torstai 27. lokakuuta 2022

Kun todellisuus ei riitä

 [painetaan legenda]



Kyösti Salovaara, 2022.
"Virallinen" Real Madrid pipo.



Tässä ottelussa nimittäin kiehuu myös poliittisesti. ”Katalonia on valtio ja FC Barcelona sen armeija”, sanoi aikoinaan futislegenda Bobby Robson ja oli oikeassa: FCB on itsenäisyyttä havittelevan maakunnan symboli. Real taas oikeistodiktaattori Franconkin suosikkijoukkueena symboloi keskusvallan sortoa.

- Riku Rantala El Clásicon - Barcelona vs Real Madrid - tunnelmasta Helsingin Sanomissa 19.10.2022.


”Ette siis käytä tätä tarinaa, herra Scott?”

”En. Tämähän on Villi Länsi. Kun legendasta tulee faktaa, painetaan legenda.

- Sanomalehden toimittaja vastaa legendansa paljastaneelle senaattorille John Fordin elokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen, 1962.


Huhun leviämisen ehtona on, että se uskotaan, vaikkakaan sitä ei tiedetä todeksi. Huhun uskominen todeksi määräytyy puolestaan juuri siitä, sopiiko huhun lausuma ajatus yhteisössä vallitsevaan maailmankuvaan, hegemoniaan, vaiko ei. Huhun muodossa voivat levitä vain yhteisössä vallitsevaan ajattelutapaan sopivat hypoteettiset ajatukset: huhuistaan yhteiskunta tunnetaan.

- Yrjö Ahmavaara teoksessa Informaatio. Kolmas painos, Weilin+Göös, 1975.



Kyllä.

  Tiedän hyvin ettemme yksilöinä emmekä kollektiivina tiedä kaikkea.

   Ja kyllä, yksilöinä meillä on ennakkoluuloja, jotka sopivat yhteisössä vallitsevaan maailmankuvaan.

   Niinpä meillä, minullakin, on taipumus uskoa huhuihin, jos ne sopivat ennakkoluuloihini. Ja kyllä, huhut ovat eräällä tavalla tarinoita, joita kerrotaan totena. Tositarinat ovat mukavampia ja ennen kaikkea helpompia omaksua kuin kovat faktat.

   Tarinat ovat siinäkin mielessä koukuttavia, että niissä otetaan usein kantaa hyvän puolesta pahaa vastaan.

   Tällainen tarina on Riku Rantalan kolumniinsa ”jostakin” lainaama väittämä, että jalkapallojoukkue FC Barcelona on hyvis, koska se, sen tukijoukot Espanjan sisällissodan aikana (1936-1939) taistelivat kenraali Francisco Francoa vastaan ja Real Madrid on pahis, koska se muka oli Espanjan sisällissodassa Francon suosiossa ja tuki francolaisia taistelussa sosialisteja vastaan.

   En väitä, että alkuun kirjoitetussa lainauksessa Riku Rantala vääristelee totuutta tietoisesti. Mutta kun luodaan tarina, esimerkiksi jalkapallojoukkue Barçasta ja Realista, siinä väistämättä tiivistetään historia muutamaan seikkaan, jotka poimitaan eri ajoilta, eri vuosikymmeniltä ja niin saadaan aikaiseksi järkeenkäypä legenda, joka ei itse asiassa ole totta vaan historian väärentämistä, eräänlainen anakronistinen julkilausuma.

   Tästä oudosta tarinasta nyt pakinoin.


Kummallista on, että hyväksyin pitkään itsekin tämän tarinan Real Madridista sisällissodan pahiksena. Kummallista siksi, että olinhan jo 1970-luvulla lukenut (ja siitä kirjoittanut) Upton Sinclairin pienoisromaanin Taistelu Madridista ja tiesin tarkalleen, että Madridin kaupunki oli tasavaltalaisten puolella ja että Madridissa taisteltiin Francon kapinallisia vastaan vuonna 1936-1937 ja sen jälkeen osittain piiritettynä aina maaliskuun loppuun 1939.

  Mutta jotenkin en yhdistänyt tätä faktaa väitteisiin Real Madridin ”petturuudesta” vaan suhtauduin Realiin konformistisesti enemmän tai vähemmän kielteisesti.

  Silmät aukenivat kun luin englantilaisen, Espanjassa asuvan Sid Lowen kirjan Fear and Loathing in La Liga – Barcelona vs Real Madrid (Yellow Jersey Press, 2013). 

  Sid Lowe (s. 1976) on väitellyt Espanjan historiasta. Ammatikseen hän kirjoittaa jalkapallosta mm. The Guardian -lehteen.

  Em. kirjassa Lowe käy puolueettomasti läpi Espanjan sisällissodan vaiheet sekä FC Barcelonan että Real Madridin osalta. Ennakkoluulot karisevat historiantutkijan esittäessä faktoja, ei huhuja. Toinen Espanjassa asuva englantilainen Giles Tremlett (joka on kirjoittanut mm. teoksen Ghosts of Spain – Travels through a Country’s Hidden Past, 2007) arvosteli Lowen kirjan The Guardianissa lokakuussa 2013 ja luonnehti Lowea ”myytintappajaksi”. Lowen käsittelyssä, Tremlett kirjoitti, FC Barcelonan sankarillinen tarina Francon vastustajana ja viattomana uhrina menettää loistonsa melkein kokonaan, vaikka ei täydellisesti.

  Myytit ovat tarinoita, joihin uskomme. 




Upton Sinclair: Taistelu Madridista.
(No Pasaran! A Novel of the Battle of Madrid, 1937.)
Suom. tekijän luvalla N. W-m.
Kirjailijain kustannusliike, 1937.


Miksi myytti FC Barcelonasta, Barçasta, sitten elää niin voimakkaasti? Mistä se on syntynyt?

  Tätä on tietysti mahdoton selittää täydellisesti; osittain kysymys on tietämättömyydestä, osittain seuran sankarillista menneisyyttä koskevista taitavista tarinoista ja osittain, luulen, halustamme uskoa että maailmassa on hyvää ja pahaa.

  Kaikkien tarinoiden pimeässä ytimessä on Espanjan sisällissota 1936-1939. Kuka soti, missä sodittiin ja ketä vastaan?

   Jokin aika sitten Espanjassa julkistettiin tutkimus, joka paljasti, että espanjalaisista nuorista suurin osa tiesi sisällissodasta hyvin vähän. Paljastui että yli puolet heistä luulee, että sisällissodassa kapinalliset sosialistit, tasavaltalaiset yrittivät kumota diktaattori Francon fasistisen hallinnon.

