Hohhoijaa

[Ej vinterunderhåll]

Kyösti Salovaara, 2022.

Ihminen voi olla vain oman aikansa tuote, ei kenenkään muun aikakauden. 

- Nelson DeMille

Absurdi riippuu yhtä paljon ihmisestä kuin maailmasta.

-Albert Camus

Meitä eivät kiinnosta esteettiset fantasiat eikä muodinmukainen pelehtiminen.

- Le Corbusier

Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia.

-Adolf Loos

… kieli on ensisijaisesti olemisen talo ja ihmisen olemuksen tyyssija.

- Martin Heidegger

Meillä ei vaadita ajattelijalta elämänkatsomuksen kamppailtua, eheäksi valettua kokonaisuutta, ei vaadita sitä persoonallisuuden keskeisyyttä, josta ajatukset murtautuisivat esiin välittöminä ja välttämättöminä, vaan tajutaan ja ihaillaan enemmän joutilasten hetkien arkiviisautta, yhteydettömiä mieleenjohtumia ja päähänpistoja, ilmasta siepattuja ja ilmaan iskeviä aprikoimisia, aattelehtimisia, joiden oikukas, aluton ällistyttävyys käy syvämielisyydestä, aiheeton hiuksenhalkoilu älyn hienoudesta, tavoittelu alkuperäisyydestä, tyhjäsisältöisyys aatteellisesta taivashipoisuudesta, tyhjä tuijotus metafyysisestä ongelmoitsemisesta, onttouden kumina vakuutuksen rinta-äänestä.

- Volter Kilpi

Kesäkelien jälkeen syksy.

    Absurdia.

    Kaupunki ilmoittaa, ettei talvella tehdä lumitöitä. Kesällä se on helpompaa. Nykyajan huoltomies ei tartu lapioon. Portaille ei pääse koneella.

    Roskapönttöjä ei kannata sirotella katujen varsille. Pöntöt pitäisi tyhjentää. Ei huvita. Ei ole rahaa. Ihmiskäsiä tarvitaan muualle. Siistiä!

    Hohhoijaa, hyvinvointiyhteiskunnalle kuuluu pelkästään hyvää.

Me asumme taloissa. Erilaisissa, kaiken kokoisissa.

    Mutta asummeko filosofisesti?

    Vai onko kieli todellakin ”olemisen talo” ja ”ihmisen olemuksen tyyssija” niin kuin Heidegger sanoo? Kielen talossa ei kuitenkaan voi syödä eikä nukkua eikä kirjoitella kieltä.

    Jos tuon oikein ymmärtää tai vaikkapa ihan väärin, niin Heideggerin mielestä syöminen ei ole oleellista eikä hyvä sänky vaan ihmisen olemus, jonka pystyy ilmaisemaan vain kielessä, jota saattaa tutkailla vain sanoissa ja lauseissa, ja koska niin on, se talokin on vain kieltä, ikään kuin kieleksi konvertoituja tiiliä, maalipintoja, kattoja ja savupiippuja.

    Hohhoijaa, aika absurdia.

Maailma ei ole järjellinen. Ajatteli Camus. Mutta absurdi on ihmisen kokemus maailmasta joka ei ole järjellinen, mutta jossa pitää elää ikään kuin siinä olisi järkeä.

    Irrationaalisesta maailmasta sopii nappailla kaikenlaisia sitaatteja, jotka tuntuvat selityksiltä.

    Mutta voiko absurdia selittää? Eikö selityksen pitäisi olla silloin absurdin kuvaus, järjettömän järki? Sehän on vastoin määritelmää. Mahdottomuus.

    Niin kuin että suuri ruokakauppa mainostaa nypittyjä siikafileitä. Kivempi syödä, mutta minne ruodot joutuivat? Kuka nyppi? Missä?

    Hohhoijaa, onko kieli myös ruokaa?

Kyösti Salovaara, 2022.
Hiililaiva helsinkiläisessä satamassa viime sunnuntaina.
Absurdia vai mustaa huumoria?

