torstai 3. syyskuuta 2020

Saako päivänsankaria potkia päähän?

 [Sean Connery, 90]



Kuvakaappaus elokuvasta Dr. No. MGM, 1962
Sean Connery ensimmäisessä Bond-kohtauksessa. Hän on 
juuri sanonut elokuvahistorian kuuluisimmat sanat:
Bond, James Bond.


Mutta ennen kaikkea Bond oli osa uutta sukupolvea – ensin Elviksen ja sitten pian Beatlesin ja John F. Kennedyn sukupolvea.

    - Nigel Cawthorne: A brief guide to James Bond. 2012.


Bond näki onnen naisena, jota piti joko hellästi kosiskella tai ottaa raa’asti itselleen, mutta koskaan sitä ei pitänyt aktiivisesti myötäillä tai tavoitella. Hän oli kyllä riittävän rehellinen myöntääkseen, ettei vielä koskaan ollut joutunut kärsimään korttien tai naisten tähden. Jonakin päivänä, tämän tosiasian hän hyväksyi, joko rakkaus tai onni saisi hänet vielä polvilleen. Kun se aika koittaisi, hän tiesti että häneenkin painettaisiin tuo kohtalokas kysymysmerkki, jonka hän niin usein erotti muissa, lupaus maksusta ennen kuin oli hävinnytkään: oman erehtyväisyytensä hyväksyminen.

    -Ian Fleming: Casino Royale. 1953. Risto Raition suomennos 2003.



Tämmöisiä aikoja, kaikenlaisia tapoja! Sileitä ja rosoisia, kunniallisia ja pahempia, julkisia ja yksityisiä mutta yhtä kaikki yhteisiä, kulttuuria reunalta toiselle.

    Jalkapalloa seuraavat ovat pitkään katsoneet pelien välissä ”mainoksia”, joissa kehoitetaan vastuullisuuteen, toisen ihmisen ja pelaajan kunnioittamiseen. Jokaisen pelaajan paidassa lukee ”Respect”!

    Pelaajia ei arvioida värin eikä sukupuolisten mieltymyksien kautta; pelaaja voi olla pitkä tai pätkä, lihaa syövä hemmo tai ruohoa pureskeleva macho, mutta oleellista on hänen taitonsa kentällä eikä se mitä kotioloissa tapahtuu. Kun pelaajaa taklataan – joskus väärinkin – se kuuluu pelin sisäiseen logiikkaan eikä lainkaan siihen millaisia yksilöitä, ihmisiä, taklaaja ja taklattu ovat viheriöiden takaisessa todellisuudessa.

    Meillä on tapana toistaa klisee: kuolleista ei saa puhua pahaa.

    Vai pitääkö täsmentää, että meillä oli tapana sanoa ettei kuolleista puhuta pahaa?

    Näinä aikoina kuolleista saa puhua pahaa. Joskus tuntuu, että heistä pitää puhua pahaa, jos kuollut sattuu olemaan erilainen ihminen ajatuksiltaan ja tavoiltaan kuin muistokirjoituksen kirjoittaja.

    Skottinäyttelijä Sean Connery – ensimmäinen James Bond – täytti viime viikolla 90 vuotta. Luin kahdesta eri lehdestä syntymäpäiväjutun. Englantilaisessa lehdessä keskityttiin hänen uraansa taiteilijana. Espanjalaisessa lehdessä Conneryn persoona asetettiin kyseenalaiseksi hänen yksityiselämäänsä liittyvien ilkeiden ”juorujen” perusteella.

    Sananvapauteen kuuluu oleellisesti vapaus sanoa. Silti tulee miettineeksi, miksi joku kirjoittaa syntymäpäiväjutun haukkuakseen päivänsankarin lyttyyn. Onko tämä uusi muoto eräänlaista negatiivista emansipaatiota? Ihmisiä jaetaan hyviin pahoihin, ei etnisesti vaan näiden yksityiselämän ja henkilökohtaisten tapojen perusteella.


Peter Bradshaw, The Guardianin johtava filmikriitikko ja Esquire-lehden toimittaja suhtautui Sean Conneryyn filmihullun vakavuudella ja hartaudella. Häntä ei kiinnostanut Conneryn yksityiselämä, ei se oliko kaverista tullut liian rikas tai pöyhkeilevä, vaan se kuinka hienoissa ja erilaisissa rooleissa älykäs näyttelijä on urallaan esiintynyt.

