Ylettömän vaikeat ajat

 [tiedon avoin universumi]

Kyösti Salovaara, 2015.

Tunnustukselliseksi voidaan kutsua joukkotiedotusta, jossa tosienkin sanomien esiinpääsy asetetaan riippuvaiseksi siitä, ovatko ne sopusoinnussa jonkin ennalta ohjenuoraksi asetetun yhteiskunnallisen tai uskonnollisen aatteen kanssa… Mitä enemmän sensuuria tällainen julkaisu harjoittaa karsiessaan julkaisukelpoisia uutisia ja muita sanomia omien poliittisten, uskonnollisten tai muuten aatteellisten näkökohtiensa perusteella, sitä tunnustuksellisempana voidaan tämän julkaisun harjoittamaa joukkotiedotusta pitää.

- Yrjö Ahmavaara: Informaatio. Weilin + Göös, 1975, kolmas, uudistettu painos.

MILLÄ TAVOIN YLE KILPAILEE lehdistön kanssa? Ihan varmasti se kilpailee uutisten sisällöstä ja laadusta sekä yleisön huomiosta ja luottamuksesta. Rahasta sen sijaan ei, koska tulot tulevat ihan eri puroista.

Perinteisesti liberaalin demokratian henkeen on kuulunut, että yhteiskunnassa on tarjolla kilpailevia uutislähteitä, joita seuraamalla kansalaiset saavat monipuolista tietoa mielipiteiden muodostamisen tueksi.

Kaupallinen media syyttää Yleä nyt siitä, että se läsnäolollaan ja resursseillaan heikentää median moninaisuutta Suomessa. Väite on erikoinen ja helppo haastaa. Jos Yleisradio suljettaisiin pois verkkouutisten kentältä, uutistarjonnan moninaisuus kärsisi valtavasti.

Kun puhutaan kilpailuhaitasta, edellytys on, että kilpailevat osapuolet toimivat samoilla markkinoilla. On kiistanalaista, toteutuuko tämä ehto Yleisradion ja lehtitalojen kilpailussa.

- Heikki Hellman: Kilpaileeko Yle todellakin lehtien kanssa? Hellman-blogi, 5.1.2021.

Päivä lyhenee, valo vähenee.

    Uutisia maailmalta: Xi Jinping katsoo futiskisoja ja antaa määräyksen ettei sensuroimattomia katsomokuvia saa esittää Kiinan televisiossa. Katsomoissa näkyy vapaita, iloisia ihmisiä jotka eivät käytä maskia. Kuvat järkyttävät kiinalaisia katsojia.

    Uutisia Suomesta: Laatulehti Helsingin Sanomat keskittyy hiihtokilpailuihin. Printtilehdessä ei käsitellä jalkapallon MM-kisoja jalkapallona, koska HS on kokenut moraalisen herätyksen. Qataria toki käsitellään, sen kelvottomuutta päivästä kolmanteen. 

    Uutisia kotipihalta: punatulkkuja pensaissa ja vaahterassa. Ilo silmälle, pitkästä aikaan.

    Päivä lyhenee: kenties jututkin.

Journalismin tienhaarat. Kirjoitan joukkotiedotuksen jatkuvasti väärin. Ehkä ”joukkotiedostus” onkin parempi sana. 

     Marraskuun puolivälissä EVA julkaisi arvo- ja asennetutkimuksen kansalaisten halusta säästää julkisia menoja. Tutkimus paljasti yllättäen, että 53 % suomalaisista nostaa Ylen toiminnan säästölistalle.

     Ainakin minä yllätyin. Miksi juuri Yleisradiosta pitäisi säästää?

     Tutkimuksen mukaan miehistä 56 % ja naisista 50 % säästäisi Ylen kuluista paljon tai kohtalaisesti. Yli 65-vuotiaista säästöjä kaipaa 40 %, mutta ikäluokissa 36-45 säästämista ehdottaa 56 %. Ammattiliittoihin kuuluvista STTK:n jäsenistä 58 % säästäisi Yleltä, SAK:n ja Akavan jäsenistä paljon harvempi. Perussuomalaisista melkein kaikki eli 85 % puolueen kannattajista säästäisi Ylen kustannuksista, kun taas SDP:n, vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajista selvä vähemmistö (27%, 27 % ja 19%).

    Mistä sitten johtuu, että EU myönteisistä vastaajista ”vain” 40 % säästäisi Ylen menoista kun taas EU kielteisistä 81 % on valmis leikkaamaan Yleltä siivet? 

Arvotutkimus havahdutti miettimään mitä itse kuuntelen ja katselen.

    Tajusin olevani Ylen lähetysten suurkuluttaja.

    Mieleeni ei ole tullut, että Ylen kuluja pitäisi leikata, vaikka sen tarjonnassa on runsaasti ohjelmia joita en kuuntele enkä katsele, ja on myös ohjelmia joita kritisoin päivittäin, mielessäni.

     Olemme lukeneet, että Alfa-televisio lopetti lähetyksensä. Rahat loppuivat. Helsingin Sanomien pääkirjoituksen mukaaan Alfa yritti löytää katsojia vanhoilla konsteilla: keskusteluohjelmilla ja musiikilla. Hesarin mielestä konservatiivisuus ei myy nykyään.