Helsingin Sanomien entinen kulttuuriosaston päällikkö ja suomalainen man of letters Pekka Tarkka totesi Suomen Kuvalehden haastattelussa (18.8.2022), että kulttuuriosastot eivät enää ole kulttuuriosastoja. Tarkka kaiketi puhui ”omasta lehdestään”, mutta kenties myös laajemmin.

    ”Oman aikani jutuissa pyrittiin selkeään jäsentelyyn ja tavoiteltiin tyylillistä loistoa”. Tarkka sanoi. ”Ei sellaiseen ole enää aikaakaan, työtahtihan on hirveän ankara. Joskus mietin, että ’kulttuurin’ sijasta sanomalehtien taidesivujen päällä pitäisi lukea ’tapahtumateollisuus’. Tai ’lifestyle’.”

    Hohhoijaa, tapahtumateollisuus ja lifestyle, laatulehden näkökulma.

    Tietysti tarkka on oikeassa. Sen näkee sokea Reettakin.

    Eikä tämä koske pelkästään ”kulttuuriosastoa” vaan myös urheilua ja taloutta. Näin ollen lehdessä, esimerkiksi Hesarissa, ei enää ole kirjallisuusosastoa, urheiluosastoa eikä talousosastoa vaan niiden tilalla on ”kirjailijaosasto”, ”urheilijaosasto” ja ”yrittäjäosasto” (HS Visio).

    Ei Hesarissa kirjoiteta enää jalkapallopelien selostuksia eikä kuvata pelitaktiikoita vaan juorutaan pelaajista, heidän lapsuudestaan, kovasta nuoruudesta ja siitä mitä pelaajan täti ja mummo ja mummon kummin kaima ajattelevat pelaajan psyykestä.

    Kun lukee sellaisia laatulehtiä kuin The Guardian tai El Páis, huomaa eron: siellä urheiluosastossa edelleen kerrotaan urheilusta. Pelaajien ja hyppääjien elämä on sitten sijoitettu, jos sitä ylipäänsä esitellään, Lifestyle-osastolle, muiden julkkisjuttujen ja hömpän sekaan.

    Näin se menee. Pallo pyörii ja miksei pyörisi kun on pallo. Eduskuntatalo ei pyöri minnekään.

Ilta-Sanomat kertoi CNN:n uutisesta, jonka mukaan Vladimir Putinilla on joukko nuoria naisraivottaria hoitamassa väkivallan ja autoritaarisuuden propagandaa.

    Meneekö tuokin feministisen voimaantumisen piikkiin niin kuin kokeneet valtionaiset Hillary Clinton ja Tarja Halonen väittivät Sanna Marinin törttöilyjen menevän? Feministi ei törttöile, entinen presidentti väittää.

    Kun aikoinaan luin ja kirjoittelin amerikkalaisista feministikirjailijoista niin näitä yhdisti eräänlaisen ”miehittymisen” tavoittelu: nainen pyrki hankkimaan samanlaisen vapauden ”holtittomaan” elämään kuin mitä miesten ajateltiin jo saaneen.

    Onko pääministeri yhä tuolla tiellä?

    Toisaalta, nykyajan militantti feministi ei kai pyri mieheksi vaan yrittää ottaa miehiltä pois niitä vapauksia, joita tällä kuvitellaan olevan. Nainen vahvistuu mitätöimällä miehiä.

    Ajatuskoe: entäpä jos pääministerinä olisi Marinin tilalla ollut pyylevä keski-ikäinen mies? Entäpä jos tämä olisi heilunut kännissä diskossa ja suudellut intohimoisesti tanssittamiaan upeita naisia ja pitänyt kättään ”siellä”?

    Kuinka monta tuntia kyseinen miespääministeri olisi saanut pitää virkansa videoiden paljastuttua? Olisiko naismedian julma raivo tuulettanut hänet hallituksen johdosta kolmessa vai kahdeksassa tunnissa?

    Hohhoijaa, absurdi kysymys. Ei sellaista saa esittää.

Kyösti Salovaara, 2022.
Esteettinen leikkipaikka Jätkäsaaressa -
absurdiin opettelu?

Suomi on sivistysmaa ja Suomessa asuu sivistynyt kansa.

    Ei puhetta muusta. Siikafileet nypitään. Poliitikoista ja päättäjistä nypitään kaikki paha.

