[Pilasiko
politiikka Martin Beckin?]
Karisto, 1981. 2p. Heikki Ahtialan (1913-83) komeat kannet Beck-sarjan kakkospainoksessa muistuttavat, että painetussa kirjassa on muutakin kuin sanoja ja lauseita. |
Kliseistä
me elämme; kliseitä hengitämme ja niiden syliin kuolemme.
Tarkoitan,
että jos tietäisimme perimmäisen totuuden, emme jaksaisi katsoa
sitä silmästä silmään. Niinpä turvaudumme kliseisiin. Ne ovat
keskivälin totuuksia, turvallisia ja eräänlaisia yhteenvetoja
elämästä, todellisuudesta, ihmisen kulttuurista. Sivilisaatio
rakentuu kliseistä toisin kuin luonto, missä vallitsee kilpailu
hengissä pysymisestä pelkästään ankarien tosiasioiden määrittelemänä.
En
minä näin vakava ole helatorstaina. Kunhan pakisen. Eivätkä
dekkarit ole näin vakava juttu. Mutta kuitenkin…
”Tukholmassa
syntynyt
Pascal Engman tekee pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa, nordic
noirissa, u-käännöksen ja palaa Maj
Sjöwallin ja Per Wahlöön
yhteiskunnallisia epäkohtia haarukoivaan kerrontaan”, kirjoitti
Jukka
Petäjä
maaliskuun viidentenä Helsingin Sanomissa. Petäjä toisti
yleisimmän kliseen, mikä liitetään rikosromaaneja kirjoittaneen
ruotsalaisen vasemmistolaisen toimittajapariskunnan Maj
Sjöwallin
(s. 1935) ja Per
Wahlöön
(1926-1975) Martin Beck -romaaneihin.
Koska
olin Petäjän
kliseen huomatessani
lukemassa Beck-sarjaa alusta loppuun, päätin tarkkailla mitä
yhteiskunnallista
Sjöwall
ja Wahlöö oikeastaan
haarukoivat kymmenessä rikosromaanissaan.
Toinen
Petäjän käyttämä klisee liittyy käsitteeseen nordic noir, mutta
en jaksa siitä kiihkoilla enempää. Olen sanonut julkisesti,
että nordic
noir
(tai
osuvammin
nordic crime) oli
parhaimmillaan
ennen kuin kukaan keksi ryhtyä kutsumaan nykypohjoismaisia dekkareita nordic
noiriksi.
Kun siitä tehtiin klisee, kirjallisuuden brändi, se muuttui
konformistiseksi tavaksi kirjoittaa muka-kriittisiä dekkareita
pohjoiseen maisemaan sijoitettuna.
Karisto, 1980. |
Kymmenessä
vuodessa, 1965-75, Sjöwall ja Wahlöö julkaisivat kymmenen
dekkaria alaotsikolla ”romaani rikoksesta”. Ensimmäinen niistä
oli Roseanna
ja viimeinen Terroristit.
”Tämä
ei ole Moskova tai Peking”, sanoo Martin Beckin apulainen Gunvald
Larsson romaanissa Komisario
Beck tähtäimessä.
”Täällä eivät pamput lue Gorkia eivätkä pollarit siteeraa
Leniniä. Tämä on mieletön kaupunki mielisairaassa maassa.”
On
siis Ruotsia sivistyneimpiä maita jossakin – kuten Neuvostoliitto.
Aluksi
Martin Beck -romaanit olivat melko tavallisia poliisiromaaneja
tukholmalaisesta rikospoliisiryhmästä, joka selvittelee väkivaltarikoksia myös muualla Ruotsissa. On sanottu että
kirjailijapari otti mallia sekä Georges
Simenonilta
että varsinkin Ed
McBainin
poliisiromaaneista. Beck on paljon valjumpi henkilö kuin
Simenonin inhimillinen, melkeinpä filosofinen
Maigret.
