Ylettömän vaikeat ajat

 [tiedon avoin universumi]

Kyösti Salovaara, 2015.

Tunnustukselliseksi voidaan kutsua joukkotiedotusta, jossa tosienkin sanomien esiinpääsy asetetaan riippuvaiseksi siitä, ovatko ne sopusoinnussa jonkin ennalta ohjenuoraksi asetetun yhteiskunnallisen tai uskonnollisen aatteen kanssa… Mitä enemmän sensuuria tällainen julkaisu harjoittaa karsiessaan julkaisukelpoisia uutisia ja muita sanomia omien poliittisten, uskonnollisten tai muuten aatteellisten näkökohtiensa perusteella, sitä tunnustuksellisempana voidaan tämän julkaisun harjoittamaa joukkotiedotusta pitää.

- Yrjö Ahmavaara: Informaatio. Weilin + Göös, 1975, kolmas, uudistettu painos.

MILLÄ TAVOIN YLE KILPAILEE lehdistön kanssa? Ihan varmasti se kilpailee uutisten sisällöstä ja laadusta sekä yleisön huomiosta ja luottamuksesta. Rahasta sen sijaan ei, koska tulot tulevat ihan eri puroista.

Perinteisesti liberaalin demokratian henkeen on kuulunut, että yhteiskunnassa on tarjolla kilpailevia uutislähteitä, joita seuraamalla kansalaiset saavat monipuolista tietoa mielipiteiden muodostamisen tueksi.

Kaupallinen media syyttää Yleä nyt siitä, että se läsnäolollaan ja resursseillaan heikentää median moninaisuutta Suomessa. Väite on erikoinen ja helppo haastaa. Jos Yleisradio suljettaisiin pois verkkouutisten kentältä, uutistarjonnan moninaisuus kärsisi valtavasti.

Kun puhutaan kilpailuhaitasta, edellytys on, että kilpailevat osapuolet toimivat samoilla markkinoilla. On kiistanalaista, toteutuuko tämä ehto Yleisradion ja lehtitalojen kilpailussa.

- Heikki Hellman: Kilpaileeko Yle todellakin lehtien kanssa? Hellman-blogi, 5.1.2021.

Päivä lyhenee, valo vähenee.

    Uutisia maailmalta: Xi Jinping katsoo futiskisoja ja antaa määräyksen ettei sensuroimattomia katsomokuvia saa esittää Kiinan televisiossa. Katsomoissa näkyy vapaita, iloisia ihmisiä jotka eivät käytä maskia. Kuvat järkyttävät kiinalaisia katsojia.

    Uutisia Suomesta: Laatulehti Helsingin Sanomat keskittyy hiihtokilpailuihin. Printtilehdessä ei käsitellä jalkapallon MM-kisoja jalkapallona, koska HS on kokenut moraalisen herätyksen. Qataria toki käsitellään, sen kelvottomuutta päivästä kolmanteen. 

    Uutisia kotipihalta: punatulkkuja pensaissa ja vaahterassa. Ilo silmälle, pitkästä aikaan.

    Päivä lyhenee: kenties jututkin.

Journalismin tienhaarat. Kirjoitan joukkotiedotuksen jatkuvasti väärin. Ehkä ”joukkotiedostus” onkin parempi sana. 

     Marraskuun puolivälissä EVA julkaisi arvo- ja asennetutkimuksen kansalaisten halusta säästää julkisia menoja. Tutkimus paljasti yllättäen, että 53 % suomalaisista nostaa Ylen toiminnan säästölistalle.

     Ainakin minä yllätyin. Miksi juuri Yleisradiosta pitäisi säästää?

     Tutkimuksen mukaan miehistä 56 % ja naisista 50 % säästäisi Ylen kuluista paljon tai kohtalaisesti. Yli 65-vuotiaista säästöjä kaipaa 40 %, mutta ikäluokissa 36-45 säästämista ehdottaa 56 %. Ammattiliittoihin kuuluvista STTK:n jäsenistä 58 % säästäisi Yleltä, SAK:n ja Akavan jäsenistä paljon harvempi. Perussuomalaisista melkein kaikki eli 85 % puolueen kannattajista säästäisi Ylen kustannuksista, kun taas SDP:n, vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajista selvä vähemmistö (27%, 27 % ja 19%).