   Totuus on tietenkin toisenlainen, päinvastainen. Vallankumousta yritti, ja siinä lopulta onnistui, kenraali Francon johtama falangistien joukko. Tasavalta vaihtui Francon diktatuuriin huhtikuussa 1939, ja sitä kesti vuoteen 1975 saakka.

  Kuinkakohan moni suomalainenkin ajattelee espanjalaisnuorison tavoin, ehkä myös lainaamani Riku Rantala, että Madridin kaupunki oli sisällissodan aikana Francon hallitsema fasismin ydin, jota vastaan urheat barcelonalaiset sosialistit nousivat kapinaan? Ja koska Madrid tässä tarinassa oli Francon hallinnon keskus, myös sen futisjoukkueen Real Madridin täytyy olla fasistisen Francon suosikki.

   Kerrataan vielä: Francon joukot ryhtyivät kaatamaan Espanjan laillista tasavaltaa kesällä 1936. Sekä Barcelonan kaupunki että Madridin kaupunki olivat syntyneen sisällissodan aikana tasavaltalaisten hallinnassa; molemmissa kaupungeissa taisteltiin Francoa vastaan. Madrid antautui huhtikuun alussa 1939, Barcelona kuusi viikkoa aikaisemmin. Madridin porteilla, kaupungin reunamailla taisteltiin koko kolmevuotisen sodan ajan. Barcelona oli kauempana rintamalinjasta, hyvässä turvassa.


Tarina kuuluu, niin kuin Sid Lowe tiivistää kirjassaan: ”Barça demokraatteja, Real Madrid fasisteja; Barça sisällissodan häviäjä, Real sodan voittaja ja vapauden tukahduttaja; Barça vasemmalla, Real oikealla; Barça hyvä, Real paha.”

   Tämä legenda toistuu yhä, jopa suomalaisessa Wikipediassa. Englantilainen ja espanjalainen Wikipedia ovat varovaisempia, ristiriidat historian kertomuksessa tiedostetaan.

  Yksi FC Barcelonan myytin keskeisistä luojista, katalonialainen kirjoittaja Manuel Vásquez Montalbán (1939-2003) - jota Lowe kutsuu marxilaiseksi, mutta jonka parhaiten tunnemme rouheiden dekkareiden kirjoittajana - julisti että Barça on ”Katalonian symbolinen armeija ilman aseita”. Tämän jälkeen on helppo ymmärtää mistä tulee esimerkiksi englantilaisen Terry Venablesin (joka valmensi Barcelonaa 1984-1987) järjetön anakronismi: ”Real Madridin nujertaminen on kuin Barça voittaisi toisen sisällissodan... kun me voitimme La Ligan, oli aivan kuin tasavaltalaisarmeija olisi saanut voiton.”

  Ja kuitenkin, todellisuudessa, sekä Barcelonassa että Madridissa taisteltiin vuosina 1936-1939 fasisteja vastaan, molemmissa kaupungeissa työläiset ja sosialistit ja kommunistit (Barcelonassa tietysti myös anarkistit, jotka sotkeutuivat sisällissotaan niin, että välillä sisällissodan sisällä käytiin toista sisällissotaa) ”hallitsivat” sekä FC Barcelonaa että Real Madridia.

   Kärsimyksiä ei pidä ryhtyä vertailemaan. Mutta sota oli Madridissa lähempänä kuin Barcelonassa. Madrid ei ollut sodan aikana Francon kaupunki vaan tasavaltalaisten. Barcelona ja Madrid olivat samalla puolella, niinpä Barcelonassa (josta sota oli etäällä) liimattiin talojen seiniin julisteita: ”Madridin puolustaminen on Katalonian puolustamista!

   Ja kun näin oli, Barça ja Real olivat  faktisesti samalla puolella eivätkä ”sotineet” toisiaan vastaan, eivät edes ”symbolisesti".


Tosielämässä on mielenkiintoisia käänteitä.

  Samaan aikaan kun Francon joukot yrittivät valloittaa Madridia sisällissodan ensimmäisenä vuotena 1936-1937, FC Barcelona kutsuttiin pelimatkalla Meksikoon. Luvassa oli hyvä palkkio.

  Pelimatka toteutui. Matkaan lähti 16 pelaajaa. Joukkue kävi pelaamassa myös USA:ssa New Yorkissa. Kaikkiaan Barça pelasi reissulla 14 ottelua.

   Takaisin Barcelonaan seilattiin syyskuussa 1937. Yhdeksän pelaajaa jäi Meksikoon. Muutama meni Ranskaan, osa palasi Barcelonaan. Joukkueen saamalla isolla korvauksella maksettiin seuran velat ja loput talletettiin ranskalaiseen pankkiin. Kun sisällissota päättyi, FC Barcelona oli Ranskaan talletettujen Meksikon matkan tulojen takia liigan vaurain seura, kun taas sodasta totaalisesti kärsinyt Real oli liigan köyhimpiä jalkapallojoukkueita. Francon diktatuurin ensimmäisen vuosikymmenen aikana Barca voitti Espanjan liigan toistuvasti kun taas Real voitti ensimmäisen liigamestaruutensa sisällissodan jälkeen vasta vuonna 1954. 

  Ironiaa on siinäkin, että Francon päästyä valtaan, Madridin toinen suurseura, vuonna 1903 perustettu Athletic yhdistyi Francon ilmavoimien joukkueeseen, niin että 1940-luvulla seuran nimi oli ensin Athletic de Aviación de Madrid ja sitten Atlético Aviación de Madrid ja lopulta Atlético de Madrid. Tunnetusti, ja yhä edelleen, Atléticoa pidetään varsinaisena työläisten seurana eikä francolainen menneisyys - jos sellaista on - häiritse tarinoiden kertojia.

  No, minäkin käyn mielellään katsomassa Atléticon pelejä, jos tai kun Madridiin tie vie. Kenties Atléticon fyysinen ja hienostelematon peli-ilme muistuttaa KTP:n kotkalaista ”ahtaajafutista” - joka sekin on aika lailla myytti - enemmän kuin Realin taitopeli. 

  Toinen, globaali ironia irvistelee sitä, että olipa tarinoiden Barça demokraattinen tai Real francolainen, niin menestyneen jalkapallotyylinsä, pelifilosofiansa Barcelona sai sittemmin Hollannista ja Real puolestaan Argentiinasta. 