Mutta
Sjöwall & Wahlöön romaanit olivat loistavan tuoreita realistisessa miljöön kuvauksessaan sen hetken Ruotsista, varsinkin Tukholmasta,
joka elää kirjojen sivuilla yhtä hengittävänä kuin Raymond
Chandlerin
Los Angeles tai Simenonin
Pariisi.
Edellä
lainattu Komisario
Beck tähtäimessä
oli sarjan seitsemäs romaani. Sitaatti kertoo, oikeastaan ennustaa,
mihin suuntaan Sjöwall ja Wahlöö olivat matkalla: kohti
umpipoliittista romaania, joka liioittelee, on vainoharhainen ja
näkee pientä ihmistä sortavan
kapitalistien salaliiton kaikkialla mihin katseen kääntää -
eräänlaista
vasemmistopopulismia tiukassa herravihassaan.
Per
Wahlöö oli kommunistipuolueen jäsen. Maj Sjöwallin
(viime
aikoinakin)
antamista haastatteluista voi päätellä, että hän on vähintään
yhtä radikaali kuin rakastettunsa.
Wahlöö
sairastui aggressiiviseen syöpään vuonna 1971. Viimeistä romaania
Terroristit
kirjailijapari kirjoitti Málagassa. Tästä romaanista Wahlöö
kirjoitti enemmän kuin Sjöwall. Ehkä siitä tuli
hänen poliittinen testamenttinsa
Martin
Beckin lukijoille. Ja samalla Wahlöö pilasi sankarinsa uskottavuuden. Wahlöö kuoli ennen kuin Terroristit julkaistiin.
Martin
Beck -romaaneja luettiin paljon sosialistimaissa. On arveltu, että
tyydyttääkseen näiden maiden lukijakunnan
kapistalismikriittisen nälän, kirjailijapari muutti loppupään
romaanit poliittisemmaksi, selvästi ruotsalaista sosialidemokratiaa ja sen suhdetta Yhdysvaltoihin pilkkaavaksi. Mutta
koska kolme radikaaleinta romaania kirjoitettiin Wahlöön
sairastuttua, niitä voinee pitää myös hänen poliittisena
julkilausumanaan.
Kolme
viimeistä romaania - Suljettu
huone,
Poliisimurha
ja Terroristit
– antavat ruotsalaisesta, sosialidemokraattisesta kansankodista
rujon, vinon, melkein kauhistuttavan kuvan.
Sjöwall
ja Wahlöö eivät ujuta kansankodin kriittiikkiä vain
muutaman henkilön tai kaikkitietävän kertojan
ajatuksiin ja puheisiin, vaan melkein jokainen romaanien henkilöistä
valittaa
ja kritisoi ja pitää palopuhetta kansankotia vastaan.
Suljetussa
huoneessa
todetaan ettei poliisimiesten virkavirheillä ole mitään väliä,
koska koko valtio ja poliisitoimi on itsessään
täydellinen
”virkavirhe”. Terroristeissa
pääministerin murhannut nainen perustelee tekoaan sillä, että
virkamiehet eivät kuunnelleet häntä, ja että nämä
jopa valehtelivat
hänelle. Se oikeutti
murhan.
Martin Beck kuuntelee murhaajan perusteluita ja on samaa mieltä.
Yhä
uudestaan Sjöwall & Wahlöö toistavat ajatusta, että Ruotsi on
vain näennäisdemokratia. Eikä
se ole edes oikeusvaltio, niin kuin Beckin läheisin työtoveri
Lennart Kolberg miettii romaanissa
Poliisimurha:
”Jo kauan sitten oli tähän sanaan tullut sellainen maku etteivät
monet ruotsalaiset sitä enää käyttäneet ja toiset suorastaan
nauroivat, kun joku tarjosi sitä tosissaan. Laki tosiaan oli
olemassa, mutta viime vuosien kehitys oli osoittanut, että
viranomaiset voivat kiertää tätä lakia miten halusivat. Se joka
kärsi, oli yksityinen kansalainen.”