    Bradshawin lyhyehkö artikkeli Sean Connery 90: vaarallisen viettelevä maskuliinisuuden ikoni julkaistiin Guardianissa viime viikon tiistaina Conneryn syntymäpäivänä.

    Connerystä tehtiin ensimmäisen Bond-elokuvan Salainen agentti ja tri No sankari vuonna 1962, vastoin kirjailijan toiveita. ”Se saakelin rekkakuski”, Ian Flemingin kerrotaan tokaisseen valinnasta kuultuaan. Hän olisi halunnut Bondin rooliin sivistyneen David Nivenin.

    Bradshaw korostaa Conneryn työväenluokan taustaa. Elokuvan ohjaajan piti opettaa Connery tavoille, pukeutumaan ja sytyttämään tupakka niin kuin hienot ihmiset pukeutuvat ja tupakkansa sytyttävät. Connery oppi, mutta hän esilläolossaan on koko ajan kosolti itsenironiaa ja huumoria. Katsoja on huomaavinaan Conneryn ihmettelevän jatkuvasti, että mihin kaikkeen entisen autokuskin ja kehonrakentajan pitää ryhtyä ja häntä huvittaa, että hän pystyy esiintymään täysin taustalleen vastakohtaisessa roolissa.

    Conneryn itseironinen ja huvittunut asenne tulee läpi, tekee mieli väittää, lähes kaikissa hänen elokuvarooleissaan.

    Näyttelijän habituksen taustaa voi toki liioitella, mutta Bradshawin mielestä sekä Alfred Hitchcock että Sidney Lumet tajusivat että Conneryn komean hahmon takaa kurkki tuo realistinen elämäntausta, vaaran viehätys ja jopa julmuuden mahdollisuus. Samaan aikaan kun Connery nitisti Bond-elokuvissa kepeästi vihollisia ja vietteli huolettomasti vastaan sattuvat naiset, hän Hitchcockin Marniessa ja Lumetin Kukkulassa oli kokonaan toisenlainen mieshahmo, ilman sivistyksen pintasilausta, julma ja brutaali.

    Connery ei onnekseen – tai katsojien onneksi – jumittunut Bondin rooliin vaan teki aktiiviurallaan (noin sadassa elokuvassa) todella erilaisia ja eri kokoisia rooleja. Kun etsin kuvia tähän pakinaan, katsoin Richard Brooksin filmin Wrong Is Right (1982, suom. Kamera käy – Tapa!). Charles McCarryn romaaniin perustuvassa filmissä Connery esittää kyynistä tv-reportteria, jonka päätehtävänä on ”näytellä” uutishaukkaa - sillä hän on taustaltaan näyttelijä, mutta myös rekkakuski ja maitomies ja mitä tahansa.

    Wrong Is Right voisi hyvin olla faktinen kuvaus nykyhetkestä, Donald Trumpin Amerikasta, missä Conneryn esittämä reportteri työskentelisi Fox-kanavalla! Ja Connery on ironisessa roolissaan upea saatellessaan humoristisesti yhteen työväenluokan taustansa ja Bond-menneisyytensä.



Wrong Is Right. Columbia Pictures, 1982.
Sean Connery tv-reportterina, joka luo uutisia.
Kamera käy: Toimikaa!


Viime viikon tiistaina, Conneryn syntymäpäivänä, Natalia Méndez Aparicio julkaisi pahansuovan syntymäpäiväjutun El País-lehdessä otsikolla Sean Connery, miesikoni joka ei olisi menestynyt 21. vuosisadalla.

    Otsikon idea on falski ja harhainen, mutta ei siitä sen enempää. Ehkä älykkyys ei sisälly Méndez Aparicion journalistin työkalupakkiin. Hän näyttää kirjoittavan elokuvatähtien ja ja julkkiksien elämästä laatulehteen laatujuoruillen. Kiinnostavaa kuitenkin on, että Natalia Méndez Aparicio kirjoitti elokuun alussa imelän jutun Sanna Marinista tämän mentyä naimisiin ”entisen jalkapalloilijan kanssa”.

