Kuuntelen, vieras

[mutta ymmärränkö?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Jossakin tässä maailmassa.

    Teille tutussa kaupungissa.

    Ehkä teidän naapurustossanne...

-  Sebastian Fitzek: Unissakävelijä.

Kumpaa on helpompi ymmärtää: konkreettista ympäristöä vai kirjoitettuja lauseita?

    Lannistunut vastaa: ei kumpaakaan!

    Viisastelija vakuuttaa: molempia!

    En lannistu enkä viisastele.

    No, mistäpä minä itseni tuntisin?

Hyllyköllä, oven vieressä, sisältä katsoen oikealla, on kaikenlaisia elämän tilpehöörejä. Onko niiden asettelulla jokin tarkoitus, en pysty kertomaan. Mutta ne liittyvät monella tavalla elämääni, konkreettiseen ja fiktiiviseen.

    Sillä tavallahan esineitä ja kuvia asetellaan näkyviin.

    Tuomas Anhavaa mukaillen voisin kysyä: Näen, vieras, ihmetellen. Ja jatkaa: ymmärränkö mitä näen?

    Ihminen adaptoituu ympäristöönsä niin ettei oikeastaan näe eikä kuule, vaikka on näkevinään ja kuulevinaan. Tutut esineet, kuvat, kadut ja paikat, talot ja puistot ohittaa ikään kuin ne olisivat kokonaisuus, jonka osia ei enää tarvitse analysoida, joiden merkityksiä ei tarvitse miettiä, joiden viesteistä ei tarvitse välittää.

   Kun kuuntelee, pitäisi myös kuulla. Kun katselee, pitäisi myös nähdä.

Kaikkeen turtuu, myös siihen mikä on loistavaa.

    Muistan kuinka kauan sitten hyvä ystäväni Unto hätkähdytti minut opastamalla Tapio Rautavaaran iskelmän aitoon ja yllättävän yhteiskunnalliseen säkeeseen. Olin siihin asti tympääntynyt Rautavaaraan tämän laulaessa maneerillaan ”juokse sinä humma / kun taivas on niin tumma…”

    Pikkupojasta lähtien olin kuullut humma-laulua veivattavan, enkä enää kuunnellut mitä siinä sanottiin, kuulin vain Rautavaaran ja melodian, en sitä mitä Rautavaara sanoi.

    Sitten ystäväni selitti, että laulusta löytyy arkipäivän elämän realistinen kuvaus: ”Voi, kuinka pieninä palasina onkaan / mun leipäni maailmalla.”

    Hevosen hilpeä juoksu muuttui metaforaksi, tummaksi ja kipeäksi.

Runon lukeminen, laulun kuunteleminen on usein hankalaa. Miten runoa tulisi lukea? Onko oleellista se mitä siinä lukee vai se mitä siinä ei sanota?

    Esimerkiksi Jean-Paul Sartre suhtautui runoihin kriittisesti, koska niistä ei saa selvää ja pahimmillaan ne pyrkivät tuhoamaan kielen. Sartre sanoi: ”Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.” (Sartre: Mitä kirjallisuus on?)

    Eivät puhu, eivät vaikene. Ovat muuta.

    Mitä muuta sanoilla voi ilmaista kuin sitä mitä niissä näytään ilmaisevan?

    Sartren maanmies Georges Bataille pani vielä paremmaksi: ”Vaikka runollinen kuva johdattaisi tunnetusta tuntemattomaan, se pitää edelleen kiinni tunnetusta, josta se saa muotonsa.”

    Toisin kuin Sartre Bataille tuntui nauttivan siitä, että runoilija särkee kielen, tai paremminkin ilmaisee kielellä jotakin, mitä ei ole olemassa. Runous johtaa tiedetystä tuntemattomaan, Bataille kirjoitti. ”Se voi tehdä jotain, mitä maalaistyttö tai tallipoika eivät, nimittäin luoda voihevosen. Näin se tuo eteemme jotain, mitä ei voi tietää. Heti kun olen lausunut sanan ’voihevonen’, mieleni täyttyy tutuista hevosten ja voin mielikuvista, mutta ne tulevat mieleeni vain, jotta ne voisivat kuolla.” (Bataille: Sisäinen kokemus.)

    Onko niin että kirjoitettu runo kertoessaan konkreettisesta tuhoaa sen?

Vuonna 2006 julkaistiin Vesa-Matti Loirin albumi Ivalo. Levyllä Loiri lauloi yksinkertaisesti, ilman maneereja, melkein lausuen tunnettuja rockkappaleita Hannu Pikkaraisen sovittamana.

    Loirin tulkitsemana suomalainen rocklyriikka esitti loistoa, jota en ollut aikaisemmin huomannut, tajunnut, ymmärtänyt, kuullut.