    Ovatko keskusteluohjelmat lähtökohtaisesti konservatiivista ohjelmapolitiikkaa? Eikö musiikki muka kelpaa suomalaisille?

     Parasta ”minun” Ylelläni ovat juuri nuo ”konservatiiviset” ohjelmat: yhteiskunnallinen keskustelu ja musiikki. Mutta toisin kuin Alfalla, Ylen ei tarvitse perustella kuulijamäärillä keskusteluohjelmiaan tai musiikkitarjontaansa. Se on julkisrahoitteisen tiedonvälittäjän onni. Saa olla edistyksellisesti konservatiivinen.

     Yle edistää joukkotiedostusta.

Kyösti Salovaara, 2015.

Mitä kuuntelen ja katselen?

    Musiikin lista on pitkä. Muistojen bulevardi aamupäivällä, Paikka auringossa iltapäivällä,  Tarja Närhen Iskelmäradio sunnuntaiaamulla samoin kuin Pekka Laineen Ihmemaa ja Tero Lietteen Laiskanlinna. Sunnuntaisin myös Kadonneen levyn metsästäjät, lauantaisin Poppikoulu-tietokilpailu, maanantaina iltapäivällä viiden uutisten jälkeen Euroopan valot, iltaisin bluesia ja kantria ja kaikenlaista sekomusiikkia. Arkisin klo 16 jälkeen klassista ja viiden jälkeen Timantteja ja ruostetta ja muuta maailmanmusiikin hilettä.

    No, musiikkia siis piisaa. TV1:n ajankohtaisohjelmia katson valikoiden. Pelkkää poliitikkojen kinaamista en jaksa enää seurata. Nykypoliitikot eivät pysty tai halua puhua asioista asioina. Torstainen A-Talk on edelleen helmi Ylen tarjonnassa. Sakari Sirkkanen osaa johdatella keskustelua ja kysyä oikeita kysymyksiä. Loistavaa! Samoin Seija Vaaherkumpu loistaa lauantaisin Ykkösaamussa.

    Radion puolella aamukahdeksan jälkeen tuleva Ykkösaamu on varjo entisestään. Kenties nykytoimittajat ovat kokemattomia tai sitten vihervasemmistohallituksen kritisointi ei sovi toimittajien pirtaan. Muutama vuosi sitten Juha Sipilän hallitusta roimittiin Ykkösaamussa aamuisin kuin vierasta sikaa.

    No, ehkä ”sika” sai tarpeekseen.

    Maija Elonheimon Brysselin kone keskiviikkoisin on säilyttänyt tiukan asiallisen linjansa. Ruben Stilleriä kuuntelee perjantaisin mielikseen, samoin Roman Schatzin Maamme-kirjaa maanantaisin, tosin sillä varauksella että Schatz toisinaan valitsee vieraikseen ”asiantuntijoita”, joiden sanomisen tietää etukäteen jolloin ohjelma jää kuuntelematta.

    

Tietenkin myös Yleä vaivaa samanlainen konformistinen ”ajan henki” kuin Hesaria: pitää olla mielinkielin marginaalille, pitää jankuttaa itsestään selviä asioita feminismistä, luonnosta, ilmastosta ja kuluttamisesta ja vihreistä vaihtoehdoista ja… pitää siis paasata samaa kuin kaikki muutkin paasaavat.

    Olen pari kertaa lähettänyt Ylen kulttuuriohjelmien toimittajille kysymyksen, että miksi keskusteluun valitaan ihmisiä, jotka ovat kaikesta samaa mieltä. Onko se keskustelua lainkaan? Olen saanut ystävällisiä vastauksia, että tarkoitus ei ole estää keskustelua. 

    Mutta niin vain käy päivästä kolmanteen.

    Ylen paikallislähetyksiä en pysty kuuntelemaan lainkaan. Niissä nuoret toimittajat edustavat urbaania puberteettijournalismia. Juontajien mielipiteet ovat pinnallista pinnallisempia, yleissivistys ohuempaa kuin sellofaanikalvo kukkakimpun ympärillä.

     Ylelläkin on siirrytty monissa arkipäivän makasiiniohjelmissa käyttämään kahta toimittajaa studiossa kaupallisten kanavien esimerkin mukaisesti. Toimittajilla on studiossa hauskaa, ei tarvitse keskittyä ohjelman sisältöön kun saa lämpöisessä huoneessa leukailla toimittajakaverilleen. Leukailu on toki äärettömän pinnallista, muodikasta ja usein ääliömäistä, mutta jotenkin sen kuvitellaan kannattelevan ohjelmavirtaa eteenpäin.

     Jos Ylen kuluja pitää leikata edes vähän, niin lopetettakoon nuo toimittajien kimppakivat studiot. Mistä johtuu että ennen muinoin Erkki Pälli ja Olli Ihamäki pystyivät ihan yksinään tekemään koko aamun ohjelmat ja suhtautumaan hyvällä tavalla kriittisesti ja huumorilla Helsingin seudun arkipäivän ja politiikan tapahtumiin?