    Helsingin Sanomien mielipideosastolla kaksi helsinkiläistä opettajaa kertoi, että vauraassa Helsingissä ei riitä oppikirjoja kaikille koululaisille, joten niitä kierrätetään kesken lukukautta oppilaalta toiselle lyhyeksi aikaa.

    Miten voit oppia ilman kirjoja?

    Keskiviikkona (30.8) HS sitten kertoi, että kasvatuksen ja koulutuksen toimialajohtajan Satu Järvenkallaksen mukaan ei ole paluuta entiseen, jossa kaikilla oppilailla olisi omat oppikirjat kaikista aineista.

    ”En näe sitä realistisena, kun katsoo tämän päivän maailmaa, opetussuunnitelmaa ja välineitä, mitä meillä on käytössä”, Järvenkallas perusteli Hesarissa. ”Opimme erilaisten oppimateriaalien kautta. Kirja on yksi tärkeä elementti, mutta se ei ole ainut… Pitää ymmärtää, että maailma on sillä tavalla muuttunut, että yksi materiaali ei ole enää ratkaisu oppimiseen.”

    Hohhoijaa, pitää ymmärtää että maailma on muuttunut eikä rikkaalla Helsingillä ole varaa oppikirjoihin.

    Absurdia, eikö vaan?

    Sivistyksen murentamiseen lienee hyvinkin varaa!

Kyösti Salovaara, 2022.
Ei talvikunnossapitoa!

Tärähtänyttä

[minä ja hän, me]

Kyösti Salovaara, 2019.
Vesipuisto iltavalaistuksessa.

Abstrakti.

    Maanantaina, iltapäivällä, viime viikolla, hän ajaa Kotkaan katsomaan jalkapalloa.

    Jättää auton Sapokan toiseen päähän, purukasojen ja kahviloiden lähelle.

    Ilta pimenee, peli aaltoilee. Tasapeli: KTP – TPS: 1-1.

    Kävelee Arto Tolsa areenalta pois. Pysähtyy Sapokan rannalle. Huikaisevat valot veden takana. Ottaa kännykällä valokuvan.

    On kiire autolle. Ei odota kuvan ”valottumista”. Lähtee kävelemään.

    Kotona tajuaa, että kamera prosessoi kuvaa hänen matkansa jatkuessa. Kuva on tärähtänyt, pilalla.

    Mutta kuvaa tuhotessaan tajuaa, että tämähän on impressionistinen, melkein abstrakti kuva Sapokan vesipuistosta. Tällä tavalla esittävä muuttuu ei-esittäväksi.

    Onko abstraktia taidetta olemassakaan? Onko tärähtäneen kuvan informaatio tärähtänyttä.

Ristiriitainen.

    Itävaltalainen Peter Handke saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Asuu metsässä Pariisin liepeillä, Versaillesin lähellä.

    Ei tunnettu mutta tunnettu.

    Suomalaiset lehdet käyttävät kiertoilmaisuja. Sanovat: Handke on ristiriitainen henkilö. Lehtiä lukiessa huomaa, että ne ottavat sanastonsa muualta, sielläkin vasemmistoliberaalien on mahdoton (tai vaikea) ilmaista, että Handke on konservatiivi, oikeistolainen, kenties jopa… eikä ristiriitaisille pitäisi jakaa palkintoja.

    Kuplaa ei ole koska se on.

    Pitääkö kirjailija vetää sanomisistaan tilille? Onko ”ristiriitainen” Handke puolustanut Bosnian kansanmurhaa? Jos on, miksi hänelle annetaan kirjallisuuspalkinto?

    Keskiviikkona Kaj Chydenius kertoo Helsingin Sanomien 80-vuotishaastattelussa olevansa yhä kommunisti. Mutta sävellykset eivät ole poliittisia. Ne eivät ota kantaa. Vain sanat kertovat. Toimittaja hyväksyy Chydeniuksen vastauksen eikä kysy mitä mieltä Chydenius on ollut säveltämiensä laulujen sanoista.

