Absurdia

[epätarkasti]

Kyösti Salovaara, 2019.
Plaza de la Corredera, Córdoba.

Helsinki.

    Maanantai-iltana seisoin Córdobassa härkätaisteluareenan keltaisella hiekkakentällä. Ilma oli lämmin, noin 30 astetta, aivan kuin iholle laskeutuva elämänrakkaus.

    Nyt torstaiaamuna mittari näyttää Helsingissä kuutta ja taivas on pilvessä. Yritän saada ajatuksia esille.

    Absurdi valtaa mielen: mitä vapaus on?

    Kevyenvihreitä lehdenalkuja aamun koleassa puutarhassa.

Potkulauta.

    Olen matkapakinoissani miettinyt todellisuuden hahmottamista.

    Todellisuutta voi lähestyä bottom-up tai top-down.

    Kun kirjailija, vaikkapa Eeva-Liisa Manner keräsi Andalusiassa elämän ja miljöön yksityiskohtia ja järjesti niistä loogisen, koskettavan runon andalusialaisesta kylästä, hän tarkasteli olemista alhaalta ylös, bottom-up.

    Kun otin valokuvia maisemasta ja vasta myöhemmin huomasin, että kuvaan oli tarttunut merkityksellisiä yksityiskohtia, tarkastelin ympäristöä ylhäältä alaspäin, top-down.

    Tämä on täysin absurdia.

    Mutta entä kun otin lauantai-iltana Córdobassa valokuvan potkulaudalla kiitävästä tyttösestä ja kuva epäonnistui täydellisesti, mitä epätarkka kuva silloin ilmentää? Kuvastaako se absurdia käsitystä olevasta: on jotakin mitä emme tiedoillamme tavoita, vaikka kuinka yritämme?

    Tuo oli ohimenevä hetki Córdoban Plaza de la Correderalla, joka muistuttaa Madridin, Salamancan ja Palman Plaza Mayoria, mutta ei ole yhtä yhtenäisesti rakennettu eikä niin kaunis ja harmoninen. Vähän ennen potkulautatyttöä aukiolla esiintyi uskonnollinen teatteri. Jatkuva puheenporina aukion ravintoloissa.

    Absurdissa kaikki on mahdollista.

Kyösti Salovaara, 2019.
Pauli Hanhiniemi, ravintola Kukko, Fuengirola.

Heppu.

    Todellisuuden hahmottamisen absurdit epäonnistumiset jatkuivat, alkoivat jo aikaisemmin.

    Heti pääsiäisen jälkeen Fuengirolassa Pauli Hanhiniemi (s. 1964) veti suomalaisessa ravintolassa jäntevän, uskottavan ja koskettavan konsertin. Yhtyeen nimi oli Retkue.

    Yritin ottaa kännykällä Hanhiniemestä kuvia. Täydellinen epäonnistuminen.

    Mutta kertooko tuo kuva sittenkin jotakin oleellista Hanhiniemestä, joka on vähän kuin kantrirock-heppu Pohjanmaalta? 

    Hanhiniemi ”horjahtelee” taiteellisen ja eskapistisen välimaastossa, kapinallisuuden ja sopeutuvaisuuden ristiriidassa. Hän haluaisi lähteä lauluissaan pakoon, mutta kahvi maistuu hyvältä ja kotoinen olo tulee pienistä arkipäivän asioista. Ollako vai ei? Mennäkö vai pysyä paikallaan?

    Katselen epätarkkaa kuvaa – eikö Hanhiniemi muistutakin Waylon Jenningsiä olemukseltaan? Vuosien merkit – varmuus.

    Yhdennäköisyys on absurdi huomio; en tiedä Hanhniemen elämästä mitään enkä tietenkään samaista sitä Jenningsin elämään. Mutta asenne: epätarkka miehen absurdius.

    Kuinka tosissaan ja samalla itseironisesti Hanhiniemi kertaakaan uransa aikana kirjoittamiaan lauluja! Hänen laulamansa maailma on hänen kirjoituksensa.

Kyösti Salovaara, 2019.
Odottelua klo 19:40, Plaza de Toros Los Califas.

Kyösti Salovaara, 2019.
Los Califas klo 20:36. Vielä 40 minuuttia konserttin alkuun.
(Härkätaisteluareenan kello on talviajassa!)

Old guy.

    Taksilla maanantai-iltana Guadalquivir-joen rantakadulta Córdoban toiselle reunalle Plaza de Toros Los Califasin luo, kuusi euroa. Taksikuski mainitsee pari Dire Straitsin ja Mark Knopflerin (s. 1949) kappaletta. Kommunikoimme englanniksi, mikä on Córdobassa paljon hankalampaa kuin rannikolla.

