Kansankodin kohtuuton kritiikki

[Pilasiko politiikka Martin Beckin?]

Karisto, 1981. 2p.
Heikki Ahtialan (1913-83) komeat
kannet Beck-sarjan kakkospainoksessa
muistuttavat, että painetussa kirjassa on
muutakin kuin sanoja ja lauseita.

Kliseistä me elämme; kliseitä hengitämme ja niiden syliin kuolemme.

    Tarkoitan, että jos tietäisimme perimmäisen totuuden, emme jaksaisi katsoa sitä silmästä silmään. Niinpä turvaudumme kliseisiin. Ne ovat keskivälin totuuksia, turvallisia ja eräänlaisia yhteenvetoja elämästä, todellisuudesta, ihmisen kulttuurista. Sivilisaatio rakentuu kliseistä toisin kuin luonto, missä vallitsee kilpailu hengissä pysymisestä pelkästään ankarien tosiasioiden määrittelemänä.

    En minä näin vakava ole helatorstaina. Kunhan pakisen. Eivätkä dekkarit ole näin vakava juttu. Mutta kuitenkin…

    ”Tukholmassa syntynyt Pascal Engman tekee pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa, nordic noirissa, u-käännöksen ja palaa Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön yhteiskunnallisia epäkohtia haarukoivaan kerrontaan”, kirjoitti Jukka Petäjä maaliskuun viidentenä Helsingin Sanomissa. Petäjä toisti yleisimmän kliseen, mikä liitetään rikosromaaneja kirjoittaneen ruotsalaisen vasemmistolaisen toimittajapariskunnan Maj Sjöwallin (s. 1935) ja Per Wahlöön (1926-1975) Martin Beck -romaaneihin.

    Koska olin Petäjän kliseen huomatessani lukemassa Beck-sarjaa alusta loppuun, päätin tarkkailla mitä yhteiskunnallista Sjöwall ja Wahlöö oikeastaan haarukoivat kymmenessä rikosromaanissaan. Toinen Petäjän käyttämä klisee liittyy käsitteeseen nordic noir, mutta en jaksa siitä kiihkoilla enempää. Olen sanonut julkisesti, että nordic noir (tai osuvammin nordic crime) oli parhaimmillaan ennen kuin kukaan keksi ryhtyä kutsumaan nykypohjoismaisia dekkareita nordic noiriksi. Kun siitä tehtiin klisee, kirjallisuuden brändi, se muuttui konformistiseksi tavaksi kirjoittaa muka-kriittisiä dekkareita pohjoiseen maisemaan sijoitettuna.

Karisto, 1980.

Kymmenessä vuodessa, 1965-75, Sjöwall ja Wahlöö julkaisivat kymmenen dekkaria alaotsikolla ”romaani rikoksesta”. Ensimmäinen niistä oli Roseanna ja viimeinen Terroristit.

    ”Tämä ei ole Moskova tai Peking”, sanoo Martin Beckin apulainen Gunvald Larsson romaanissa Komisario Beck tähtäimessä. ”Täällä eivät pamput lue Gorkia eivätkä pollarit siteeraa Leniniä. Tämä on mieletön kaupunki mielisairaassa maassa.”

    On siis Ruotsia sivistyneimpiä maita jossakin – kuten Neuvostoliitto.

    Aluksi Martin Beck -romaanit olivat melko tavallisia poliisiromaaneja tukholmalaisesta rikospoliisiryhmästä, joka selvittelee väkivaltarikoksia myös muualla Ruotsissa. On sanottu että kirjailijapari otti mallia sekä Georges Simenonilta että varsinkin Ed McBainin poliisiromaaneista. Beck on paljon valjumpi henkilö kuin Simenonin inhimillinen, melkeinpä filosofinen Maigret.

    Mutta Sjöwall & Wahlöön romaanit olivat loistavan tuoreita realistisessa miljöön kuvauksessaan sen hetken Ruotsista, varsinkin Tukholmasta, joka elää kirjojen sivuilla yhtä hengittävänä kuin Raymond Chandlerin Los Angeles tai Simenonin Pariisi.

    Edellä lainattu Komisario Beck tähtäimessä oli sarjan seitsemäs romaani. Sitaatti kertoo, oikeastaan ennustaa, mihin suuntaan Sjöwall ja Wahlöö olivat matkalla: kohti umpipoliittista romaania, joka liioittelee, on vainoharhainen ja näkee pientä ihmistä sortavan kapitalistien salaliiton kaikkialla mihin katseen kääntää - eräänlaista vasemmistopopulismia tiukassa herravihassaan.

    Per Wahlöö oli kommunistipuolueen jäsen. Maj Sjöwallin (viime aikoinakin) antamista haastatteluista voi päätellä, että hän on vähintään yhtä radikaali kuin rakastettunsa.