    Pojasta ei polvi ole todellakaan parantunut.

Monipuolinen joukotiedotus on arvo sinänsä. Siitä saattaa syntyä oivaltavaa joukkotiedostusta.

   Tähän asti kaupallinen media ja Yle ovat tahoiltaan tukeneet ja vahvistaneet monipuolista tiedotusta ja viihdetarjontaa. Kaiken maailman suoratoistopalvelut ovat kyllä sotkeneet Ylen mainion elokuvakartan ja entisen ”yksinoikeuden” hyviin tv-sarjoihin. Ylen(kin) elokuvatarjonta on aika sattumanvaraista eikä klassikkofilmeihin enää suhtauduta sillä vakavuudella kuin aikaisemmin, kuin pitäisi.

    Tänään kaikesta pitää maksaa.

     Mutta Helsingin Sanomien hysteerinen suhtautuminen Qatarin kisoihin on yllättänyt minut. Entä jos tiedonvälitys keskittyy kaupallisen median moralistien käsiin? Mitä jos jalkapallokisat olisivat päätyneet suurella rahalla Sanoma-konsernille, joka sitten moralistina olisi jättänyt näyttämättä ne?

     Voiko Sanomaan enää luottaa? Vai onko se Xi Jinpingin tavoin valmis sensuroimaan todellisuutta, jos todellisuus ei kaikkineen sovi sen omaan, moralistisen tiukkaan arvomaailmaan?

     Alussa Yrjö Ahmavaara puhui tunnustuksellisesta joukkotiedotuksesta. Vuonna 1975 se tarkoitti lähinnä puoluelehtiä ja uskonnollisia julkaisuja. 

     Tuntuu kauhealta ajatella, että Helsingin Sanomien kaltainen laatumedia saattaisi vähitellen muuttua tuollaiseksi tunnustukselliseksi tiedonvälittäjäksi 2020-luvulla. 

    ”Tunnustukselliseksi voidaan kutsua joukkotiedotusta, jossa tosienkin sanomien esiinpääsy asetetaan riippuvaiseksi siitä, ovatko ne sopusoinnussa jonkin ennalta ohjenuoraksi asetetun yhteiskunnallisen tai uskonnollisen aatteen kanssa", kirjoitti Ahmavaara.

     Ylettömästä kansalaisesta nykyaika saattaa tuntua ahtaalta paikalta.

Kyösti Salovaara, 2022.

   

Tärähtänyttä

[minä ja hän, me]

Kyösti Salovaara, 2019.
Vesipuisto iltavalaistuksessa.

Abstrakti.

    Maanantaina, iltapäivällä, viime viikolla, hän ajaa Kotkaan katsomaan jalkapalloa.

    Jättää auton Sapokan toiseen päähän, purukasojen ja kahviloiden lähelle.

    Ilta pimenee, peli aaltoilee. Tasapeli: KTP – TPS: 1-1.

    Kävelee Arto Tolsa areenalta pois. Pysähtyy Sapokan rannalle. Huikaisevat valot veden takana. Ottaa kännykällä valokuvan.

    On kiire autolle. Ei odota kuvan ”valottumista”. Lähtee kävelemään.

    Kotona tajuaa, että kamera prosessoi kuvaa hänen matkansa jatkuessa. Kuva on tärähtänyt, pilalla.

    Mutta kuvaa tuhotessaan tajuaa, että tämähän on impressionistinen, melkein abstrakti kuva Sapokan vesipuistosta. Tällä tavalla esittävä muuttuu ei-esittäväksi.

    Onko abstraktia taidetta olemassakaan? Onko tärähtäneen kuvan informaatio tärähtänyttä.

Ristiriitainen.

    Itävaltalainen Peter Handke saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Asuu metsässä Pariisin liepeillä, Versaillesin lähellä.

    Ei tunnettu mutta tunnettu.

    Suomalaiset lehdet käyttävät kiertoilmaisuja. Sanovat: Handke on ristiriitainen henkilö. Lehtiä lukiessa huomaa, että ne ottavat sanastonsa muualta, sielläkin vasemmistoliberaalien on mahdoton (tai vaikea) ilmaista, että Handke on konservatiivi, oikeistolainen, kenties jopa… eikä ristiriitaisille pitäisi jakaa palkintoja.

    Kuplaa ei ole koska se on.

    Pitääkö kirjailija vetää sanomisistaan tilille? Onko ”ristiriitainen” Handke puolustanut Bosnian kansanmurhaa? Jos on, miksi hänelle annetaan kirjallisuuspalkinto?

    Keskiviikkona Kaj Chydenius kertoo Helsingin Sanomien 80-vuotishaastattelussa olevansa yhä kommunisti. Mutta sävellykset eivät ole poliittisia. Ne eivät ota kantaa. Vain sanat kertovat. Toimittaja hyväksyy Chydeniuksen vastauksen eikä kysy mitä mieltä Chydenius on ollut säveltämiensä laulujen sanoista.

