat merkittäviä, jotka täyttävät yhteisen tunnustuksen kriteerit!

Jossakin vaiheessa viestin nopeus ohitti viestinviejän nopeuden.

    Se mullisti kulttuurin ja kaupankäynnin. Kommunikaatiosta tuli yksi maailman tärkeimmistä ”luonnonvaroista”.

    Mihin itsensä paljastamisella hekumoiva nykykulttuuri pyrkii? Taideteos ei enää ole yksityinen tunnustusmuto, koska taiteilija paljastaa myös itsensä fanien hurratessa. Kriittinen journalismi näivettyy, koska mikään ei ole enää yksityistä ja vain joukkoon kuulumisen huuto noteerataan, vain se kantaa julkisuuteen.

    Nyt epäilijä kysyy huolestuneena: onko teknologia mahdollistanut tai jopa johtanut siihen, että 2020-luvun ihmiset palaavat henkisesti pieneen kylään vuonna 1520? Että elämä on kohta yhtä rajoittunutta ja lopulta muusta maailmasta (maailman asioista) tiedotonta kuin se oli pienessä maalaiskylässä?

    Meistä tuntuu, että kulttuurit ovat erilaisia; että on parempia ja huonompia. Mutta ”eri kulttuurien välisiä useinkin hyvin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina” sanovat antropologi Richard E. Leakey ja tiedetoimittaja Roger Lewin kirjassaan Ihmisen synty (1977). ”Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mikä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin.”

    Edelleenkin kysyen: mihin kulttuuriin ja kulttuurimuotoon tämä itsensä korostamisen ja paljastamisen kulttuuri kuuluu? Onko se upouutta vai ikivanhaa?

    Selailin Matti Kamppisen, Pasi Laihosen ja Timo Vuorisalon toimittamaa kirjaa Kulttuurieläin – Ihmistutkimuksen biologia (1989), ja törmäsiin mielenkiintoiseen luetteloon, joka pysäyttää kyselijän jaloilleen. Tässä luettelossa amerikkalainen antropologi George P. Murdock julkaisi vuonna 1945 ne piirteet, jotka on löydetty jokaisesta historian ja kansatieteen siihen asti tuntemasta 250 kulttuurista. Niinpä kulttuurien kulttuuriin kuuluu:

Ikäryhmittely, urheilu, kehon koristaminen, ajanlasku, siisteyskasvatus, yhdyskunnan organisaatio, keittotaito, yhteistoiminta työssä, maailmankatsomus, kosiskelumenot, tanssi, koristemaalaus, ennustaminen, työnjako, unien tulkinta, kasvatus, käsitykset maailmanlopusta, etiikka, kasvien käyttö lääkkeenä, etiketti, uskoon nojautuva parantaminen, perhejuhlat, tulen käyttö, kansantietous, ruokaan liittyvät kiellot, hautajaismenot, pelit, eleet, lahjan antaminen, hallinto, tervehdykset, hiusmuoti, vieraanvaraisuus, asunto, terveydenhoito, sukurutsauskielto, perimissäännökset, leikinlasku, sukulaisryhmät, sukulaisuutta ilmaisevat sanat, kieli, laki, onnea koskevat taikauskoiset käsitykset, taikuus, avioliitto, ateriat, lääkkeet, synnytykseen liittyvä tieto, rankaisusäännökset, henkilönimet, väestöpolitiikka, synnytyksen jälkihoito, odotusaikaan liittyvät tavat, omistusoikeussäännökset, yliluonnollisten olentojen lepyttäminen, murrosikään liittyvät tavat, uskonnolliset menot, asuinpaikkaa koskevat säännökset, sukupuolisuhteiden sääntely, käsitykset sielusta, sosiaalisten asemien erilaistuminen, kirurgia, työkalujen tekeminen, kauppa, vierailukäynnit, kutominen ja sään tarkkailu.

Itsensä brändäämistä ei mainita!

Kyösti Salovaara, 2020.