    Wahlöö sairastui aggressiiviseen syöpään vuonna 1971. Viimeistä romaania Terroristit kirjailijapari kirjoitti Málagassa. Tästä romaanista Wahlöö kirjoitti enemmän kuin Sjöwall. Ehkä siitä tuli hänen poliittinen testamenttinsa Martin Beckin lukijoille. Ja samalla Wahlöö pilasi sankarinsa uskottavuuden. Wahlöö kuoli ennen kuin Terroristit julkaistiin.

    Martin Beck -romaaneja luettiin paljon sosialistimaissa. On arveltu, että tyydyttääkseen näiden maiden lukijakunnan kapistalismikriittisen nälän, kirjailijapari muutti loppupään romaanit poliittisemmaksi, selvästi ruotsalaista sosialidemokratiaa ja sen suhdetta Yhdysvaltoihin pilkkaavaksi. Mutta koska kolme radikaaleinta romaania kirjoitettiin Wahlöön sairastuttua, niitä voinee pitää myös hänen poliittisena julkilausumanaan.

Kolme viimeistä romaania - Suljettu huone, Poliisimurha ja Terroristit – antavat ruotsalaisesta, sosialidemokraattisesta kansankodista rujon, vinon, melkein kauhistuttavan kuvan.

    Sjöwall ja Wahlöö eivät ujuta kansankodin kriittiikkiä vain muutaman henkilön tai kaikkitietävän kertojan ajatuksiin ja puheisiin, vaan melkein jokainen romaanien henkilöistä valittaa ja kritisoi ja pitää palopuhetta kansankotia vastaan.

    Suljetussa huoneessa todetaan ettei poliisimiesten virkavirheillä ole mitään väliä, koska koko valtio ja poliisitoimi on itsessään täydellinen ”virkavirhe”. Terroristeissa pääministerin murhannut nainen perustelee tekoaan sillä, että virkamiehet eivät kuunnelleet häntä, ja että nämä jopa valehtelivat hänelle. Se oikeutti murhan. Martin Beck kuuntelee murhaajan perusteluita ja on samaa mieltä.

    Yhä uudestaan Sjöwall & Wahlöö toistavat ajatusta, että Ruotsi on vain näennäisdemokratia. Eikä se ole edes oikeusvaltio, niin kuin Beckin läheisin työtoveri Lennart Kolberg miettii romaanissa Poliisimurha: ”Jo kauan sitten oli tähän sanaan tullut sellainen maku etteivät monet ruotsalaiset sitä enää käyttäneet ja toiset suorastaan nauroivat, kun joku tarjosi sitä tosissaan. Laki tosiaan oli olemassa, mutta viime vuosien kehitys oli osoittanut, että viranomaiset voivat kiertää tätä lakia miten halusivat. Se joka kärsi, oli yksityinen kansalainen.”

    Samassa romaanissa kaikkitietävä kertoja huipentaa sosialidemokraattisen hallinnon kritiikin väitteeseen, että kansankodin demarisalaliitto karkotti pätevät lääkärit Ruotsista: ”Ruotsissa ei ole enää jäljellä montaakaan taitavaa lääkäriä, koska viranomaiset ovat typeryyttään pakottaneet useimmat muuttamaan maasta...”

    1970-luvulla muualla maailmassa kadehdittiin ruotsalaisen kansankodin vaurautta, tasa-arvoa, demokratiaa ja yksilönvapautta. Ruotsi oli silloin pohjoismaisena hyvinvointivaltiona tasa-arvon mallimaa – sellaisena se on myös pysynyt (ongelmineen), mutta nyt myös Ruotsin mallia seurannut Suomi luetaan mallimaiden joukkoon.

    Sjöwall & Wahlöön romaaneista saa aivan toisenlaisen kuvan. Kansankoti on katastrofin partaalla, henkisessä ja hallinnollisessa konkurssissa. Se johtuu kirjailijaparin mielestä siitä, että hyvinvointi on saavutettu liittoutumalla kapitalistien kanssa. Romaanissa Terroristit muuan lakimies pitää palopuheen kansankodin rappiosta:

    ”Kaikille ei ole suotu kykyä ymmärtää niitä periaatteita tai paremminkin periaatteettomuutta, joka muodostaa kapitalistisen yhteiskunnan perustan. Vaalinuotasta ovat useimmat kuulleet puhuttavan, samoin kuin sellaisesta ilmiöstä kuin yleiset vaalit, joissa sosiaalidemokraatit ja muut porvarilliset ja kapitalistiset puolueet, niin sanotut puolueet pitäisi ehkä sanoa, kynivät kansalta rahaa, jota käytetään suunnattomia summia houkuttelemaan ihmiset äänestämään muodollisesti vapaaehtoisesti sellaisen politiikan puolesta, joka pönkittää yhteiskunnan nykyistä yläluokkaa, toisin sanoen kapitalistista elinkeinoelämää, puoluebyrokraatteja ja ammattiyhdistyspomoja, joita tässä yhdistää yksi yhteinen etu, nimittäin raha. Ja että ihmiset antaisivat siunauksensa samaiselle politiikalle, riippumatta siitä mille sosiaaliporvarilliselle puolueelle he antavat äänensä.”