    Kirjoittaessaan 90 vuotta täyttävästä Connerystä madridilainen Méndez Aparicio poimi taitavasti Conneryn elämästä pikkuasioita, joita voi paheksua, vaikka Conneryä ei olekaan syytetty eikä tuomittu. Toimittajan kritiikin perustana oli Conneryn ensimmäisen vaimon katkeruus.

    Paheksua paheksumatta, moittia moittimatta, ilkeillä ilkeilemättä – tuollainen journalismi vaatii kirjoittajalta taitoa kirjoittaa, valita todellisuudesta sopivia asioita ja unohtaa kokonaisuus, esimerkiksi ne noin sata elokuvaa joissa Connery esiintyi.

    Niinpä toimittaja paheksui myös Conneryn ”isänmaallisuutta”, sitä että Connery kannattaa Skotlannin itsenäisyyttä. Miksi tätä piti paheksua? No, tietysti siksi että Madridista maailmaa katsellessa Skotlannin itsenäisyysliike muistuttaa liikaa Katalonian liikehdintää. En minäkään kannata Katalonian itsenäisyyttä, mutta on mahdoton ymmärtää miten Skotlannin itsenäistymisen kannattaminen tekee Connerystä huonon ihmisen ja kelvottoman taiteilijan.

    Kun Natalia Méndez Aparicio kirjoitti Suomen pääministeristä, hän hehkutti kuinka Marin on edistyksellinen, ympäristömielinen, feministi ja sukupuolivähemmistöjen puolustaja – ilmeisesti kaikkea sellaista mitä Connery ei Méndez Aparicion mielestä ole. Ironista on, että Méndez Aparicio kertoi, kuinka Marin puolusti työväenluokan taustaansa ja sieltä ponnistamista pääministeriksi, mutta se että skotlantilaisesta työläisnuorukaisesta tuli menestyvä (ja kuten monet sanovat ammatillisesti älykäs) näyttelijä ja rikas mies, oli Méndez Apariciolle punainen vaate; Connery käyttäytyi hänen mielestään väärin asumalla loistohuvilassa Marbellan lähellä ja pelatessa golfia Puerto Banuksen takaisilla viheriöillä, siitä puhumattakaa että Conneryllä oli rahaa ostaa huvila Bahamasaarilta.

    Sanna Marin on sankari kohotessaan sosiaalisessa asemassa, Connery sovinistiretku.

    Näin tämä keskustelu nykyään sujuu. ”Respect” ei pääse sitä sotkemaan.


From Russia with Love. MGM, 1963.
James Bond Istanbulissa - vaarallinen herrasmies?


Saako sanoa mitä haluaa sanoa?

    Tietysti saa. Pitää sanoa kaikki mikä tuntuu tähdelliseltä. Ei kannata vaieta.

    Saa myös olla vihainen. Provokaatiokin on sallittua.

    Mutta saako kuolleista puhua pahaa? Onko se sivistynyttä puhetta? Täytyykö syntymäpäiväsankaria potkia päähän, jos sankarin naama ei miellytä eikä sankarin tavoista pidä tai ole samaa mieltä? Vai olisiko sivistyneempää vaieta kun naapurin olemus pistää vihaksi?

    Tässä kaikessa hyvä ja paha, kunnioitus ja viha ovat veteen piirrettyä. Jos tuota häilyvää viivaa ei näe tai ei halua nähdä, asialle ei voi mitään. Ihminen on omillaan ihmetellessään veteen piirrettyä viivaa.

    Loppujen lopuksi perusasia on ilmiselvä. Sananvapaus on demokratian voima. Erimielisyys ei ole paheksuttavaa. Sanon tämän uudestaan. Sadannen kerran.

    ”Vapaus on sitä, että voin puolustaa omistani poikkeavia käsityksiä”, kirjoitti Albert Camus vuonna 1945, ”vieläpä silloinkin, kun niitä esiintyy sellaisessa yhteiskunnassa tai maailmassa, jonka hyväksyn. Vapaus on sitä, että voin myöntää vastustajan olevan oikeassa.”

    Vaaditaan vahvaa luonnetta ja aitoa nöyryyttä myöntää erehtyneensä.


Wrong Is Right. Columbia Pictures, 1982.
Maailmasta tulee uutinen 
vasta kun uutinen luodaan.
Siihen tarvitaan reportteri.