    Jos/kun kommunistin rooli ei vaikuta Chydeniuksen sävellyksiin, lauluihin joita hän valitsee sävellettäväksi, miksi Handken oikeistolaisuus vaikuttaa ja leimaa hänet kunnottomaksi saamaan kirjoistaan palkinnon?

    ”Kirjoitan puhdasta kirjallisuutta” Peter Handke sanoo La Vanguardia -lehden haastattelussa vuonna 2014. Haastattelija muistuttaa, että monet ihmiset toivovat Handken korjaavan sanansa Serbiasta. ”Jos joku tulee vaatimaan minulta korjausta”, Handke vastaa, ”potkaisen häntä. En pyydä koskaan anteeksi, että kirjoitan kirjallisuutta. Kirjani puolustavat rauhaa ja oikeudenmukaisuutta, miten joku uskaltaakin liittää minut sotarikoksiin?”

    Toissailtana, kuluvalla viikolla, Handke kertoi Itävallan yleisradioyhtiön haastattelussa ettei aio enää vastata kaikkiin kysymyksiin. Hän on kyllästynyt selittämään poliittisia näkemyksiään lehtimiehille puutarhansa portilla. Kukaan näistä kyselijöistä ei ole lukenut hänen kirjojaan tai ole perehtynyt siihen mitä hän on kirjoittanut. 

    "He kysyvät vain kuinka maailma reagoi", Handke sanoi. "Reaktioita reaktioiden reaktioihin. Olen kirjailija ja juureni ovat Tolstoissa, Homeroksessa ja Cervantesissa. Jättäkää minut rauhaan ja älkääkä kysykö tuollaisia kysymyksiä."    

Kyösti Salovaara, 2019.
Kukkameri Givernyssä.

Wozniak.

    Helsingin Sanomat haastattelee Steve Wozniakia, joka perusti Applen vuonna 1976 Steve Jobsin ja Ronald Waynen kanssa. Wozniak suhtautuu varauksella suuryhtiöihin - esim. Googleen ja Facebookiin – jotka keräävät yksityisten ihmisten tietoja hyödyttääkseen liiketoimintaansa.

    ”Monissa tapauksissa ne käyttävät hyväkseen monopoliasemaansa laajentaakseen liiketoimintaansa ilman todellista kilpailua”, Wozniak sanoo. ”Nämä yhtiöt hallitsevat ihmisten elämää siinä määrin, että ne voivat määrätä, mitä ne tarjoavat ihmiselle. En minä ainakaan halua, että yhtiöt tietävät elämästäni niin paljon. Kyse on käyttäjien yksityisistä tiedoista, mutta käyttäjät eivät saa mitään kompensaatiota sitä, että nämä yhtiöt hyödyntävät käyttäjiensä tietoja.”

    Eivät saa mitään kompensaatiota!

    Kumpi on tärähtänyt: Steve Wozniak vai todellisuus?

    Entä me muut? Kuinka paljon me käytämmekään ”ilmaiseksi” näiden suuryhtiöiden palveluja, joista aikaisemmin piti maksaa maltaita? Mitä tuumisit, jos jokaisesta Googlehausta pitäisi maksaa vaikkapa 50 senttiä? Mitä sen jälkeen hakisit? Vieläkö käytät vanhanaikaista navigaattoria vai ajatko ilmaiseksi Mapsilla? Entä sähköposti – kuinka paljon sen käyttämisestä maksat? Ei kai valokuvasi ole ilmaisessa pilvessä? Youtubea et kuitenkaan kuuntele, se lienee selvää. Mielipiteitäsi ei löydy Twitteristä eikä valokuviasi Instagramista, eihän?

486.

    Verkkopankkiin oli tullut Hesarin lasku. Eräpäivä kohta.

    Maksaa laskun ajattelematta sen enempää.

    Sitten havahtuu. Hemmetti, tämä on neljän kuukauden lasku. Koko vuosikerta (printti + digi) maksaa 486 euroa!

    Onko minulla varaa maksaa sanomalehden tilauksesta 486 euroa?

    Saanko rahalle journalistista katetta? Pitäisikö harkita…

    Alkaa miettiä, millaisen sosioekonomisen porukan Hesarin tilaajat muodostavat. Millaisilla ihmisillä on varaa tämmöiseen ylellisyyteen?