Samassa
romaanissa kaikkitietävä kertoja huipentaa sosialidemokraattisen
hallinnon kritiikin väitteeseen, että kansankodin demarisalaliitto karkotti pätevät lääkärit Ruotsista: ”Ruotsissa
ei ole enää jäljellä montaakaan taitavaa lääkäriä, koska
viranomaiset ovat typeryyttään pakottaneet useimmat muuttamaan
maasta...”
1970-luvulla
muualla maailmassa kadehdittiin ruotsalaisen kansankodin vaurautta,
tasa-arvoa, demokratiaa ja yksilönvapautta. Ruotsi oli silloin pohjoismaisena hyvinvointivaltiona tasa-arvon mallimaa – sellaisena se on myös
pysynyt (ongelmineen), mutta nyt myös Ruotsin mallia seurannut Suomi
luetaan mallimaiden joukkoon.
Sjöwall
& Wahlöön romaaneista saa aivan toisenlaisen kuvan. Kansankoti
on katastrofin partaalla, henkisessä
ja hallinnollisessa
konkurssissa. Se johtuu kirjailijaparin mielestä siitä, että
hyvinvointi on saavutettu liittoutumalla kapitalistien kanssa.
Romaanissa Terroristit
muuan lakimies pitää palopuheen kansankodin rappiosta:
”Kaikille
ei ole suotu kykyä ymmärtää niitä
periaatteita tai paremminkin periaatteettomuutta,
joka muodostaa kapitalistisen yhteiskunnan perustan. Vaalinuotasta
ovat useimmat kuulleet puhuttavan, samoin kuin sellaisesta ilmiöstä
kuin yleiset vaalit, joissa sosiaalidemokraatit ja muut porvarilliset
ja kapitalistiset puolueet, niin sanotut puolueet pitäisi ehkä
sanoa, kynivät kansalta rahaa, jota käytetään suunnattomia summia
houkuttelemaan ihmiset äänestämään muodollisesti vapaaehtoisesti
sellaisen politiikan puolesta, joka pönkittää yhteiskunnan
nykyistä yläluokkaa, toisin sanoen kapitalistista elinkeinoelämää,
puoluebyrokraatteja ja ammattiyhdistyspomoja, joita tässä yhdistää
yksi yhteinen etu, nimittäin raha. Ja että ihmiset antaisivat
siunauksensa samaiselle politiikalle, riippumatta siitä mille
sosiaaliporvarilliselle puolueelle he antavat äänensä.”
Karisto, 1981. 2p. |
Niin
että onhan Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön romaanisarjassa
yhteiskunnallista ”haarukointia”, mutta onko äärivasemmistolainen näkökulma jotenkin perusteltavissa vai onko
kysymys pelkästään paranoidista demokratian vihaamisesta?
Kun kirjoissa kuvataan tyhmiä poliisimiehiä ja
virkamiehiä heidän ulkoisen olemuksensa, fyysisen habituksen
vastenmielisyydellä, sitä voi pitää "frenologisena rasismina" eikä yhteiskunnallisten epäkohtien haarukointina. Vasemmistolainen populismi ei ole "marxilaista" yhteiskunta-analyysia, vaikka sitä miten päin tahansa kääntelisi.
”Ruotsin
sosiaalidemokratia on vuosikymmenet sahannut kansaa linssiin kierolla
propagandalla”, sanoo Martin Beckin tiedostava naisystävä Rhea
romaanissa Terroristit.
”Todellisuudessa
pääosaa esittävät kapitalistien etunäkökohdat ja pamppuklikki,
jonka odotetaan pitävän työläiset aisoissa. Se on rikos kansaa
kohtaa, kerta kaikkiaan joka ikistä yksilöä kohtaan,
joka tässä maassa elää.”