    Jos/kun kommunistin rooli ei vaikuta Chydeniuksen sävellyksiin, lauluihin joita hän valitsee sävellettäväksi, miksi Handken oikeistolaisuus vaikuttaa ja leimaa hänet kunnottomaksi saamaan kirjoistaan palkinnon?

    ”Kirjoitan puhdasta kirjallisuutta” Peter Handke sanoo La Vanguardia -lehden haastattelussa vuonna 2014. Haastattelija muistuttaa, että monet ihmiset toivovat Handken korjaavan sanansa Serbiasta. ”Jos joku tulee vaatimaan minulta korjausta”, Handke vastaa, ”potkaisen häntä. En pyydä koskaan anteeksi, että kirjoitan kirjallisuutta. Kirjani puolustavat rauhaa ja oikeudenmukaisuutta, miten joku uskaltaakin liittää minut sotarikoksiin?”

    Toissailtana, kuluvalla viikolla, Handke kertoi Itävallan yleisradioyhtiön haastattelussa ettei aio enää vastata kaikkiin kysymyksiin. Hän on kyllästynyt selittämään poliittisia näkemyksiään lehtimiehille puutarhansa portilla. Kukaan näistä kyselijöistä ei ole lukenut hänen kirjojaan tai ole perehtynyt siihen mitä hän on kirjoittanut. 

    "He kysyvät vain kuinka maailma reagoi", Handke sanoi. "Reaktioita reaktioiden reaktioihin. Olen kirjailija ja juureni ovat Tolstoissa, Homeroksessa ja Cervantesissa. Jättäkää minut rauhaan ja älkääkä kysykö tuollaisia kysymyksiä."    

Kyösti Salovaara, 2019.
Kukkameri Givernyssä.

Wozniak.

    Helsingin Sanomat haastattelee Steve Wozniakia, joka perusti Applen vuonna 1976 Steve Jobsin ja Ronald Waynen kanssa. Wozniak suhtautuu varauksella suuryhtiöihin - esim. Googleen ja Facebookiin – jotka keräävät yksityisten ihmisten tietoja hyödyttääkseen liiketoimintaansa.

    ”Monissa tapauksissa ne käyttävät hyväkseen monopoliasemaansa laajentaakseen liiketoimintaansa ilman todellista kilpailua”, Wozniak sanoo. ”Nämä yhtiöt hallitsevat ihmisten elämää siinä määrin, että ne voivat määrätä, mitä ne tarjoavat ihmiselle. En minä ainakaan halua, että yhtiöt tietävät elämästäni niin paljon. Kyse on käyttäjien yksityisistä tiedoista, mutta käyttäjät eivät saa mitään kompensaatiota sitä, että nämä yhtiöt hyödyntävät käyttäjiensä tietoja.”

    Eivät saa mitään kompensaatiota!

    Kumpi on tärähtänyt: Steve Wozniak vai todellisuus?

    Entä me muut? Kuinka paljon me käytämmekään ”ilmaiseksi” näiden suuryhtiöiden palveluja, joista aikaisemmin piti maksaa maltaita? Mitä tuumisit, jos jokaisesta Googlehausta pitäisi maksaa vaikkapa 50 senttiä? Mitä sen jälkeen hakisit? Vieläkö käytät vanhanaikaista navigaattoria vai ajatko ilmaiseksi Mapsilla? Entä sähköposti – kuinka paljon sen käyttämisestä maksat? Ei kai valokuvasi ole ilmaisessa pilvessä? Youtubea et kuitenkaan kuuntele, se lienee selvää. Mielipiteitäsi ei löydy Twitteristä eikä valokuviasi Instagramista, eihän?

486.

    Verkkopankkiin oli tullut Hesarin lasku. Eräpäivä kohta.

    Maksaa laskun ajattelematta sen enempää.

    Sitten havahtuu. Hemmetti, tämä on neljän kuukauden lasku. Koko vuosikerta (printti + digi) maksaa 486 euroa!

    Onko minulla varaa maksaa sanomalehden tilauksesta 486 euroa?

    Saanko rahalle journalistista katetta? Pitäisikö harkita…

    Alkaa miettiä, millaisen sosioekonomisen porukan Hesarin tilaajat muodostavat. Millaisilla ihmisillä on varaa tämmöiseen ylellisyyteen?

    Olenko minä tärähtänyt, hän ajattelee maksettuaan laskun.

Kyösti Salovaara, 2019.
Vantaanjoki Helsingissä.

Professori.

    Roope Uusitalo on julkistalouden professori Helsingin yliopistossa. Hän kirjoittaa teräviä kolumneja Suomen Kuvalehteen. Uusitalo ei purematta niele kollegoidensa yhteiskunnallisia väitteitä, lehdistön väitteistä puhumattakaan.

    Viime viikolla Uusitalo paneutui (SK, 41/2019) Helsingin Sanomien tiedesivulla julkaistuun artikkeliin, jonka mukaan sosiaaliset erot ovat palanneet suomalaisiin kouluihin vaikuttaen oppimistuloksiin. Hesarin artikkeli perustui Toronton yliopiston sosiologian professorin Ann Chmielewskin tutkimukseen The Global Increase in the Socioeconomic Achievement Gap, 1964 to 2015.