    Olenko minä tärähtänyt, hän ajattelee maksettuaan laskun.

Kyösti Salovaara, 2019.
Vantaanjoki Helsingissä.

Professori.

    Roope Uusitalo on julkistalouden professori Helsingin yliopistossa. Hän kirjoittaa teräviä kolumneja Suomen Kuvalehteen. Uusitalo ei purematta niele kollegoidensa yhteiskunnallisia väitteitä, lehdistön väitteistä puhumattakaan.

    Viime viikolla Uusitalo paneutui (SK, 41/2019) Helsingin Sanomien tiedesivulla julkaistuun artikkeliin, jonka mukaan sosiaaliset erot ovat palanneet suomalaisiin kouluihin vaikuttaen oppimistuloksiin. Hesarin artikkeli perustui Toronton yliopiston sosiologian professorin Ann Chmielewskin tutkimukseen The Global Increase in the Socioeconomic Achievement Gap, 1964 to 2015.

    Kun Uusitalo tutustui alkuperäiseen tutkimukseen, Hesarin johtopäätökset alkoivat näyttää kummallisilta, jopa tarkoituksenmukaisesti liioitelluilta. Alkuperäisen tutkimuksen nojalla ”Suomi on – mielenkiintoista kyllä – esimerkki maasta, jossa osaamiserot eivät ole muuttuneet juuri lainkaan!”

    ”Suomessa muutoksen löytämiseen tarvitsee suurennuslasin”, Uusitalo sanoi. ”Aika paljon on tarina muuttunut matkalla tiedelehdestä sanomalehden tiedesivuille.” (Jälkeenpäin Uusitalo esitteli tarkemmin Akateemisessa talousblogissa alkuperäisen tutkimuksen tilastoja, joissa verrattiin 24 maan osaamiserojen kehittymistä: ”Suomi erottuu joukosta, mutta ei sen vuoksi että erojen kasvu olisi ollut voimakasta vaan koska osaamiserojen kasvu Suomessa näyttää olleen verrokkimaita pienempi! Artikkelissa Suomi listataankin esimerkkinä maasta, jossa sosioekonomiset erot eivät ole kasvaneet.”)

    Samassa SK:n kolumnissa Uusitalo otti esille myös kansainvälisesti tunnetun julkisen talouden tutkijan Matti Tuomaalan tuoreen teoksen Markkinat, valtio ja eriarvoisuus. Kirjassa Tuomaala todistaa, että 1990-luvulla tuloerot Suomessa kääntyivät reippaaseen kasvuun, joka on jatkunut tähän päivään asti.

    ”Epäilemättä totta”, Uusitalo kirjoittaa, ”mutta aika hyvää suurennuslasia tarvitaan 2000-luvun tuloerojen kasvun löytämiseen kirjaan liitetyistä tilastoista.”

    Uusitalon yhteenveto kuuluu: ”Tiedettä voi tehdä erilaisista lähtökohdista. Osalla tutkijoista tavoitteena on ymmärtää maailmaa ja kuvata erilaisia ilmiöitä selittäviä mekanismeja ja niiden syy-seuraussuhteita. Toisilla on tavoitteena tehdä tutkimuksen avulla maailmasta parempi. Kumpikin lähtökohta on puolustettavissa. Kumpaankaan ei silti pitäisi kuulua osatotuuksien kertominen tai omiin argumentteihin sopivien faktojen poimiminen.”

Yle.

    Edellä lainattu Uusitalon ilmaisema huoli osatotuuksien kertomisesta näyttää koskevan myös journalismia. Journalismi on harvoin, jos koskaan puolueetonta.

    Tästä huolimatta ihmettelen Ylen uutisointia Katalonian tilanteesta. Se on joskus niin puolueellista, että hävettää. Aivan kuin rikkaan Katalonian ajama yksipuolinen ero köyhästä Espanjasta olisi Ylen mielestä ”hyvää nationalismia” ja ”vasemmistolainen projekti” jota ehdottomasti pitää kannattaa. Varsinkin jos satut kuuntelemaan Ismo Nykäsen raportteja Barcelonasta, tiedät että nyt osatotuudet ovat elämää suurempia. Jostakin syystä Ylellä ei ole enää kirjeenvaihtajaa Madridissa.

