Tärähtänyttä

[minä ja hän, me]

Kyösti Salovaara, 2019.
Vesipuisto iltavalaistuksessa.

Abstrakti.

    Maanantaina, iltapäivällä, viime viikolla, hän ajaa Kotkaan katsomaan jalkapalloa.

    Jättää auton Sapokan toiseen päähän, purukasojen ja kahviloiden lähelle.

    Ilta pimenee, peli aaltoilee. Tasapeli: KTP – TPS: 1-1.

    Kävelee Arto Tolsa areenalta pois. Pysähtyy Sapokan rannalle. Huikaisevat valot veden takana. Ottaa kännykällä valokuvan.

    On kiire autolle. Ei odota kuvan ”valottumista”. Lähtee kävelemään.

    Kotona tajuaa, että kamera prosessoi kuvaa hänen matkansa jatkuessa. Kuva on tärähtänyt, pilalla.

    Mutta kuvaa tuhotessaan tajuaa, että tämähän on impressionistinen, melkein abstrakti kuva Sapokan vesipuistosta. Tällä tavalla esittävä muuttuu ei-esittäväksi.

    Onko abstraktia taidetta olemassakaan? Onko tärähtäneen kuvan informaatio tärähtänyttä.

Ristiriitainen.

    Itävaltalainen Peter Handke saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Asuu metsässä Pariisin liepeillä, Versaillesin lähellä.

    Ei tunnettu mutta tunnettu.

    Suomalaiset lehdet käyttävät kiertoilmaisuja. Sanovat: Handke on ristiriitainen henkilö. Lehtiä lukiessa huomaa, että ne ottavat sanastonsa muualta, sielläkin vasemmistoliberaalien on mahdoton (tai vaikea) ilmaista, että Handke on konservatiivi, oikeistolainen, kenties jopa… eikä ristiriitaisille pitäisi jakaa palkintoja.

    Kuplaa ei ole koska se on.

    Pitääkö kirjailija vetää sanomisistaan tilille? Onko ”ristiriitainen” Handke puolustanut Bosnian kansanmurhaa? Jos on, miksi hänelle annetaan kirjallisuuspalkinto?

    Keskiviikkona Kaj Chydenius kertoo Helsingin Sanomien 80-vuotishaastattelussa olevansa yhä kommunisti. Mutta sävellykset eivät ole poliittisia. Ne eivät ota kantaa. Vain sanat kertovat. Toimittaja hyväksyy Chydeniuksen vastauksen eikä kysy mitä mieltä Chydenius on ollut säveltämiensä laulujen sanoista.

    Jos/kun kommunistin rooli ei vaikuta Chydeniuksen sävellyksiin, lauluihin joita hän valitsee sävellettäväksi, miksi Handken oikeistolaisuus vaikuttaa ja leimaa hänet kunnottomaksi saamaan kirjoistaan palkinnon?

    ”Kirjoitan puhdasta kirjallisuutta” Peter Handke sanoo La Vanguardia -lehden haastattelussa vuonna 2014. Haastattelija muistuttaa, että monet ihmiset toivovat Handken korjaavan sanansa Serbiasta. ”Jos joku tulee vaatimaan minulta korjausta”, Handke vastaa, ”potkaisen häntä. En pyydä koskaan anteeksi, että kirjoitan kirjallisuutta. Kirjani puolustavat rauhaa ja oikeudenmukaisuutta, miten joku uskaltaakin liittää minut sotarikoksiin?”

    Toissailtana, kuluvalla viikolla, Handke kertoi Itävallan yleisradioyhtiön haastattelussa ettei aio enää vastata kaikkiin kysymyksiin. Hän on kyllästynyt selittämään poliittisia näkemyksiään lehtimiehille puutarhansa portilla. Kukaan näistä kyselijöistä ei ole lukenut hänen kirjojaan tai ole perehtynyt siihen mitä hän on kirjoittanut. 

    "He kysyvät vain kuinka maailma reagoi", Handke sanoi. "Reaktioita reaktioiden reaktioihin. Olen kirjailija ja juureni ovat Tolstoissa, Homeroksessa ja Cervantesissa. Jättäkää minut rauhaan ja älkääkä kysykö tuollaisia kysymyksiä."    

Kyösti Salovaara, 2019.
Kukkameri Givernyssä.

Wozniak.

    Helsingin Sanomat haastattelee Steve Wozniakia, joka perusti Applen vuonna 1976 Steve Jobsin ja Ronald Waynen kanssa. Wozniak suhtautuu varauksella suuryhtiöihin - esim. Googleen ja Facebookiin – jotka keräävät yksityisten ihmisten tietoja hyödyttääkseen liiketoimintaansa.