  

  

Kyösti Salovaara, 2022.
"Virallinen" Atlético de Madrid lippis.

torstai 20. lokakuuta 2022

Yhteiskuntakoneen luddiitit

 [Onko heitä?]


Kyösti Salovaara, 2022.
Tietämiskone.


Meidän riippuvuutemme muista maista kasvaa kaiken aikaa. Uskon, että sellaiset Robinson Crusoet, jotka lähtevät siitä, että me porskutamme täällä yksinämme emmekä välitä mitään siitä, mitä maailmalla tapahtuu - että pannaan vain omat maailmankaupan säännöt pystyyn - ovat ilmeisesti vähenemässä. Ymmärretään, että näillä leveysasteilla ei tämmöistä kulutustasoa pidetä yllä muuten kuin läheisessä kanssakäymisessä muitten maitten kanssa. Se edellyttää kaupankäyntiä; se edelleen tavaranvaihtoa ehdoilla, jotka muut maat hyväksyvät. Hinnoilla, jotka joku muu on valmis maksamaan.

- Mauno Koivisto, 1978.


Suomen kaltaisessa maassa on mahdollista elää sivistynyttä elämää vain, jos lähes kaikki tuodaan ulkomailta. Ainoa mahdollisuutemme on se, että me erikoistumme muutamiin hyödykkeisiin, toivottavasti arvokkaisiin, joita myymällä sitten hankimme lähes kaiken ulkomailta.

- Heikki Pursiainen, 2019.


Suhteellisuudentaju ei kuulu kirjallisuutemme hyveisiin. Kirjallisuutemme todellisuuskuva on musta-valkoinen - tai paremminkin musta-musta. Kun kirjailijamme haluavat sanoa tästä yhteiskunnasta jotakin, he tekevät sen niin, että panevat romaaniensa sankarit oksentamaan pakastimeen ja ulostamaan vaatteidenpesukoneeseen. Semmoinen on kuulemma kulutusyhteiskunnan kritiikkiä.

- Kyösti Salovaara, 1983.



Niinpä sittenkin.

    Kehitys kehittyy kirjailijoiden, hippien ja uusluddiittien vastalauseista piittaamatta. 

    Voiko kehitys kehittyä huonoon? Vai tarkoittaa sana ”kehitys” aina parempaa?

    Sekin pitää muistaa, että sanoja käyttävät ihmiset. Luonnon näkökulmasta ihmiskunnan kehitys saattaa olla aivan jotain muuta, paitsi että luonnolla ei ole muuta ”näkökulmaa” kuin evoluutio.

    Mutta ihmiskunnan kehitys riippuu luonnosta ja luonnonvaroista. Kauan sitten näin eräässä kirjassa käppyrän, jonka mukaan ihmiskunnan keräämä tietomäärä korreloi täysin käytetyn energian kanssa.

    Näitä korrelaatioita pystyy piirtämään kaikesta ihmisten elämään liittyvästä, yhtä hyvin terveydestä kuin sivistyksestä. Energian ja teknologian määrä selittää melkein kaiken kehityksen kirjastoista oopperaan, terveysasemilta huippusairaaloihin, työpaikoilta demokratian palatseihin, pelloilta hypermarkettien loputtoman runsaaseen tarjontaan.

    Ja kuitenkin 1800-luvun luddiittien tavoin ovat monet ääriliikkeet valmiita purkamaan teknologian ja palaamaan aikaan, jolloin energiaa käytetiin tuskin muuhun kuin nuotiolla lämmittelyyn.



Helsingin Sanomien verkkosivulla julkaistiin muutama päivä sitten Mika Remeksen kiinnostava artikkeli Koneet murskaksi! Se ilmestyi alkuaan Tiede-lehdessä (9/2022).

    Luddiitit olivat lyhytaikainen liikehdintä 1810-luvun alkupuolen Englannissa. Käsityöläiset rikkoivat koneita, jotka veivät heidän työpaikkansa, koska koneilla tehtiin halvempia tavaroita eivätkä työläiset saaneet samanlaista palkkiota työstään kuin aikaisemmin. Puuseppä James Hargreavesin kehittämä Kehruu-Jenny teki kahdeksan ihmisen työn samassa ajassa kuin käsityöläinen teki yhden ihmisen työn.

    Remes kirjoittaa, että jälkikäteen koneita vastaan taistelleita luddiitteja voi pitää pelkästään opportunisteina, joka välittivät vain omasta työpaikastaan. Mutta heitä voi pitää myös ensimmäisenä järjestäytyneenä liikkeenä, joka arvosteli kapitalismia.

    Teollinen vallankumous tuli luddiittien vastarinnasta huolimatta.

    Remes viittaa myös ns. uusluddiitteihin, joka 1930-luvulta lähtien ovat vastustaneet teknologian lisääntymistä myös arkipäivän elämässä. 

    Onko historian ironiaa, että ilmastonmuutoksen mittapaaluilla nykyhetkeä verrataan luddiittien päivien yhteiskuntiin? 



Kyösti Salovaara, 2022.
Energiakone.


Meidän modernia elämäämme saartavat koneet.

    Kun luddiitit vasaroivat murskaksi uusia työkaluja - koneita - meistä lähes jokainen käyttää päivittäin tietoisesti ja tietämättään niin monenlaisia koneita ja niissä olevia puolijohteita ja pikkuisia ”tietokoneita” että niiden murskaaminen olisi mahdonta. Sitä paitsi: me teemme tämän vapaaehtoisesti! 

    Kun puhun ”yhteiskuntakoneesta” tarkoitan sitä näkymätöntä prosessia joka kytkee yhteen ihmiset, ideat, tiedon ja taidon ja fyysiset koneet. Voidaan puhua demokratiasta, hyvinvointivaltiosta, markkinataloudesta, globalisaatiosta, kapitalismista, mutta oleellista on, että ”yhteiskuntakoneesta” ei voi ottaa valokuvaa.

    Otan kätevästi digipokkarilla kuvia fyysisistä vempaimista. Yksi tekee energiaa, toinen pesee astioita, kolmas kaivaa maata, neljäs valmistaa espressokupillisen kahvia ja viides kerää kaikki kuvat yhteen kovalevylleen.

    Mutta yhteiskuntakoneesta, globaalista maailmankoneesta en saa kuvaa, joten sitä pitää kuvailla sanoilla ja kertomalla prosesseista, jotka tätä konetta liikuttavat.