Karisto, 1981. 2p.

Niin että onhan Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön romaanisarjassa yhteiskunnallista ”haarukointia”, mutta onko äärivasemmistolainen näkökulma jotenkin perusteltavissa vai onko kysymys pelkästään paranoidista demokratian vihaamisesta? Kun kirjoissa kuvataan tyhmiä poliisimiehiä ja virkamiehiä heidän ulkoisen olemuksensa, fyysisen habituksen vastenmielisyydellä, sitä voi pitää "frenologisena rasismina" eikä yhteiskunnallisten epäkohtien haarukointina. Vasemmistolainen populismi ei ole "marxilaista" yhteiskunta-analyysia, vaikka sitä miten päin tahansa kääntelisi.

    ”Ruotsin sosiaalidemokratia on vuosikymmenet sahannut kansaa linssiin kierolla propagandalla”, sanoo Martin Beckin tiedostava naisystävä Rhea romaanissa Terroristit. ”Todellisuudessa pääosaa esittävät kapitalistien etunäkökohdat ja pamppuklikki, jonka odotetaan pitävän työläiset aisoissa. Se on rikos kansaa kohtaa, kerta kaikkiaan joka ikistä yksilöä kohtaan, joka tässä maassa elää.”

    Eikö sitten kansankotia olisi saanut kritisoida? Eikö siinä ollut mitään vikaa?

    Tietenkin sitä sai ja kenties pitikin kritisoida. Tänään Ruotsissa on monia yhteiskunnallisia ongelmia, joita voi vain ihmetellä, mutta tuskinpa ne kapitalismin sosialidemokraattisesta pehmentämisestä johtuvat, niin kuin Sjöwall ja Wahlöö syyttivät 1970-luvulla. Ironista on, että kun Beck-romaaneissa ruotsalaista kansankotia syytetään poliisivaltioksi, niin pari viikkoa sitten Ruotsin nykyinen pääministeri kertoi Ylen haastattelussa, että ruotsalaisen yhteiskunnan ongelmia aiotaan ratkaista mm. perustamalla 10 000 uutta poliisivirkaa.

    Edellä olevista lainauksista huomaa, kuinka dogmaattista ja demagogista kommunistikirjailijoiden kritiikki oli. Se oli kärjistettyä ja epä-älyllistä niissäkin kohdin missä kritiikki osui kohdalleen.

    On mielenkiintoista, että tuo radikaali, ilmiselvästi länsimaisen demokratian vastainen kritiikki ei ole vaikuttanut Beck-romaanien saamaan kritiikkiin; siis ei sillä tavalla, että Sjöwall & Wahlöön esittämälle yhteiskuntakritiikille olisi esitetty vastakritiikkiä tai että romaanien kirjallinen arvo olisi sen perusteella laimentunut.

    Katselin Julian Symonsin, Timo Kukkolan, Jukka Parkkisen ja Ari Haasion kirjoituksia näiden romaanien yhteiskunnallisesta sanomasta, ja melkein kuin yhdessä tuumin Sjöwall & Wahlöön yhteiskuntakritiikki tunnistetaan toispuoliseksi, demagogiseksi, vääristyneeksi ja kohtuuttomaksi, mutta samalla se ohitetaan ikään kuin eksoottisena piristeenä, joka ei vaikuta romaanien arviointiin millään tavalla. Enkä usko että em. kirjoittajat allekirjoittaisivat kommunistipuolueen ohjelmatavoitteet.

    Jos kirjailija kirjoittaa poleemisen romaanin, niin eikö hän toivo, että lukijat todella ottavat poleemisen yhteiskuntanäkemyksen tosissaan? Eikö yhteiskunnallisen kirjoittajan tarkoituksena olekin vaikuttaa yhteiskuntaan? Mitä järkeä on heittäytyä poleemiseksi, jos sen ilmaisema kritiikki hyväksytään sellaisenaan, pelkästään pittoreskina yksityiskohtana?

    Miksi kirjoja luetaan niin kuin niitä luetaan?

Vuonna 2009 Maj Sjöwall kertoi The Guardianissa, että hän ja kumppani Per Wahlöö halusivat kuvata yhteiskuntaa omasta vasemmistolaisesta näkökulmastaan käsin. ”Per oli kirjoittanut poliittisia kirjoja, mutta niitä myytiin vain 300 kappaletta. Tajusimme että ihmiset lukevat rikoskirjallisuutta ja näiden kertomusten läpi saattaisimme näyttää, että hyvivointivaltio Ruotsin virallisen mielikuvan alapuolella oli toisenlainen köyhyyden, rikollisuuden ja raakalaismaisuuden kerros. Halusimme näyttää mihin Ruotsi on menossa: kohti kapitalistista, kylmää ja epäinhimillistä yhteiskuntaa, missä rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät.”

    Tapahtuiko niin?

    Sjöwallin mielestä juuri niin tapahtui: ”Kaikki pelkäämämme tapahtui, vieläpä nopeammin. Ihmiset eivät pidä itseään ihmisinä vaan kuluttajina.”