Farkut ja funkkis

 [Ajan henki puhaltaa sinne tänne]

Kyösti Salovaara, 2020.
Malmin lentoaseman funkkistyylinen terminaali
valmistui 1938.

Farkkuja haluttiin niin paljon, että Neuvostoliiton lain noudattamista valvovat viranomaiset ottivat käyttöön termin ”farkkurikos”, joka tarkoitti ”lain rikkomuksia, jotka aiheutuvat halusta hankkia denimistä valmistettuja esineitä hintaan mihin hyvänsä”. Vuonna 1986 ranskalainen vasemmistofilosofi ja Che Guevaran entinen asetoveri Régis Debray totesi: ”Rockmusiikilla, videoilla, farkuilla, pikaruoalla, uutisverkostoilla ja TV-satelliiteilla on enemmän voimaa kuin koko Puna-armeijalla.”

    -Niall Ferguson: Sivilisaatio – Me ja muut. 2011.

Konekulttuurin keskellä, dynamojen, radioantennien ja langattoman lennättimen maailmassa, jossa vallitsee kuumeisen kiihkeä hyödyn tavoittelu, viriää kuin polaarisena vastavirtana ja kuitenkin saman rauhattomuuden toisena ilmauksena kaipaus mystillisiin hämykylpyihin. Säästöliekkien sokaisemat silmät kaipaavan pimeyteen – jazz soittaa hermostuneelle ja nääntyneelle maailmalle Afrikan mustia öitä...

    -T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo. 1938.

Optimistisesti ajattelin, että vetäisen helposti tämän viikon pakinaan ”ajan hengen”, Zeitgeistin voimaviivat runsaalta sadalta vuodelta.

    Vähänpä tajusin.

    Kun selailin tanskalaisen Hartvig Frischin (1893-1950) Euroopan historian neljättä osaa – Ranskan vallankumouksesta meidän päiviimme – ja suomalaisen T. Vaaskiven (1912-1942) hengästyttävää ajankuvaa Huomispäivän varjo 1930-luvulta, ymmärsin että ajan hengen keskeisiin voimaviivoihin tutustumiseen menisi vähintään kuukausi, kenties pari, ehkä koko elämä.

    Koska sekä Frisch että Vaaskivi elivät teostensa kirjoittamishetkellä voimakkaasti 1930-lukua, niistä löytyy toisiaan vahvistavia analyysejä kuvastamaan Zeitgeistin olemuksen ristiriitaisuutta; ajan hengessä on aina eri suuntiin vieviä tuulenpuskia, jotka kuitenkin syntyvät samasta lähteestä.

    Niinpä jos 2020-luku näyttää aukeavan tunkkaisena ja ahdistavan moralistisena, sen rinnalla, vastavoimana jossakin viriää kokonaan toisenlaisia henkäyksiä, vaikka emme niitä nyt huomaisikaan. Shokeeraa ajatella että sekä hyvät että pahat aikomukset kasvavat samasta puusta.

Luulen että jokaisella ihmisellä, jota historia vähänkin kiinnostaa, on oma käsityksensä ja kuvitelmansa siitä millaiset teemat (tai kuten nykyään sanotaan trendit ja megasellaiset) parhaiten kuvaavat eri vuosikymmenten ajan henkeä, kunkin aikakauden henkistä ilmapiiriä.

    Joku meistä korostaa kirjallisuuden muotojen ja sisällön painopisteitä, toisen mielestä maalaustaiteen murrokset liittyvät keskeisesti ajan henkeen, kolmannelle musiikki on sitä itseään ja neljäs tutkii poliittisia virtauksia, kun taas monet katselevat rakennusten ja muotivaatteiden kuvia Zeitgeistin tavoittaakseen.

    Ajan henki on sekä taidetta että konkretiaa: funkkistaloja ja sinisiä denimfarkkuja.

    1900-luvun vaihteessa Euroopassa elettiin kohtuullisen pitkän rauhan aikaa; puhuttiin Belle Époquesta, kauniista ajasta. 1800-luku oli täynnä teknisiä ja sosiaalisia keksintöjä, kenties paljon moninaisemmin kuin mitä osaamme kuvitella tai jaksamme muistaa.