    Tässä yhteiskuntakoneen näkymättömässä luonteessa piilee sen ongelma, sen kehittämisen ongelma. Ilmastonmuutoksen haitat ovat eittämättä yhteiskuntakoneen aiheuttamia, mutta koska sitä varsinaisesti, konkreettisena laitteena, ei ole olemassa, ei ole ”yhtä” keinoa, jolla luddiitti pystyisi hyökkäämään moukari kädessään sen kimppuun.

    Erilaisten fyysisten koneiden kimppuun toki voi käydä, mutta semmoisen hyökkäyksen seuraamuksista ei edeltä käsin tiedä mihin se johtaa. On kauhean helppo paasata kulutuksen vähentämisestä. Sitä vastoin on älyttömän vaikeaa ennustaa mitä tapahtuu yhteiskuntakoneelle (demokratia, sivistys, terveys, vapaus, tasa-arvo, turvallisuus jne.) jos kulutus eli ihmisten ja yrityksien ja kansakuntien välinen kaupankäynti ajetaan alas.

    Media kertoo mielellään sankaritarinoita suomalaisista, jotka palaavat luontoon ja luopuvat hyvinvoivasta kaupunkilaiselämästä, siirtyäkseen ”omaehtoiseen” niukkaan elämään pois kulutuksen ja teknologian taikapiiristä. Sitä media ei vaivaudu miettimään, mitä tapahtuisi, jos kaikki suomalaiset tekisivät samoin. Mitä kävisi yliopistoille, sairaaloille, kirjastoille ja jopa oopperalle? 


Kyösti Salovaara, 2022.
Pesemiskone.

Kyösti Salovaara, 2022.
Espressokone.


Historiaa on helpompi tutkia kuin tulevaisuutta.

    Ilmeistä on, että missään yhteiskunnassa ei ole pystytty vähentämään kaupankäyntiä, kulutusta, vuorovaikutusten verkostoa ilman että yhteiskunta on tuhoutunut tai taantunut, ilman että ihmisten välinen tasa-arvo ja vapaus on vähentynyt.

   Yhteiskuntakone on kummallinen keksintö. Vai onko se sattumusten summa?

   Heinäkuussa 2017 Niko Vartiainen haastatteli Helsingin Sanomissa Jyväskylän yliopiston taloushistorian ja strategian professoria Juha-Antti Lambergia, joka oli työryhmineen laatinut tutkimuksen Rooman imperiumin n. 200 vuotta kestäneestä tuhoutumisesta. 

   Kysymys oli ison talousjärjestelmän tuhoutumisesta, joten siitä voi oppia jotain, Lamberg perusteli tutkimustuloksiaan.

   Kaikki alkoi Rooman väestön vähenemisestä, Lamberg sanoi haastattelussa. Imperiumi menetti alueita ja siten myös väestöä. Syntyvyys laski. Sodat lisäsivät kuolleisuutta. Ja kun väestö väheni, myös kaupankäynti väheni ja verokertymä pieneni. Keskusvallan resurssit pienenivät ja se vaikutti kaikkialle.

   Lambergin työryhmän johtopäätös: ”Ensin vähenee taloudellinen aktiivisuus, tulee vähemmän verotuloja, ja sen jälkeen alkavat instituutiot ja säännöt rappeutumaan.”

   Aikalaiset eivät romahdusta heti nähneet. Jälkeenpäin tarkasteltuna talouden romahdus oli järkyttävä. Palattiin 50-100 vuodessa taaksepäin pronssikauden tasolle. ”Taantumus näkyi esimerkiksi huonoina taloina”, Lamberg sanoo. ”Rakennustaito ei periytynyt sukupolvelta toiselle. Jos teknologisesta osaamisesta ei pidetä huolta, se huononee - eikä vain pikkuhiljaa vaan romahtaen.” 

   Taloudellinen aktiivisuus riippuu siitä kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa. Kasvun logiikka ”näyttää” ainoalta tieltä hyvinvointiin, laajasti ajatellen. ”Ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä”, Lamberg päätteli kesällä 2017. ”Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten kun on vähemmän.”

   Lambergin mukaan historialliset esimerkit kertovat, että talouskasvun loppu on hyvin väkivaltainen, se on aito romahdus myös tiedoissa ja taidoissa. Se vaikuttaa kaikkeen kaikialla:

    ”Kasvun loppu heijastuu kulttuurin ja tiedon arkistoimiseen saakka. Se on pelottavin juttu Roomassa. Siellä menetettiin hallinta kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.”


Niinpä sittenkin.

    Kehityksellä on suuntansa, hyvään tai huonoon. 

    Historiasta tiedämme jotakin, tulevaisuudesta paljon vähemmän.

    Koneet ovat saartaneet meidät. Olemme suostuneet siihen vapaaehtoisesti, halulla, järjellä. Niin ainakin sanomme, väitämme, uskomme.

    Tänään yhteiskuntakonetta vastustavat uusluddiitit sanovat, että ottakaa opiksi Venäjästä. Ei saa olla riippuvainen. Seuraavaksi pitää boikotoida Kiinaa ja laittaa kaupankäynnin väylät kiinni. Sen jälkeen…

    Sen jälkeen?


Kyösti Salovaara, 2022.
Kaivamiskone ja kuljetuskone.
   

torstai 13. lokakuuta 2022

Ajan henki

 [Illuusio vai peiliin piirtyvä?]



Kyösti Salovaara, 2022.

Illuusio ja todellisuus.
Puolalaissaksalaisen taiteilijan Alicja Kwaden teos
Big Be-Hide (2019) Helsingissä Kalasataman Parrulaiturilla.



DDR:n päivä. Etupäässä musiikin merkeissä vietetään radiossa Saksan demokraattisen tasavallan eli Itä-Saksan itsenäisyyspäivää tänään lokakuun 7. päivänä. Aamupäivällä klo 11.40 yleisohjelmassa kaikuvat lastenlaulut DDR:stä ohjelmassa Valoisat laulumme raikuu… Rinnakkaisohjelmassa selostaa Juhani Sipilä klo 18.00 DDR:n ja Suomen välistä MM-karsintaan kuuluvaa jalkapallomaaottelua Dresdenistä, ja klo 19.30 Outi Nyytäjä poikkeaa itäsaksalaiseen kirjakauppaan tutkiakseen mitä kirjoja ostetaan ja luetaan ohjelmassa Mitä DDR lukee? Ohjelmassa kerrotaan muutenkin maan painetun sanan nykytilasta.