    Kun haastattelija huomauttaa, että Sjöwall & Wahlöön projekti siis epäonnistui, tämä vastaa nauraen, että niin kävi: ”Se epäonnistui. Tietysti niin kävi. Ongelma oli siinä, että meitä lukivat ihmiset, jotka jo ajattelivat samalla tavalla kuin me. Mikään ei muuttunut - me muutimme oman elämämme, ei muuta.”

    Luulen että Sjöwall yksinkertaistaa romaanien vaikutuksen ja lukijakunnan merkityksen tai merkityksettömyyden, mutta onhan sääli ja hieman masentavaa, jos kirjatkin luetaan samanmielisten kuplassa. 

    Niin kuin totesin, monet dekkareista kirjoittaneet kriitikot ovat ohittaneet Beck-romaanien yhteiskuntakritiikin olan kohautuksella tai laiskalla huomautuksella, että onhan kritiikissä jotakin perää. Kirja-arvosteluissa ei ole ollut eikä ole varsinkaan nykyään tapana ryhtyä väittelemään romaanien ”sanomasta” - romaanithan ovat vain fiktiota, ajatellaan.

    Ja jos tai kun ”nordic noirissa” on, niin kun näkee väitettävän, paljonkin yhteiskuntakritiikkiä, niin vasta muutaman vuosikymmenen jälkeen voidaan analysoida mitä tuon pohjoismaisen brändin sisällä oikein on sanottu. Aikalaiskritiikki myötäilee (aina?) pinnalla leijuvia ajatuskliseitä, siitä riippumatta kestävätkö ne älyllistä tarkastelua.

    Kliseet ovat konformistinen yhteenveto ja samalla kokonainen totuus.

Karisto, 1980.

---

Louise France: The Queen of Crime. The Guardian, 22.10.2009.

Timo Kukkola: Dekkaristin käsikirja. Suomen dekkariseura, 1986.

Ari Haasio: X niin kuin Marx. Yhteiskunnallisuus Sjöwall – Wahlöön teoksissa. Teoksessa Murha ei tunne rajoja. Toim. Risto Raitio, Paula Arvas ja Keijo Kettunen. Book Studio, 1997.

Jukka Parkkinen: Yhteiskuntakritiikkiä vai jännityskirjallisuutta? Teoksessa Pidättekö dekkareista. Toim. Kai Ekholm ja Jukka Parkkinen. Kirjastopalvelu Oy, 1985.

Jukka Petäjä: Netin vihapuhe teki ruotsalaistoimittajasta dekkaristin, jonka esikoisteoksessa toimittajia joutuu sarjamurhaajien uhriksi. HS, 5.3.2019.

Julian Symons: Murha! Murha! (Bloody Murder, 1985.) Suom. Leena Tamminen. WSOY, 1986.

Maj Sjöwall & Per Wahlöö:

Roseanna, 1965. (Suom. Roseanna. Karisto,1969.)

Mannen som gick upp i rök, 1966. (Mies joka hävisi savuna ilmaan, 1967)

Mannen på balkongen, 1967. (Mies parvekkeella, 1980.)

Den skrattande polisen, 1968. (Bussimurha, 1972.)

Brandbilen som försvann, 1969. (Kadonnut paloauto, 1979.)

Polis, polis, potatismos! 1970. (Missä viipyy poliisi, 1973.)

Den vedervärdige mannen från Säffle, 1971. (Komisario Beck tähtäimessä, 1974.)

Det slutna rummet, 1972. (Suljettu huone, 1976.)

Polismördaren, 1974. (Poliisimurha, 1978.)

Terroristerna, 1975. (Terroristit, 1980.)

Taiteilija on kuollut

[Eläköön taide!]

Eteenpäin, 24.11.1974.

Oman ja sitä edeltävien sukupolvien taiteilijoiden kuolinuutisilta ei voi välttyä.

    Sukupolvet vaihtuvat, kasvavat toisistaan. Tähtiä syntyy, tähtiä kuolee, vaikka joskus tuntuu ettei karismaattisia tähtiä enää synny, koska julkisuuteen pääsee helpommin kuin ennen. Sitä paitsi yhtenäiskulttuurin pirstoutuessa jokaisessa kuplassa laulaa, näyttelee ja kirjoittaa kuplan omat sankarit ja tähdet.

    Kysymys voi olla näköharhasta: taaksepäin näkee pidemmälle kuin nykyhetkessä, missä kaikki näyttää ja kuulostaa samanlaiselta. Menneisyys tuntuu sitävastoin olevan täynnä erilaisia, persoonallisia taiteilijoita.

    Historia karsii keskinkertaiset.

    Kun taiteilija kuolee, taide jää, jos jää.

Karismaattisten taiteilijoiden kuolinuutisia lähipäiviltä: Pekka Aarnio (1947-2019), Doris Day (1922-2019), Reijo Taipale (1940-2019), I.M. Pei (1917-2019) ja Herman Wouk (1915-2019).