14 kommenttia:

  1. Kiitos tästä jutusta. Connery on yksi suosikkininäyttejäni -ei niinkään Bondina, vaikka hän onkin mielestäni se ainoa oikea- kuin charmattina vanhempana vaikkapa kuningas Arthurin roolissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitoksestasi!

      Joo, eihän noita 60-luvun Bondeja pystyy enää varsinaisina "taideteoksina" katsomaan, enemmänkin aikauden popkulttuurin ja globalisoituvan kulttuurin antoisina lähteinä. Mutta ainahan taidetta(kin) voi tarkastella monesta kulmasta - vaikkapa sitä että miten Connery ottaa roolinsa vastaan ja luo siitä jotakin "kestävää".

      Poista
  2. Vastaus kysymykseen, saako päivänsankaria potkia päähän: Ei saa, ei varsinkaan 90-vuotiasta! Eikä varsinkaan tuoretta vainajaa.

    Ensimmäinen kuolleen häpäisy, mistä todella hätkähdin oli Kaarina Hazardin kolumni Iltalehdessä muutama päivä Tony Halmeen kuoleman jälkeen. Hän nimitteli kirjoituksessa Halmetta mm. niskamakkaraksi, kuohituksi mahtisonniksi, vaarattomaksi möhkäleen muotoiseksi kotieläimeksi ja vitsiksi. Kaiken lisäksi hän kirjoitti, että Halme ymmärsi mennä oikealla hetkellä ja käytti sanoja "itsensä mieheksi rakentaneen olennon kylmenevä kalmo". Iltalehdessä seliteltiin, että kyseessä oli mediakriittinen kirjoitus. No, olkoon vain, mutta kyllä se siinä tilanteessa oli ruumiin häpäisyä ja itsestäänselvän käyttäytymissäännön rikkomista. Hän käytti Halmetta aiheenaan kuten fiktiiivistä hahmoa täysin ilman tilannetajua.

    Kunnioitus ei taida olla niitä tärkeimpiä Aasioita nykyään. Nokkeluus ja kärkkäys ovat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tärkeimpiä Aasioita, heh heh ja hih, siis asioita.

      Poista
    2. Aaasio on mainio kirjotusvihreä.

      Oikeastaan minunkin on, kun nyt ajattelen, mahdoton ymmärtää Hazardin ajatusmaailmaa ja Iltalehden perusteluja. Eihän kukaan eikä missään voi todella toivoa julkisesti kanssaihmisen kuolemaa ja nauttia siitä. Semminkään jos kyse on "vain" poliittisista erimielisyyksistä. Tummina öinä saa tietysti piilossa kaikelta ajatella mitä tahansa.

      Kuinkakohan pitkälle tämän respectin pitää sitten ulottua? Jos me elettäisiin vuoden 1939 Saksassa ja tiedettäisiin mitä jossakin selän takana tapahtuu, tulisiko meidän silti kunnioittaa jos joku johtajista (Hitler, Göbbels, Himler, Göring...) täyttäisi vuosia? Vai olisiko silloin sivystyneempää vaieta ja kääntää katse toisaalle?

      Joten päädytään miettimään, että missä se veteen piirretty viiva lopulta kulkee.

      Poista
  3. Mielenkiintoinen ja relevantti aihevalinta kysymyksineen, pohdintoineen ja mietittäväksi jättämisineen.

    Ei ole kuin yksi ja ainoa James Bond, ja hän on Sean Connery, joka teki muutenkin pitkän ja ansiokkaan uran. Taiteellista tai ei, se riittää.

    Sanan- ja ilmaisunvapaus ovat ohittamattomia perusarvoja ja kiinnimpitämisen arvoisia, mutta mustamaalaamista ja sen tavoitteita on vaikea ymmärtää; mitä tarkoitusta se palvelee? Onko se kirjoittajan egonpönkitystä vai silkkaa ilkeyttä? Julius Caesarin mukaan: "Kuolleista on helppo puhua pahaa."

    Kyllähän jo Kauppiksessa aikanaan opetettiin, ettei hyvä uutinen ole mikään uutinen, mutta, mutta…
    Erimielisyys on monasti varsin hedelmällistä ja avartavaa. Saa olla vihainen ja saa sanoa, mitä haluaa, mutta kyse on siitä, kuinka sen tekee...
    Veteen piirrettyä viivaa kuten itse elämääkin sopii ihmetellä ja on syytä tehdäkin niin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sananvapaus kaikissa muodoissaan ja kaikkialle juurtuneena on ikään kuin poliittisten ja yhteiskunnallisten suhdanteiden tuolla puolen - sen pitäisi olla.