    Ihmiset olivat optimisteja. Kaunis oli kaunista, niin rakennuksissa kuin musiikissa, niin kirjallisuudessa kuin maalaustaiteessa. Ja kuitenkin vastavoimien henki puhisi jo tulemistaan. Kirjallisuuden uusi virtaus naturalismi ei korostanut kauneutta. Poliittisen vakauden sisälle syntyi uusi voima, järjestäynyt työväenluokka. Maalaustaiteessa impressionismi henki romanttisen tunteen voimaa, mutta sen vastavoimaksi oli syntymässä tyylejä, jotka rikkoivat järjestyksen, rakenteen ja värit. Ja runoudessa kieltä ryhdyttiin murtamaan ja pistämään säpäleiksi surrealismin ja dadaismin ja ties minkä julistamana.

    Ja samalla kun Belle Époquen henki puhalsi riivatun voiman tavoin tulevan maailmansodan pettymysten läpi 1920-luvun riemuun ja hedonismiin, se myös alusti totalitaaristen voimien vallankumouksen.

Euroopan historian neljännessä osassa Hartvig Frisch kirjoittaa (otsikolla Nykyaikaisen elämän kehykset), että ensimmäisen maailmansodan jälkeen tavalliset asunnot ovat muuttuneet suuresti ja enimmäkseen edukseen: ”Rakennustyylissä jatkuu funktionalismin voittokulku. - Funktionalistisen tyylin perusajatuksena on pyrkimys eroon kaikista turhan koristeellisista muodoista ja kaikista jäljittelyistä, joita varsinkin edellisellä vuosisadalla käytettiin taloja, huonekaluja, koneita yms. koristamaan, jotta saataisiin ne näyttämään toisenlaisilta kuin ne olivat.”

    1930-luvulla ja siitä eteenpäin kaikkeen suhtaudutaan tarkoituksenmukaisesti. Muodot alistetaan esineiden käytettävyydelle. Konkreettista tarkoitusta ei naamioida eikä koristella, päinvastoin esineen, koneen tai talon tarkoitusta korostetaan ja se tuodaan esille.

    ”Tuskinpa kenenkään päähän pälkähtäisi maalata lentokoneeseen koristeköynnöksiä, jotta se olisi kauniimman näköinen, eikä siihen myöskään maalata höyheniä, jotta se näyttäisi linnulta. Sama koskee taloja, huonekaluja, taloustavaroita, työkaluja jne.”

    Frisch tuntuu olevan varma tyylien lopullisesta muutoksesta. Osuiko hän oikeaan? Se jääköön pohdittavaksi. Mutta elämmekö silti yhä funktionalismissa? Onko sekin 2020-luvun Zeitgeistia?

Mutta funkkis, yletön järkevyys ja asiallisuus, oli vain osa 1930-luvun hengestä.

    ”Syvimmiltään on juuri näinä vuosina viriävä romantiikan harrastus traagillisessa sopusoinnussa asiallisuuden kulttiin”, kirjoitti T. Vaaskivi vuonna 1938.

    Vaaskiven mielestä modernin elämän – järjen, funktionalismin, uuden asiallisuuden – vastavoimaksi syntyi 1920-luvun pyörteistä huumautuneita pakomatkoja mystiikkaan, barbaarisuuteen, luontoon, myytteihin. Monimutkaisen tilalle alettiin etsiä yksinkertaista, lapsellista.

    Yhtäällä on ”konekulttuurin vuosisata” ja toisaalla vastavoimana Lawrencen kosmologinen, koneellisuutta vihaava runous ja ”jazzbandit, jotka soittavat rytmillistä unohdusta vereen ja julistavat kaiken emotionaalisuuden voitto yli älyn, mustat tanssijat, jotka lumoavat iltapukuisia katsomoita, ja Picasson, surrealistien ja primitivistien takaisin aarniometsiin palannut taide!”