    Kun Uusitalo tutustui alkuperäiseen tutkimukseen, Hesarin johtopäätökset alkoivat näyttää kummallisilta, jopa tarkoituksenmukaisesti liioitelluilta. Alkuperäisen tutkimuksen nojalla ”Suomi on – mielenkiintoista kyllä – esimerkki maasta, jossa osaamiserot eivät ole muuttuneet juuri lainkaan!”

    ”Suomessa muutoksen löytämiseen tarvitsee suurennuslasin”, Uusitalo sanoi. ”Aika paljon on tarina muuttunut matkalla tiedelehdestä sanomalehden tiedesivuille.” (Jälkeenpäin Uusitalo esitteli tarkemmin Akateemisessa talousblogissa alkuperäisen tutkimuksen tilastoja, joissa verrattiin 24 maan osaamiserojen kehittymistä: ”Suomi erottuu joukosta, mutta ei sen vuoksi että erojen kasvu olisi ollut voimakasta vaan koska osaamiserojen kasvu Suomessa näyttää olleen verrokkimaita pienempi! Artikkelissa Suomi listataankin esimerkkinä maasta, jossa sosioekonomiset erot eivät ole kasvaneet.”)

    Samassa SK:n kolumnissa Uusitalo otti esille myös kansainvälisesti tunnetun julkisen talouden tutkijan Matti Tuomaalan tuoreen teoksen Markkinat, valtio ja eriarvoisuus. Kirjassa Tuomaala todistaa, että 1990-luvulla tuloerot Suomessa kääntyivät reippaaseen kasvuun, joka on jatkunut tähän päivään asti.

    ”Epäilemättä totta”, Uusitalo kirjoittaa, ”mutta aika hyvää suurennuslasia tarvitaan 2000-luvun tuloerojen kasvun löytämiseen kirjaan liitetyistä tilastoista.”

    Uusitalon yhteenveto kuuluu: ”Tiedettä voi tehdä erilaisista lähtökohdista. Osalla tutkijoista tavoitteena on ymmärtää maailmaa ja kuvata erilaisia ilmiöitä selittäviä mekanismeja ja niiden syy-seuraussuhteita. Toisilla on tavoitteena tehdä tutkimuksen avulla maailmasta parempi. Kumpikin lähtökohta on puolustettavissa. Kumpaankaan ei silti pitäisi kuulua osatotuuksien kertominen tai omiin argumentteihin sopivien faktojen poimiminen.”

Yle.

    Edellä lainattu Uusitalon ilmaisema huoli osatotuuksien kertomisesta näyttää koskevan myös journalismia. Journalismi on harvoin, jos koskaan puolueetonta.

    Tästä huolimatta ihmettelen Ylen uutisointia Katalonian tilanteesta. Se on joskus niin puolueellista, että hävettää. Aivan kuin rikkaan Katalonian ajama yksipuolinen ero köyhästä Espanjasta olisi Ylen mielestä ”hyvää nationalismia” ja ”vasemmistolainen projekti” jota ehdottomasti pitää kannattaa. Varsinkin jos satut kuuntelemaan Ismo Nykäsen raportteja Barcelonasta, tiedät että nyt osatotuudet ovat elämää suurempia. Jostakin syystä Ylellä ei ole enää kirjeenvaihtajaa Madridissa.

    Oikeushistorian professori Jukka Kekkonen twiittasi, että alle puolet Katalonian asukkaista kannattaa separatismia: ”Mielipiteet ovat jyrkästi jakautuneet. Kannattaa lukea korkeimman oikeuden tuomio. Kyse ei ole mielipiteistä, vaan yrityksistä kumota laittomasti valtiosääntö ja irrottaa osa valtion alueesta.”

    Uudessa Suomessa Kekkonen totesi, että ”Kataloniassa ei otettu poliittisia vankeja, vaan poliitikot tuomittiin laittomista irtautumispyrkimyksistä. Monessa muussa maassa teon valtiopetoksellisuus olisi ollut itsestäänselvää."

    Kun Ylen toimittajat yleensä paheksuvat muurien rakentamista, kansojen erottelua, rikkaiden ylivaltaa ja ahdasmielistä nationalismia, niin miksi tämä paheksuminen ei koske Katalonian separatisteja, jotka toteuttavat sitä "pahaa", mistä Yle on muualla huolissaan?

Absurdia.

    Eppu Normaalin kappaleessa Vihreän joen rannalla lauletaan: ”Kiikkustuolissa istun / Ja sinua muistelen / Muistini tylsillä luistimilla / Luoksesi luistelen.”

    Eppu Normaali luistelee tylsillä luistimilla menneisyyteen.

    Kielikuva on onneton, mutta siitä viis.

    Tylsä luistin luistaa jäällä yhtä hyvin kuin terävä.

    Kummallisinta on, että luonnontiede ei vieläkään tiedä miksi luistin liukuu jäällä!