    Joskus taiteilijan muisto jää soimaan laulussa, niin kuin Reijo Taipaleen Satumaassa tai Pekka Aarnion (ja Agit Prop -kvartetin) Nataliassa, toisinaan hänen teoksistaan tehdyissä elokuvissa, niin kuin Woukin Cainen kapinassa tai tv-sarjassa Sodan tuulet. Epämääräinen mielikuva Doris Daysta saattaa viitata höpsöttävään blondiin, mutta Day oli mainio laulaja eikä hänen rooliaan Alfred Hitchcockin filmissä Mies joka tiesi liikaa (1956) unohda millään, eikä varsinkaan Dayn laulamaa ja elokuvan juonta kannattelevaa laulua Que Sera Sera.

    Silloin kun taiteilija on arkkitehti, niin kuin kiinalais-yhdysvaltalainen Pei, hänen suunnittelemansa rakennukset eivät katoa tulevien sukupolvien silmistä, paitsi sitten kun rakennus puretaan. Pei suunnitteli lasipyramidin Louvren taidemuseon etupihalle. Moderni lasimetallipyramidi historiallisen rakennuksen kainalossa herätti kiivasta vastustusta aikanaan – monet pariisilaiset olisivat halunneet purkaa pyramidin heti sen valmistuttua.

    Pei itse sanoi, että arkkitehtuurin täytyy muistaa juurensa, sen mistä kaikki alkoi. Siihen tarkoitukseen, rakentamisen alkulähteiden muistamiseen, Louvren lasipyramidi istuu hyvin. Ja voiko ylisummaan olla taidetta, jossa ei kuulu tai näy aikaisempien sukupolvien taide?

    Mutta kuinka moni tietää tai muistaa, että Herman Wouk oli myös näkyvä juutalaiskirjailija? Tai kuinka moni muistaa tai tietää, että Pekka Aarnio vaikutti tuottajana mm. Rauli Somerjoen, Pelle Miljoonan, Gösta Sunqvistin ja Ultra Bran levyjen taustalla?

    Taiteilija vaikuttaa tulevien aikojen taiteeseen tietämättään ja tahtomattaan. Taiteella ei loppujen lopuksi ole copyrightia.

Paradiso, pieni onnen maa, kaunis saari rakkauden.

    Youtubesta löytyy Rauni Pekkalan esittämä Paradiso, mutta ei Pekka Aarnion ja Martti Launiksen (1946-2018) ironisen sentimentaalista duettoa, joka sai opiskelijoiden ”kapina- ja vallankumouskokouksissa” nuorison riemuitsemaan. Kun opiskelijat Helsingin Yliopiston suuressa juhlasalissa olivat kuunnelleet tiukkaa poliittista, monopolikapitalismin vastaista propagandaa pari tuntia, kaikkeen jo kyllästyneenä, Aarnion ja Launiksen ilmaantuminen paikalle virkisti väsyneet mielet kummallisesti: kohta ne laulaa Paradison!

    Niin lauloivat, ja elettiin 1960-luvun loppuvuosia, 70-luvun taitetta.

Olivatko he silloin Agit Propin laulajia? Vai Vanhan Myyrän?

    Tähän ei löydy yksikäsitteistä vastausta.

     Miska Rantanen ja Samuli Tiikkaja eivät yrittäneet muistokirjoituksessaan Pekka Aarniosta Helsingin Sanomissa (17.5.2019) avata Agit Propin ja Vanhan Myyrän monimutkaista suhdetta.

    Hyvä niin – minä yritin tuota selvittää marraskuussa 1974, ja asiaa kai käsiteltiin SKP:n (Suomen kommunistinen puolue) johtoelimissä. Tai no, ehkä ei sentään.

Agit Prop, 1974.
Kuvassa vasemmalta oikealle:
Monna Kamu, Sinikka Sokka,
Pekka Aarnio ja Martti Launis.

Vuonna 1974 tein Markku Luodon ja vaimoni Railin kanssa kulttuurimakasiinia Marginaali Kotkassa ilmestyvään Eteenpäin-lehteen. Parhaimmillaan sivu ilmestyi kaksi kertaa kuukaudessa. Sen taitto suunniteltiin Espoon Leppävaarassa.

    Sivun esikuvana oli Hesarin kulttuurimakasiini, mutta Marginaali oli (olevinaan) tiukasti yhteiskunnallinen eikä snobbaileva cityhömpsötys niin kuin Hesarin vastaava. Tosin Marginaalissa puolustettiin estottomasti roskaviihdettä ja eskapismia, joten mekin snobbailimme tahoillamme.

    Sunnuntaina 24.11.1974 Marginaalissa käsiteltiin mm. Robert Altmanin Chandlerfilmatisointia Pitkät jäähyväiset, blueslevyjä, ranskalaista ikivanhaa dekkaria Fantomas, Kotkassa ilmenevää vanhan rakennuskannan hävittämisvimmaa, Alkon hintapoliitiikkaa, Joseph Hellerin romaania Me sotasankarit (Catch-22) ja Agit Propin viisivuotisjuhlaa.