    Usein ajatellaan (kun taiteiden historiaa katsotaan nykyhetkestä taaksepäin), että kaikki taiteissa kehittyy aina eteenpäin, yksinkertaisesta monimutkaisempaan, tavallisesta hienompaan, epäoleellisesta tärkeään – siis konkreettisesti yhteiskunnan teknologista, aineellista ja sosiaalista kehitystä mukaillen ja seuraten.

    Mutta 1930-lukulaisena, sen vuosikymmenen Zeitgeistin herkännuorella mielellään kokevana tarkkailijana Vaaskivi rinnastaa kubismin ja surrealismin ja abstraktin maalaustaiteen paluuseen menneisyyteen, niin kuin jazzmusiikkikin ”palasi” Afrikan rytmeihin ja alkukantaiseen tunteeseen. Vaaskivelle Fernand Léger, Pablo Picasso, Vasili Kandinsky, Georges Braque, Giorgio de Chiroco tai Marc Chagall eivät merkitse askelta eteenpäin asiallisuuden ja järjen nykyhetkessä vaan paluuta taaksepäin ajattomuuteen, platonismin ideamaailmaan, lapsen naiiviin elämänkokemukseen, metafysiikkaan.

T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo. Gummerus, 1938.
Teoksen kuvitusta.

”Tulva-aallon lailla vyöryy 20-luvun Eurooppaan uuden tanssimelodiikan ja uuden rytmin kohu: jazz!" Vaaskivi huudahtaa hengästyneenä. Hän kirjaa ylös kuinka Louis Douglas - ”todella kiehtovan kaunis suklaanmusta Adonis” - perusti syksyllä 1925 oman tanssiyhtyeensä amerikkalaisen Schuffle Alongin tyyliin. Samana vuonna Joséphine Baker aloitti vihellysten ja skandaalien kukittaman voittokulkunsa: ”Hän tanssii Pariisin Théâtre des Champs-Élyséessä miltei yhtä alastomana kuin aikoinaan Olga Desmond. Hän huumaa Berliinin Admiralpalastin katsomot väräjävällä, hulluttelevalla, kullanruskealla ruumiillaan, jota charlestonin poljennot sähköistävät.”

    Ja muuan toinen tarkkailija toteaa, kuinka amerikkalainen musta kulttuuri valloittaa Berliinin jälkeen Pariisin: ”He valloittivat Berliinin. He täyttävät jo koko kontinentin ulvonnallaan, naurullaan. Ja me emme ole pelästyneitä; päinvastoin: Vanha Maailma ponnistaa viimeiset voimansa taputtaakseen heille.”

    Vaaskivi kirjoitti, että ”kuin salaperäisten vaistojen vetämänä kääntyy kaikesta luonnollisesta etääntynyt länsimainen tunne uutta romantiikkaa kohti… Jazz vetoaa sukupolveen, joka palvoo moottoreita, vetureita ja voima-asemia, joka vaihtaa urkujen pillit tehtaanpiippuihin ja albatrossin zeppeliiniin. Mutta tämän uusasiallisuuden verhossa jazz ruokkii ajan syvää romantiikannälkää. Sen rytmeissä elää eksoottisten rakkaudenöiden kuuma kiihko ja suurten neitseellisten metsien kohina.”

    Oliko tämä liioittelua? Vai tarkkanäköisyyttä?

    Niin tai näin, 1930-lukua, sen Zeitgeistia ja sen traagista päätymistä totalitaaristen voimien tappokentille on mahdoton ymmärtää, jos ei huomaa Vaaskiven ja aikalaisten kokemaa vastakkaisten kulttuuripyörteiden kiihkoa. Aika oli modernia teknologiaa ja mystistä, barbaarista alkukantaisuutta toisiinsa kietoutuneena, oli koneita ja oli ruumiinkulttuuria, oli huumaavaa kaupunkia ja oli panteistista paluuta luontoon.