    Kirjassaan How To, Absurd scientific advice for common real-world problems (2019) Randall Munroe ihmettelee tiedemiehiä jotka tutkivat gravitaatioaaltoja ja Bosonin hiukkasia, vaikka eivät pysty kertomaan sitäkään, miksi luistin liukuu jäällä tai miksi hiekka valuu tiimalasissa sillä nopeudella millä se valuu tai mikä oikeastaan synnyttää ukkosilmaan johtavan sähköjännitteen.

    Munroe kertoo, että aikaisemmin tiedemiehet selittivät, että jäällä liukuva luistin laskee jään jäätymispistettä jään pinnalla (jos jään lämpötila on –3,5 - 0 astetta) jolloin luistimen terän ja jään väliin syntyy luistimen liikkumista helpottava vesikerros.

    Tämä teoria ei kuitenkaan pidä paikkaansa kylmemmällä, joten…

    Yhtä kaikki, puutteellisesta teoriasta riippumatta me kaikki olemme luistelleet kovallakin pakkasella – ja luistin kulkee. Tosin vähän huonommin kuin nollakelillä.

Kyösti Salovaara, 2019.
Kotipiha.

Ääneen ajateltua, puhuttua

[Ykkösaamu ykkösenä]

Kyösti Salovaara, 2018.

Maailma on kummallinen paikka.

    Siis tämä kuplamme.

    Kertovat että Suomi on maailman onnellisin maa.

    Sen täytyy pitää paikkansa. Miksi muuten 1,7 miljoonaa suomalaista olisi viime viikonvaihteessa kerääntynyt katsomaan suomalaisen tylsämielisyyden manifestia, Putous-ohjelmaa?

    Eikö ole vanhanaikaista katsoa yhteisin silmin telkkaria?

    Riemuton viihde painaa Suomen parrelleen.

    Tai mistäpä minä tiedän? Saatan olla väärässä huutaessani asiallisuuden perään. Ehkä ilottomuus onkin minun asuni eikä sinun.

    ”Olet astunut minun salonkiini”, sanoi hämähäkki kärpäselle.

Edellisen lauseen kirjoitti Agatha Christie. Tai ehkä hänkin lainasi sen jostakin.

    Kun ihminen ajattelee jotakin, hän kertoo itselleen mitä näkee, miltä tuntuu, mitä äsken puhuin ystävän kanssa, mitä pitäisi kohta sanoa, mihin johtopäätökseen on tullut. Ihminen puhuu itselleen äänettömästi, hiljaista tarinaa piisaa.

    Kun kirjoittaa jotakin, silloin yrittää tavoittaa sen mitä on sanonut itselleen, eikä sitä koskaan ihan tavoita, koska suuri osa itselle puhuttua on pelkkää intuitiota.

    Kun puhutaan kaverille tai naapurille tai radion kuuntelijalle, oman sisäisen ajatuksen tavoittaminen on vielä vaikeampaa. Kirjoitusta voi parannella loputtomiin tai ainakin hyvin pitkään, mutta ääneen sanottu on lopullinen ”lausunto”. Vasta jälkeenpäin tulee mieleen, että miksi en sanonut noin tai näin.

    Radiossa puhutaan paljon.

Tällä viikolla Yle Radio 1 pidensi aamuohjelmansa Ykkösaamun kestoa puolella tunnilla. Nyt se alkaa puoli kahdeksalta ja kestää yhdeksään, uutisiin ja Muistojen bulevardille saakka.

    Radion ajankohtaisohjelmien joukossa Ykkösaamu on helmi: suhteellisen asiallinen, monipuolinen ja utelias makasiini, joka aamuisin pystyy hengittämään toimittajansa tyyliä. Vai kuvittelenko? Onko Ykkösaamu jotenkin persoonallisempi kuin Ajantasa, jota lähetetään kaksi kertaa päivässä ja jossa usein toistetaan Ykkösaamun keskusteluja ja haastatteluja? Väitän että on, vaikka en osaa perustella. Ehkä pitäisi käyttää elokuvakriitikoiden kieltä ja puhua ohjelman auteurista.

    Vajaan tunnin mittainen Ykkösaamu tuntui usein mitättömän lyhyeltä, varsinkin jos paikalla on kolme asiantuntijaa keskustelemassa viidessätoista minuutissa jostakin monimutkaisesta asiasta. Nyt tilanne paranee, vaikka pidentynyttä ohjelma-aikaa käytettäisiinkin useampien asiakokonaisuuksien käsittelemiseen.

    Jos oikein muistan Yle on lähettänyt Ykkösaamua 15 vuotta. Viime viikon torstaina yksi ohjelman toimittajista, Sakari Kilpelä kertoi, että juuri päättynyt ohjelma oli hänelle tuhannes Ykkösaamu. Kilpelä jätti ohjelman toimittamisen nuoremmille harteille. Kilpelä on terävä toimittaja, joka välillä tuohtuu haastateltaville oman ideologiansa puskemana – silloin tieto muuttuu puhtaaksi tunteeksi.

    Perjantaina Olli Seuri kertoi, että pidentynyt ja osin aikaistettu Ykkösaamu yrittää tavoittaa myös työmatkalaiset, jotka kuuntelevat radiota. Netin puolella yritetään tavoittaa nuorempia kuuntelijoita.

