Ei lämmitä eikä palelluta

 [kulttuuria siltä väliltä]

Kyösti Salovaara, 2020.
Roomalaiset vaikuttivat Iberian niemimaalla vuodesta 281 eaa. lähtien.
Lounaisespanjalainen Mérida oli roomalaisen Lusitanian pääkaupunki.
Roomalainen teatteri liittää Méridan Rooman imperiumin kulttuuriin.

Sotilaalliset älyttömyydet ja rankkasateet ovat ainoat kaksi asiaa jotka saattavat antaa ajatuksen siitä mitä ikuisuus on.

    -Fred Vargas: Pystyyn, kuolleet! 1995.

Tässä vaiheessa, 900-luvun alussa, arabialainen sukuperä oli etnisesti laimentunut monen sukupolven aikana espanjalaisten naisten kanssa solmittujen avioliittojen tuloksena; Abd al-Rahman III, suurin kaikista Espanjaa hallinneista maureista, oli punatukkainen ja sinisilmäinen ja mahdollisesti vaaleampi-ihoinen kuin mitä nykyajan espanjalaiset ovat.

    -Jason Webster: Violencia. A New History of Spain. 2020

Kun edellä yritimme luoda universaalista historiaa, saimme tulokseksi kaksi rinnakkaista historiallista prosessia, joista toista ohjaavat moderni luonnontiede ja halujen logiikka, toista kamppailu tunnustetusta asemasta.

    -Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen. 1992.

Toisinaan maailma näyttää toisenlaiselta.

    Sen tajutessaan on mukava pohtia selittämätöntä. Kun ei tiedä, voi kysyä eikä tarvitse vastata koska ei tiedä.

    Tervapääskyt lensivät taas Suomesta pois. Sen tiedämme ja huomaamme. Kesä taittuu.

    Mutta miksi yksityinen on nykyään niin julkista? Onko kulttuurimme kehittynyt yhteisestä yksityiseen vai palaammeko keräilijäheimojen iltanuotioille, joiden lämmönhehkussa kaikki oli yhteistä, niin ”omaisuus” kuin ajatuksetkin?

    Viime viikolla pakinani kommentissa Marjatta Mentula lainasi Kari Hotakaista. Hotakaisen ajatus yksityisen ja julkisen liimautumisesta yhteen panee miettimään: "Hyvin monet haluavat nykyisin tehdä asioistaan julkisia. Tämä on minusta hyvin hämmentävää. Välillä vaikuttaa siltä, etteivät ihmiset erota mikä on yksityistä, mikä julkista. Ennen oli piste, nyt on huutomerkki."

    Ennen puhuttiin kerskakulutuksesta. Nyt eletään kerskajulkisuutta.

Esimerkkejä ei tarvitse etsiä kaukaa. Riittää kun lukee lehtiä ja kuuntelee radiota.

    Hyvin menestynyt näyttelijätär paljasta somessa vatsansa. Hän on raskaana, odottaa lasta. Kuva leviää iltapäivälehtien nettisivuille. Mihin näyttelijätär tarvitsee tätä julkisuutta?

    Viime sunnuntaina Yle lähetti kolmen tunnin ohjelman Samuli Putron 50-vuotispäivää juhlistaakseen. Putro sai kertoa lauluistaan; niitä soitettiin; kaksi toimittajaa ”nuoleskeli” syntymäpäiväsankarin musiikillista elämänsankaruutta kolme tuntia. Sankari heittäytyi julkisuuspeliin. Miksi?

    Tätä on ikävä nostaa esille, koska minäkin pidän Samuli Putron lauluista. Mutta en todellakaan halua kuunnella kritiikitöntä lauluntekijän fanittamista. Missä toimittajakoulussa muuten opetetaan fanittamisjournalismia, jossa taiteilijoiden teoksia ei enää arvioida eikä kritisoida vaan jossa taiteilijan annetaan tunti- tai sivukaupalla perustella ”taiteensa” erinomaisuutta?

    Onko Yle koskaan kutsunut yhtäkään ansioitunutta paperi- tai laivanrakennusinsinööriä kolmen tunnin istuntoon? Entäpä solubiologeja tai huippulääkäreitä?

    Jokainen ohjelmavirrassa levyjen välissä ”lässyttävä” toimittaja osaa kertoa lauluntekijöiden ja komeljanttareiden elämänkulut. Näitä on mukava haastatella, koska kaikesta saa olla samaa mieltä. Fani rakastaa, ei epäile eikä arvota.

    Ymmärrän että insinöörien, ekonomien, tiedemiesten ja naisten haastatteleminen vaatii enemmän. Pitäisi tietää asiasta jotakin.