RUOTSIN hallituksen ja sosiaalidemokraattisen puolueen Saksojen-politiikka säilyi perjantaina muuttumattomana huolimatta puoluekokouksen voimakkaasta yrityksestä pakottaa puoluejohto ja sitä tietä hallitus hyväksymään DDR:n tunnustaminen heti. Näinollen Ruotsi seuraa edelleen tiiviisti Saksan kysymyksen kehitystä, jonka edistyminen Willy Brandtin suunnitelmien mukaan on edellytyksenä DDR:n pikaiselle tunnustamiselle. Samoin päätettiin kannattaa Pohjois-Korean tunnustamista ”sopivana ajankohtana”.

- Helsingin Sanomat 50 vuotta sitten lauantaina 7.10.1972.



Myös Televisioteatteri osallistuu suomalaisen teatterin juhlavuoteen. Keskiviikkona se esittää sarjassaan Suomalainen teatteri 100 vuotta Hella Wuolijoen näytelmän Justiina. Justiina on kirjoitettu vuonna 1937. Näytelmän tapahtumapaikka on Harmaalahden kartano… Justiina on hyvin selkeä, luokkatietoinen suomalainen näytelmä, jonka kannanotot puoltavat edistystä, vastustavat sitä itsekeskeisyyttä, joka sanelee Harmaalahden herrasväen toimet.

- Helsingin Sanomat 50 vuotta sitten keskiviikkona 11.10.1972.



Oliko väitetty poliittinen hegemonianne teatterimaailmassa totta - tai lähelläkään sitä?

”70-luvun alussa poliittinen taistelu kärkevöityi, oikeisto pystytti Evan ja muun strategiansa kaikkia demokraattisia pyrintöjä vastaan. Se taasen radikalisoi myös kulttuurijengiä”, Melasniemi sanoo. ”Joissain kohdin, pisteittäin, saattoi olla enemmistötilanteita, mutta mistään teatterin saati koko kulttuurin hegemoniasta ei voi puhuakaan.”

- Eero Melasniemi 80-vuotissyntymäpäivähaastattelussa Helsingin Sanomissa toissapäivänä 11.10.2022.



Ajan hengestä sopii kirjoittaa huolettomasti.

    Ei siksi, että tietäisi mitä se tarkalleen on - missä se on ja missä ei - vaan siksi, että zeitgeist on epämääräistä joukkosieluisuutta. Se on ehkä kaikkialla, ehkei juuri missään. Yleensä, melkein aina, ajan henki pyörittää mediaa ja politiikkaa kuin pässiä narussa.

    Uskaltaa siis sanoa, että ajan henki ilmenee tiedonvälityksessä, poliittisessa puheessa, instituutioiden ja yrityksien suunnitelmissa ja yhteiskunnallisessa tutkimuksessa. Kuinka paljon ajan henki jättää konkreettisia jälkiä yhteiskuntaan, lienee vaikeampaa havaita. Niitä on, mutta…

    Kaikki pinnallinen heijastaa ajan henkeä.

    Niin kuin muoti, mainonta, hameiden helmojen pituus, lahkeiden leveys, värit, viihdeohjelmat, laulut ja ajankohtaiset radio-ohjelmat, elokuva ja teatteri. Luultavasti myös kirjallisuus imee aina ja väistämättä osansa ajan hengestä, mutta sen erottaminen taiteilijan muusta sanottavasta on vaikeaa ellei mahdotonta. Voi olla, että kirjailijat valitsevat, ehkä huomaamattaan, romaaniensa aiheet ajan hengen innostamina.

    Kun yrittää tavoittaa ajan henkeä, se lipsahtaa sormista kuin saippuapala.

    Kävin ottamassa pari kuvaa uudesta, hypetetystä asuinalueessa Helsingin Kalasatamassa. Kuvastavatko sinne nousevat talot ajan henkeä yleensä vai pelkästään suomalaisen arkkitehtuurin peruskaavaa?

    En osaa sanoa. Suomessahan ei koristelu eikä kauniin tavoittelu kuulu arkkitehtuurin motiiveihin. Kenties nuo uudet talot asuntoineen noudattavat funktionaalisuuden maksimia. Suomalaistakin arkkitehtia innostaa le Corbusierin ajatus talosta ”asumiskoneena” ja ”pysyttelykoneena”. ”Meitä eivät kiinnosta esteettisen fantasiat eikä muodinmukainen pelehteminen”, le Corbusier sanoi. Kalasatamassa, meren rannalla on mukavaa pysytellä, kahvioitakin riittää.

    Jos haluaa selvittää millaista ajan henki oli vaikkapa 1970-luvulla pitää mennä arkistoihin ja lukea valtavasti tekstejä sekä kirjoja että katsella elokuvia ja ajankohtaisohjelmia jne. Mutta kävelemällä kaupungissa näkee eri ajoilta olevia rakennuksia ja kortteleita, joissa monet ajan henget esittäytyvät. Kulkija ei tietenkään tiedä millaisia ajatuksia rakennukset henkivät, mutta sen hän tietää että erilaisilla ajatuksilla on ollut vaikutus siihen, mitä hän nyt kadulla kulkiessaan näkee.

    Ajan henki piiloutuu meiltä siksikin, että se on aina myös jotakin mitä ei sanota, mitä ei saa sanoa tai minkä sanominen osoittaa huonoa makua. Ajan henki on ikään kuin peilin takana, sen voi aavistaa mutta sitä ei näe. Kun esimerkiksi Hesarin tv-arvostelija kiittää jotakuta elokuvaa siitä, että siinä on oikeanlaatuisia henkilöitä, hän jättää sanomatta mitä ne vääränlaiset ovat. Sillä tänään vääränlaiset olivat eilen oikeanlaisia.



Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.

Jähmettyykö ajan henki Kalasataman rakennuksiin ja laitureihin?
Mistä arkkitehtuuri sieppaa estetiikkansa?


Pakinan johdannoksi kirjoittamani sitaatit ilmaisevat mainiosti ajan hengen - mitä se on ja vähän että mitä ei.

    Kun suomalainen yhteiskunta monien länsimaisten yhteiskuntien tavoin 1960-luvulla kohtasi nuorison ”vallankumouksen” ja uusvasemmistolaisuuden herätyksen, puhuttiin paljon ”porvarillisesta hegemoniasta”, jolla tarkoitettiin sitä, että porvarillinen, oikeistolainen arvomaailma näkyi kaikkialla ja että se piiloutui kaikkeen päätöksentekoon. Porvarillista hegemoniaa edustivat yhtä lailla lehdistö, poliittinen koneisto kuin yhteiskunnan rakenteet virkamiehineen ja heidän piintyneine ajatusmaailmoineen.