    Oikeushistorian professori Jukka Kekkonen twiittasi, että alle puolet Katalonian asukkaista kannattaa separatismia: ”Mielipiteet ovat jyrkästi jakautuneet. Kannattaa lukea korkeimman oikeuden tuomio. Kyse ei ole mielipiteistä, vaan yrityksistä kumota laittomasti valtiosääntö ja irrottaa osa valtion alueesta.”

    Uudessa Suomessa Kekkonen totesi, että ”Kataloniassa ei otettu poliittisia vankeja, vaan poliitikot tuomittiin laittomista irtautumispyrkimyksistä. Monessa muussa maassa teon valtiopetoksellisuus olisi ollut itsestäänselvää."

    Kun Ylen toimittajat yleensä paheksuvat muurien rakentamista, kansojen erottelua, rikkaiden ylivaltaa ja ahdasmielistä nationalismia, niin miksi tämä paheksuminen ei koske Katalonian separatisteja, jotka toteuttavat sitä "pahaa", mistä Yle on muualla huolissaan?

Absurdia.

    Eppu Normaalin kappaleessa Vihreän joen rannalla lauletaan: ”Kiikkustuolissa istun / Ja sinua muistelen / Muistini tylsillä luistimilla / Luoksesi luistelen.”

    Eppu Normaali luistelee tylsillä luistimilla menneisyyteen.

    Kielikuva on onneton, mutta siitä viis.

    Tylsä luistin luistaa jäällä yhtä hyvin kuin terävä.

    Kummallisinta on, että luonnontiede ei vieläkään tiedä miksi luistin liukuu jäällä!

    Kirjassaan How To, Absurd scientific advice for common real-world problems (2019) Randall Munroe ihmettelee tiedemiehiä jotka tutkivat gravitaatioaaltoja ja Bosonin hiukkasia, vaikka eivät pysty kertomaan sitäkään, miksi luistin liukuu jäällä tai miksi hiekka valuu tiimalasissa sillä nopeudella millä se valuu tai mikä oikeastaan synnyttää ukkosilmaan johtavan sähköjännitteen.

    Munroe kertoo, että aikaisemmin tiedemiehet selittivät, että jäällä liukuva luistin laskee jään jäätymispistettä jään pinnalla (jos jään lämpötila on –3,5 - 0 astetta) jolloin luistimen terän ja jään väliin syntyy luistimen liikkumista helpottava vesikerros.

    Tämä teoria ei kuitenkaan pidä paikkaansa kylmemmällä, joten…

    Yhtä kaikki, puutteellisesta teoriasta riippumatta me kaikki olemme luistelleet kovallakin pakkasella – ja luistin kulkee. Tosin vähän huonommin kuin nollakelillä.

Kyösti Salovaara, 2019.
Kotipiha.

Absurdia

[epätarkasti]

Kyösti Salovaara, 2019.
Plaza de la Corredera, Córdoba.

Helsinki.

    Maanantai-iltana seisoin Córdobassa härkätaisteluareenan keltaisella hiekkakentällä. Ilma oli lämmin, noin 30 astetta, aivan kuin iholle laskeutuva elämänrakkaus.

    Nyt torstaiaamuna mittari näyttää Helsingissä kuutta ja taivas on pilvessä. Yritän saada ajatuksia esille.

    Absurdi valtaa mielen: mitä vapaus on?

    Kevyenvihreitä lehdenalkuja aamun koleassa puutarhassa.

Potkulauta.

    Olen matkapakinoissani miettinyt todellisuuden hahmottamista.

    Todellisuutta voi lähestyä bottom-up tai top-down.

    Kun kirjailija, vaikkapa Eeva-Liisa Manner keräsi Andalusiassa elämän ja miljöön yksityiskohtia ja järjesti niistä loogisen, koskettavan runon andalusialaisesta kylästä, hän tarkasteli olemista alhaalta ylös, bottom-up.