    ”Monissa tapauksissa ne käyttävät hyväkseen monopoliasemaansa laajentaakseen liiketoimintaansa ilman todellista kilpailua”, Wozniak sanoo. ”Nämä yhtiöt hallitsevat ihmisten elämää siinä määrin, että ne voivat määrätä, mitä ne tarjoavat ihmiselle. En minä ainakaan halua, että yhtiöt tietävät elämästäni niin paljon. Kyse on käyttäjien yksityisistä tiedoista, mutta käyttäjät eivät saa mitään kompensaatiota sitä, että nämä yhtiöt hyödyntävät käyttäjiensä tietoja.”

    Eivät saa mitään kompensaatiota!

    Kumpi on tärähtänyt: Steve Wozniak vai todellisuus?

    Entä me muut? Kuinka paljon me käytämmekään ”ilmaiseksi” näiden suuryhtiöiden palveluja, joista aikaisemmin piti maksaa maltaita? Mitä tuumisit, jos jokaisesta Googlehausta pitäisi maksaa vaikkapa 50 senttiä? Mitä sen jälkeen hakisit? Vieläkö käytät vanhanaikaista navigaattoria vai ajatko ilmaiseksi Mapsilla? Entä sähköposti – kuinka paljon sen käyttämisestä maksat? Ei kai valokuvasi ole ilmaisessa pilvessä? Youtubea et kuitenkaan kuuntele, se lienee selvää. Mielipiteitäsi ei löydy Twitteristä eikä valokuviasi Instagramista, eihän?

486.

    Verkkopankkiin oli tullut Hesarin lasku. Eräpäivä kohta.

    Maksaa laskun ajattelematta sen enempää.

    Sitten havahtuu. Hemmetti, tämä on neljän kuukauden lasku. Koko vuosikerta (printti + digi) maksaa 486 euroa!

    Onko minulla varaa maksaa sanomalehden tilauksesta 486 euroa?

    Saanko rahalle journalistista katetta? Pitäisikö harkita…

    Alkaa miettiä, millaisen sosioekonomisen porukan Hesarin tilaajat muodostavat. Millaisilla ihmisillä on varaa tämmöiseen ylellisyyteen?

    Olenko minä tärähtänyt, hän ajattelee maksettuaan laskun.

Kyösti Salovaara, 2019.
Vantaanjoki Helsingissä.

Professori.

    Roope Uusitalo on julkistalouden professori Helsingin yliopistossa. Hän kirjoittaa teräviä kolumneja Suomen Kuvalehteen. Uusitalo ei purematta niele kollegoidensa yhteiskunnallisia väitteitä, lehdistön väitteistä puhumattakaan.

    Viime viikolla Uusitalo paneutui (SK, 41/2019) Helsingin Sanomien tiedesivulla julkaistuun artikkeliin, jonka mukaan sosiaaliset erot ovat palanneet suomalaisiin kouluihin vaikuttaen oppimistuloksiin. Hesarin artikkeli perustui Toronton yliopiston sosiologian professorin Ann Chmielewskin tutkimukseen The Global Increase in the Socioeconomic Achievement Gap, 1964 to 2015.

    Kun Uusitalo tutustui alkuperäiseen tutkimukseen, Hesarin johtopäätökset alkoivat näyttää kummallisilta, jopa tarkoituksenmukaisesti liioitelluilta. Alkuperäisen tutkimuksen nojalla ”Suomi on – mielenkiintoista kyllä – esimerkki maasta, jossa osaamiserot eivät ole muuttuneet juuri lainkaan!”

    ”Suomessa muutoksen löytämiseen tarvitsee suurennuslasin”, Uusitalo sanoi. ”Aika paljon on tarina muuttunut matkalla tiedelehdestä sanomalehden tiedesivuille.” (Jälkeenpäin Uusitalo esitteli tarkemmin Akateemisessa talousblogissa alkuperäisen tutkimuksen tilastoja, joissa verrattiin 24 maan osaamiserojen kehittymistä: ”Suomi erottuu joukosta, mutta ei sen vuoksi että erojen kasvu olisi ollut voimakasta vaan koska osaamiserojen kasvu Suomessa näyttää olleen verrokkimaita pienempi! Artikkelissa Suomi listataankin esimerkkinä maasta, jossa sosioekonomiset erot eivät ole kasvaneet.”)

    Samassa SK:n kolumnissa Uusitalo otti esille myös kansainvälisesti tunnetun julkisen talouden tutkijan Matti Tuomaalan tuoreen teoksen Markkinat, valtio ja eriarvoisuus. Kirjassa Tuomaala todistaa, että 1990-luvulla tuloerot Suomessa kääntyivät reippaaseen kasvuun, joka on jatkunut tähän päivään asti.