Onko vielä hetki aikaa T. Vaaskiven Huomispäivän varjolle? Poimitaan ennustus vuodelta 1938; hetki sen toteamiseen että ajan henki pitää sisällään vastavoimia, eri suuntiin pyristellen mutta yhteistä todellisuutta ilmentäen.

    ”Miten lyhyt onkaan askel, jossa isänmaallinen mieliala muuttuu uskonnoksi ja kansallinen itseihailu kansalliseksi rodun ja maaperän kultiksi!” Vaaskivi kirjoitti Huomispäivän varjon loppupäätelmissä.

    Tuollaisen ajan henki kiertyy  johtajamyyttiin. Vaaskiven tarkat huomiot häntä ympäröivästä Zeitgeistista säpsähdyttävät nykylukijan hereille vielä 82 vuotta myöhemminkin:

    ”Tämä myytiksi muuttumisen kohtalo on, kuten tiedetään, tullut vallantahtoisen poliitikon Adolf Hitlerin osaksi, kuten se on tehnyt Vladimir Iljits Leninistä venäläisen rahvaan puolijumalalan. On olemassa näkymätön joukkovaistojen silta, joka johtaa Nürnbergin Zeppeliininiityltä Moskovan Punaiselle Torille, missä Leninin balsamoitu ruumis nukkuu lasisessa arkussaan, kalvaat, pienet kasvot kuultaen punaista tyynyä vastaan. Yhteys, joka liittää toisiinsa Saksan ja Venäjän, on kenties ratkaisevampi kuin erotus, joka etäännyttää ne toisistaan. Kun XX vuosisadan historia kerran kirjoitetaan, on tulevan tutkijan silmä näkevä identtisyyttä siinä, missä me erotamme vain vastakohtia ja ristiriitaa, ja huomaava todellisen rintamajaon kulkevan siellä, mihin meidän poliittisesti niin lyhytnäköinen katseemme ei tavallisesti lainkaan suuntaudu.”

Historia ei toista itseään, ei edes niin että tragedia muuttuu farssiksi, mutta jokin kuitenkin toistuu.

    Jos/kun elämme nyt vuonna 2020 dogmaattisten pahisten ja ehdottomien hyviksien aikaa, niin missä tavallinen, sopeutuva ja joustava ihminen piileskelee? Jos paha ja hyvä ovat aina, myös nyt, Zeitgeistin toisiinsa kahlitsemia vastavoimia, jos niillä on yhteinen voimakeskus, niin missä ihmisten enemmistö pitää henkistä kotiaan ja lämmittelee yön kylmyydessä?

    Onko meitä olemassa muuten kuin ideoina ja ajan henkeen takertuneina pölyhiukkasina?

Ostin tämän "impressionistisen" maalauksen
Palman goottilaisen katedraalin takaiselta
kujalta 1980-luvun loppupuolella.
Belle Époque on kadonnut historian hämärään,
mutta sen jälkikaikuja löytää yhä katutaiteesta.

Tarkkana kuin porkkana

 [Mitä kuuluu? Ketä näkyy? Kuka sanoo?]

Jaakko Salovaara, 2020.
Ensimmäinen tehtävä: Ole valpas!

Poliittinen korrektius ulottuu jo avaruuteen, Nasa nimeää uudestaan ”loukkaavat” tähdet.

    -Iltalehden otsikko

Yleisesti Helsingin Sanomien kulttuuriosasto noudattaa lehden linjaa, joka pyrkii nostamaan naisia esiin. Jos osaston lähtöjutussa on kahtena päivänä peräkkäin mies, kolmantena päivänä ei taatusti ole.

    -Suomen Kuvalehden haastattelema Antti Majander

Olisi ilmeisesti pitänyt siinä kirjassa sanoa, että Linkola oli törkymöykky eikä ansaitse kelvollisten ihmisten kunnioitusta.

    -Riitta Kylänpää Ylen haastattelussa

Totisesti, kummallisia aikoja eletään. Melkein naurattaa.

    Dystopiat kääntyvät päälaelleen.

