Vaikutelmia

[tammikuun Helsingissä]

Kyösti Salovaara, 2024.

Espalla torstaina klo 18.16.

En tiedä, mikä on pahempaa, voimakkaat persoonallisuudet vai vakavat poliitikot. Minä asetan etusijalle hyväntuulisen saamattomuuden.

-  Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus, 1929. Helena Luhon suomennos 1951.

Maailmaa voi tutkailla lukemalla kaikenlaista. Mutta voi myös mennä sen tykö ja katsella ympärilleen.

    Katselija on kuitenkin menneisyytensä vanki. Sitä näkee mitä odottaa.

    Kerrotaan että Isaac Newton näki omenan putoavan maahan. Toisen tarinan mukaan omena putosi fyysikon päähän tämän istuessa puun katveessa.

    Omenan pudottua Newton ”keksi” miten maa veti omenan puoleensa ja laati painovoimalaille matemaattisen kaavan.

    Mutta myös monet Newtonin aikalaiset näkivät omenoiden putoavan, ja joidenkin päähän ne osuivat. Heistä kukaan ei ryhtynyt sommitelemaan painovoimalakia. Miksi olisivat, koska jokainen ”tiesi” että omena putoaa syksyllä maahan eikä pomppaa taivaalle.

    Newton keksi kysyä miksi omena putoaa. 

Kaupungilla kävellessä näkee kaikenlaista.

    Viime torstaina kävin Ateneumissa. Ulkona satoi lunta. 

     Impressionisminäyttelystä jäi mieleen Claude Monetin ohje maalarille: ”Kun lähdet ulos maalaamaan, yritä unohtaa slimiesi edessä oleva kohde, olipa se puu, talo, pelto tai mikä tahansa. Ajattele vain, että tuossa on pieni neliö sinistä, tuossa pitkähkö vaaleanpunainen, tuossa keltainen juova, ja maalaa aihe juuri siltä kuin se näyttää, juuri saman väriseksi ja muotoiseksi, kunnes se vastaa omaa naiivia vaikutelmaasi edessä olevasta maisemasta.”

    Mutta maalarin luottaessa naiiviin vaikutelmaansa, mihin hän tukeutuu? Sisäiseen esteettiseen kokemukseensa vai aikaisemmin oppimaansa tietoon? Jos monta impressionistia maalaa saman maiseman, syntyy erilaisia maalauksia. Jokaisella on oma naiivi vaikutelmansa siitä mitä näkee.

    Onko objektiivista totuutta olemassa? Edes yhteisestä maisemasta.

Saisiko impressionistin ohjeesta analogisen metodin tarkkailla yhteiskuntaa, politiikkaa, ihmisten elämää? Voiko johtopäätöksiä tehdä pelkästään sen naiivin vaikutelman perusteella jonka näkee kun kulkee kaupungilla?

    Ehkä, kenties, miksipä ei.

    Näyttelyn jälkeen Akateemiseen kirjakauppaan. Työpäivä oli päättänyt, kulkijoita muutamia, lunta satoi. Kaiken järjen mukaan elämän piti olla vilkkainta Suomen urbaanissa keskustassa.

    Akateeminen on yhä komea kirjakauppa, vaikka valikoima on supistunut parhaista päivistä. On suomalaista ja ulkomaista kirjallisuutta, löytyy proosaa ja runoa, tietoa ja taitoa.

    Viime torstaina päivän vilkkaimpaan aikaan komeimmassa kirjakaupassa oli muutama asiakas. Kassahenkilöt seisoskelivat joutilaina. 

     Kultuurin seisahtuma tuntui hyytävältä.

     Jos tämä on Suomen vilkkain kirjakauppa, ei mene kirjoilla hyvin.

     Muistan kuinka muutama vuosi sitten Akateemisessa oli niin pitkät kassajonot, että saadakseen kirjansa maksetuksi, kannatti kävellä tunnelin kautta Stokkan hajuvesiosastolle ja maksaa siellä. Kirjoja myytiin enemmän kuin hajuvesiä.

    Jos torstain impressioon on luottaminen, kirjojen myynti kirjakaupoissa loppuu vähitellen. Siitä riippumatta mitä hallitus tekee kirjojen alville.