    Mistä sitten johtuu, että EU myönteisistä vastaajista ”vain” 40 % säästäisi Ylen menoista kun taas EU kielteisistä 81 % on valmis leikkaamaan Yleltä siivet? 

Arvotutkimus havahdutti miettimään mitä itse kuuntelen ja katselen.

    Tajusin olevani Ylen lähetysten suurkuluttaja.

    Mieleeni ei ole tullut, että Ylen kuluja pitäisi leikata, vaikka sen tarjonnassa on runsaasti ohjelmia joita en kuuntele enkä katsele, ja on myös ohjelmia joita kritisoin päivittäin, mielessäni.

     Olemme lukeneet, että Alfa-televisio lopetti lähetyksensä. Rahat loppuivat. Helsingin Sanomien pääkirjoituksen mukaaan Alfa yritti löytää katsojia vanhoilla konsteilla: keskusteluohjelmilla ja musiikilla. Hesarin mielestä konservatiivisuus ei myy nykyään.

    Ovatko keskusteluohjelmat lähtökohtaisesti konservatiivista ohjelmapolitiikkaa? Eikö musiikki muka kelpaa suomalaisille?

     Parasta ”minun” Ylelläni ovat juuri nuo ”konservatiiviset” ohjelmat: yhteiskunnallinen keskustelu ja musiikki. Mutta toisin kuin Alfalla, Ylen ei tarvitse perustella kuulijamäärillä keskusteluohjelmiaan tai musiikkitarjontaansa. Se on julkisrahoitteisen tiedonvälittäjän onni. Saa olla edistyksellisesti konservatiivinen.

     Yle edistää joukkotiedostusta.

Kyösti Salovaara, 2015.

Mitä kuuntelen ja katselen?

    Musiikin lista on pitkä. Muistojen bulevardi aamupäivällä, Paikka auringossa iltapäivällä,  Tarja Närhen Iskelmäradio sunnuntaiaamulla samoin kuin Pekka Laineen Ihmemaa ja Tero Lietteen Laiskanlinna. Sunnuntaisin myös Kadonneen levyn metsästäjät, lauantaisin Poppikoulu-tietokilpailu, maanantaina iltapäivällä viiden uutisten jälkeen Euroopan valot, iltaisin bluesia ja kantria ja kaikenlaista sekomusiikkia. Arkisin klo 16 jälkeen klassista ja viiden jälkeen Timantteja ja ruostetta ja muuta maailmanmusiikin hilettä.

    No, musiikkia siis piisaa. TV1:n ajankohtaisohjelmia katson valikoiden. Pelkkää poliitikkojen kinaamista en jaksa enää seurata. Nykypoliitikot eivät pysty tai halua puhua asioista asioina. Torstainen A-Talk on edelleen helmi Ylen tarjonnassa. Sakari Sirkkanen osaa johdatella keskustelua ja kysyä oikeita kysymyksiä. Loistavaa! Samoin Seija Vaaherkumpu loistaa lauantaisin Ykkösaamussa.

    Radion puolella aamukahdeksan jälkeen tuleva Ykkösaamu on varjo entisestään. Kenties nykytoimittajat ovat kokemattomia tai sitten vihervasemmistohallituksen kritisointi ei sovi toimittajien pirtaan. Muutama vuosi sitten Juha Sipilän hallitusta roimittiin Ykkösaamussa aamuisin kuin vierasta sikaa.

    No, ehkä ”sika” sai tarpeekseen.

    Maija Elonheimon Brysselin kone keskiviikkoisin on säilyttänyt tiukan asiallisen linjansa. Ruben Stilleriä kuuntelee perjantaisin mielikseen, samoin Roman Schatzin Maamme-kirjaa maanantaisin, tosin sillä varauksella että Schatz toisinaan valitsee vieraikseen ”asiantuntijoita”, joiden sanomisen tietää etukäteen jolloin ohjelma jää kuuntelematta.

    

Tietenkin myös Yleä vaivaa samanlainen konformistinen ”ajan henki” kuin Hesaria: pitää olla mielinkielin marginaalille, pitää jankuttaa itsestään selviä asioita feminismistä, luonnosta, ilmastosta ja kuluttamisesta ja vihreistä vaihtoehdoista ja… pitää siis paasata samaa kuin kaikki muutkin paasaavat.