      Onko se oikeasti oikeassa elämässä? Pitääkö "silkka ilkeyskin" ottaa vastaan siitä kiihtymättä?

      "Oikaiskaa jos olen väärässä. Mielestäni ajatusten sopivuutta ei voi yleensä arvioida etukäteen", kirjoittaa Jukka Kemppinen tänään blogissaan, aiheenaan Charlie Hebdo -lehti.

      Tuossa on ilmeisesti todettu lyhyesti ja ytimekkäästi sananvapauden käyttämisen perustelu, mutta myös sen ongelmatiikka: veteen piirretty viiva näkyy vasta kun veteen heittää jotakin - ja silloin on myöhäistä peruuttaa.

      Jokainen kirjoittaja (esimerkiksi) joutuu jatkuvasti miettimään missä kohtaa oma itsesensuuri alkaa ja missä julkinen "esiintyminen" loppuu. Jos itsesensuuri on liian viritettyä, kukaan ei viitsi lukea kirjoitettua. Jos sitä ei ole lainkaan, nolaa itsensä ja aiheesta riippuen saa maailman vihat päälleen.

      Ehkä suurimmat kaikista (kirjoittajista) ovat kätkeneet luomisen hetkellä itsensuurinsa pieneksi jyväksi tietoisuutensa takamaille.

      Poista
    2. Joistakin asioista on tosiaan korrektia vaieta, tai ainakin odottaa ohi 90-vuotispäivän ja hautajaisten.
      Matti Nykäsen kuoltua näkyi ensin kunnioittavia kirjoituksia hänestä maailman parhaana mäkihyppääjänä, mutta sitten alkoi tulla joukkoon "muistutuksia" siitä, että kyllähän hän oli lyönyt Piaa. Ei auttanut, vaikka vaimot olivat hiljaa ja Nykäsen oma tytär puhui julkisuudessa kauniisti isästään. Epäonnistuneet avioliitot ja vaimojen huono kohtelu nostettiin ohi mäkihypyn.
      Nykyään sillä mitä jupistaan kotona ja kavereitten kesken ei ole usein mitään eroa siihen, mitä jupistaan julkisesti. Kyllä minäkin jupisen aika kauheita, kun katson kotisohvalla telkkarista erään amerikkalaisen valtionpäämiehen esiintymisiä, mutta en ryhtyisi edes yksityisesti iloitsemaan hänen kuolemastaan saati sitten rienaamaan häntä siinä tilanteessa blogissani hänen vikojaan luetellen. Kuoleman kunnioittaminen on niin vankka perussääntö, on ollut, mutta ei näytä olevan enää.

      Kyllä minusta ajatuksen sopivuuden yleensä tietää etukäteen tai ainakin tietää olevansa siinä rajapinnalla, mutta ottaa riskin, koska pitää ajatustaan tärkeänä.
      On ikävää, että poliittinen pilakuvakin on nykyään niin tulenarka asia.

      Nykyään hyvin nuoret kirjoittavat tunnustuksellisia elämäkertoja. Olen miettinyt, että he saattavat katua myöhemmin, kun aika muuttaa suhtautumista asioihin. Toisaalta voihan sitä sitten kirjoittaa taas päivitetyn käsityksen niistä asioista, joista oli vereslihalla siinä nuoruuden purkauksessa.

      Kyllä se taitaa olla niin kuin Takkutukka sanoo, että kyse on siitä, kuinka sen tekee. Parhaat elämäkertakirjoittajat kirjoittavat karmeasta lapsuudestaankin mitään salaamatta, mutta niin, ettei siinä syytetä ketään. He verhoavat tapahtuneet pahuudet ymmärryksellä ja huumorilla.

      Tuo viimeinen lauseesi, Kyösti, on kyllä hieno. Ja totta.

      Poista
  4. Kyösti & al

    Kiitos tekstistä ja kommenteista!