    Alvista kiihkoileminen on muutenkin naurettavaa. Yle kertoi viime viikolla kuinka kirjakaupat katoavat suomalaisesta maisemasta. Suurin syy siihen juuri nyt on 2. asteen oppikirjojen myynnin loppuminen. Kun Sanna Marinin hallitus teki kirjoista ”ilmaisia”, oppilaat eivät enää osta kirjoja eivätkä kyniä kirjakaupoista. Ja oppikirjojen osuus kirjakaupan kokonaismyynnistä oli luokkaa 25-30 prosenttia.

    Seurauksilla on syynsä.

    Akateemissa kirjakaupassa tuli paha mieli. Kirjallisuuden puolesta.

Kyösti Salovaara, 2023.

Kohtuuton verrokki: Nizza syyskuun alussa.
Massenan aukio sitoo 1800-luvun arkkitehtuurin
 moderniin nykyhetkeen 2020-luvulla.

Sitten kadulle, Suomen urbaanissa keskustassa.

    Esplanadilla satelee lunta, on päivän vilkkain hetki.

    Otan valokuvan, pari ihmistä kävelee Espalla ja muutama auto ohittaa tyhjät lumen peittämät terassit, joilla kaupunki aikoi elävöittää hiljakseen kuolevan keskustansa.

    Jos Helsingissä olisi kesä ainainen, kaikki olisi helpompaa.

    Talvella sataa lunta. Sen vaikutelman uskaltaa tehdä, naiivisti. 

    Elämä on siirtynyt keskustasta suuriin ostoskeskuksiin autoteiden varsilla. Hyvä vai paha - en tiedä. En sitäkään onko vaihtoehtoa.

    Pitääkö uskoa mitä näkee omin silmin vai kuunnella toisten korvin mitä sanotaan? 

    Kun käyn isossa marketissa, sen parkkipaikka on keskellä päivääkin täynnä autoja. Koronapandemiaa seuranneen etätyön ansiosta kaupoissa käydään myös työpäivän aikana. Miten käy työn tuottavuudelle? Enpä tiedä.

    Kun lukee kantakaupunkilaisten mielipiteitä, kuuntelee polttomoottorikieltoa ajavaa pormestaria, seuraa tiedostavien kaupunkisuunnittelijoiden visoita, alkaa miettiä mistä he puhuvat väittäessään ettei Helsingissä tarvita henkilöautoja.

     Kannattaisiko noudattaa Monetin ideaa: katsoa ympärilleen ja uskoa naiiviin vaikutelmaansa?

    Olen ajanut muutamana lauantaina keskipäivän jälkeen kehätiellä idästä länteen, kohti Tapiolaa. Tampereelle johtavan moottoritien ylitettyään huomaa joka lauantai valtavan pitkän autojonon, joka on kääntymässä Kannelmäen hypermarkettiin. Kohta tuo jono aiheuttaa vakavaa haittaa kehäykkösen liikenteelle.

     Katson ympärilleni Helsingissä. Heti kun poistun hiljaisen keskustan kaduilta, näen joka puolella niin paljon autoja etten tahdo uskoa silmiäni.

    Omena putoaa päähän – metaforana. 

Tiedän mitä tiedän koska tiedän tietäväni.

    Mutta miksi tiedän mitä tiedän?

    Markus Lammenrannan kirjassa Johdatus tieto-oppiin (2023), kuvataan ns. apriorisia tietoja, siis semmoisia jotka eivät edellytä havainnon tekemistä. Me tiedämme koska olemme oppineet tietämään ennen kuin tiedämme. Niin kuin että omena putoaa päähän jos menee puun alle.

    Lammenranta antaa muutama esimerkkilauseita apriorisista tiedoista. Kuten että ”jos kaikki ihmiset ovat kuolevaisia ja Sokrates on ihminen, Sokrates on kuolevainen”. Ja edelleen: ”Kaikki poikamiehet ovat naimattomia.” Tai: ”Kaikki punaiset esineet ovat värillisiä.” Ja: ”Kukaan ei ole itseään pitempi.”

    Näin me elämme arkipäivää apriorisen tiedon syleilemänä.

    Mutta mistä me oikeastaan olemme päätelleet että värejä on? Onko joku ihan oikeasti punaista eikä vain meidän päässä? Tai jos sanot ettet ole itseäsi pidempi, niin mitä sana ”pidempi” tarkoittaa? Miksi osasit käyttää sitä sanaa?

    Ovatko aprioriset tiedot pelkästään sanaleikkiä eivätkä varsinaisesti tietoa?