    Koska Agit Prop juhli syksyllä 1974 viisivuotista taivaltaan, sitä ei voitu perustaa vuonna 1970, niin kuin Hesarin Aarnio-muistokirjoituksessa ja Wikipediassa kirjoitetaan.

    En kuitenkaan väitä tietäväni ”totuutta”.

    Kun kirjoitin Marginaaliin pienen pätkän juhlivasta Agit Propista, toimitin konseptin vaimoni kautta Martti Launikselle ja Agit Propille varmistaakseni, että historian kuvaus oli oikea.

    Ei ehkä olisi kannattanut.

    Martti Launis työskenteli samassa työpaikassa kuin vaimoni.

    Agit Propin porukka kirjoitutti juttuni kahteen kertaa ennen kuin hyväksyi sen sisällön. Ajat olivat tiukat, totuus kortilla! Jokaista sanaa tuli miettiä luokkataistelun läpi.

    En tiedä, oliko tuolloinen kirjoitukseni faktoiltaan täydellinen. Parastani yritin - ja harmittavasti enemmänkin. Häpeän edelleen, että annoin juttuni taistolaistoverien käsiteltäväksi. Olen nimittäin muistavinani, että jutussa säädettiin myös muita sävyjä kuin Vanhan myyrän ja Agit Propin välistä historiallista suhdetta.

    Tehty mikä tehty.

    Kun tänään kuuntelee Agit Propin lauluja, ne kuulostavat pääosin militantilta länsimaisen demokratian vihaamiselta ja hirvittävän sinisilmäiseltä kommunistisen puoluekurin propagandalta. Liberaalin lännen vapaus ei kelpaa, vaan parempaa uskotellaan löytyvän totalitaarisesta naapurista.

    Nykyhetkessä kuunneltuna nuo poliittiset laulut tuskin elävät missään ja tuskin enää koskaan. Mutta Agit Propin rakkauslaulut elävät, ja kvartetti laulaa komeasti.

    Pekka Aarnion (ja Martti Launiksen) muistoa kunnioittaakseni kopioin tähän hieman punastellen marraskuussa 1974 Eteenpäin-lehdessä julkaistun kirjoitukseni:

Agit Prop

Marraskuun seitsemäntenä vietettiin Neuvostoliitossa Lokakuun vallankumouksen 57. vuosipäivää. Samana päivänä juhli Agit Prop järjestö viisivuotista toimintaansa poliittisen ohjelmatoiminnan saralla. Juhlakonsertin paikkana oli Kulttuuritalo Helsingissä.

    Vuonna 1969 oli perustettu Agitprop ry. ja suunnilleen samanaikaisesti Vanha Myyrä, Ylioppilasteatterista irronnut ohjelmatyöryhmä, joka sekin astui työväenliikkeen rintamaan aseinaan poliittinen laulu ja agitaatio. Seuraavan vuonna yhtyi Vanha Myyrä Agitprop ry:n ja tämä puolestaan liitettiin perusosastoksi Uudenmaan Sosialistiseen Nuorisoliittoon.

    Vaikka Agit Prop kokoaakin yhteen laajat taiteilijajoukot, sen eittämättä terävin kärki on tunnettu ja tunnustettu kvartetti: Monna Kamu, Sinikka Sokka, Pekka Aarnio ja Martti Launis.

    Tämä kvartetti on totuttu näkemään yhtä hyvin työväenliikkeen juhlatilaisuuksissa kuin ammattiyhdistysliikkeen joukkotilaisuuksissa. Se on vieraillut menestyksekkäästi ulkomailla, Berliinissä ensimmäisen kerran 1971, Chilessä kerran, hieman ennen murheellista syksyä -73, hieman ennen presidentti Allenden murhaa.

    Marraskuun seitsemäntenä talo oli täynnä.

    Pitkäksi venyneen juhlakonsertin odotetuin oli tietenkin Agit Propin kvartetti, ja yhtä varmasti juhlituin.

    Agit Prop ei ole ammattiryhmä, silti se työskentelee ammattimaisen taidokkaasti, päämäärästään tietoisena, milloin tyylitellyn tunteellisena, milloin lujan taistelutahtoisena. On oivallettu, että sosialistinen taide sisältää aina aitoa romantiikkaa, eteenpäin suuntautuvaa optimismia. On oivallettu, että laulujen sanat on tarkoitettu ymmärrettäväksi, olipa sitten kyseessä rakauslaulu tai taistelulaulu. On oivallettu, että musiikin välityksellä voidaan parhaiten saavuttaa älyn ja palavan tunteen sopusointu.