    Minulle tuli nyt etsimättä mieleen semmoinen yliopiston jollain luennolla läpikäyty ajatus antropologiasta. Siinä käytiin läopi historiaa ja sitten päädyttiin selittämään relativistista katsantokantaa jos esimerkiksi on tullut menneeksi Borneoon katsomaan sitä sosiaalista järjestelmää, jossa oli joskus tapana syldä etenkin ihmisten aivoja. Varsinkin jos ne olivat vihollisheimon sotureita.

    En yhtään muista kuka oli luennoitsija. Elettiin muistaakseni 1980-lukua. Olin ollut harrastunut antropologiasta pitkään. Esimerkiksi Margaret Mead joka kirjoitti kuuluisan tutkimusopuksensa nimeltä Coming on Age in Samoa (on varmaan suomennettu) oli kuulemma puhunut pötyä nuorten naisten sukupuolisesta käyttäytymisestä. Sitten päädyttiin olettamaan että tytöt ovat jymäyttäneet Meadia. Nyt luin jostakin (enkä voi varmistaa tätä, koska se tuli jonkun muun jutun sisältä) että ne naiset olivat nyt isoäitejä ja katuivat syvästi että olivat kohdelleet Meadia niin rumasti.

    Minulla on täällä jossakin hyllyssä Engelsin Perheen, valtion ja yksityisomistuksen historia, nimi saattoi olla joku muukin, mutta kirja ei suostu tulemaan esille. Siinä hän vetosi Morgan-nimiseen antropologiin ja mitä hän oli sattunut löytämään vähän vastaavilla Etelämeren saarilla.

    Oletan että joku jossain vaiheessa todella ottaa katsoakseen antropologina tämän James Bond-jutun. Sean Connery teki muuten hienon roolityön siinä Umberto Econ romaaniin perustuvassa leffassa, jossa etsittiin sitä tekijää mikä saa ihmisen ja ihmiskunnan tikittämään, siis paljon eläväisemmin kuin sotia käydessään. Ruusun nimi.

    Aristoteles oli kirjoittanut myös komedioista. Mutta ne jutut ovat hävinneet. Niistä oli kopioita liikkeellä, mutta esimerkiksi Aleksandrian kirjasto sittemmin paloi.

    Minulla on ystävä, joka istui iltaa vähän ennen korona-pandemian puhkeamista meillä. Hän arveli että ei ole tarpeeksi tutkija, että voisi hakea sinne, mutta ajatteli kuitenkin että jos uskaltaisi. Nyt kesällä olisi ollut Aleksandriassa kirjaston polttamisen ympärille kehitty symposium. En ole tullut kysyneeksi oliko hän pannut kirjeen eteenpäin. Hän hoitaa yhtä pientä yliopistokirjastoa omalta osaltaan ja olisi saanut matkarahat täällä. Nyt pandemia on varmaan ne matkarahat jo syönyt.

    Tuli mieleen noista ajatuksista elämänkerroista ja 90-vuotisjuhlista. Sitten seuraavaksi löysin dokkarin joka kertoi Malin levottomasta elämästä kahden fundamentalistiliikkeen risteyskohdassa. Olivat valmistautuneet Timbuktun hienon kirjaston polttamiseen. Kirjastohoitajat ymmärsivät tilanteen ja pelastivat suurimman osan arvokkaista käsikirjoituksista.

    Aivan niin kuin olisi koko ajan ihmisiä, jotka epäilevät lukevien ihmisten syövän heidän tavallisten ihmisten aivoja tai jotain, että sitten pitää kirjastot polttaa. Mikähän siinä on, että hulinoinnin sijasta se porukka ei voi ottaa itseään niskasta kiinni ja istua kirjaston penkille lukemaan? Ja jos ei osaa lukea, käymään ensin kinkereillä?

    VastaaPoista
  5. P.S. Meillä kirjastoja ei ehkä poltettaisi.

    Meillä ollaan sivistyneempiä. Kun kerta on uusia isoja monitoimitiloja keskustoissa, niin sitten kaupunginosakirjastot voidaan sulkea! Ja kuinka paljon kouluissa on enää kirjastoja?

    VastaaPoista
  6. Kiitos Marjatta ja Ripsa!

    Niin kuin sanotte sanomisen sävyjä löytyy kun vaan viitsii eikä mene aine sieltä mistä helpoiten pääsee. Lukeminenkin vaatii aika lailla keskittymistä - paljon helpompi on todellakin polttaa kirjasto kuin lukea kaikki siellä olevat kirjat!