    Ihmisen hermostoa ja käyttäytymistä tutkinut Kai Kaila kirjoitti, että luonnontieteilijät ovat pääosin kriittisen realismin kannalla: ”ulkomaailma on todellinen, ja siitä voi saada tieteen kehittyessä yhä täydellisempää ja täsmällisempää -  joskaan ei ’lopullista’ - tietoa.” (Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa, 1985.)

    Onko Helsingissä autoja? Tarviiko kukaan autoa Helsingissä? Vastaus: koska kauppakeskukset ovat autoja pullollaan, ei kannata miettiä tarvetta.

    Miksi kysyä, kun ”totuuden” näkee kaupungissa ja sen reunamailla liikkuessaan.

    Mutta onko tämän tiedon tietäminen tiedettä vai impressionismia? Ja: onko luonnontiede ristiriidassa impressionistisen vaikutelman kanssa?

    Kai Kaila päättää teoksensa toteamukseen, etteivät ”luonnontieteet koskaan selitä jäännöksettä mitään”. ”Yritys tällaiseen on muunlaisille ihmismielen pyrkimyksille - esimerkiksi uskonnoille - ominaista”, Kaila muistuttaa. ”Luonnontieteissä jokainen saavutettu vastaus synnyttää joukon uusia kysymyksiä. Koska tiedon saari kasvaa tietämättömyyden valtameressä, kysymysten rantaviiva pitenee.”  

    Tuota rantaviivaa katsoessaan impressionisti luottaa naiiviin vaikutelmaansa.

 

  

Kyösti Salovaara, 2024.

Pikaratikka yhdistää urbaanin Suomen Espoosta Helsinkiin.

    

Sanoittaen sepitetty

[purotaimen pekonilla]

Kyösti Salovaara, Kranjska Gora, 2023.

Hastings, antaisin aika paljon saadakseni tietää mitä tämän jutun takana on. Siinä piilee jotakin – vannon, että siinä piilee jotakin… Jotakin josta tähän asti olen pystynyt erottamaan vain hämärän kajastuksen.

-  Agatha Christie: Lordin kuolema, 1933. Eila Pennasen suomennos 1953.

Ei tarvita Hercule Poirotia huomaamaan kuinka sanoihin piilotetaan uusia merkityksiä.

    Harmaita aivosoluja sen sijaan tarvitsisin enemmän ymmärtääkseni miksi näin tapahtuu ja miksi sanan uusi merkitys on usein "poliittisempi" kuin sanan aikaisempi merkitys.

    Tässä taitaa tapahtua yhden "kulttuurin" omiminen toiseen tarkoitukseen.

    Kielen elävöittäminen on sallittua, kuuluu asiaan. Kielen anastaminen jonkun porukan yksinoikeudeksi, ikään kuin lipuksi barrikadeille, on sekin sallittua ja tavallista.

     Mutta sille ei mahda mitään, että kliseinä leviävät uusmerkitykset ärsyttävät.

     Miksi?

     Miksipä ei?

Jokunen vuosi sitten tutkijat, poliitikot ja jopa bloggaajat määrittelivät milloin olivat ”mukavuusaluellaan” ja milloin eivät. Itse en tuota ilmaisua suostunut käyttämään, ehken oikein tiennyt missä mukavuusalueeni sijaitsee tai sitten olin jatkuvasti eksyksissä.

    Tänään kaikki ”sanoittavat” jotakin. 

    Kun sanoituksia rustasivat takavuosina Repe Helismaa, Saukki, Junnu Vainio ja Vexi Salmi, niin nyt presidenttiehdokkaat sanoittavat jotakin ja heidän sanoituksiaan arvioivat asiantuntijat yrittävät tv-studiossa kertoa miltä tämän tai tuon ehdokkaan sanoitus tuntuu, onko se vakuuttavaa vai jotakin aivan muuta.

    Asiantuntijoista varsinkin Johanna Vuorelma on poliitikkojen sanoituksista täpinöissä. Joka kolmannessa lauseessaan hän toteaa presidenttiehdokkaan sanoittavan jotakin. Mutta myös poliitikot panevat parastaan. Kun Olli Rehn oli tentittävänä, hän totesi että ” jos sanoittaisin tämän…”. Toinen ehdokas, Jutta Urpilainen kirjoitti Hesarin Muumi-esseessään näin: ”Politiikassa ajatukset on sanoitettava. Siksi olen kampanjassani kuvannut eetostani voimaannuttavan vapauden ’sinä kelpaat’ ja yhteisöllisen lupauksen ’ketään ei jätetä’ välisenä dynamiikkana.”