    Olen pari kertaa lähettänyt Ylen kulttuuriohjelmien toimittajille kysymyksen, että miksi keskusteluun valitaan ihmisiä, jotka ovat kaikesta samaa mieltä. Onko se keskustelua lainkaan? Olen saanut ystävällisiä vastauksia, että tarkoitus ei ole estää keskustelua. 

    Mutta niin vain käy päivästä kolmanteen.

    Ylen paikallislähetyksiä en pysty kuuntelemaan lainkaan. Niissä nuoret toimittajat edustavat urbaania puberteettijournalismia. Juontajien mielipiteet ovat pinnallista pinnallisempia, yleissivistys ohuempaa kuin sellofaanikalvo kukkakimpun ympärillä.

     Ylelläkin on siirrytty monissa arkipäivän makasiiniohjelmissa käyttämään kahta toimittajaa studiossa kaupallisten kanavien esimerkin mukaisesti. Toimittajilla on studiossa hauskaa, ei tarvitse keskittyä ohjelman sisältöön kun saa lämpöisessä huoneessa leukailla toimittajakaverilleen. Leukailu on toki äärettömän pinnallista, muodikasta ja usein ääliömäistä, mutta jotenkin sen kuvitellaan kannattelevan ohjelmavirtaa eteenpäin.

     Jos Ylen kuluja pitää leikata edes vähän, niin lopetettakoon nuo toimittajien kimppakivat studiot. Mistä johtuu että ennen muinoin Erkki Pälli ja Olli Ihamäki pystyivät ihan yksinään tekemään koko aamun ohjelmat ja suhtautumaan hyvällä tavalla kriittisesti ja huumorilla Helsingin seudun arkipäivän ja politiikan tapahtumiin?

    Pojasta ei polvi ole todellakaan parantunut.

Monipuolinen joukotiedotus on arvo sinänsä. Siitä saattaa syntyä oivaltavaa joukkotiedostusta.

   Tähän asti kaupallinen media ja Yle ovat tahoiltaan tukeneet ja vahvistaneet monipuolista tiedotusta ja viihdetarjontaa. Kaiken maailman suoratoistopalvelut ovat kyllä sotkeneet Ylen mainion elokuvakartan ja entisen ”yksinoikeuden” hyviin tv-sarjoihin. Ylen(kin) elokuvatarjonta on aika sattumanvaraista eikä klassikkofilmeihin enää suhtauduta sillä vakavuudella kuin aikaisemmin, kuin pitäisi.

    Tänään kaikesta pitää maksaa.

     Mutta Helsingin Sanomien hysteerinen suhtautuminen Qatarin kisoihin on yllättänyt minut. Entä jos tiedonvälitys keskittyy kaupallisen median moralistien käsiin? Mitä jos jalkapallokisat olisivat päätyneet suurella rahalla Sanoma-konsernille, joka sitten moralistina olisi jättänyt näyttämättä ne?

     Voiko Sanomaan enää luottaa? Vai onko se Xi Jinpingin tavoin valmis sensuroimaan todellisuutta, jos todellisuus ei kaikkineen sovi sen omaan, moralistisen tiukkaan arvomaailmaan?

     Alussa Yrjö Ahmavaara puhui tunnustuksellisesta joukkotiedotuksesta. Vuonna 1975 se tarkoitti lähinnä puoluelehtiä ja uskonnollisia julkaisuja. 

     Tuntuu kauhealta ajatella, että Helsingin Sanomien kaltainen laatumedia saattaisi vähitellen muuttua tuollaiseksi tunnustukselliseksi tiedonvälittäjäksi 2020-luvulla. 

    ”Tunnustukselliseksi voidaan kutsua joukkotiedotusta, jossa tosienkin sanomien esiinpääsy asetetaan riippuvaiseksi siitä, ovatko ne sopusoinnussa jonkin ennalta ohjenuoraksi asetetun yhteiskunnallisen tai uskonnollisen aatteen kanssa", kirjoitti Ahmavaara.

     Ylettömästä kansalaisesta nykyaika saattaa tuntua ahtaalta paikalta.

Kyösti Salovaara, 2022.