    Aikaisemmin ennustettiin, että valtiot ryhtyvät vahtimaan kansalaisiaan. Vähän niin kuin ennen. Silloin kun kirkko sanoi mitä saa ajatella. Elämästä.

    Mutta nyt meitä vahditaan joka puolelta, kansan keskeltä keskelle. Jokainen naapuri on potentiaalinen vakoilija, ilmiantaja, moralisti. Sosiaalinen paine kiertää kehää, poreilee alhaalta ylös, ylhäältä alas, sivulta toiselle.

    Mikään ajatus ei ole turvassa. Yksikään patsas ei puolusta paikkaansa. Kaikki sanat voidaan kieltää, jos niillä on väärä vivahde. Ei Kolumbus Amerikkaa löytänyt. Tai vaikka olisi löytänyt, niin alkuperäiskansojen alistajalle ei pidä patsaita pystyttää. Kolumbus pyyhitään koulukirjoista. Sitä paitsi, tutkimuksien mukaan somekansahan se Amerikan löysi.

    Pieni uutinen kertoi, että kalifornialaisesta elokuvamuseosta poistetaan kaikki elokuvat missä John Wayne esiintyy. Sovinisti kelmi ei ansaitse somekansan kunnioitusta. John Fordin Etsijät ja Howard Hawksin Rio Bravo poltetaan, koska John Wayne oli niissä pääosassa. Mestariteoksia ei ole olemassakaan - tai jos on, me puhdasmieliset emme niitä katso! 

    Ennen ”herran” pelko oli viisauden alku.

    Nyt pitää pelätä somemoralismin voimaannuttamia poliitikkoja ja intellektuelleja.

Länsimaista kulttuurikeskustelua hallitsee perinpohjainen väärinymmärrys.

    Tässä keskustelussa vain hyvät ihmiset, kunnolliset ja pyhäkoulun oppeja noudattavat, voivat luoda ”hyvää” taidetta. Tässä keskustelussa kunnottomien ja kelvottomien ihmisten luoma taide on lähtökohtaisesti ”huonoa” ja epäilyttävää.

    Tässä keskustelussa annetaan myös takautuvia tuomioita taiteilijan kelvottomuudesta. Kulttuuriteosten katalogista pois pyyhkimiseen riittää, että taiteilijan anopin kummin kaima käyttäytyi huonosti.

    Taidekritiikki on muuttunut taiteilijakritiikiksi. Taideteoksella ei ole niinkään väliä, kunhan sen tekijä täyttää tietyt sosiaaliset ja moraaliset vaatimukset. ”Väittäisin, että naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta kirjoittavat voittopuolisesti naiset”, sanoi arvostettu kirjailija Sirpa Kähkönen Suomen Kuvalehdessä Tommi Melenderin artikkelissa Kirjallisuuden näkymättömämpi sukupuoli (SK, 7.8.2020), jossa laskettiin mies-kirjallisuuden ja nais-kirjallisuuden prosenttipitoisuuksia.

    Mitä Kähkönen oikeastaan sanoi? Mitä tarkoitti? Ettäkö naisten kirjoittama kirjallisuus on lähtökohtaisesti parempaa ja arvokkaampaa kuin miesten?

    Jotenkin Melenderin artikkelin hyvä tahto sortui omaan näppäryyteensä. Kultturiskene ei lukujen valossa näytäkään miesten vallalta. Antti Majander kertoo elokuussa Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksessa järjestetystä palaverista, jossa päätettiin lehden syksyn kirjallisuusjutuista. Palaverissa oli Majanderin lisäksi yhdeksän (9) naista. ”Vaikea väittää, että toimituksemme valinnoissa patriarkaatti jyrää”, Majander toteaa.

    Melender laski prosentteja. Kirjallisuuslehti Parnasson tämän vuoden kolmessa ensimmäisessä numerossa on selvä vinoutuma, mutta ei miesten hyväksi vaan naisten: ”Arvostelluista kirjoista 12 on juridisen sukupuolen perusteella miehen ja 25 naisen kirjoittamia.”

    Tämä ei riitä.