    Tuo muodissa oleva itsetunnustusfiktio on jotakin minkä pointtia en oikein ymmärrrä, varsinkaan jo itsetunnustuksia tekevät 25 vuotiaat, jotka eivät oikeastaan ole vielä edes aikuisia. No, eihän tässä kaikkea tarvitsekaan ymmärtää. Pääasia on että sallii.

    Kun kirjoitin ensimmäisen arvostelun Parnassoon, noin v. 1978, niin lehden päätoimittaja Tuomas Anhava soitti minulle kotiin. Se oli yllätys, vähän kuin Jumala olisi soittanut.

    Koska juttuni Jack Londonista on aika kriittinen kääntäjää (Matti Rossia) kohtaan, Anhava kertoi erään tapauksen lähivuosilta. Muuan nuori kirjoittaja oli lähettänyt Parnassoon poleemisen ja kärjekkään kirjeen - jostakin aiheesta ota en enää muista. Anhava piti kirjeestä ja siinä esittetyistä kärjistyksistä. Hän pyysi kirjoittajaa laatimaan aiheesta jutun Parnassoon. Mies (tai nainen) teki työtä käskettyä. Kun Anhava sai sitten jutun luettavakseen, hän pettyi, sillä kirjoittaja oli puleerannut tekstistä kaiken poleemisuuden pois ja luopunut kriittisestä sanomastaan. Anhavan mielestä usein kävi noin: kirjoittajat pelästyivät omia sanojaan ja ottivat takapakkia yhdentekevään.

    VastaaPoista
  7. Täällä Ranskassa Charlie Hebdo on taas enemmän esillä (ja siitä varmaan Kemppinenkin innostui) kun iskujen oikeudenkäynnit alkoivat...
    Ja tässä joku aika sitten tutustuin hieman enemmänkin tähän ranskalaiseen poleemi/satiiri-perinteeseen jossa elävänä esiintyy ajatus ehdottomasta sananvapaudesta, jossa provokaatio ja huono maku ovat usein itseisarvoja. Charlie Hebdokin perustettiin aikoinaan kun samojen tekijöiden edellinen lehti Hara-Kiri virallisesti kiellettiin Charles de Gaullen kuolemaa käsitellyn jutun johdosta...(ja eräs toinen lehti onnistui keräämään yhdeksällä ensimmäisellä numerollaan yhdeksän oikeusjuttua...päätoimittaja ilmeisesti piti tätä onnistumisena)
    Ja tällä on tosiaan pitkät perinteet, 1800- ja 1700-luvuille asti.

    Siitä on saanut vähän mittakaavaa mistä lopulta puhutaan kun puhutaan vaikka Charlie Hebdon tapauksesta tai sananvapaudesta ylipäänsä, ei siinä ole tilaa "mutta ollaan silti kivoja ja kohteliaita"-säännöksille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valaisevaa!

      Tässähän aina tuppaa unohtumaan että ennen oli ennen ja nyt on nyt, ja siinä välissä maailma on todella muuttunut niin Ranskassa kuin Suomessakin.

      Telkkarista tuli joku aika fiktiivinen sarja 1960-luvun Ranskasta, ajalta jolloin gaullismi oli voimissaan ja Algeria suuri probleema ja nationalistit pistivät pommeja ravintoloiden terasseille. Elokuva keskittyi tv-maailmaan ja siinähän kävi ilmi, että valtiollisen tv:n ohjelmapolitiikka - aina päivän uutisointeja myöten - oli täysin hallituksen ja de Gaullen ohjauksessa.

      Joten... vähemmänkin rohkealle satiirille ja pilkalle oli periaatteessa valtavasti tilaa.

      Poista
    2. Joo, ja tuosta valtion kontrollista on tosiaan väännetty kättä pitkään, ja se on ollut yhtenä keskeisenä tekijänä niissä lukuisissa vallankumouksissa ja niiden yrityksissä pitkin 1800-lukua (ja 1968 on tietysti myös samaa jatkumoa), joten taisto on periaattellista ja taso tosiaan usein rankempaa.

      Siinä mielessä olen myös pudistellut päätäni kun moni sellainen henkilö joka viisi vuotta sitten oli julistamassa että Je suis Charlie on sittemmin ollut rajailemassa että mitä saa sanoa ja mitä ei...

      Poista