    Urpilainen johdattaakin meidät ”sanoittamisen” lähteille.

    Eivätkö nämä sanoittajat olekin yleensä feministisiä tutkijoita ja aktivisteja, wokettajia ja canceloijia, jotka kertovat sanoittavansa tunteensa ja oman tilanteensa voimaannuttakseen itsensä – ja astuakseen entisten ”sortajiensa” liikavarpaille?

Mutinat pois.

    Kieli elää elääkseen, muuttuu ja saa uudenlaisia sävyjä, vanha kuosi virkistyy, vähän niin kuin vakosamettihousut palaavat muotiin tänä vuonna.

    Olen itse ymmärtänyt ”sanoittamiselle” samaa mitä Nykysuomen sanakirja sen kertoo tarkoittavan: ”Sanoittaa: sepittää sanat (sävelmään), varustaa sanoilla. Ajanvietemusiikin sanoittaminen.” Sanakirjan mukaan harvinaisempi merkitys on ”pukea sanoiksi, valita sanat”: ”Sanoituksen puolesta hänelle (Koskenniemelle) on ominaista yksinkertainen luonnollisuus.”

    Jos siis Urpilaisen lause kirjoitettaisiin vanhemmalla merkitystavalla, se hätkähdyttäisi lukijan: ”Politiikassa ajatukset on sepitettävä.” Yhtä kummalliselta kuulostaisi kun presidenttiehdokas Rehn kertoisi ”sepittävänsä Suomen turvallisuuspolitiikan perusidean niin että…”

    Mutta kuten todettua: kieli muuttuu, kehittyy, aikuistuu ja taantuu lapsuuteen. Kielitoimiston nettisanakirja antaakin ”sanoittamiselle” kaksi tasavertaista merkityssisältöä: ”1. sepittää sävelmään sanat. 2. Ilmaista sanoin, pukea sanoiksi, valita sanat.”

Niinpä Vantaan 30-päinen ”nuorisovaltuusto” sanoittaa suomalaisen ruokakulttuurin uudella tavalla. Se vaatii Helsingin Sanomien (14.1) mukaan, että Vantaan kouluissa ja päiväkodeissa kielletään punaisen lihan tarjoaminen. 

    Nuorisovaltuusto edellyttää, että punainen liha kielletään ”terveys-, kustannus-, yhdenvertaisuus- ja ilmastoperusteilla”. Yhdenvertaisuudella nuorisovaltuusto tarkoittaa nuoria, jotka eivät vakaumuksensa (mm. uskonnollinen, ekologinen jne.) mukaan saa tai eivät halua syödä punaista lihaa, joten kukaan muukaan ei sitä saa syödä. Yhdenvertaisuus on Vantaalla sanoitettu uudella, "vallankumouksellisella" tavalla.

    Tässä siis nuotitetaan egoistinen, jopa narsistinen elämäntapa muita ihmisiä koskevaksi ehdottomaksi toimintaohjeeksi. Vähemmistö voimannuttaa itsensä kieltämällä enemmistöltä perinteiset sapuskat.

    Tämmöiseksi maailmaksi Suomea nyt sanoitetaan.

    Espoolainen kirjailija Joonas Konstig kuvasi Ylen ykköskolumnissaan (15.1) maailman menon sarkastisesti: ”Ihmiset ovat kuitenkin keksineet tavan välittää viisautta eteenpäin kuoleman muurin yli. Se on sivilisaatio, sen instituutiot, tavat, lait, arvot, klassikot ja perinteet… Eli juuri ne asiat, jotka järjettömät aina haluavat kaataa. Maailmanmuuttaja vetää näin mattoa alta mahdollisuudelta, että ihmiskunta järkevöityisi.”

    ”Nuori maailmanmuuttaja aloittaa nollasta”, Konstig piruili. ”Hän haluaa että kaikki muutkin aloittavat nollasta. Tyhjälle taululle mahtuu isompi omakuva.”

Tutkijat, poliitikot ja maailmanparantajat sanoittavat omakuvaansa. Sille täytyy tehdä tilaa. Yhdelle taululle mahtuu vain yksi kuva, yksi ego, yksi sanoitus.

    Kalaruoat ovat kalaa ja liharuoat lihaa.