    Kun otin valokuvia maisemasta ja vasta myöhemmin huomasin, että kuvaan oli tarttunut merkityksellisiä yksityiskohtia, tarkastelin ympäristöä ylhäältä alaspäin, top-down.

    Tämä on täysin absurdia.

    Mutta entä kun otin lauantai-iltana Córdobassa valokuvan potkulaudalla kiitävästä tyttösestä ja kuva epäonnistui täydellisesti, mitä epätarkka kuva silloin ilmentää? Kuvastaako se absurdia käsitystä olevasta: on jotakin mitä emme tiedoillamme tavoita, vaikka kuinka yritämme?

    Tuo oli ohimenevä hetki Córdoban Plaza de la Correderalla, joka muistuttaa Madridin, Salamancan ja Palman Plaza Mayoria, mutta ei ole yhtä yhtenäisesti rakennettu eikä niin kaunis ja harmoninen. Vähän ennen potkulautatyttöä aukiolla esiintyi uskonnollinen teatteri. Jatkuva puheenporina aukion ravintoloissa.

    Absurdissa kaikki on mahdollista.

Kyösti Salovaara, 2019.
Pauli Hanhiniemi, ravintola Kukko, Fuengirola.

Heppu.

    Todellisuuden hahmottamisen absurdit epäonnistumiset jatkuivat, alkoivat jo aikaisemmin.

    Heti pääsiäisen jälkeen Fuengirolassa Pauli Hanhiniemi (s. 1964) veti suomalaisessa ravintolassa jäntevän, uskottavan ja koskettavan konsertin. Yhtyeen nimi oli Retkue.

    Yritin ottaa kännykällä Hanhiniemestä kuvia. Täydellinen epäonnistuminen.

    Mutta kertooko tuo kuva sittenkin jotakin oleellista Hanhiniemestä, joka on vähän kuin kantrirock-heppu Pohjanmaalta? 

    Hanhiniemi ”horjahtelee” taiteellisen ja eskapistisen välimaastossa, kapinallisuuden ja sopeutuvaisuuden ristiriidassa. Hän haluaisi lähteä lauluissaan pakoon, mutta kahvi maistuu hyvältä ja kotoinen olo tulee pienistä arkipäivän asioista. Ollako vai ei? Mennäkö vai pysyä paikallaan?

    Katselen epätarkkaa kuvaa – eikö Hanhiniemi muistutakin Waylon Jenningsiä olemukseltaan? Vuosien merkit – varmuus.

    Yhdennäköisyys on absurdi huomio; en tiedä Hanhniemen elämästä mitään enkä tietenkään samaista sitä Jenningsin elämään. Mutta asenne: epätarkka miehen absurdius.

    Kuinka tosissaan ja samalla itseironisesti Hanhiniemi kertaakaan uransa aikana kirjoittamiaan lauluja! Hänen laulamansa maailma on hänen kirjoituksensa.

Kyösti Salovaara, 2019.
Odottelua klo 19:40, Plaza de Toros Los Califas.

Kyösti Salovaara, 2019.
Los Califas klo 20:36. Vielä 40 minuuttia konserttin alkuun.
(Härkätaisteluareenan kello on talviajassa!)

Old guy.

    Taksilla maanantai-iltana Guadalquivir-joen rantakadulta Córdoban toiselle reunalle Plaza de Toros Los Califasin luo, kuusi euroa. Taksikuski mainitsee pari Dire Straitsin ja Mark Knopflerin (s. 1949) kappaletta. Kommunikoimme englanniksi, mikä on Córdobassa paljon hankalampaa kuin rannikolla.

    Konsertin alkua odotetaan melkein kaksi tuntia. Areena täyttyy, aurinko laskee, hiekka pöllyää. Nyt eivät täällä puhise härät eivätkä toreadorit eikä miekkaa heiluttava matadori vaan Mark Knopflerin uskolliset kannattajat, noin 7000-9000 ihmistä, ja tietysti Knopflerin kymmenmiehinen yhtye, jonka nimi on kai Band.

    Otin mukaani kunnollisen kameran, jotta Fuengirolan konsertin epäonnistuminen ei toistu.