    Kuuntelijatutkimuksien mukaan radiota ylisummaan kuunnellaan yllättävän paljon - telkkarista ja netistä huolimatta. Radio tavoittaa Suomi-nimisessä kuplassa kansalaisista jopa 93 %  vuoden jokaisena viikkona.

Oikea aallonpituus!

Ajankohtaisohjelmalla on monta kuoppaa mihin pudota.

    Pitääkö kulkea pinnallisten kuohujen harjalla ja viestittää vain sitä minkä kaikki näkevät ja kuulevat muutenkin? Monet ohjelmat keskittyvät tuollaiseen pintaan.

    Koska Ykkösaamussa käsitellään paljon politiikkaa ja siinä käytetään politiikan asiantuntijoita ja poliitikoita itseään, minkä kannan ohjelma ottaa hallituspolitiikkaan? Onko oltava opposition kelkassa, varsinkin lumisena talvena? Jos ollaan aina oppositiossa, kenen puolella lopulta ollaan? Vai ollaanko vain ”journalismin” puolesta? Jos ollaan, niin mitä se sitten tarkoittaa?

    Minkälaisia asiantuntijoita pitäisi käyttää? Sellaisiako jotka kykenevät yllättämään vai sellaisiako joiden vuorosanat osaisi kirjoittaa etukäteen, kun aihe on tiedossa? Onneksi Ykkösaamu käyttää jälkimmäisiä aika vähän.

    Poliitikot ovat ongelma sellaisenaan. Miten saa poliitikon puhumaan asiasta eikä aidanseipäistä? Siis asiasta eikä puolueen ohjelmasta tai puolueen varjobudjetista jne?

    Tässä suhteessa oppositiopuolueiden poliitikot "pilaavat" usein keskustelun. He keskittyvät vain hallituksen toimien haukkumiseen eivätkä pysy asiassa, ikään kuin eivät osaisi ajatella nokkaansa pidemmälle – sitä että he ovat jonakin päivänä vuorostaan hallituksessa eikä kaikki hallituksen tekemä voi aina olla perikadon merkki.

    Välillä tuntuu, että demarikansanedustajat ovat Ykkösaamun kehnointa asiantuntijaväkeä, koska he eivät juuri koskaan puhu aidasta vaan pelkistä demariseipäistä. Luulisi ettei vuonna 2018 politrukkeja ole muualla kuin historiankirjoissa, mutta heitä löytyy yhä eduskunnasta Ykkösaamuun.

    Kaikista pelottavin keskustelija on sellainen tutkija yliopistolta jolla on yhtäaikaisesti vahva vasemmistolainen, feministinen ja vihreä ajatuskonsepti, sillä hänen puhettaan kuunnellessa tulee mieleen, että mitäköhän moinen professori, dosentti tai tohtori oikein opiskelijoilleen opettaa. Pelkkiä asenteitako tieteen valepuvussa?

    Miksi muuten luonnontieteilijöitä ja insinöörejä haastatellaan harvoin  ajankohtaisohjelmissa ?

”Radio on asiantuntijamedia”, kirjoitti Veli-Pekka Lehtonen Helsingin Sanomissa tiistaina.

    Olin samaa mieltä, mutta… sitten hämmästyin.

    Lehtoselle tuo ei ollutkaan hyve vaan pahe. ”Harvoin radiossa joku puhuu henkilökohtaisesti, jostakin, joka ei ole maailmanpolitiikan arkipäivää”, Lehtonen sanoi, ja toivoi radioon enemmän telkkariohjelmien kaltaista tylsämielistä, itkunsekaista henkilökohtaisuutta.

    Sallikaa minun ihmetellä mitä ”radiota” Hesarin toimittaja on kuunnellut.

    Kaupalliset radiot noudattavat Lehtosen ideaa sataprosenttisesti. Siellä eivät toimittajat puhu muuta kuin mieleen pälkähtävää. He eivät valmistaudu ohjelmiinsa vaan antavat suusta tulla kaiken ajatuksiin juolahtavan. Ja kun yleissivistys on useimmiten olematon, jokainen tietää mitä suusta silloin pääsee.

    Vihje Lehtoselle: kuuntelepa joku aamu Ylen paikallisohjelmaa (Yle Hki) ja hämmästyt. Siellä toimitaan ja ”toimitetaan” juuri niin kuin haluat. Studiossa on kaksi keski-ikäistä naista, tai sinne päin, jotka jaarittelevat keskenään päivän ja aamun aiheista. Jos muuta ei keksitä, toinen avaa käsilaukkunsa ja sitten pohditaan mitä sieltä löytyy.

    Onko tämä journalismia?

    Tällä viikolla eräänä aamuna Yle Hki -ohjelman ”naiset” pohtivat puoli tuntia pitäisikö kahvikuppiin kaataa ensin maitoa vai kahvia. Välillä sitten hihitettiin. Sukkahousuista ei ehditty keskustella. Toinen toimittajista – eikä toinenkaan – tiennyt miten café au lait eroaa suomalaisesta kahvinjuontitavasta. Sillä tiedolla kenties olisi ollut merkitystä kun...

    Tämmöiseen ”henkilökohtaiseen” yleisradioon meillä on varaa.