    Niin vahvasti tuon ajan mediat (kuten Suomessa Yle ja Helsingin Sanomat) heittäytyivät ajan henkeen, että pian alettiin puhua vasemmistolaisten hegemoniasta. Yleisradio edusti suomalaista YYA-henkisyyttää voimakkaammin kuin nyt kukaan (haluaa?) muistaa; taistelulaulut soivat ja oikeistolaisia (ja jopa liberaaleja) toimittajia - jos he edes pääsivät ääneen - pidettiin tolloina ja pässinpäinä. Minä muiden mukana, tunnustan.

    1970-luvun alkupuolella radikaalilla vasemmistolla oli jonkinmoista hegemoniaa tiedotusvälineissä ja oppilaitoksissa. Kun Eero Melasniemi väittää synttärihaastattelussaan, että älymystö radikalisoitui EVA:n (Elinkeinoelämän valtuuskunnan) perustamisen takia, hän vääristelee historiaa ja pistää kärryt vetämään hevosta. Taistolaisten liike oli älymystössä voimakkainta 70-luvun alkuvuosina, kun taas EVA aloitti toimintansa vasta 1975.

    Mutta ajan henki on tuommoista, häilyvää ja muistista karkailevaa. Onnea silti 80 vuotta täyttäneelle Eero Melasniemelle. Käpy on yhä selän alla.



Ajan henki - saisiko sitä pullotetuksi?

    Satuin kuulemaan maanantaina aamusella, ennen seitsemää, Ylen ykköskanavalta aamuhartauden, jossa ei ollut mitään harrasta mutta ajan henkeä sitä enemmän.

    Helsinkiläinen pastori paasasi - raamatusta ja kristinuskon tekstejä summittain siteeraten - siitä, kuinka vastuuttomia me ihmiset olemme; kuinka emme ymmärrä naisen voimaantumista; kuinka emme tajua luonnon hyväksikäytön pahuutta emmekä kolonialistin mielenlaatuamme.

    Jumalaa voi lähestyä monella tavalla. Koska en kuulu mihinkään uskontokuntaan, en ole pätevä arvioimaan maanantaisen pastorin jumalahenkisyyttä, mutta kun ”aamuhartaus” kuulosti enemmänkin Greenpeacen paikallisyhdistyksen tiukalta ohjelmajulistukselta tai Eiran militanttifeministien aamuteekohtaamiselta, en lainkaan ihmettele, että pääkaupunkiseudulla väki kaikkoaa kirkoista ja kirkosta. Vai onko tapahtunut toisin päin: kun kansa Helsingissä on hyljännyt uskonnon, kirkoista tehdään poliittinen teatteri?

    Ajan hengessä Herran huoneet luovutetaan poliittiselle julistukselle. Julistuksella on sinänsä hyvä tarkoitus, mutta eikö ajan hengessä ole jäljellä mitään armollisuutta, yhtään sovinnonhalua, lainkaan elämän pyhän ymmärtämistä? Pitääkö kirkkoon mennä nujakoimaan siitä mitä ihminen saa syödä ja missä kulkea?



Ajan henki on myös sitä mitä ei sanota. Usein juuri sitä.

    Koska olemme kaikki, minä ja sinä ja Hentun Liisa, ajan hengessä mukana ja sen sisällä, osana sitä, ei ole helppo näyttää missä ajan henki puhuu ja kirjoittaa meidän kauttamme, minun ja sinun ja Hentun Liisan.

    Eräällä tavalla ajan henki asettelee käyttäytymisen normeja, määrittelee rajoja ja pystyttää raja-aitoja. Ajan henki on ne hyvää tarkoittavat kliseet, jotka löytää melkein jokaisesta kirja-arvostelusta, kolumnista, poliittisesta kirjoituksesta. Tuossa ei ole mitään pahaa, mutta saman toistaminen tuntuu tylsältä.

    Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin teoksessa Kapea käytävä kerrotaan monipuolisesti kuinka yhteiskunnissa käydään jatkuvaa ”kilvoittelua” muodollisen vallan (valtio, kunnat) ja kansalaisyhteiskunnan (poliittinen järjestelmä, uskonnot, tiedonvälitys) välillä. Demokratiakin syntyy tuosta kilvoittelusta, ikään kuin kapeassa käytävässä juosten.

    Mutta ihminen on ihminen, rakenteista riippumatta. Kapeassa käytävässä lainataan Afrikan länsirannikon akan-kansan asante-ryhmän sananlaskuja. Ne määrittelevät hienosti yksilön suhteen yhteisöön, perustavanlaatuisen ajan hengen vaikutuksen ihmiseen. Yhteisen ja yksityisen välisessä kapeassa käytävässä on tunnettava rajansa. ”Haukka nappaa kanan, kun se erkanee laumasta”, asantien sananlasku opastaa. ”Peto nappaa sinut, jos sinulle ei ole herraa.”

    Laumassa olet turvassa; joukkosielu vahvistaa sinuakin; johtajaa tarvitaan.


Kyösti Salovaara, 2007.

Kolumbuksen muistomerkki Barcelonassa pystytettiin 1888.
Monumentin pääarkkitehtina toimi Cayetano Buigas.
Kolumbuksen muistomerkkejä on haluttu tuhota, koska löytöretket
aukaisivat tien kolonialismiin.
Katalonian itsenäisyysliikkeen jäsenet ovat halunneet kaataa tämän
muistomerkin.




Tänään, lokakuussa 2022, Helsingin Sanomien 50 vuotta sitten palstalta lainatut uutiset kuulostavat huumorilta, hyvältä tai huonolta vitsiltä, mutta jos ajattelee mitä niissä sanotaan, millaista 1970-luvun alun ajan henkeä ne ilmaisevat, nauru kuolee ja hymy hyytyy.

    Pitääkö mennä kauas ennen kuin näkee oleellisen?

    Kulttuurin laajoja kaaria piirtänyt T. Vaaskivi julkaisi vuonna 1938 teoksen Huomispäivän varjo (Gummerus), jossa hän yritti nähdä mitä Euroopassa kohta tapahtuisi. Todistusaineistona Vaaskivi käytti havaintojaan 1930-luvun ajan hengestä, vuosisadan alun modernia kulttuuria ja luonnontieteen vallankumousta freudilaisine rinnakkaisselityksineen.