    Konsertin alkua odotetaan melkein kaksi tuntia. Areena täyttyy, aurinko laskee, hiekka pöllyää. Nyt eivät täällä puhise härät eivätkä toreadorit eikä miekkaa heiluttava matadori vaan Mark Knopflerin uskolliset kannattajat, noin 7000-9000 ihmistä, ja tietysti Knopflerin kymmenmiehinen yhtye, jonka nimi on kai Band.

    Otin mukaani kunnollisen kameran, jotta Fuengirolan konsertin epäonnistuminen ei toistu.

    Pian 70-vuotias Knopfler valtaa lavan, rennosti, rytmikkäästi, aivan kuin musiikilla ei olisi alkua eikä loppua. Tuntuu kuin ikiaikainen barokkimusiikki, sen iskelmällinen puoli, heräisi Córbobassa häräntuoksuissa henkiin rockin ja kantrin synteesissä.

    Absurdi huomio: kukaan musiikkia tunteva ei kirjoita edellistä virkettä.

    Minä kirjoitan, sillä valokuvani Knopflerista epäonnistuivat vielä pahemmin kuin Hanhiniemestä. Absurdi epätarkkuus valtaa mielen. Enkö osaa edes yhtä hyvää kuvaa ottaa illan pimetessä?

    Leppoisan jäntevä Knopfler soittaa kaksi tuntia. Yleisö hurmaantuu, laulaa mukana: Once Upon a Time in the West.

    Pauli Hanhiniemi muisteli jonkun kysyneen soittaako hän jazzia vai iskelmää. Ehkäpä Skotlannissa syntynyt, itseään vanhaksi mieheksi sanonut Knopfler omalla tavallaan, omalla musiikillaan vastasi Pohjanmaan pojalle: tämä on kaikkea sitä ja siltä väliltä. Heppu ja Old guy.

    Epätarkan kuvani kitaramiehestä voi tulkita miten tahtoo. Minusta Knopfler on aina ollut jokin välimuoto vähintään Bob Dylanista, Bryan Ferrystä ja Leonard Cohenista. Siis aika paljon ja vähän enemmän.

    Absurdin rajamailla.

Kyösti Salovaara, 2019.
Old guy: Mark Knopfler.
Los Califas, klo 23:25.

279.

    Andalusiassa askelmittariin kertyi viiden viikon reissulla 279 kilometriä.

    Se on tietenkin hyvin epätarkka lukema, koska välillä askelee pitenee, toisinaan lyhenee mäkeä kiivetessä ja väsymyksen iskiessä kintereisiin.

    Kävelen toreilla, kaduilla, rannoilla, aukioilla kahviloihin tutustuen. En kauheasti etsi taideluomuksia enkä kulttuuritilaisuuksia. Arkipäivän kulttuuri on jalkojen kantamaa. Ja parasta balettia on katsella espanjalaisten ravintoloiden tarjoilijoiden hypähtelyä ja juoksemista toisiaan ja asiakkaita väistellessä. Tarjoilija on kuin arkipäivän balettitanssija puheen porinan ja lasien kilinän konsertissa.

    Kävelemisestä ei pidä tehdä numeroa. Se ei ole ilmastoteko vaan henkinen juttu.

    Tällä reissulla liikuin myös henkilöautolla noin 2000 km, luotijunalla 300 km, paikallisjunalla 150 km ja muutamia kilometrejä paikallisbussilla. Jos haluaa nähdä andalusialaisen maiseman kaikkineen, jokineen ja puroineen, laaksoineen ja vuorineen, se onnistuu vain autolla. Luotijunan ikkunasta näkee hyvin vähän, tuskin mitään, mutta matka joutuu paikasta toiseen.

    Hesari kertoi pari päivää sitten ettei kävelemisestä ole (terveydellistä) hyötyä, mutta artikkelissa haastateltu Oulun terveystohtori ei ymmärrä ihmisen henkisen rakennuksen onkaloita eikä sitä miten niitä täytetään kävelemisen mielihyvällä.

    Lupaa kysymättä kävelen kaduilla ja toreilla, kahviloissa kierrellen.

    Absurdin epätarkkuuden valtaamana lainaan taas kerran Albert Camusia, joka kirjoitti vuonna 1936 lomailtuaan Baleaareilla:

    ”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty. Sinä hetkenä olemme kuumeessa, mutta olemme pehmeät ja huokoiset. Pienikin töytäisy järkyttää meitä, olentomme perustuksia myöten. Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon. Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.”

    Andalusiassa otin myös epätarkkoja, huonosti valotettuja kuvia. Nekin ovat absurdia elämää. Jotakin mistä saa hieman kiinni.

S.I. 2019.
Matkailija Guadalquivirin ylittävällä Puente romanolla.