Fiksut ihmiset - nekin jotka toisaalla kritisoivat kulutusyhteiskuntaa, teknologiaa ja pikkuporvallista elämäntapaa – julkaisevat somessa yksityiselämänsä kuvin ja sanoin. Mihin he pyrkivät?

    Voisiko olla että itsensä paljastaminen on muutakin kuin hyväksymisen hakemista kanssaihmisiltä. Tietenkin täytyy olla komea ja kaunis, jotta omakuvia kehtaa julkaista. Mutta kerskajulkkikset ovatkin komeita ja kauniita.

    Tämä on liian helppo selitys.

    Entäpä jos kysymys on vallasta? Julkaisemalla itsensä (vieläpä huutomerkin kera) verkossa ja mediassa ihminen saa tai kuvittelee saavansa lisää valtaa. Onko tässä siis lopulta kysymys vallasta ja sen käyttämisestä? Jos ennen tieto oli valtaa, nyt sitä on julkisuus.

    Eikä politiikkaakaan enää tehdä asioilla vaan pärstäkertoimilla ja julkisuuteen heitetyillä tviiteillä, joissa soimataan poliittisia kilpailijoita huonoiksi ihmisiksi, jos näillä on vääriä mielipiteitä.

    Mutta sittenkin: mistä tämä itsensä julkiseksi tekeminen on tullut? Onko se uusi asia? Vai ikivanha? Nythän teknologia antaa mahdollisuuden tavoittaa koko maailma sekunnissa. Joten raskausarpensa pystyy heittämään sekunnissa maailmalle - mutta miksi? Ketä kiinnostaa luonnenäyttelijän vatsa?

Kyösti Salovaara, 2020.

Ironia on hyytävää.

    Samaan aikaan kun ihmiset paljastavat julkisuudessa elämänsä, he jaksavat valittaa yksityisyyden katoamisesta ja yksityisyyden kaupallistumisesta. He kertovat somessa elämänsä aasta ööhön ja hämmästyvät ja loukkaantuvat, kun kaupalliset toimijat hyödyntävät niille tyrkytettyjä tietoja ihmisten julkisesta profiilista.

    Kun mennään 500 vuotta taaksepäin johonkin maalaiskylään Suomessa tai Saksassa tai missä vaan, tuon kylän elämästä ei muualla tiedetty mitään. Eikä tuossa kylässä asuvat tienneet muusta maailmasta juuri mitään. Tieto kulki hitaasti suuntaan ja toiseen. Mutta kylän asukkaat tunsivat toisensa ja toistensa ajatukset. Kukaan ei voinut tehdä mitään ”yksityistä” muilta piilossa. Salattua todellisuutta ei ollut, paitsi muualla, siellä mistä kylän asukkaat eivät tienneet mitään.

    Muistuttaako nykyhetken julkisuustavoittelu jotenkin tuon maailmasta erillään olevan kylän elämää?

    Kaikki palautuu tiedonvälitykseen, tiedon kulkemiseen, ja sitä myöten teknologiaan.

    ”Vasta lennättimen tultua käyttöön saattoi viesti liikkua viestinviejää nopeammin”, kirjoitti Marshall McLuhan vuonna 1964 kirjassaan Ihmisen uudet ulottuvuudet. Lennättimen tuloon asti kirjoitettu sana ja kulkukelpoinen tie riippuivat kiinteästi toisistaan.

    McLuhan kertoo kuinka tuolloin - 1960-luvulla, totalitaarisen Neuvostoliiton aikana - Moskovassa vieraileva lehtimies yllättyi huomatessaan ettei missään ole puhelinluetteloita. Sitten hän kauhistui kun keskusvirastossa ei ollut puhelinkeskusta. Jos ei tiedä numeroa, ei voi soittaa. Haastattelu jäi tekemättä.

    Tässä kulttuurit erosivat toisistaan. Yhdysvalloissa toimittaja teki juttunsa soittelemalle eri ihmisille. Tiedon hankkiminen oli suullista kommunikaatiota. Tästä seurasi, McLuhan totesi, että ”meidän populäärilehdistömme on hyvin lähellä juorua ja huhua. Neuvostoliittolainen ja eurooppalainen lehtimies on amerikkalaiseen verrattuna kirjailija”.

    McLuhan oivalsi paradoksin: ”Kirjallisessa Amerikassa lehdistöllä on vahvasti suullinen luonne, kun taas ’suullisessa’ Neuvostoliitossa ja Euroopassa lehdistöllä on vahvasti kirjallinen luonne ja tehtävä.”

    Mutta paradoksit eivät lopu tähän.

    Eikö näytä ilmeiseltä, että suomalaisessa mediassa on siirrytty vähitellen eurooppalaisen journalismin perinteestä amerikkalaiseen journalismiin, huhujen ja juorujen ja itsensä paljastamisen ja brändäämisen journalismiin? Kirjallinen (tutkiva) journalismi on muuttunut suulliseksi, tunteelliseksi.