    Mutta kun viime elokuussa tilasin slovenialaisen alppikylän mukavan kotoisassa ravintolassa purotaimenta, sain kokonaisena paistetun taimenen runsaalla pekonisalaatilla kuorrutettuna.

    Olipa eksoottinen kokemus! Taimenta ja pekonia poskittain.

    Veti sanattomaksi.

    Miten tuon kokemuksen sanoittaisi ja nuotittaisi?

     

      

Kuuntelen, vieras

[mutta ymmärränkö?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Jossakin tässä maailmassa.

    Teille tutussa kaupungissa.

    Ehkä teidän naapurustossanne...

-  Sebastian Fitzek: Unissakävelijä.

Kumpaa on helpompi ymmärtää: konkreettista ympäristöä vai kirjoitettuja lauseita?

    Lannistunut vastaa: ei kumpaakaan!

    Viisastelija vakuuttaa: molempia!

    En lannistu enkä viisastele.

    No, mistäpä minä itseni tuntisin?

Hyllyköllä, oven vieressä, sisältä katsoen oikealla, on kaikenlaisia elämän tilpehöörejä. Onko niiden asettelulla jokin tarkoitus, en pysty kertomaan. Mutta ne liittyvät monella tavalla elämääni, konkreettiseen ja fiktiiviseen.

    Sillä tavallahan esineitä ja kuvia asetellaan näkyviin.

    Tuomas Anhavaa mukaillen voisin kysyä: Näen, vieras, ihmetellen. Ja jatkaa: ymmärränkö mitä näen?

    Ihminen adaptoituu ympäristöönsä niin ettei oikeastaan näe eikä kuule, vaikka on näkevinään ja kuulevinaan. Tutut esineet, kuvat, kadut ja paikat, talot ja puistot ohittaa ikään kuin ne olisivat kokonaisuus, jonka osia ei enää tarvitse analysoida, joiden merkityksiä ei tarvitse miettiä, joiden viesteistä ei tarvitse välittää.

   Kun kuuntelee, pitäisi myös kuulla. Kun katselee, pitäisi myös nähdä.

Kaikkeen turtuu, myös siihen mikä on loistavaa.

    Muistan kuinka kauan sitten hyvä ystäväni Unto hätkähdytti minut opastamalla Tapio Rautavaaran iskelmän aitoon ja yllättävän yhteiskunnalliseen säkeeseen. Olin siihin asti tympääntynyt Rautavaaraan tämän laulaessa maneerillaan ”juokse sinä humma / kun taivas on niin tumma…”

    Pikkupojasta lähtien olin kuullut humma-laulua veivattavan, enkä enää kuunnellut mitä siinä sanottiin, kuulin vain Rautavaaran ja melodian, en sitä mitä Rautavaara sanoi.

    Sitten ystäväni selitti, että laulusta löytyy arkipäivän elämän realistinen kuvaus: ”Voi, kuinka pieninä palasina onkaan / mun leipäni maailmalla.”

    Hevosen hilpeä juoksu muuttui metaforaksi, tummaksi ja kipeäksi.

Runon lukeminen, laulun kuunteleminen on usein hankalaa. Miten runoa tulisi lukea? Onko oleellista se mitä siinä lukee vai se mitä siinä ei sanota?

    Esimerkiksi Jean-Paul Sartre suhtautui runoihin kriittisesti, koska niistä ei saa selvää ja pahimmillaan ne pyrkivät tuhoamaan kielen. Sartre sanoi: ”Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.” (Sartre: Mitä kirjallisuus on?)

    Eivät puhu, eivät vaikene. Ovat muuta.

    Mitä muuta sanoilla voi ilmaista kuin sitä mitä niissä näytään ilmaisevan?

    Sartren maanmies Georges Bataille pani vielä paremmaksi: ”Vaikka runollinen kuva johdattaisi tunnetusta tuntemattomaan, se pitää edelleen kiinni tunnetusta, josta se saa muotonsa.”

    Toisin kuin Sartre Bataille tuntui nauttivan siitä, että runoilija särkee kielen, tai paremminkin ilmaisee kielellä jotakin, mitä ei ole olemassa. Runous johtaa tiedetystä tuntemattomaan, Bataille kirjoitti. ”Se voi tehdä jotain, mitä maalaistyttö tai tallipoika eivät, nimittäin luoda voihevosen. Näin se tuo eteemme jotain, mitä ei voi tietää. Heti kun olen lausunut sanan ’voihevonen’, mieleni täyttyy tutuista hevosten ja voin mielikuvista, mutta ne tulevat mieleeni vain, jotta ne voisivat kuolla.” (Bataille: Sisäinen kokemus.)