    Veronmaksaja pokkaa ja kiristelee hampaitaan.

Radioasemat maailman järjestäjänä.

Ykkösaamu on siis ykkönen.

    Tietenkin silläkin on sokeat pisteensä. Kenelläpä ei olisi.

    Ei pitäisi käyttää laiskoja toimittajia eikä asenteellisia tiedemiehiä, mutta joskus kai pitää jos haluaa saada jutun juurta tai kommenttia. Välillä Ykkösaamu soittaa Barcelonaan toimittajalle, joka käsittelee ja perustelee Katalonian kysymystä pelkästään siitä näkökulmasta, kuinka monta itsenäisyyden kannattajaa hän on nähnyt Ramblalla mielenosoituksessa. Siihen verrattuna Espanjan perustuslaki ei paina paljoakaan. ”Tutkivaa” journalismia?

    Kun politrukki Pia Viitanen tai Ville Niinistö avaa Ykkösaamun mikrofonin, vaihdan yleensä kanavaa. Heikki Patomäkeä en jaksa kuunnella niinkään pitkään, mutta onneksi kaveri on ”kadonnut” radioaalloilta.

    ”Radio vaikuttaa useimpiin ihmisiin intiimisti, henkilökohtaisesti”, kirjoitti Marshall McLuhan 60-luvun alkuvuosina teoksessa Ihmisen uudet ulottuvuudet. ”Se luo ääneen lausumattoman kommunikaation maailman kirjoittaja-puhujan ja kuulijan välille… Radio, joka oli aikoinaan ryhmäkuuntelun muoto ja aiheutti kirkkojen tyhjenemisen, on tv:n tulon jälkeen palannut yksityiseen ja yksilölliseen käyttöön. Teini-ikäinen vetäytyy tv:n katselijoiden ryhmästä yksityisen radionsa pariin.”

    Vuonna 1964 ei ollut nettiä eikä älypuhelimia.

    Se syrjässä keskittymisen rooli, jonka McLuhan varasi radiolle 1964, taitaa vuonna 2018 kuulua tabletille, läppärille ja mobiililaitteelle.

    Mutta oliko McLuhan sentään oikeassa tv:n kylmästä voimasta? Siitä että väline syö ikään katsojansa mukaan, rakentamaan tv-ruudussa näkyvistä puutteellisista ihmistä täydempiä, oman mielensä mukaisia?

    Eivätkö loputtomat tosi-tv-ohjelmat todista, että McLuhan viesti oli vakuuttava ja oikea? Richard Nixon ei pärjännyt telkkarissa, koska jokainen tajusi, että hän näytti kameralle kaiken, koko olemuksensa, mitään ei jäänyt arvailujen varaan. Nixonin persoona ei kaivannut täydentämistä, se ei tarvinnut tv-katsojaa. Onko Paavo Väyrynen tässä suhteessa Nixonin kaltainen? Vain politiikan asiantuntijat jaksavat ”kehua” Väyrysen asiantuntemusta ja kokemusta; tavalliselle katsojalle hän on yhtä itsensä ylitäyttämä persoona kuin Nixon.

    Ja koska 1,7 miljoonaa suomalaista katsoo yhtä aikaa Putousta, McLuhan oli taatusti oikeassa.

Onneksi on myös toisenlaisia ohjelmia, kuten Ykkösaamu.

    Ja onneksi on radio eikä vain tylsämielisten viihdeohjelmien täyttämä telkkari.

    Hyvä journalismi vahtii maailman menoa.

    Mutta kuka vahtii journalismia?

    Pressiklubin kaltaisista ohjelmista ei ole journalismin vahtikoiran virkaan, koska korppi ei noki korpin silmää. Tiukan paikan tullen toimittaja on aina toimittajan puolella, vaikka tietäisi olevansa väärässä. Joskus on.

    Näin ollen journalismin vahtikoiran virka jää meille lehtien lukijoille,  radion kuuntelijoille ja tv:n katsojille.

    Tyylivirheen uhallakin lainaan tähän juuri kuollutta Stephen Hawkingia (1942-2018):

    Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää?

Vastaus on yksinkertainen: jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi!

Kyösti Salovaara, 2015.

PS.
Lisäys 15.3.2018 klo 10:58.
Lainaus Ylen nettisivulta:

"Ylen Olli Seuri on saanut Bonnierin Suuren journalistipalkinnon. Hänet palkittiin vuoden journalistina Helsingissä keskiviikkona pidetyssä juhlagaalassa.

Kun Seuri asetettiin ehdolle palkinnon saajaksi, palkintolautakunta totesi hänen valmistautuvan huolella lähetyksiin ja hallitsevan faktat suoran lähetyksen nopeasti vaihtuvissa tilanteissa.

Yle Radio 1:n Ykkösaamua juontavaa Seuria pidetään myös tiukkana, mutta reiluna haastattelijana.

Seuri kertoi olevansa ehdokkuudesta yllättynyt, mutta piti erityisen arvokkaana sitä, että jokapäiväinen syventävä journalismi ja etenkin radiojournalismi otettiin tällä kertaa huomioon."