    Pian 70-vuotias Knopfler valtaa lavan, rennosti, rytmikkäästi, aivan kuin musiikilla ei olisi alkua eikä loppua. Tuntuu kuin ikiaikainen barokkimusiikki, sen iskelmällinen puoli, heräisi Córbobassa häräntuoksuissa henkiin rockin ja kantrin synteesissä.

    Absurdi huomio: kukaan musiikkia tunteva ei kirjoita edellistä virkettä.

    Minä kirjoitan, sillä valokuvani Knopflerista epäonnistuivat vielä pahemmin kuin Hanhiniemestä. Absurdi epätarkkuus valtaa mielen. Enkö osaa edes yhtä hyvää kuvaa ottaa illan pimetessä?

    Leppoisan jäntevä Knopfler soittaa kaksi tuntia. Yleisö hurmaantuu, laulaa mukana: Once Upon a Time in the West.

    Pauli Hanhiniemi muisteli jonkun kysyneen soittaako hän jazzia vai iskelmää. Ehkäpä Skotlannissa syntynyt, itseään vanhaksi mieheksi sanonut Knopfler omalla tavallaan, omalla musiikillaan vastasi Pohjanmaan pojalle: tämä on kaikkea sitä ja siltä väliltä. Heppu ja Old guy.

    Epätarkan kuvani kitaramiehestä voi tulkita miten tahtoo. Minusta Knopfler on aina ollut jokin välimuoto vähintään Bob Dylanista, Bryan Ferrystä ja Leonard Cohenista. Siis aika paljon ja vähän enemmän.

    Absurdin rajamailla.

Kyösti Salovaara, 2019.
Old guy: Mark Knopfler.
Los Califas, klo 23:25.

279.

    Andalusiassa askelmittariin kertyi viiden viikon reissulla 279 kilometriä.

    Se on tietenkin hyvin epätarkka lukema, koska välillä askelee pitenee, toisinaan lyhenee mäkeä kiivetessä ja väsymyksen iskiessä kintereisiin.

    Kävelen toreilla, kaduilla, rannoilla, aukioilla kahviloihin tutustuen. En kauheasti etsi taideluomuksia enkä kulttuuritilaisuuksia. Arkipäivän kulttuuri on jalkojen kantamaa. Ja parasta balettia on katsella espanjalaisten ravintoloiden tarjoilijoiden hypähtelyä ja juoksemista toisiaan ja asiakkaita väistellessä. Tarjoilija on kuin arkipäivän balettitanssija puheen porinan ja lasien kilinän konsertissa.

    Kävelemisestä ei pidä tehdä numeroa. Se ei ole ilmastoteko vaan henkinen juttu.

    Tällä reissulla liikuin myös henkilöautolla noin 2000 km, luotijunalla 300 km, paikallisjunalla 150 km ja muutamia kilometrejä paikallisbussilla. Jos haluaa nähdä andalusialaisen maiseman kaikkineen, jokineen ja puroineen, laaksoineen ja vuorineen, se onnistuu vain autolla. Luotijunan ikkunasta näkee hyvin vähän, tuskin mitään, mutta matka joutuu paikasta toiseen.

    Hesari kertoi pari päivää sitten ettei kävelemisestä ole (terveydellistä) hyötyä, mutta artikkelissa haastateltu Oulun terveystohtori ei ymmärrä ihmisen henkisen rakennuksen onkaloita eikä sitä miten niitä täytetään kävelemisen mielihyvällä.

    Lupaa kysymättä kävelen kaduilla ja toreilla, kahviloissa kierrellen.

    Absurdin epätarkkuuden valtaamana lainaan taas kerran Albert Camusia, joka kirjoitti vuonna 1936 lomailtuaan Baleaareilla:

    ”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty. Sinä hetkenä olemme kuumeessa, mutta olemme pehmeät ja huokoiset. Pienikin töytäisy järkyttää meitä, olentomme perustuksia myöten. Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon. Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.”

    Andalusiassa otin myös epätarkkoja, huonosti valotettuja kuvia. Nekin ovat absurdia elämää. Jotakin mistä saa hieman kiinni.

S.I. 2019.
Matkailija Guadalquivirin ylittävällä Puente romanolla.