    Onko niin että kirjoitettu runo kertoessaan konkreettisesta tuhoaa sen?

Vuonna 2006 julkaistiin Vesa-Matti Loirin albumi Ivalo. Levyllä Loiri lauloi yksinkertaisesti, ilman maneereja, melkein lausuen tunnettuja rockkappaleita Hannu Pikkaraisen sovittamana.

    Loirin tulkitsemana suomalainen rocklyriikka esitti loistoa, jota en ollut aikaisemmin huomannut, tajunnut, ymmärtänyt, kuullut.

    Levyllä on kaksi kappaletta joista en pääse eroon. Toinen ”romanttinen”, toinen ”kauhea” ja molemmissa on mysteeriä, jota jaksaa ihmetellä vaikka sitä ei pysty ratkaisemaan eikä oikeastaan selittämään.

    Tarkoitan alkujaan Tehosekoittimen laulua Hetken tie on kevyt (2001) ja Miljoonasateen runollista kauhukertomusta Olkinainen (1988).

Jo Otto Grundströmin Hetken tien (sävellys Matti Mikkolan) ensimmäiset säkeet saattavat kuuntelijan ymmälleen: ”Mä tunnen sinut pikkusisko / vaikka vasta kohdattiin.”

    Laulun kertoja tunnustaa maanneensa usein samanlaisen pikkusiskon kanssa sängyssä , tosin ”monin kasvoin”. Pikkusiskon rinnoilla on takkuiset hiukset, aamyön utu silmissään.

    Ovatko kaikki kohdatut naiset laulajalle ”pikkusiskoja”? Ja jos ovat, niin miksi?

    Mutta koskettavinta on yksinäisten kohtaaminen: ”Kun yössä yksin vaeltaa / Voi kaltaisensa kohdata / Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea / Ei etäisyys, ei vuodetkaan / Ei mikään meitä erota / Kun hetken vain sut pitää sain ja unohtaa.”

    Miksi tuo iskee melkein polvilleen?

    Olenko joskus vaeltanut yksin yössä ja etsinyt? Kaipaanko jotakin menneestä, tietäen sen saavuttamattomuuden?

    Vai tunnistanko tuossa ihmisen elämän suuremman yksinäisyyden ja yhteisyyden kosketuksen?

     Grundströmin runo on romanttinen, tutuista sanoista kirjoitettu uusi tuntematon.

Sitä vastoin Heikki Salon tarinallinen laulu Olkinainen (sävellys Matti Nurro) on kaikkea muuta kuin romanttinen kertomus yksinäisestä miehestä.

   Runon alussa mies kertoo kirjoittavansa naiselle, joka on lähtenyt pois ja jota mies kaipaa. On pimeä yö, sade lyö ikkunaan, pelottavat varjot heilahtavat.

    Mies kertoo rakentaneensa oljista naisen ”kun sinä et tullutkaan / sua kaipasin niin paljon / enkä jaksanut odottaa”.  Olkinainen syntyi lyhteistä ja naisen parhaista vaatteista, köydenpätkistä tuli peruukki ja lantuista rinnat.

    Sitten mies nukahti sänkyynsä olkinainen vierellään.

    Kunnes herää naisen nauruun ja kauheaan pelkoon, vaikka sanookin ettei ole synkkämielinen:

        Ja nyt olkinainen tanssii

        navetan katolla

        Sylissä vaatteen riekaleita

        ja pää kainalossa

        Olkinainen, olkinainen

        nauraa ja huhuilee

        ja paidan helman alta pilkottaa

        musta kieli viikatteen.

Sateen vihmoessa ikkunaan pelästynyt mies lähtee ulos, jalanjälkiin kasvaa koiran hampaita ja männyn neulaset kirkuu. 

    Mies lähtee etsimään kuokkaa. Hän hakee bensaa kanisteriin.

    ”Joko minä tai olkinainen / olen ymmärtänyt niin.”

    Mitä hän aikoo?

    Polttaa navetan katolla tanssivan päättömän olkinaisen? Vai itsensä?

    Pelon ja kauhun mysteeri jää auki kuin sateen pieksemän metsän salaisuudet. Eivätkä ihmiset kohtaa tässä runossa toisiaan, eivät niin romanttisen haikeasti kuin Grundströmin laulussa Hetken tie on kevyt.