    Levyllä on kaksi kappaletta joista en pääse eroon. Toinen ”romanttinen”, toinen ”kauhea” ja molemmissa on mysteeriä, jota jaksaa ihmetellä vaikka sitä ei pysty ratkaisemaan eikä oikeastaan selittämään.

    Tarkoitan alkujaan Tehosekoittimen laulua Hetken tie on kevyt (2001) ja Miljoonasateen runollista kauhukertomusta Olkinainen (1988).

Jo Otto Grundströmin Hetken tien (sävellys Matti Mikkolan) ensimmäiset säkeet saattavat kuuntelijan ymmälleen: ”Mä tunnen sinut pikkusisko / vaikka vasta kohdattiin.”

    Laulun kertoja tunnustaa maanneensa usein samanlaisen pikkusiskon kanssa sängyssä , tosin ”monin kasvoin”. Pikkusiskon rinnoilla on takkuiset hiukset, aamyön utu silmissään.

    Ovatko kaikki kohdatut naiset laulajalle ”pikkusiskoja”? Ja jos ovat, niin miksi?

    Mutta koskettavinta on yksinäisten kohtaaminen: ”Kun yössä yksin vaeltaa / Voi kaltaisensa kohdata / Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea / Ei etäisyys, ei vuodetkaan / Ei mikään meitä erota / Kun hetken vain sut pitää sain ja unohtaa.”

    Miksi tuo iskee melkein polvilleen?

    Olenko joskus vaeltanut yksin yössä ja etsinyt? Kaipaanko jotakin menneestä, tietäen sen saavuttamattomuuden?

    Vai tunnistanko tuossa ihmisen elämän suuremman yksinäisyyden ja yhteisyyden kosketuksen?

     Grundströmin runo on romanttinen, tutuista sanoista kirjoitettu uusi tuntematon.

Sitä vastoin Heikki Salon tarinallinen laulu Olkinainen (sävellys Matti Nurro) on kaikkea muuta kuin romanttinen kertomus yksinäisestä miehestä.

   Runon alussa mies kertoo kirjoittavansa naiselle, joka on lähtenyt pois ja jota mies kaipaa. On pimeä yö, sade lyö ikkunaan, pelottavat varjot heilahtavat.

    Mies kertoo rakentaneensa oljista naisen ”kun sinä et tullutkaan / sua kaipasin niin paljon / enkä jaksanut odottaa”.  Olkinainen syntyi lyhteistä ja naisen parhaista vaatteista, köydenpätkistä tuli peruukki ja lantuista rinnat.

    Sitten mies nukahti sänkyynsä olkinainen vierellään.

    Kunnes herää naisen nauruun ja kauheaan pelkoon, vaikka sanookin ettei ole synkkämielinen:

        Ja nyt olkinainen tanssii

        navetan katolla

        Sylissä vaatteen riekaleita

        ja pää kainalossa

        Olkinainen, olkinainen

        nauraa ja huhuilee

        ja paidan helman alta pilkottaa

        musta kieli viikatteen.

Sateen vihmoessa ikkunaan pelästynyt mies lähtee ulos, jalanjälkiin kasvaa koiran hampaita ja männyn neulaset kirkuu. 

    Mies lähtee etsimään kuokkaa. Hän hakee bensaa kanisteriin.

    ”Joko minä tai olkinainen / olen ymmärtänyt niin.”

    Mitä hän aikoo?

    Polttaa navetan katolla tanssivan päättömän olkinaisen? Vai itsensä?

    Pelon ja kauhun mysteeri jää auki kuin sateen pieksemän metsän salaisuudet. Eivätkä ihmiset kohtaa tässä runossa toisiaan, eivät niin romanttisen haikeasti kuin Grundströmin laulussa Hetken tie on kevyt.

Runoja luetaan monella tavalla.

    Siksi ne vaivasivat Sartrea. Monimielisyys ei ole edistyksellistä, hän ajatteli. Kieltä ei saa tuhota, vaan sillä pitää sitoutua.

    ”Tuskan huuto on sen tuskan merkki, joka huudon aiheuttaa”, Sartre sanoi. ”Mutta laulu tuskasta on sekä itse tuska että samanaikaisesti jotakin muuta kuin tuska.”

    Kun kuuntelen Vesa-Matti Loirin tulkitsemana Otto Grundströmin runon Hetken tie on kevyt  ja Heikki Salon tarinan Olkinainen,  ymmärrän pakenevana välähdyksenä mitä Sartre tarkoitti ja mitä Bataille yritti sanoa.

    Mutta hetki menee ohi. Sen muisto säilyy. Palaa sitten tykö.

         

    

Kyösti Salovaara, 2023.