Aamulla aurinko paistoi

 [Mielen Rauha]

Kyösti Salovaara, 2022.

Tulee päivä, jona valtameren pohjalla lentää pöly,

eikö tulisi myös aika,

                        jolloin kalojen luurangot lojuvat vuorten huipuilla?

Kuka sanoo, että nuorukainen olisi jättänyt pikku neidon?

Eikö laiva, joka on kerran lähtenyt matkaan,

                        kerran myös palaa?

- Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.

Joskus tekee mieli.

    Tekee mieli sanoa mitä ajattelee.

    Usein käy niin.

    Käy niin että ajattelee mitä sanoo.

    Itsensä ulkoistaminen.

Itsenäisyyspäivän aamuna aurinko paistoi mereen.

    Paikalliset ihmiset viettivät demokratian päivää.

    Auringon kilossa ahdistus kaikkoaa, laineen syrjässä.

    Ja samaan aikaan Helsingissä ”edistykselliset” taiteilijat jahtaavat juutalaista hyväntekijää, jonka perheessä tiedetään holokaustin kauheus. Juutalaisten suku ei pääse pakoon vasemmistolaisilta eikä oikeistolaisilta. Maan sivu.

    Nykyajan edistyksellinen on umpikuuro ja laput silmillä kuin entinen hevonen.

    Median syleilyssä ulottuvuudet supistuvat. 

    Jäljelle jää piste. Kadota.

Ajattelin.

     Että miten Suomessa saisi mielelle rauhan. Pitääkö lopettaa lehtien lukeminen? Pitääkö sulkea korvansa, katsoa toisaalle, mielen piiloon piiloutua?

     Kuvittelenko?

     Kenties.

     Se ei helpota.   

     Mutta auringon kilossa kaikki arvot näyttävät mahdollisilta.

Luen Graham Greenen romaania Inhimillinen tekijä. Vuodelta 1978.

    Sen suomensi Eila Pennanen.

    Greene kirjoittaa lojaalisuudesta. Ahdistuksesta. Petoksesta.

    Vakoilukirjallisuus ja elokuvat ovat taas muotia.

    Oliko Juudas Iskariot ensimmäinen tunnettu vakoilija. Petturi? Lojaalisuutensa uhri.

    Luen romaania kuin elämää. 

Mitä etsitään? Mitä paetaan? 

     Mihin?

     John Buchan kirjoitti, että sivistyksen kuori on ohut. Kun se rikotaan, pudotaan primitiiviseen kauhuun. Vakoilijan maailmassa kaikki kuoret ovat vaarassa murtua.

     Greenen romaanin vakoilija, petturi, arvoilleen lojaali Castle luki lapsena H. Rider Haggardin seikkailukirjoja. Seikkailukirjoilla kasvatettu sukupolvi.  

    Junassa matkustava Castle lukee aikuisena miehenä Sodan ja rauhan toista osaa. Katselee ikkunasta maisemaa. Tajuaa katsovansa omaan elämäänsä.

    ”Yksikin askel tuon rajaviivan yli”, kirjoitti Tolstoi, ”joka muistuttaa sitä rajaa joka erottaa elävät kuolleista, ja sen takana tulee vastaan epävarmuus, kärsimys ja kuolema. Ja mitä siellä on? Kuka siellä on? - tuon pellon, tuon puun toisella puolella… Tuo katto jota aurinko valaisee? Kukaan ei tiedä, kukaan ei haluakaan tietää. Sitä pelkää ja kuitenkin kaipaa, että saisi mennä tuon rajan yli.”

    Mutta se on vaarallinen raja. Elämä.

Allan Quatermain oli seikkailija. Sankari. Rohkea mies.

    Vakoilija, petturi, lojaalisuutensa uhri, Castle on lukenut Haggardin Quatermainin seikkailuja. Aikuisena miehenä Castle palaa lapsuuteensa ollakseen nyt:

    ”Sitten hän antoi itselleen luvan lähteä lapsuutensa sankarin Allan Quatermainin tavoin matkalle sitä pitkää maanalaista virtaa myöten, joka vei häntä eteenpäin aina sen pimeän maanosan sisäosia kohti, mistä hän toivoi löytävänsä pysyvän kodin. Se koti olisi kaupungissa minne hänet otettaisiin vastaan asukkaaksi ilman mitään uskon velvoitusta, eikä se ollut Jumalan eikä Marxin kaupunki vaan kaupunki nimeltä Mielen Rauha.”

Maanantaina satoi vettä tummina virtoina.

    Tiistaina aurinko paistoi.

    Metsikkö puron reunamilla tuoksui eukalyptukseltä.

    Mielenrauhasta on helppo jaaritella.

    Mutta kuka tietää mitä se on?

    ?