Runoja luetaan monella tavalla.

    Siksi ne vaivasivat Sartrea. Monimielisyys ei ole edistyksellistä, hän ajatteli. Kieltä ei saa tuhota, vaan sillä pitää sitoutua.

    ”Tuskan huuto on sen tuskan merkki, joka huudon aiheuttaa”, Sartre sanoi. ”Mutta laulu tuskasta on sekä itse tuska että samanaikaisesti jotakin muuta kuin tuska.”

    Kun kuuntelen Vesa-Matti Loirin tulkitsemana Otto Grundströmin runon Hetken tie on kevyt  ja Heikki Salon tarinan Olkinainen,  ymmärrän pakenevana välähdyksenä mitä Sartre tarkoitti ja mitä Bataille yritti sanoa.

    Mutta hetki menee ohi. Sen muisto säilyy. Palaa sitten tykö.

         

    

Kyösti Salovaara, 2023.

       

Huonoja hyviä

[ja hyviä huonoja uutisia]

Helsingin Sanomat 31.12.2023

Maailman jakaminen kahteen selvästi erottuvaan puoliskoon on yksinkertaista ja vaistomaista mutta myös dramaattista, koska se vihjaa konfliktiin, ja me teemme sitä koko ajan, ajattelematta. Journalistit tietävät sen. He esittävät tarinansa kahden vastakkaisen kansan, näkemyksen tai ryhmän konflikteina… Journalistit ovat tarinankertojia.

-  Hans Rosling: Faktojen maailma.

Kielteisen tekemiseen meidät on vasta velvoitettu; myönteinen on jo annettu meille.

- Franz Kafka: Mietelmiä synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä.

Vanhan vuoden väistyessä ja uuden pilkottaessa täkin alta media ryhtyi pesemään uutisiaan. 

    Sillä taitaa vähän omatunto kolkuttaa kun niin monta huonoa uutista on vuoden mittaan tullut painetuksi ja digipöydälle pannuksi.

    Sekä Helsingin Sanomat että Yle keräsivät hyviä uutisia vuoden 2023 varrelta. Niitä löytyi.

    Kyynikot toki väittävät ettei ”hyviä uutisia” ole olemassakaan, koska hyvän kertominen ei ole uutinen. Olemassaolo on hyvää sellaisenaan, kertoopa siitä julkisesti tai ei. Olemassaolevan tilan järkyttäminen on sitä vastoin uutinen, ja koska se järkyttää, se on huono uutinen. Kukapa haluaisi omaa tilaansa järkyttää.

Myönteinen on meille annettu, leukaili Franz Kafka. Kielteiseen pitää ryhtyä.

    Olen joskus lukenut, että negaatio sisältää enemmän informaatiota kuin myönteinen. En tiedä onko noin ja että olenko asian ymmärtänyt oikein.

    Mediaa seuraamalla niin voisi ajatella, mutta asiassa on toinen puolensa, tuo Hans Roslingin kuvaama ihmisen vaistomainen pyrkimys jakaa maailma kahtia, minuun ja muihin, meihin ja heihin, suomalaisiin ja kiinalaisiin, pitkiin ja pätkiin, lihaviin ja laihoihin, fiksuihin ja tyhmiin ja lopulta jalkapallon kannattajiin ja niihin jotka eivät ymmärrä hyvän urheilun päälle.

    No, jos mennään informaatioon, niin lause ”tänään ei sada vettä” ilmaisee enemmän kuin ylimalkainen ”tänään on poutapäivä”. Tai ainakin se ilmaisee säätilan tarkemmin kuin ”poutapäivä” monenlaista keliä luvatessaan.

    Täsmällinen ilmaisu ei ole epämääräistä.

Meillä on uutisista ja journalismista sinisilmäinen käsitys. Uskomme että uutinen on aina puolueeton, neutraali kuva jostakin mitä on tapahtunut, jostakin mitä kerrotaan jossakin ajatellun ja puhutun.

   Näin tehdessä unohtuu, että uutisen takana on ihminen, journalisti tai naapuri, joka kuulemma näki kun kissa juoksi puuhun.

   Mutta niin kuin Rosling sanoo ja kokemuksesta tietää, journalismi kertoo tarinoita, joissa pitää olla draamaa. Ja draama syntyy binaarisesta ajattelusta, konfliktien kuvaamisesta, niiden etsimisestä kissojen ja koirien avulla.