    ”Vaaditaan kaukaisuuksien välimatkaa, jotta ajan elämänilmiöistä häviäisi niiden yksityiskohtien häikäisy”, Vaaskivi sanoi. ”Vuorilla, missä detaljit eivät enää sekoita katsetta, silmä tavoittaa vain suuret, yksinkertaiset perussuhteet ja näkee maisemassa lukemattomien muotojen synteesin.”

    Tosiasioiden moninaisuus sokaisee vain läheltä katsoessa. ”Laaksoissa ovat näköalat ahtaa kaikessa rikkaudessaan, olioiden muodot ovat vielä aivan liian monet; lukemattomien ruohojen tärkeys, jokaisen laitumella käyvän lampaan tärkeys sitoo havaintoa, joka hajautuu yksityiskohtien harhailevaksi tarkkailuksi.”

    Laaksoissa on vain yksityistä, ei yleistä, Vaaskivi sanoi ja puhui vertauskuvallisesti. Laakso voi olla myös ympäröivä aikamme, sen henki, joka pirstoutuu.

    Vuonna 1938 kulttuuritarkkailija ei tiennyt mihin Eurooppa päätyy:”Ei ole lainkaan sanottu, että poliittisen Euroopan tähtikuviot muodostaisivat tänä päivänä lopullisen ja säilyvän taivaankarttansa, sillä Rooman Palazzo Venezian, Münchenin Ruskean talon ja Moskovan Kremlin välillä käy huomaamattoman mutta mahtavan aatteellisen sympatian sähkö. Massa marssii – nimetön, standardisoitu, yksilöinä hävinnyt ja yhdenmukainen joukko, joka vyöryy aseistettuna merenä demokraattisen kulttuurin yhä kapevaa vapaavaltiota kohti.” 

    Vaaskivi kauhistui tajutessaan kuinka lyhyt askel on isänmaallisuuden mielialasta sen muuttumiseen uskonnoksi. ”On olemassa näkymätön joukkovaistojen silta”, Vaaskivi kirjoitti, ”joka johtaa Nürnbergin Zeppeliininiityltä Moskovan Punaiselle torille, missä Leninin balsamoitu ruumis nukkuu lasisessa arkussaan, kalvaat pienet kasvot kuultaen punaista tyynyä vasten. Yhteys, joka liittää toisiinsa Saksan ja Venäjän on kenties ratkaisevampi kuin erotus, joka etäännyttää ne toisistaan.”

   


 
Kyösti Salovaara, 2022.

Matti Varikin Lenin-veistos (1979) Kotkassa
vietiin museon varastoon viime viikolla.
 Lenin vieraili Kotkassa ennen vallankumousta.
Nyt "ajan henki" vaati patsaan hävittämistä. Ajatellaan että
 samalla katoaa Leninin ja Stalinin pahat teot ja
Neuvostoliiton synkkä historia.
Mutta voiko historian retusoida patsaita poistamalla?



Ajan henki puhuu ja väittelee sanoilla 2020-luvulla ja paheksuu niitä, jotka eivät suostu olemaan samaa mieltä.

    Onko tässä jotakin uutta?

    Sanat muuttuvat myrkyksi!

    Onhan patsaita kaadettu ennenkin. Onhan kirjoja poltettu aikaisemminkin. Kuinka monta kertaa menneisyys pitää kieltää ennen kuin se katoaa lopullisesti?

    Mutta vapautuuko historiansa unohtava ja kieltävä ihminen? Onko tietämättömyys vapautta?

    Kun Haagan seurakunnan pastori syyttää meitä kolonialismista, hän käyttää sanaa, jota on mahdoton tunnistaa suomalaisen yhteiskunnan selittäjäksi. Onko palkkasi maksava yrittäjä muka kolonisoinut sinut? Oletko työpaikallasi siirtomaaherran orja? Oletko sinä aviomiehenä kolonisoinut vaimosi? Oletko sinä vaimona siirtomaaherran orja? Onko kansainvälinen yhteistyö (globalisaatio) kolonialismia?

    Entä: naurattaako helsinkiläisen pastorin puhe vuonna 2072, jos Helsingin Sanomat edelleen muistelee 50 vuotta vanhoja tapahtumia?

    Ehkä, kenties ei.

    ”So what?” ajan henki virnistää pirullisesti.


Kyösti Salovaara, 2022.

Todellisuus näyttää monelta vaikka on tiettävästi
yksi ja ainoa!



torstai 6. lokakuuta 2022

Perutaan joulu

[vai jakaako Putin joululahjat?]



Kyösti Salovaara, 2021.

Joulun valoa Málagassa viime vuonna.



Mitä nyt! Mitä nyt! Tuo mieshän hyppii hullun lailla! On myrkkyhämähäkki häntä purrut.

- Edgar Allan Poe novellinsa Kultakuoriainen motossa vuonna 1842



Mutta ihmisiä ei voi ruokkia dollarien ja eurojen seteleillä. Seteleillä ei voi ruokkia, eivätkä länsimaiset, kapitalismista pöhöttyneet virtuaaliset sosiaaliset verkostot voi lämmittää asuntoa. Kaikki, mistä puhun, on tärkeää. Ja se mitä juuri sanoin, on yhtä tärkeää: ketään ei voi ruokkia paperilla – ruoka on välttämätöntä, eikä ketään voi lämmittää pöhöttyneellä kapitalismilla – energia on välttämätöntä.

Läntisen eliitin diktatuuri kohdistuu kaikkiin yhteiskuntiin, myös länsimaiden omiin kansoihin. Tämä on haaste kaikille. Tällainen ihmisen täydellinen hylkääminen, uskon ja perinteisten arvojen kukistaminen, vapauden tukahduttaminen on saanut ”päinvastaisen uskonnon” – suoranaisen saatananpalvonnan – piirteitä. Vuorisaarnassa Jeesus Kristus nuhtelee vääriä profeettoja ja sanoo: ”Heidän hedelmistään te tunnette heidät.” Ja nämä myrkylliset hedelmät ovat jo ilmiselviä ihmisille – ei ainoastaan meidän maassamme, vaan kaikissa maissa, myös monille länsimaiden ihmisille.

- Vladimir Putin puheessaan 30.9.2022



Mutta annammeko Putinille mahdollisuuden määritellä omaa tulevaisuuttamme, sitä kannattaa demokratiassa miettiä. Ajurin paikalla kannattaa olla itse ja luulen, että suomalaiset ovat samaa mieltä siitä, että Putinille valtaa ei kannata antaa.