    ”Kirja on yksityinen tunnustusmuoto, joka tarjoaa ’näkökannan’”, McLuhan sanoi. ”Lehdistö on joukkotunnustusmuoto, joka tarjoaa yhteistä osallistumista.”

    Tajutessaan somen ja laatujournalismin kietoutuvan toisiinsa melkein pelästyy. Eihän esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa ”kirjaa” enää käsitellä ”yksityisenä tunnustusmuotona” vaan joukkotunnustusmuotona. Sen tähden merkittäviä kirjoja eivät enää olekaan ”merkittävät kirjat” vaan ne kirjat, joiden kirjoittajat leimaantuvat journalistien hengenheimolaisiksi: Vain ne taideteokset ovat merkittäviä, jotka täyttävät yhteisen tunnustuksen kriteerit!

Jossakin vaiheessa viestin nopeus ohitti viestinviejän nopeuden.

    Se mullisti kulttuurin ja kaupankäynnin. Kommunikaatiosta tuli yksi maailman tärkeimmistä ”luonnonvaroista”.

    Mihin itsensä paljastamisella hekumoiva nykykulttuuri pyrkii? Taideteos ei enää ole yksityinen tunnustusmuto, koska taiteilija paljastaa myös itsensä fanien hurratessa. Kriittinen journalismi näivettyy, koska mikään ei ole enää yksityistä ja vain joukkoon kuulumisen huuto noteerataan, vain se kantaa julkisuuteen.

    Nyt epäilijä kysyy huolestuneena: onko teknologia mahdollistanut tai jopa johtanut siihen, että 2020-luvun ihmiset palaavat henkisesti pieneen kylään vuonna 1520? Että elämä on kohta yhtä rajoittunutta ja lopulta muusta maailmasta (maailman asioista) tiedotonta kuin se oli pienessä maalaiskylässä?

    Meistä tuntuu, että kulttuurit ovat erilaisia; että on parempia ja huonompia. Mutta ”eri kulttuurien välisiä useinkin hyvin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina” sanovat antropologi Richard E. Leakey ja tiedetoimittaja Roger Lewin kirjassaan Ihmisen synty (1977). ”Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mikä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin.”

    Edelleenkin kysyen: mihin kulttuuriin ja kulttuurimuotoon tämä itsensä korostamisen ja paljastamisen kulttuuri kuuluu? Onko se upouutta vai ikivanhaa?

    Selailin Matti Kamppisen, Pasi Laihosen ja Timo Vuorisalon toimittamaa kirjaa Kulttuurieläin – Ihmistutkimuksen biologia (1989), ja törmäsiin mielenkiintoiseen luetteloon, joka pysäyttää kyselijän jaloilleen. Tässä luettelossa amerikkalainen antropologi George P. Murdock julkaisi vuonna 1945 ne piirteet, jotka on löydetty jokaisesta historian ja kansatieteen siihen asti tuntemasta 250 kulttuurista. Niinpä kulttuurien kulttuuriin kuuluu:

Ikäryhmittely, urheilu, kehon koristaminen, ajanlasku, siisteyskasvatus, yhdyskunnan organisaatio, keittotaito, yhteistoiminta työssä, maailmankatsomus, kosiskelumenot, tanssi, koristemaalaus, ennustaminen, työnjako, unien tulkinta, kasvatus, käsitykset maailmanlopusta, etiikka, kasvien käyttö lääkkeenä, etiketti, uskoon nojautuva parantaminen, perhejuhlat, tulen käyttö, kansantietous, ruokaan liittyvät kiellot, hautajaismenot, pelit, eleet, lahjan antaminen, hallinto, tervehdykset, hiusmuoti, vieraanvaraisuus, asunto, terveydenhoito, sukurutsauskielto, perimissäännökset, leikinlasku, sukulaisryhmät, sukulaisuutta ilmaisevat sanat, kieli, laki, onnea koskevat taikauskoiset käsitykset, taikuus, avioliitto, ateriat, lääkkeet, synnytykseen liittyvä tieto, rankaisusäännökset, henkilönimet, väestöpolitiikka, synnytyksen jälkihoito, odotusaikaan liittyvät tavat, omistusoikeussäännökset, yliluonnollisten olentojen lepyttäminen, murrosikään liittyvät tavat, uskonnolliset menot, asuinpaikkaa koskevat säännökset, sukupuolisuhteiden sääntely, käsitykset sielusta, sosiaalisten asemien erilaistuminen, kirurgia, työkalujen tekeminen, kauppa, vierailukäynnit, kutominen ja sään tarkkailu.

Itsensä brändäämistä ei mainita!

Kyösti Salovaara, 2020.