Kirjallisuuskeskustelua ja poliittista debattia vaivaa väärinymmärrys.

    Poliittisia kilpailijoita aletaan pitää vihollisina ja huonoina ihmisinä siksi, että he ovat eri mieltä. Ei kilpailla aatteista eikä arvoista vaan yhdestä ja ainoasta oikeasta mielipiteestä.

    Mutta eihän kirjankaan arvoa, suuntaan tai toiseen voi päätellä sen perusteella millainen ihminen - laiha, lihava, sovinisti, feministi, sosialisti, porvari, valkoinen, musta tai jotakin siltä väliltä, hetero, homo - kyseisen kirjan on kirjoittanut. Ei kriitikon tarvitse tietää kirjan kirjoittajasta mitään. Oikeastaan on sitä parempi mitä vähemmän hän kirjailijasta tietää. Kirjailijan hyvä tahto ja hieno aikomus eivät kelpaa kritiikin perusteluksi. 

    Näin ollen ilmentää velttoa journalismia, kun esimerkiksi Hesarin suurissa viikonloppujutuissa keskeinen kriteeri jonkun kirjan esilletuomiseen on kirjoittajan persoona, hänen feministisyytensä tai joku muu ismisyys. Kirjailijoita brändätään - he tekevät sen myös itse.

    Edellisen kappaleen kirjoitin tiistaina. Keskiviikkona Helsingin Sanomat julkaisi Antti Majanderin kohtuullisen fiksun haastattelun Kari Hotakaisesta, joka on saanut valmiiksi romaanin Tarina.

     Hotakainen pitää kirjailijan persoonan brändäystä alyttömänä: "Siksi, että meillä on lause ja ajatus, joilla sitten pitäisi pärjätä. Sillä, vietänkö minä mielenkiintoista vai latteaa elämää, ei ole mitään merkitystä, kun lukija ottaa kirjani ­käteensä. Jos minä soittaisin sinulle ja sanoisin, että olen hyvin mielenkiintoinen ihminen, et varmasti tekisi minusta haastattelua.”

     Tehdäänkö haastattelut teoksien vai tekijöiden takia?

    Pentti Linkolasta mainion elämäkerran kirjoittanut Riitta Kylänpää kertoi Ylen haastattelussa (2.8.) loukkaantuneensa, kun häneltä vaadittiin Linkolan ”ekofasismin” tuomitsemista. Kylänpään kokemuksen mukaan Linkola oli ihmisenä hieno, ystävällinen ja rakastettava persoona, jolla oli laaja hengensivistys.

    Kylänpään ajattelumaailmassa noin hieno mies ei voinut ajatella väärin, joten väärässä olivat Linkolaa kritisoineet eikä Linkola ekofasistisien ajatuksiensa esittäjänä. Kylänpäältä jää tajuamatta, että Linkola esitti poliittisia ajatuksia, joista saa, voi ja kenties pitääkin olla eri mieltä eikä eri mieltä oleminen tarkoita etteikö Linkola voisi silti olla hieno ja ystävällinen mies, ihminen.

Kyösti Salovaara, 2020.
Toinen tehtävä: Hanki sosiaalinen paradigma!

Heinäkuun alussa koko joukko tunnettuja ja arvostettuja kirjoittajia lähetti Harper’s Magazineen kirjeen ”Oikeudenmukaisuudesta ja avoimesta keskustelusta”.

    Kirjeessä - jonka olivat allekirjoittaneet mm. Martin Amis, Anne Applebaum, John Banville, Noam Chomsky, Francis Fukuyama, Rebecca Goldstein, Khaled Kalifa, Kati Marton, Steven Pinker, J.K. Rowling, Gloria Steinem ja Salman Rushdie - todettiin, että samalla kun yhteiskunnassa vaatimukset sosiaalisen, taloudellisen, sivistyksellisen ja rodullisen tasa-arvon puolesta saavat yhä enemmän ja oikeutetummin näkyvästi tilaa, toisaalla pyritään päivittäin rajoittamaan tiedon ja ajatusten vaihtoa, vaikka juuri ne ovat vapaan yhteiskunnan elinehtoja.