    Agit Propin ohjelmisto rakentuu paljolti suomalaisen kulttuuririntaman tuotannolle. Pentti Saaritsan, Elvi Sinervon, Matti Rossin, Aulikko Oksasen tai Marja-Leena Mikkolan tekstit saavat musiikillisen ilmauksen Kaj Chydeniuksen, Eero Ojasen, Heikki Valpolan tai Toni Edelmannin sävellyksissä. Toisaalta edistyksellinen taide kasvaa voimakkaaksi yli rajojen ulottuvasta solidaarisuudesta, yhteisestä taistelusta rauhan ja paremman tulevaisuuden hyväksi.

    Poliittinen laulu elpyi uneliaisuudestaan 60-luvun yhteiskunnallisen heräämisen myötä. Tänään se on jälleen keskeisesti työväenkulttuuria, kansallista ja omaehtoista kulttuuria. Agit Propilla ja KOM-teatterilla on puolestaan viime vuosina ollut keskeinen vastuu tämän kulttuurin eteenpäin viemisestä.

    Juhlivan Agit Propin tuotantoa on kuultavissa useammallakin kokoomalevyllä aina Vanhan Myyrän päivistä lähtien, mutta myös omilla kokoelmilla.

Kyösti Salovaara, 2017.
Modernin menneisyys:
I.M. Pein pyramidi Louvren edessä. 

Mestaroidaan

[luontoa jumalaksi tekeytymällä]

Kyösti Salovaara, 2018.
Ovatko niityllä makailevat naudat pelkästään
ihmisen elinpiiriä vai
atavistinen linkki luonnonvalintaan?

Koskaan et muuttua saa, lauloi Pasi Kaunisto 1960-luvun lopulla.

    Lauloi viikkokausia iskelmälistoilla.

    Inhosin kappaletta. Pidin sitä taantumuksellisena julistuksena. Koskaan et muuttua saa, helkkari sentään! Voiko pikkuporvarillisen elämänkäsityksen selkeämmin paljastaa?

    Laulussa ei kuitenkaan kerrota yhteiskunnasta vaan laulajan nuoruudesta ja onnesta, jonka ei haluta kaikkoavan. Vaikka aika vaihtuu ja jos haaveetkin haihtuu, ”niin koskaan et muuttua saa”, sillä ihminen tarrautuu nuoruuden muistoon. Kunpa nuoruuden saisi takaisin: "aika on aikaa / mut taika on taikaa / sä koskaan et muuttua saa".

    Ihminen on kummallinen olento. Se muuttaa maailmaa, mutta ei halua minkään muuttuvan.

Silmälaseista huolimatta ihminen on likinäköinen eläin.

    Tämä on filosofinen toteamus.

    Ihminen tajuaa muuttaneensa yhteiskuntaa, tehneensä luonnon aineista tekniikkaa, kyntäneensä peltoja, lentäneensä jopa kuuhun.

    Mutta ihmisen mielestä luonto pysyy sellaisenaan. Se on valmis, kerran rakennettu ja pysyvä, muuttumaton, paitsi sen suhteen että puuhun tulee lehdet keväällä ja ne putoavat syksyllä.

    Kun jossakin ryhdytään kaatamaan vanhaa puuta, siitä syntyy kansanliike ja Helsingin Sanomat kertoo, että kohta puu kaadetaan ellei kansa saa estetyksi sitä.

    Aika ei pysähdy, paitsi ihmisen mielessä hänen katsellessaan metsää, peltoa, kukkivaa niittyä, juoksevaa puroa. Kyynel silmässä hän kuuntelee saarnaajaa: Varpunen katosi, hömötiainen hävisi – voi meitä ihmisparkoja luojan luomia!

Kummallisia uutisia.

   Merikotkien kanta on rannikoillamme kasvanut niin isoksi, että ne tappavat jo toisiaan, koska tila ei riitä. Sen lisäsi ne käyvät haahkojen kimppuun. Nyt ovat viisaat neuvot kalliita, jälleen kerran. Miten haahkat saadaan pelastetuksi? Ihminen auttoi merikotkia. Pitääkö niiden kantaa harventaa, jotta haahka pelastuu?

    Naalin kantojen kerrotaan vahvistuneen Ruotsin puolella. Kehitys on niin hyvää, että nyt mietitään, pitäisikö siellä kettuja tappaa enemmän, jotta napaketulla menisi vielä paremmin.

    Jossakin vaiheessa Itämeren hylje uiskenteli sukupuuton partaalla. Nyt hylkeet ja merimetsot aiheuttavat kalastajille 8 miljoonan euron kustannukset vuosittain. Vielä pahempaa on, ettei hylkeiden ”terrorisoima” kalastaminen kiinnosta nuorempia sukupolvia, vaikka kalaa syömällä pitäisi pelastaa koko maapallo.

    Calahonda sijaitsee Gibraltariin vievän rantatien (N-340) varrella, melkein puolivälissä Fuengirolasta Marbellaan ajettaessa. Nyt siellä pelätään villisikalaumoja, jotka kuumina kesäpäivinä hiipivät auringon laskettua asutuskeskukseen etsimään ruokaa ja kylpemään uima-altaissa.