    ”Epäilemättä totta”, Uusitalo kirjoittaa, ”mutta aika hyvää suurennuslasia tarvitaan 2000-luvun tuloerojen kasvun löytämiseen kirjaan liitetyistä tilastoista.”

    Uusitalon yhteenveto kuuluu: ”Tiedettä voi tehdä erilaisista lähtökohdista. Osalla tutkijoista tavoitteena on ymmärtää maailmaa ja kuvata erilaisia ilmiöitä selittäviä mekanismeja ja niiden syy-seuraussuhteita. Toisilla on tavoitteena tehdä tutkimuksen avulla maailmasta parempi. Kumpikin lähtökohta on puolustettavissa. Kumpaankaan ei silti pitäisi kuulua osatotuuksien kertominen tai omiin argumentteihin sopivien faktojen poimiminen.”

Yle.

    Edellä lainattu Uusitalon ilmaisema huoli osatotuuksien kertomisesta näyttää koskevan myös journalismia. Journalismi on harvoin, jos koskaan puolueetonta.

    Tästä huolimatta ihmettelen Ylen uutisointia Katalonian tilanteesta. Se on joskus niin puolueellista, että hävettää. Aivan kuin rikkaan Katalonian ajama yksipuolinen ero köyhästä Espanjasta olisi Ylen mielestä ”hyvää nationalismia” ja ”vasemmistolainen projekti” jota ehdottomasti pitää kannattaa. Varsinkin jos satut kuuntelemaan Ismo Nykäsen raportteja Barcelonasta, tiedät että nyt osatotuudet ovat elämää suurempia. Jostakin syystä Ylellä ei ole enää kirjeenvaihtajaa Madridissa.

    Oikeushistorian professori Jukka Kekkonen twiittasi, että alle puolet Katalonian asukkaista kannattaa separatismia: ”Mielipiteet ovat jyrkästi jakautuneet. Kannattaa lukea korkeimman oikeuden tuomio. Kyse ei ole mielipiteistä, vaan yrityksistä kumota laittomasti valtiosääntö ja irrottaa osa valtion alueesta.”

    Uudessa Suomessa Kekkonen totesi, että ”Kataloniassa ei otettu poliittisia vankeja, vaan poliitikot tuomittiin laittomista irtautumispyrkimyksistä. Monessa muussa maassa teon valtiopetoksellisuus olisi ollut itsestäänselvää."

    Kun Ylen toimittajat yleensä paheksuvat muurien rakentamista, kansojen erottelua, rikkaiden ylivaltaa ja ahdasmielistä nationalismia, niin miksi tämä paheksuminen ei koske Katalonian separatisteja, jotka toteuttavat sitä "pahaa", mistä Yle on muualla huolissaan?

Absurdia.

    Eppu Normaalin kappaleessa Vihreän joen rannalla lauletaan: ”Kiikkustuolissa istun / Ja sinua muistelen / Muistini tylsillä luistimilla / Luoksesi luistelen.”

    Eppu Normaali luistelee tylsillä luistimilla menneisyyteen.

    Kielikuva on onneton, mutta siitä viis.

    Tylsä luistin luistaa jäällä yhtä hyvin kuin terävä.

    Kummallisinta on, että luonnontiede ei vieläkään tiedä miksi luistin liukuu jäällä!

    Kirjassaan How To, Absurd scientific advice for common real-world problems (2019) Randall Munroe ihmettelee tiedemiehiä jotka tutkivat gravitaatioaaltoja ja Bosonin hiukkasia, vaikka eivät pysty kertomaan sitäkään, miksi luistin liukuu jäällä tai miksi hiekka valuu tiimalasissa sillä nopeudella millä se valuu tai mikä oikeastaan synnyttää ukkosilmaan johtavan sähköjännitteen.

    Munroe kertoo, että aikaisemmin tiedemiehet selittivät, että jäällä liukuva luistin laskee jään jäätymispistettä jään pinnalla (jos jään lämpötila on –3,5 - 0 astetta) jolloin luistimen terän ja jään väliin syntyy luistimen liikkumista helpottava vesikerros.

    Tämä teoria ei kuitenkaan pidä paikkaansa kylmemmällä, joten…

    Yhtä kaikki, puutteellisesta teoriasta riippumatta me kaikki olemme luistelleet kovallakin pakkasella – ja luistin kulkee. Tosin vähän huonommin kuin nollakelillä.

Kyösti Salovaara, 2019.
Kotipiha.