Eikö
sitten kansankotia olisi saanut kritisoida? Eikö
siinä ollut mitään vikaa?
Tietenkin
sitä sai ja kenties pitikin kritisoida. Tänään Ruotsissa on monia
yhteiskunnallisia ongelmia, joita voi vain ihmetellä, mutta tuskinpa
ne kapitalismin sosialidemokraattisesta pehmentämisestä johtuvat, niin kuin Sjöwall ja
Wahlöö
syyttivät 1970-luvulla.
Ironista
on, että kun Beck-romaaneissa ruotsalaista kansankotia syytetään
poliisivaltioksi, niin pari viikkoa sitten Ruotsin nykyinen
pääministeri kertoi Ylen haastattelussa, että ruotsalaisen yhteiskunnan
ongelmia aiotaan ratkaista mm. perustamalla 10 000 uutta poliisivirkaa.
Edellä
olevista lainauksista huomaa, kuinka dogmaattista ja
demagogista
kommunistikirjailijoiden kritiikki oli. Se
oli kärjistettyä
ja epä-älyllistä niissäkin
kohdin missä
kritiikki osui kohdalleen.
On mielenkiintoista, että tuo radikaali, ilmiselvästi länsimaisen demokratian vastainen kritiikki ei ole vaikuttanut Beck-romaanien
saamaan kritiikkiin; siis ei sillä tavalla, että Sjöwall & Wahlöön esittämälle yhteiskuntakritiikille olisi esitetty vastakritiikkiä tai että
romaanien kirjallinen
arvo
olisi sen perusteella laimentunut.
Katselin
Julian
Symonsin,
Timo
Kukkolan,
Jukka
Parkkisen
ja Ari
Haasion
kirjoituksia näiden romaanien yhteiskunnallisesta
sanomasta,
ja melkein kuin yhdessä tuumin Sjöwall & Wahlöön
yhteiskuntakritiikki tunnistetaan toispuoliseksi, demagogiseksi,
vääristyneeksi ja kohtuuttomaksi, mutta samalla se ohitetaan ikään kuin
eksoottisena piristeenä, joka ei vaikuta romaanien arviointiin
millään tavalla. Enkä
usko että em. kirjoittajat allekirjoittaisivat kommunistipuolueen
ohjelmatavoitteet.
Jos kirjailija kirjoittaa poleemisen romaanin, niin eikö
hän toivo, että lukijat todella ottavat poleemisen
yhteiskuntanäkemyksen tosissaan? Eikö yhteiskunnallisen
kirjoittajan tarkoituksena olekin vaikuttaa yhteiskuntaan? Mitä
järkeä on heittäytyä poleemiseksi, jos sen ilmaisema kritiikki hyväksytään
sellaisenaan, pelkästään pittoreskina yksityiskohtana?
Miksi kirjoja luetaan niin kuin niitä luetaan?
Vuonna
2009 Maj Sjöwall kertoi The Guardianissa, että hän ja kumppani Per Wahlöö
halusivat kuvata yhteiskuntaa omasta
vasemmistolaisesta näkökulmastaan käsin. ”Per oli kirjoittanut
poliittisia kirjoja, mutta niitä myytiin vain 300 kappaletta.
Tajusimme että ihmiset lukevat rikoskirjallisuutta ja näiden
kertomusten läpi saattaisimme näyttää, että hyvivointivaltio
Ruotsin virallisen mielikuvan alapuolella oli toisenlainen
köyhyyden,
rikollisuuden ja raakalaismaisuuden kerros. Halusimme
näyttää mihin Ruotsi on menossa: kohti kapitalistista, kylmää ja
epäinhimillistä yhteiskuntaa, missä rikkaat rikastuvat ja köyhät
köyhtyvät.”
Tapahtuiko
niin?
Sjöwallin
mielestä juuri niin tapahtui: ”Kaikki pelkäämämme tapahtui, vieläpä nopeammin. Ihmiset eivät pidä itseään ihmisinä vaan
kuluttajina.”