    Ihminen mestaroi luontoa aivan kuin olisi jumala, joka tietää miten luonto suunnitellaan ja rakennetaan. Likinäköinen ei näe kauas. Ihminen ei tajua, että luonto ei pysy paikallaan. Se muuttuu, halusitpa tai et. Tehdessään hyviä tekoja luonnon puolesta ihminen saattaa tehdä pahaa luonnolle, evoluutiolle. 

    Sivilisaatioiden historiaa ei tietenkään voi irrottaa luonnon ja evoluution historiasta. Ne ovat toisiaan.

    Joidenkin mielestä ihmisen elämä sellaisenaan on paha teko.

Kyösti Salovaara, 2019.
Kultivoidun luonnon luonnollisuus?

Mestaroidaan kun ei muuta osata.

    Tätä sanaa ei nykyään käytetä positiivisessa mielessä.

    Tarkistin sanan vivahteita Nykysuomen sanakirjasta.

    Jossakin vaiheessa mestarointi on tarkoittanut myös hyvää tekemistä, nikkarointia, omin neuvoin pärjäämistä.

    Mutta aikojen saatossa sanan kielteinen merkitys on tullut vallitsevaksi.

    Mestarointi: yrittää korjata tai parannella jotakin siihen kuitenkaan pystymättä, asiantuntemattomasti, tökerösti.

    Arvostellaan jotakin pedanttisesti, pikkumaisesti ja samalla asiantuntemattomasti - mestaroidaan. Peukaloidaan ja repostellaan, räävitään kuin oltaisiin mestari sellaisenaan, tietämättä asian oikeaa tolaa.

    Miten merikotkien tilanne pitäisi ratkaista mestaroimatta luontoa? Kenen kannalta sitä tulisi tarkastella: haahkan vai merikotkan? Entä kalan asema: pitäisikö hylkeet tappaa vai jättää rauhaan? Kumpi on tärkeämpää: terveellinen, ilmastomuutosta ehkäisevä sapuska ihmiselle vai perushyvää ravintoa harmaahylkeille?

    Entäpä calahondalaisessa uima-altaassa polskutteleva villisika: Mitä hemmettiä sille tulisi tehdä mestaroimatta luontoa?

Kelloseppä päättää ennalta mitä tekee: hän suunnittelee jouset ja rattaat ja hahmottelee niiden keskinäiset yhteydet sen mukaan millaisen lopputuloksen hän haluaa.

    ”Darwinin löytämä luonnonvalinta on sokea, tiedostamaton automaatti”, selvensi Richard Dawkins evoluutiota kirjassaan Sokea kelloseppä (1986, suom. 1989). Tällä automaatilla ei ole tietoista tavoitetta, sillä ei ole tietoisuutta eikä tiettyjä päämääriä: ”Se ei suunnittele tulevaisuutta. Se ei päätä ennalta mitään; sillä ei ole lainkaan mielikuvaa siitä, millainen tulevaisuuden pitäisi olla.”

    Luonnonvalinta on sokea kelloseppä.

    Se ei näe tulevaisuutta. Se ei pohdi tekojensa seurauksia. Se ei tavoittele mitään.

    Luontoa mestaroiva ihminen unohtaa evoluution periaatteettoman prosessin ja yrittää kytkeä ”automaatin” sokeaan toimintatapaan omat mieltymyksensä, oman moraalifilosofiansa, oman suunnitelmallisuutensa, joka ei välttämättä istu luonnon evoluutioon, vaan vaurioittaa automaatin toimintaa niin että sitä pitää jatkuvasti mestaroida.

Minulla on kaksi vuokrakämppää.

    Tai ei niistä vuokraa tarvitse maksaa.

    Ensimmäisenä paikalle ehtinyt saa omakseen.

    Viime päivinä talitiainen, sinitiainen ja kirjosieppo ovat kierrelleet pihlajiin asetettuja pönttöjä ja toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa. Sinitiainen on luonteeltaan kiukkuinen tappelupukari. Se näyttää vallanneen toisen pöntön omakseen.

    Toisesta pöntöstä kilpaillaan vielä. Ehkä talitiainen ehti ensin ja puolustaa nyt kotiaan. Kirjosieppoa potuttaa, mutta kenties… kannattaa vielä yrittää heittää talitiainen ulos pöntöstä keväänkolealle nurmikolle.

    Ihmisen ei parane mestaroida lintujen kamppailua elintilasta. Jokainen niistä ansaitsee ”kodin”, mutta vahvempi ja viekkaampi sen lopulta saa. Tämä ei ole kauneuskilpailu vaan luonnonvalintaa kiukkuisimmillaan.

    En ole tyhjentänyt ja siivonnut pönttöjä kertaakaan. Ei kolopesijöiden pesiä kukaan luonnossakaan siivoa, paitsi linnut itse, jos itse siivoavat. Olisi luonnon mestaroimista puuttua pesien hygieniaan.

    Tästä ei voi sulkea pois ajatusta, että olen pelkästään laiska.

Kyösti Salovaara, 2019.
Vuokralainen?