    Kirjoittajat totesivat, että tutkijat, toimittajat ja kirjoittajat joutuvat tilille yhtä useammin sanottuaan ”vääriä” mielipiteitä, lainattuaan oppilaiden edessä ”vääriä” kirjoja ja kirjoituksia, kosketellessaan ”vääriä” aiheita. Niinpä he, kirjeen allekirjoittajat, kieltäytyvät tekemästä valintaa oikeudenmukaisuuden ja sananvapauden väliltä, koska molemmat - sananvapaus ja oikeudenmukaisuus - edellyttävät toisiaan eivätkä ole vastakohtia.

    ”Kirjoittajina me tarvitsemme kulttuuria, joka jättää meille tilaa kokeiluihin, riskinottoon ja jopa virheisiin”, vetoomuksen allekirjoittajat sanoivat. "Jos me emme itse puolusta sitä ainoaa asiaa johon työmme kirjoittajina perustuu, meidän ei kannata odottaa, että yleisö tai valtiokaan sitä ryhtyisi puolustamaan.”

Miksi liberaalissa yhteiskunnassa vaaditaan niin ehdottomia totuuksia? Miksi pitää aina olla oikeassa? Miksi pitää varoa sanojaan ja jopa ajatuksiaan?

    Onko liberaali yhteiskunta kääntymässä johonkin uuteen, toisenlaiseen suuntaan? Pehmeältä näyttävään totalitarismiin?

    Vai onko tämä pelkästään trendijuttu? Nyt vaan pitää olla ehdottomasti oikeassa ja tuomita kaikki toisin ajattelevat - ja piste.

    Tajuammeko ihmisen ja ihmisen ajatusmaailman moninaisuuden tarkoituksellisesti väärin? Mistä minä tiedän mitä sinä todella ajattelet? No, en tietenkään tiedä sitä, siitä puhumattakaan että ovatko sinun ajatuksesi minua ajatuksiani ”parempia” vai ”huonompia”, oikeampia vai väärempiä.

    Voiko ihmisyksilöä ylipäänsä selittää? Nainen miestä? Mies naista? Tai edes: nainen naista, mies miestä?

    ”Olemme ehkä olemassa itseämme varten”, kirjoitti amerikkalainen Paul Auster romaanissa Lukittu huone, ”ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa - jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.”

    Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa! Ja silti yritämme sitä jatkuvasti.

    Onko poliittisen korrektiuden vaatimus eräänlainen väärinymmärrys ihmisen olemuksesta, olemuksien moninaisuudesta?

    Roope Lipasti kauhistui Ylen kolumnissaan (30.7.) poliittisen korrektiuden pyrkimystä ideologisoida kaikki asiat, ihmiset. Maailma jakautuu hyväntahtoisiin ja pahantahtoisiin eikä muille jää tilaa hengittää.

    ”Sellaisen hulluuden edessä mietin, että kummat ovat pelottavampia, hyväntahtoiset ihmiset vai pahantahtoiset?” Lipasti kirjoitti. ” Melkein tekisi mieli sanoa, että hyväntahtoiset. Pahantahtoiset ihmiset kun ovat sillä lailla selkeitä, että he ovat, no, pahantahtoisia. Heiltä ei voi odottaa muuta kuin ikävyyttä ja kelmiyttä ja siksi heihin voi alun perin asennoitua tarvittavalla varovaisuudella. Hyvää tarkoittavat ihmiset ovat vaarallisia siksi, koska heillä ihana tarkoitus pyhittää hullutkin keinot, mistä syystä vedetään helposti överiksi. Halutaan kitkeä rasismia, mutta päädytään siihen, että poistetaan televisiosta John Cleesen tähdittämän Pitkän Jussin majatalon jakso ’Saksalaiset’”.

    Totisesti, kummallisia aikoja eletään. Melkein naurattaa.

Kyösti Salovaara, 2020.
Kolmas tehtävä:  Etsi mielenrauha!