Kun
haastattelija huomauttaa, että Sjöwall &
Wahlöön
projekti siis epäonnistui, tämä vastaa nauraen, että niin kävi:
”Se epäonnistui. Tietysti niin kävi. Ongelma oli siinä, että
meitä lukivat ihmiset, jotka jo ajattelivat samalla tavalla kuin me.
Mikään ei muuttunut - me muutimme oman elämämme, ei muuta.”
Luulen
että Sjöwall yksinkertaistaa romaanien vaikutuksen ja lukijakunnan
merkityksen tai merkityksettömyyden, mutta onhan sääli ja hieman masentavaa, jos kirjatkin luetaan samanmielisten kuplassa.
Niin kuin totesin, monet
dekkareista kirjoittaneet kriitikot ovat ohittaneet Beck-romaanien
yhteiskuntakritiikin olan kohautuksella tai laiskalla
huomautuksella, että onhan kritiikissä
jotakin perää. Kirja-arvosteluissa
ei ole ollut eikä ole varsinkaan nykyään tapana ryhtyä
väittelemään romaanien ”sanomasta” - romaanithan ovat vain fiktiota,
ajatellaan.
Ja
jos tai kun ”nordic noirissa” on, niin
kun näkee väitettävän,
paljonkin
yhteiskuntakritiikkiä, niin vasta muutaman vuosikymmenen jälkeen
voidaan analysoida mitä tuon pohjoismaisen brändin
sisällä oikein on sanottu. Aikalaiskritiikki myötäilee (aina?) pinnalla leijuvia ajatuskliseitä,
siitä riippumatta kestävätkö ne älyllistä tarkastelua.
Kliseet
ovat konformistinen yhteenveto ja samalla kokonainen totuus.
Karisto, 1980. |
---
Louise
France: The
Queen of Crime.
The Guardian, 22.10.2009.
Timo
Kukkola: Dekkaristin
käsikirja.
Suomen dekkariseura, 1986.
Ari
Haasio: X
niin kuin Marx.
Yhteiskunnallisuus Sjöwall – Wahlöön teoksissa. Teoksessa Murha
ei tunne rajoja.
Toim. Risto Raitio, Paula Arvas ja Keijo Kettunen. Book Studio, 1997.
Jukka
Parkkinen: Yhteiskuntakritiikkiä
vai jännityskirjallisuutta?
Teoksessa Pidättekö
dekkareista.
Toim. Kai Ekholm ja Jukka Parkkinen. Kirjastopalvelu Oy, 1985.
Jukka
Petäjä: Netin
vihapuhe teki ruotsalaistoimittajasta dekkaristin, jonka
esikoisteoksessa toimittajia joutuu sarjamurhaajien uhriksi.
HS,
5.3.2019.
Julian
Symons: Murha!
Murha!
(Bloody Murder, 1985.) Suom. Leena Tamminen. WSOY, 1986.
Maj
Sjöwall & Per Wahlöö:
Roseanna,
1965. (Suom.
Roseanna.
Karisto,1969.)
Mannen
som gick upp i rök,
1966. (Mies
joka hävisi savuna ilmaan,
1967)
Mannen
på balkongen,
1967. (Mies
parvekkeella,
1980.)
Den
skrattande polisen,
1968. (Bussimurha,
1972.)
Brandbilen
som försvann,
1969. (Kadonnut
paloauto,
1979.)
Polis,
polis, potatismos!
1970. (Missä
viipyy poliisi,
1973.)
Den
vedervärdige mannen från Säffle,
1971. (Komisario
Beck tähtäimessä,
1974.)
Det
slutna rummet,
1972. (Suljettu
huone,
1976.)
Polismördaren,
1974. (Poliisimurha,
1978.)
Terroristerna,
1975. (Terroristit,
1980.)