    Olemme lukeneet laatulehti New York Timesin hermostuneen huomatessaan, että tekoälyohjelmalle on ”opetettu” lupaa kysymättä miljoonia rivejä lehden artikkelimateriaalia. Moinen tietysti loukkaa ja varsinkin riistää lehden henkistä pääomaa, jota se on kerännyt vuosikymmeniä.

    Jokin aika sitten olin lukevinani (en muista mistä, anteeksi), että kun tekoälyohjelmalle esitettiin yhteiskunnallisia kysymyksiä, sen vastaukset olivat selkeästi vasemmistolaisia. Kyynikko kysyy: mistä se oli oppinut vasemmistolaiseksi? 

    Kyynikko vastaa itselleen: lukemalla laatulehtiä!

HS nettilehti 29.12.2023

HS printtilehti 30.12.2023

Kun uutinen kertoo jotakin, myös ilmaisulla on merkitystä. Uutisen muotoa ei voi täysin erottaa sen sisällöstä, substanssista. Muoto on myös sisältöä. Sanojen valinta ei ole puolueetonta, koska puolueettomia lauseita on vähän, jos lainkaan.

    Otan konkreettisen esimerkin.

    Viime perjantaina Helsingin Sanomat julkaisi nettilehdessään taloustoimittaja Alex af Heurlinin uutisartikkelin työeläkkeiden vuodelle 2024 tulevista korotuksista. Netissä artikkeli otsikoitiin raflaavasti: Eläkkeiden ostovoima kasvaa ensi vuonna kohisten.

    Seuraavana päivänä sama artikkeli julkaistiin printtilehdessä otsikolla Eläkkeiden ostovoima kasvaa ensi vuonna tuntuvasti.

    Netissä uutisjournalismi korosti vastakkainasettelua palkansaajat (joiden ansiot eivät kasva kohisten) vs. eläkeläiset, joilla menee liiankin hyvin.

    Printtilehdessä pantiin sordinoa otsikointiin kenties - jos salaliittoteoriaa haluaisi viljellä - siksi että nettiä lukevat nuoret (työssäkäyvät) ja printtiä vanhat (eläkeläiset). Haluttiin olla mielin kielin molemmille ryhmille.

    Mutta oleellisinta on, että itse artikkelissa Alex af Heurlin kertoi kokonaan toisenlaisen tarinan, eli sen kuinka eläkkeiden ostovoima laski pitkän aikaa ja vasta nyt inflaatiokorjauksen myötä saavutetaan monta vuotta sitten vallinnut ostovoiman taso.

   ”Ensi vuodesta on tulossa siis suhteellisesti hyvä eläkkeensaajille”, Alex af Heurlin kirjoitti. ”Eläkeläisten ostovoiman kehityksessä ei ole kuitenkaan hurraamista, jos tarkastelee asiaa neljän viime vuoden ajalta. Veronmaksajain keskusliiton laskelmien mukaan ainoastaan pienituloisimpien eläkeläisten ostovoima on noussut oleellisesti vuoden 2019 jälkeen. Pienituloisten, alle tuhat euroa kuukaudessa tienaavien ostovoima on ensi vuonna arviolta 4,5 prosenttia suurempi kuin vuonna 2019. Keskituloisilla ja suurituloisilla eläkeläisillä ostovoima noussee ensi vuonna käytännössä 2019 tasolle. Eläkeläisten ostovoima notkahti varsinkin vuonna 2022. Indeksitarkistukset jäivät tuolloin maltillisiksi, koska ne tehtiin vuoden 2021 maltillisten inflaatiolukemien perusteella.”

    Kenen pussiin Hesarin toimitus arveli pelaavansa vääristellessään otsikoinnilla af Heurlinin asiallisen ja neutraalin artikkelin substanssia?

Uutiset ovat uutisia ja kelit myös. Pipo päässä ei parane kävellä paljain jaloin.

   Eilen keskiviikkona kerrottiin, että Ruotsissa mitattiin kovempia pakkasia kuin Suomessa.

   Onko Ruotsi taas Suomea parempi?

   Vai onko se hyvä uutinen, että Suomessa on lämpimämpää?

   Voiko pakkasuutisen kokea myönteisenä tai kielteisenä?

   Jos voi, onko se hyvä huono uutinen vai huono hyvä?

Kyösti Salovaara, 1.1.2024.

Kireän pakkasen panema suomalainen maisema -
hyvä vai huono uutinen?