- Mika Aaltola Ilta-Sanomissa 30.9.2022



Mietin edelleen.

    Miksi juuri minun pitäisi löytää punainen lanka?

    Entä jos ryhtyisin populistiksi?

    Sehän käy poliitikoilta, miksei myös minulta.

    Populisti kirjaa epäkohtia sammakkoperspektiivistä. Ei välitä kokonaiskuvasta. Jos ristiriita on argumenteissa, niin olkoon! Populisti ei välitä suhteellisuudentajusta vaan liioittelee ja suurentelee ja väheksyy.

    ”Salovaaran ääni lienee vasemmistolaisen ääni, mutta sanankäänteet ovat kuin minkä tahansa ajan sensorin ja populistin sanankäänteitä”, kirjoitti Kristina Alapuro (oik. Carlson) Suomen Kuvalehdessä lokakuussa 1983.

    Jatkan tuolla linjalla.



Ei kannattaisi istuttaa Putinia ajurin penkille, sanoi Mika Aaltola.

    Olen samaa mieltä. Monet ovat lännessä.

    Eurooppa herää Ruususen unesta.

    Eurooppa pelästyy, varautuu, pinnistelee, ponnistaa. Huokauksia.

    Komissio antaa oheita Brysselistä. Nyt ei kudota pitsiä. Pitää säästää kun ei ole muuhun varaa. Energiaa, sähköä, kaasua, polttopuita. (Ja ajattelemista?)

    Suomessakin asiantuntijat laativat ohjeita. Sähkölevylle pitää laittaa oikeankokoinen kattila. Senkin ovat soppaa keittävät suomalaiset jossakin välissä unohtaneet. Hehkulamppuja ei kannata polttaa - ikään kuin niitä vielä jostain saisi. Sauna tulee muuttaa kenkä- ja juhlapukuvarastoksi.

    Eikä kausivaloja pidä sytyttää, ei edes jouluna, vaikka perinteet kuinka kiehtoisivat. Putin heristää sormea, sossos: Hyväksykää askeesi!  

    Harmaa Suomi ei yllätä.

    Hohhoijaa.



Kyösti Salovaara, 2.10.2022.

Putinin ajatusmaailman pitkä linja läpäisee Leninin Neuvostoliiton
aina Venäjän synkkään alkuhämärään asti.
Virolaisen Matti Varikin veistämä Lenin-patsas pystytettiin Kotkaan 1979.
Patsas oli Tallinnan lahja Kotkalle. Se oli lahja josta ei voinut kieltäytyä.
Toissapäivänä patsas siirrettiin "kansan toivomuksesta" katseilta piiloon
museon varastoon. Paha historia katoaa kun sitä ei näe.


Putin naureskelee ajurin penkillä. Nehän hyppii kuin hämähäkin puremat, Putin hirnuu kaverilleen, joka katselee häntä peilistä.

    Eurooppa julistaa olevansa itsenäinen. Hämähäkin verkkoon lentänyt kärpänen on samaa mieltä. Itsepä lensin, se sanoo. Kuuluisat viimeiset sanat.

    Espanjassa, toisin kuin harmaassa Suomessa, kaupunkien jouluvaloilla on elämää suurempi merkitys. Joulun valot yhdistävät kristinuskon ja kaupallisen toiminnan hellyttäväksi kulttuuriksi. Málagan hulppeita jouluvaloja matkustetaan katsomaan ympäri maailmaa. Ne herkistävät tunteet, loihtivat mielenrauhaa, silloittavat menneen tulevaan. Jumalan poikia ja tyttöjä tässä ollaan kun valoissa paistatellaan.

   Málagan jouluvalot sytytetään hyvissä ajoin, marraskuun lopulla. Että ihmiset ehtivät olla ihmisiä niiden loisteessa.

    Nyt kuitenkin komission ohjeita luetaan myös Madridissa, ja Andalusian ”juntta” toivoo, ettei valoja sytytetä marraskuussa.

    Mutta kaupungeista kuuluu soraääniä: Annetaanko me Putinin määrätä miten Espanjassa vietetään joulua? Putinko määrittelee millaista uskonto on Málagassa ja Madridissa?

    Niinpä, kuka istuu ajurin penkillä?



Millainen ”itsenäisyyden” ja ”riippumattomuuden” julistus on eurooppalaisen joulun peruminen?

    Nauraako Putin katketakseen ajurin penkillä ruoskalla hevosten selkää suomiessaan?

    Kriisitilanteessa asiantuntijat paljastavat karvansa Suomessakin.

    Kun nuori Motivan valistunut valistaja määrää, että kiukaat pidetään kylminä, hän ei välitä siitä miltä saunassakävijästä tuntuu, koska hän ei itse harrasta saunomista, vaan pikemmin hoitaa pesuasiansa ”somekylvyssä”, niin kuin Putin ajurin penkillä hekottaa. Motivan valistaja ei tiedä eikä välitä siitä, että saunominen on terveellistä. Hän näkee vain itsensä ja omat mieltymyksensä ohjeita laatiessaan.

    Asiantuntija muuttuu ”poliitikoksi” puuttuessaan muiden ihmisten elämään.

    Miksi Motiva ei kerro, että yhden 4K elokuvan katsominen mobiiliverkon kautta kuluttaa kaikkineen energiaa yhtä paljon kuin yksi saunominen? Siksi että asiantuntija ei pidä saunomisesta, mutta rakastaa mobiilia todellisuutta. Modernia ihmistä ollaan käsikynkässä. Ohjeita antaessaan asiantuntijasta tulee tunteilija, omaan napaansa tuijottaja. Muita komentaessaan asiantuntija on tunteeton kuin teräspalkki.

    Päiväkävelyllä harmaassa Suomessa pysähdyin hätkähdyttävän mainoksen eteen. Siinä valokuituverkkoja asentava yhtiö kertoi, että mobiililaajakaista kuluttaa energiaa 1000 kertaa enemmän kuin valokuituverkko!

    Kännykät kiinni ja mars saunaan, perkules!



Populisti ei näe metsää puilta.

    Eikä poliitikko.

    Eikä EU:n komissio.

    Eikä liittokansleri Saksan maalla.

    Eikä…

    Mutta jos joululahjat jäävät jakamatta, mitä lapselle sanotaan? Että Putin-setä määräsi joulun siirrettäväksi? Että Jumala pitää rokulia? Että näin se nyt vaan on?

    Näin on… eikä muuten voisikaan.



Kyösti Salovaara, 2021.